Matkapäivät ovat aina samanlaisia. Ronttaa suurta laukkua lentokentälle juuri kun olet tottunut kaupunkiin jossa olet. Toisaalta väsymys houkuttelee jo kotiin, mutta samalla on vaikea luopua paikasta jossa olisi vielä niin paljon koettavaa.
Lähdimme juuri oikeaan aikaan sillä Istanbulissa tuli räntää ja keli oli inhottavan kylmä ja melkein kotoisa. Istanbulissa tulee lunta noin neljä kertaa vuodessa. Jotenkin en ollut yllättynyt että lentomme myöhästyi, sillä koko Atatürkin kentällä on vain yksi jäänestosuihkutin ja oman maan koneet toki menevät edelle. Odotimme siis lentokoneessa istuen tuhottoman pitkän ajan, aina uudelleen kuullen että odotamme edelleen päästäksemme jäänestojonoon. Tuska! Päästäkää röökille! Turhauma! Entä jatkolento? Aaaargh!
Riikassa sitten juoksimme koneesta lentokenttäbussiin jumahtaaksemme turvatarkastukseen jossa kiukuteltiin sitten kaikesta. Kengät, vyöt, granaattiomenamehuakin oli 40g liikaa. Vajaa tunti aikaa airbalticin viimeiseen lentoon Helsinkiin. Passintarkastusjono. Transfer centerin tyyppi oli elämäänsä kyllästynyt ja halusi vain nimet, muitakin samassa tilanteessa olevia oli siis ollut edellä. Vihdoin tupakalle. Kahvio! Jotain mitä voi kutsua ruoaksi, oikean portin etsiminen. Ehdin vielä ostamaan jääteetä ja pääsin vessaan ennen kuin jatkoimme jonossa kyllästymistä. Tietenkin akku loppui ja kirjoittamani blogiteksti katosi bittiavaruuteen sen myötä.
Lento Helsinkiin sujui ajallaan ja mukavasti. Laukkukin saapui vastoin ennakko-odotuksia kanssamme oikeaan maahan. Kyytimmekin oli paikalla meitä noutamassa edellisen lähettämän tekstarivihjeen perusteella. Pääsimme auton skrabaamisen jälkeen ajamaan Turkuun ja jäisestä kelistä huolimatta olimme perillä reippaasti ja ilman mitään sattumuksia.
Flunssanalun kanssa kaaduin onnellisena sänkyyni. Upea matka, minne mennään seuraavaksi?
