Joulun pakeneminen Teneriffalle toimi oivallisesti. Vaikka kulutusjuhla toki oli läsnä sielläkin, ei ihan niin päällekäyvästi kuin kotona. Eikä tarvinnut suorittaa joulurituaaleja – väkisin änkeä sukulaisille muka tykkäämään niistä; tai vaellella yksin tihkusateisilla, pimeillä kaduilla ihmetellen, eikö yhtäkään avonaista kapakkaa löydy koko Turusta.
Santa Cruzin kaduilla vaeltelu sen sijaan oli ihan kiinnostavaa. (Eikä satanut.) Haahuilin niin yksikseni kuin Jussin opastuksella ympäri kaupunkia näpsien kuvia. Istahtelin satunnaisille terasseille nappaamaan hiukopalaa, siemaisin olusen, kirjoittelin.
Koko matkan ajan olin aikeissa metsästää jonkun putiikin, josta saisi kanarialaisia pienpanimo-oluita. Viime reissulla niitä tuli Annan kanssa maisteltua ja hyviksi todettua. Valitettavasti silloinen paikallisoluita Santa Cruzissa tarjoillut lempparibaarimme oli sittemmin mennyt nurin. Olin nyt olutmetsästyksen suhteen omien hoksottimieni varassa.
Niissä ei ollut kehumista. Google Mapsin ”craft beer”-hakutermin ohjaamana marssin Santa Cruzin keskustan ALE-HOP-kauppaan vain todetakseni sen lahjatavaraliikkeeksi. Sain silti sadistista tyydytystä siitä, että piljoonan taalan Googlen tekoäly oli hämääntynyt liikkeen nimestä siinä kuin minäkin.
Sitten löysin interwebsin suosiollisella avustuksella Teneriffan pohjoisrannalta El Sauzalista Tacoa-nimisen panimon ja olutkaupan. Oli kuitenkin jo jouluaatto, enkä uskaltanut lähteä busseilla seikkailemaan vuorten toiselle puolen. Ei ollut takeita, että sieltä pääsisi enää takaisin saman päivän aikana.
Onneksi vähän paremmin varustetusta perusmarketista löytyi joitain kanarialaisoluita. Tyydyin niihin.
No okei, okei, se on ihan tavallinen luonnonpuisto. Mutta Tolkieninsa lukeneelle ei voinut olla tulematta tiettyjä mielleyhtymiä metsikön ryteikköisten lehvistöjen katveessa. Melkein kuvitteli näkevänsä haltialeirin syvemmällä puiden välissä – ja välittömästi kuuli Gandalfin varoituksen korvissaan: ”Älkää poiketko polulta!”
Velhon ei olisi täällä tarvinnut olla huolissaan. Aistien poluiksi nimetyillä, selkeästi opastetuilta reiteiltä oli mahdotonta eksyä. Cruz del Carmenin aloituspisteellä oli parkkipaikka ja matkamuistoliike (näin joulun aikaan tosin kiinni). Haltiat olivat selvästikin oppineet käsittelemään metsänsä halki harhailevia vähemmän kovakouraisesti sitten Hobitin päivien.
Siinäpä tuo pääpiirteissään oli, joulupakoni Teneriffalle. Leppoisuuden maksimointi onnistui, pahimman krääsähelvettiangstinkin alta pääsin livahtamaan.
Jättimäisiä, suippoja, vihreitä putkia kohosi maasta. Niiden massivisia rivistöjä jatkui silmänkantamattomiin. Rakennusten rankoja röhnötti kauempana, kuin neutr kuin taistelussa tuhoutuneen uudisraivaajien etuvartion rauniot. Taustalla häämötti pilvisiä vuorenrinteitä.
Kaiken kaikkiaan maisema näytti kuin 60-luvun tieteiselokuvasta karanneelta.
Jos halusi paeta jonnekin, missä ei näkyisi minkäänlaista muistutusta pimeästä ja sateisesta joulunajan Etelä-Suomesta, parempaa paikkaa tuskin olisi voinut valita.
Rakennustenrangat lienivät vanhoja kasvihuoneiden jäänteitä, arveli Jussi. Viereiset kaktukset saivat olla rauhassa järjestelmällisiltä kasvatusyrityksiltä: ne rehottivat luonnonsuojelualueen puolella.
Vaeltelimme valtavien kaktusten lomassa ja näpsimme kuvia. Liskoja vilisteli jaloissa, mutta ne olivat liian nopeita kameralla ikuistettaviksi. Silloin tällöin polkua pitkin hölkkäili vastaan turisteja ja paikallisia kuntoilijoita.
Luonnonpuistossa olisi saanut helposti koko päivän kulumaan. Tunnin–parin päästä jatkoimme kuitenkin matkaamme rannikkoa etelämmäs toiseen neutronip aavemaista tunnelmaa huokuvaan mestaan, Abadesin hylättyyn spitaalisiirtolaan.
40-luvulla rakennettu siirtola ei koskaan valmistunut lepran hoidon ottaessa aimo harppauksia eteenpäin. Tartunnan saaneiden eristäminen kävi tarpeettomaksi.
Siirtolassa haahuillessamme ihmettelimme, miksei taloja silti ollut rakennettu loppuun. Olisi kai niille käyttöä löytynyt, vaikkapa ihan tavallisina asuntoina? Jussi arveli, että lähes valmiiden rakennusten luhistumaan jättämisestä syyttävän sormen kääntäminen diktaattori Francon suuntaan ei menisi täysin pieleen.
Nykyään nuorisolaiset järjestävät alueella teknobileitä, tiesi Jussi kertoa. Rakennusten kylkiin kiinnitetyt ”Varoitus! Tämä on raunio”-kyltit eivät heitä pelottaneet sen enempää kuin meitäkään.
Olivat myös maalailleet talot täyteen graffiteja – jotkut niistä varsin näyttäviä.
Upposimme syvälle aavekaupungin tunnelmaan, kunnes aurinko painui vuorten taa. Sitten lähdimme ajamaan takaisin Santa Cruziin.
Lumentulosta oli sen verran vähän aikaa, että Saariselän turistikoneisto ei ollut täysin kirinyt tilanteen tasalle. Kaunispään hiihtohissit könöttivät lumen kuorruttamina paikoillaan. Lumitykit vielä alustivat latuja, juottolat olivat vasta havahtumassa aikaistuneeseen talvisesonkiin.
Joku urhea hiihtäjä oli jo raivannut oman latunsa kansallispuistoon, ja erämaan reunan rinnettä alas kävellessäni vastaan pyöräili umpihangessa pari tyyppiä paksurenkaisilla sähköfillareilla puiden väleissä puikkelehtien. Siinä oli jo erikoisuudentavoittelussa yritystä.
Kävelin Luttojoen solassa kohti viereisen tunturikurun laitaa ja ihailin näkymiä. Näyttää kyllä ihan Lapilta, tuumin ihastellen. Uskottavasti lavastettu.
En ollut asettanut erämaavaellukseni tavoitetta turhan korkealle – tarkalleen ottaen noin kolmeenkymmeneen viiteen metriin. Tunturimajan kanssalomailijoideni neuvosta vaarin ottaneena tarvoin erityisen helpoksi mainostettua viitoitettua polkua kohti Auroran taukotupaa kilometrin–parin päässä.
Vaan kyllä muutaman kymmenen metrin kapuaminen tällä kunnolla jo työstä kävi. Tuvalle saavuttuani tervehdin ilahtuneena kamiinassa räiskynyttä tulta. Lököttelin aikani lämmössä kuunnellen vaellussällien vaellussällijuttuja ja lähdin sitten tarpomaan takaisin Saariselän keskustaan.
Taustalla jäähileusvaan hukkuvat lumitykit – kuin laskeumaa taivaalle sylkeneet maailmanlopun urut.
Aurinko alkoi laskea. Lopun aikojen tunnelmissani hyväntuulisesti hymistellen narskuttelin takaisin Tunturimajalle.
Ajoitus ei olisi voinut olla parempi: sauna vapautui juuri, kun lampsin sisään majaan.
Pihasaunassa viskoin yksikseni löylyä kiukaalle ja myhäilin. Olisivat mainostaneet Lappia asianmukaisen apokalyptisin termein, niin olisin tullut jo aiemmin!
Junan nytkähtäessä liikkeelle Turusta kohti Oulua tajusin kameran unohtuneen kotiin. Sastamalankempele! No, eipä tuolle enää mitään mahtanut, täytyi näpsiä kuvat kännykällä.
Näin alkoi Suomen luoteisrannikon kiertueemme omalta osaltani. Suunnitelmana on tällä viikolla tulla Oulusta Raahen, Kalajoen hiekkasärkkien, Kokkolan, Pietarsaaren, Uusikaarlepyyn ja Oravaisen kautta Vaasaan.
Odotettavissa on tapaamisia niin Kekkosen pitkän varjon kuin Krimin sodan kaikujenkin kanssa. Eläväisemmistä nähtävyyksistä veikkaisin törmäävämme jokuseenkin mukavaan kuppilaan matkan varrella – puhumattakaan Perämeren rantojen luonnosta, Suomen kristillisdemokraattisimmasta kunnasta tai sauvakävelyn syntysijoista.
Olin odottanutkin Oulun jäävän joka tapauksessa tynkävisiitiksi, olinhan ehtimässä sinne vasta illaksi. Mutta pysähdys tuossa Pohjois-Pohjanmaan metropolissa osoittautui nyt myös blogausmielessä ohuenpuoleiseksi: Kännykän akku kuoli juuri, kun iltakävelyllä rupesin räpsimään kuvia Merikosken vesivoimalasta. Sitä olin tietysti nimenomaan hehkutellut kanssatoivioretkeilijä Eliakselle kuvausystävälliseksi kohteeksi.
Joten sorppa kaikille, joudutte nyt tyytymään neljän vuoden takaisiin kuviin mestasta. Vesivoimalaa ja patoa kyllä ihailimme kantilta jos toiseltakin. Oli se taas vaikuttava, vaikka keväällä 2015 koski pauhasikin jylhemmin.
Maanantaiaamuna lähdimme Oulusta Raaheen, jonne saavuimme keskipäivän korvilla. Bussiaseman tienoo tarjosi lähinnä Pieksämäki-luokan estettisiä elämyksiä. Mutta jo pari korttelia käveltyämme pääsimme puutaloalueelle, jossa alkoi näkyä sekä pittoreskin sieviä että asianmukaisen angstisesti rapistuneita vanhempia taloja.
Elias kertoili Pietari Brahen nimenneen kaupungin itsensä mukaan Brahestadiksi, mistä nimi sittemmin pelkistyi Raaheksi. Vitsailin, että onhan Raahe sentään tyylikkäämpi nimi kuin vaikkapa Pekka.
Sitten tulimme Pekkatorille, jonka keskellä pönötti Pietari Brahen patsas. Tulin sivistetyksi, että paikalliset nimenomaankutsuivat kreiviä Pekaksi.
Tähän joku kommentti johdatuksesta – tai sitten jotain epämääräistä muminaa sokeista kanoista ja jyvistä.
Tsekkailimme kirkon ja sen jälkeen museoista Raahen Pakkahuoneen sekä Kruununmakasiinin. Jälkimmäisen vetonaula oli maailman vanhin sukelluspuku Wanha Herra – syväläismielleyhtymiä tuonut vasikannahkaviritys 1700-luvulta, jonka avulla tarkistettiin laivojen pohjien kuntoa. Pakkahuoneella kiinnostavinta oli melkeinpä rakennus itse. Se on Suomen vanhin paikallismuseo.
Kruununmakasiini panosti interaktiivisiin terästeisiin: oli näyteltyä videokuvaa ja animaatiota yhdistellyt video Raahen palosta; oli käsiä heiluttelemalla etenevä kuvagalleria kaupungin katunäkymistä; oli surrealismia hiponut animaatio Samuli Sarkkilan puuveistoksista.
Pakkahuone puolestaan oli mahdollisimman perinteinen museo ilman mitään moderneja lisäkilkkeitä. Silti siellä esillä ollut aikalaismaalauspari Raahesta ennen ja jälkeen englantilaisten tuhoiskun Krimin sodassa, tai vaikkapa toissavuosisataiseen tyyliin sisustettu lastenkammari heittivät mielen menneeseen maailmaan ihan yhtä tehokkaasti kuin multimediaspektaakkelitkin.
Tallustelimme niin tarmokkaasti ympäri Raahea, että kenkäni alkoivat lopulta hajota kappaleiksi. Olihan niillä toisaalta tarvottu jo läpi Venäjän, Mongolian ja Kiinan, joten ehkä parin kympin Tokmanni-popojeni oli aikakin tulla tiensä päähän.
En silti kokenut sen suurempia nostalgiahetkiä kengänraunioiden äärellä. Illalla sängyssä makoillessa jalkapohjat puskivat tuskaista sykintää koko vartaloon.
Mutta seuraavana päiväni tulisivat veronpalautukset. Vaivuin uneen hekumoiden Kokkolan kenkäkauppojen ihmeellisistä näyteikkunoista.
Isältäni varmaan ensimmäisen kerran kuulin sen tarinan Kustaa Vaasasta. Tämä oli kuulemma suuttunut aikoinaan niin sydänjuuriaan myöten Jurmon rantarosvoille, että lähetti laivallisen nihtejä polttamaan koko saaren. Tästä syystä Jurmossa on nykyään niin vähän puita, oli tarinan opetus.
Kieltolain ajalta puolestaan kuuluu kertoa tarinaa Jurmon pirtukauppiaista. He varustivat veneensä lentokoneiden moottoreilla, jotka irrottivat kukistuneelta tsaarinvallalta saarelle jääneistä lentoveneistä. Tämän turboboostauksen jälkeen poliiseilla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia saada trokareita kiinni.
Sitten ovat vielä omat tarinansa mystisistä kivimuodostelmista – eli ”munkkirinkilöistä” – sekä spekuloinnit Jurmon ensimmäisen, keskiaikaisen kappelin mahdollisesta sijainnista saarella. Ja tietysti määrättömästi juttuja hylkeenpyynnistä ja merenkävijöistä.
Agneta AnderssoninJurmon kylä – lähimpänä merta -kirjasta voi lukea perinpohjaisesti saaren värikkäästä historiasta. (Spoileri: Kustaa Vaasa -juttu on mitä todennäköisimmin silkkaa legendaa.)
Mutta osaa Jurmo lumota ilman tarinoitakin, silkalla karulla kauneudellaan.
Kanervan ja katajikon peittämä Salpausselän eteläjatke näyttää saaristomeren laidalle pudotetulta palalta Lappia; tai miniatyyri-Islannilta; tai merelliseltä Mongolian etäispesäkkeeltä. Nykyään Jurmossa käydäänkin ennen kaikkea rauhoittumassa omintakeisten luontonäkymien huumaamina ja kiikaroimassa lintuja. Pienveneilijöitä pysähtelee myös tasaiseen tahtiin vierassatamassa. Ympärivuotisia asukkaita saarella on enää kourallinen.
Me majoituimme jälleen nykyjurmolaisista kenties tunnetuimmalta, eli Norgrannasin tilan pääjehu Klas Mattssonilta vuokraamaamme mökkiin. On pikku hiljaa alkanut muodostua jo perinne käydä Jurmossa pari kertaa vuodessa. Vihdoin olen oppinut kärkkymään mökkejä myös niin ajoissa, että juhannukseksikin ollaan sellainen onnistuttu saamaan. Noin vinkkinä: paras olla liikkeellä puoltatoista vuotta ennen, jos haluat juhlapyhiksi mökin Jurmosta. Ne ovat todella suosittuja.
Mattssonin mökit ovat kotoisia ja edullisia. Varustelultaan ne eivät ole mitään luksusta – vesi haetaan kaivosta, lämmitys hoituu puilla ja tarpeilla käydään ulkovessassa – mutta meidän tapauksessamme tämä vain lisää saarireissun rouheaa viehätystä. Myös Jurmo Inn tarjoaa majoitusta saarella, ja aina voi yöpyä teltassa (tai tulla veneellä ja nukkua siellä, jos sattuu moisen omistamaan).
Jurmossa jököttely noudattaa meillä jo uomiinsa asettunutta rytmiään. Kierretään saarta ja taivastellaan että on se vaan nätti. Sitten käydään rantasaunassa ja kehutaan että tää uusi kiuas on kyllä paljon parempi kuin se vanha. Tämän jälkeen istutaan iltaa ja ennen pitkää joku soittaa LasseMårtensoniaSpotifysta. (En tunnusta mitään.) Vaihtelua ohjelmaan tuovat käynnit sataman kahvilassa (toimii myös kauppana, auki vain kesäisin), saaren kappelissa sekä Naturstuganissa, josta löytyy Jurmon historian pysyväisnäyttely.
Saarella vaellellessa vastaan pasteerailee alpakoita – ja jos riittävän kauaksi jaksaa lampsia, ylämaan lehmiä. Tänä vuonna jälkimmäisiä tuli sekä ihailtua laidunnushommissa (siis lehmät laidunsivat, en minä) että herkuteltua Jurmo Innin saaristolaispöydän lämpimänä ateriana juhannuspäivänä. Olimme maistavinamme tarkemmin määrittelemättömän merellisen aromin mureissa pihveissä. Elias kertoikin nähneensä elukoiden juovan janoonsa merivettä.
Jurmo Innin terassi oli täynnä väkeä, niin paikallisia kuin turistejakin. Mäntymetsikköön avautuva terassi toi paikkaan muumitalomaisen leppoisaa tunnelmaa.
Kävimme myös valloittamassa uudestaan Jurmon itäkärjen, eli Österrevetin. Valloitus on syytä uudistaa parin vuoden välein, sillä Jurmon muoto elää koko ajan hieman. Itäpäähän kävelemiseen kannattaa varata hyvät kengät, sillä pitkä pätkä pitää tarpoa pelkistä isojen perunoiden kokoisista kivistä koostunutta töyrästä pitkin.
Ehkä erikoisin variaatio tavanomaisesta Jurmo-ohjelmasta oli – varsinkin näin juhannuksena – että juopottelu jäi väliin melkein kokonaan. Joillain reissuilla illan Lasse Mårtenson -tunnelmointi mökissä on äitynyt pitkälle aamuyöhön jatkuneeksi ”entäš tämä šitten, kuunteleš tätä”-nokitteluksi (juu ei, ei me nyt koko yötä Mårtsensonia olla kuunneltu, mutta siitä se yleensä alkaa), syvällisten puhumiseksi ja loputtomaksi saunomiseksi. Nyt joimme vain parit saunaoluet ja hieman viiniä oman saaristolaispöytämme kurkunkostukkeena. (Täytyypä muuten vähän kehaista ruokavastaava Eppua, että ei oma kalapöytämmekään ollut ollenkaan kohnompi.)
Ei silti tuntunut siltä, että jotain olisi puuttunut elämyksestä – paitsi tietysti Anna, joka vilustui Trans-Mongolian reissumme päätteeksi lopulta sen verran pahasti, että joutui jäämään kotiin toipumaan. Snif.
Mutta Jurmo tekee sen aina, oli vuodenaika tai säätila mikä tahansa: Ennen pitkää levollinen rauha leviää ruumiiseen ja mieleen. Nuorisolaisistakin alkaa ajatella vain hyviä puolia. Voimakasta yhteyttä planeettaan kokee oman elämänsä gretathunbergina.
Jossain määrin huvitti kyllä se, että Trans-Mongolian reissullakin huippuhetket olivat niitä, kun löysimme itsemme karustaluonnosta. Sitä matkaa toiselle puolelle Venäjää löytääkseen paikkoja, joista tulee mieleen Turun ulkosaaristo.
Kyllähän minä yritin ryypätä. Huolestutti sellainen mahdollisuus, että kaikki vaivalla ulkosaaristoon raijatut viinipullot pitäisi kuskata täysinä takaisin mantereelle sunnuntaina. Joten juhannuspäivän iltana rupesin kumoamaan viiniä yksikseni. Yllytin muita, mutta eivät nuo innostuneet. Luukutin musiikkia, ei se niitä kiinnostanut.
Lopulta nappasin viinipullon mukaani ja lähdin haahuilemaan kallioille yksikseni kuulokkeista Eppu Normaalia luukuttaen. Kyllä, taas. Aina tuntuu löytyvän joku tekosyy toivioretkeillä ja kuunnella Eppuja – Kiinassa koti-ikävä ja Suomessa… slaavikyykkysingulariteetti?
Kotvan päästä palasin kuitenkin mökille hakemaan kameran ja keskityin kuvaamiseen. Kuutamon valaisema juhannusyö Jurmossa näytti melkoisen runolliselta.
Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti en pudonnut kalliolta pää edellä, en katkaissut nilkkojani kivikoissa, enkä sammunut rähmälleni keskelle munkkirinkilää.
Sunnuntaina siivosimme mökin, pakkasimme kamat ja palasimme Turkuun. Yhteysalus oli jo Utöstä tullessa tupaten täynnä. Tästä päättelimme juhannuksen paluuliikenteen olevan pahimmillaan ja arvelimme autoletkan Paraisten lossille hipovan mittaluokaltaan epiikkaa.
Lossijonossa kyhjöttelyn välttääksemme päätimme käydä pizzalla Nauvon vierassatamassa. Suunnitelma toimi: syödessä meni sen verran aikaa, että jono oli kutistunut siedettäväksi. (Lisäksi Najaden osoittautui oikein mainioksi pizzeriaksi.)
Kun palasin Turkuun, kävi ilmi, että Anna oli toisaalta parantunut flunssastaan ja toisaalta viimein itsekin päässyt juhlimaan juhannusta. Annoin houkutella itseni baariin, mutta ei juopottelusta enää mitään tullut. Kirjattakoon aikakirjoihin, että kävin todistetusti baarissa yhdellä oluella, minkä jälkeen poistuin kotiin koisaamaan.