Avainsana: koirat

Kiinan muurin valloittaminen – teoria ja käytäntö

Olimme juuri taivastelleet, että kylläpäs hostellin Kiinan muuri -kiertoajeluilla onkin hintaa, kun Annan tutun Pekingin-tuttu Michael tarjoutui itse heittämään meidät sinne. Mitä siin si mittä, hypättiin kyytiin ja posoteltiin mestoille.

Anna oli kursorisesti tutkinut eri vaihtoehtoja nähdä muuri. ”Aidompaa” olisi ollut mennä vähemmän turisteille puleerattuun paikkaan, jossa olisi joutunut kävelemään kunnon rupeaman vuorenrinnettä. Michael kuitenkin kuskasi meidät nimenomaan turismioptimoidulle muurinpätkälle, joka paikoin tuntui enemmänkin teemapuistolta kuin historialliselta monumentilta.

Raivoisa krääsänmyynti alkoi heti astuttuamme lipunmyyntipisteeltä rinnekuljetukselle johtavalle kauppakujalle. Paikalliseen tyyliin kuuluu, että joka länkkärille huudetaan hello! hello! kunnes tämä kääntää päänsä, sitten tuputetaan t-paitaa, lippistä, omalla nimellä varustettua kaiverrusmaisemaa, välkkyvalomuovikruunua, varrasta, ylihintaista vettä… Aika pian aloin saada sadistista nautintoa hellottelijoiden huomiotta jättämisestä.

Ylös mentiin hiihtohissillä. Oli ehkä ihan hyvä, että Michaelin valitseman kulkumetodin tarkka luonne selvisi meille vasta viime hetkellä. On tuota korkean paikan kammoa kummallekin siunaantunut. Muuten olisi kenties kaikesta huolimatta kävelty ylös, vaikka onhan tuota hyvinvointikumpuakin siunaantunut keskivartaloa kaunistamaan.

Ei siinä mitään, hienoja maisemia näkyi hissistä. Havaitsin, että jos katselin niitä koko ajan kameran läpi, huimasi vähemmän. Eläköön voyerismin vieraannuttava vaikutus!

Onnistuttiin tulemaan sellaiseen aikaan, ettei muuri ollut täysin turistitulvan tukkima. (Michael näytti kännykästään kuvia, joissa turisteja hyökyi muurilla valloittaja-armeijallisen verran.) Oli mukavasti tilaa ja rauhaa tallustella vartiotornilta toiselle.

Tai olisiko ”kivuta” osuvampi verbi toiminnalle. Vartiotorneille könyäminen muistutti paikoin urheilusuoritusta. Jyrkissä portaissa kannatti myös katsella jalkoihinsa – varsinkin alas kavutessa, ettei tullut jatkaneeksi thriatloaniaan kymmenen metrin rinnekuperkeikoilla. (Vastaan tulikin joku naama verillä.)

Anna otti tavoitteekseen kavuta yhdelle kauemmista torneista, itse tyydyin näpsimään kuvia hivenen helppokulkuisemmalla muurin osuudella. Sovimme tapaamamme myöhemmin lepopaikalla. Sinne laskeutuessani muurilla meidät rauhaan jättäneet oheistuotekauppiaat hyökkäsivät heti kimppuun. ”Cold beer!” joku hihkaisi. Hikimeloneita otsalta pyyhkäisten vastasin heti ”Excellent!” ja tyyppi jo aukaisi huurteisen pullon, kun vielä jatkoin lausetta utelemalla, paljonkohan olut mahtaa maksaa.

Piti toistaa kysymys pariin kertaan, ennen kuin mies vaivautui paljastamaan pullollisen olutta maksavan 85 juania (sen hetkisellä kurssilla noin 12 euroa). Kieltäydyin ensin kohteliaasti, sitten vähemmän kohteliaasti ja lopulta lähdin marssimaan pois. Kauppias yritti epätoivoissaan kaupata vettä, lippiksiä, mitä tahansa. Muut myyntimiehet yhtyivät kuoroon. Onnistuin kuitenkin pakenemaan muurin vallanneelta kapitalismin hyökkäysarmeijalta.

Annan niskaan oli puolestaan hyökännyt sade, mutta hän oli sankarillisesti saavuttanut kohteensa. Kehui maisemia. Jupisin kateuden vihertämällä äänellä partaani, että ihan kivoja ne täälläkin oli.

Juotiin vettä, rapsuteltiin lepopisteelle ilmaantuneet koirat ja sitten liu’uttiin takaisin alas. Teemapuistolliseen kokonaisuuteen tosiaan kuului ränniä pitkin alas lasketteleminen pienillä kärryillä istuen. Oli aika vänkää, se. Alhaalla olo oli kuin Linnanmäellä vemputtimesta poistuessa: heti uudestaan! (Tai näin olen kuullut sanottavan – itsehän keskityin lapsena Linnanmäellä lähinnä videopelien tahkomiseen. (Defender, katson sinua.))

Muurin jälkeen Michael vei meidät syömään. Saatiin parhaan a-luokan kiinalaista pöperöä, jota poimittiin pyöritettävästä maistelupöydästä. Kaikki maistui mahtavalta, mutta erityisen herkullisen muisto jäi mieleen tuhatvuotisista munista (tai jonkinlaisista kevytversioista niistä – ehkä nämä vähemmät tummat herkut olivat vain satavuotisia?). Niitä sietää kokeilla, mutta varo väärennöksiä!

Onneksi Anna oli perillä etiketistä ja oli neuvonut, että lopettaessa lautaselle kuuluu hiukan jättää. Muuten isäntä tuntee velvollisuudekseen tarjota aina vain lisää ruokaa. Neuvoa noudattaenkin habituksemme lähestyi täydellistä pallomuotoa aterian lopussa.

Juomaetikettiin en niin kiinnittänyt huomiota, ja tulin yllyttäneeksi Michaelia juomaan kenties enemmän kuin hän oli aikonut. Hän ilmeisesti koki isännän velvollisuudekseen kumota olutta samaan tahtiin kuin vieraansa. Hups, sorppa. Naksutteli vain jo ravintolaan tullessa kitalakea se muurilla juomatta jäänyt kylmä olut. Seuraavakin meni aika nopsaan perään ja… no, tiedättehän. Glug!

Nuorisolaisetkin ovat vallanneet Kiinan muurin tarroineen.

Onneksi Michaelin vaimo oli pidättäytynyt juomakilvoittelusta ja istui kuskipenkille palatessamme hostellille. Osuimme keskelle iltaruuhkaa, jossa uusia kerrostaloja pällistellessä oli aikaa jutustella muun muassa Pekingin asuntojen hinnoista. Hintataso on karannut samaan tyyliin lapasesta kuin Helsingissäkin, mutta lisäksi Pekingistä ei edes voi ostaa asuntoa, ellei ole asunut siellä jo (muistaakseni) viisi vuotta.

Annan paidassa lukee ”Mongolia” mongoliaksi. Tähän vielä yksi läppä muurin valloituksesta.

Peteihin vetäytyessämme olimme täysin marinoidut kiinalaisilla elämyksillä sisäisesti ja ulkoisesti, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Hetki hiljaisuutta sekä armottomat löylyt Olhonissa

Olhoniin matkattiin yli viisi tuntia lommoisella pikkubussilla. Kuski kaahasi kuoppaisia siperialaisteitä kaasu pohjassa ja luukutti stereoista venäläistä konepoppia, sitäkin mahdollisimman kovaa. Vieressäni istui kasvoiltaan ehkä hivenen burjaattipiirteinen, jättimäinen häiskä, joka katseli kännykästään hupivideoita (täysillä) ja hohotteli niille (täysillä).

En enää ikinä valita junan keinumisesta.

Hyvät hyssykät, onko ne valloittaneet jo kaukoidänkin! Ei ihan, kyseessä on venäläinen АZS- eli Автозаправки-huoltamoketju.
Tauokahvilassa juteltiin Olhonin-matkakumppani Elliottin kanssa, jota kiinnosti, mihin aikaan vuodesta Suomessa näkee revontulia. Elliott oli australiankiinalainen.
Lautalla.

Vuorokauden käväisy Olhonin saaressa Baikalilla söi Irkutskin-pysähdyksestämme niin paljon aikaa, ettemme ehtineet nähdä itse kaupunkia käytännössä ollenkaan. Ituhippibaari Govindassa käytiin syömässä (halpa ja hyvä kasvisruokapaikka), turisti-infossa kyselemässä neuvoa Olhoniin pääsemisessä ja pankkiautomaatilla nostamassa rahaa. Liikenne oli kaaosta. Busseissa maksettiin poistuessa, ei sisään mennessä. Hostelli oli ihan luksusta, totaalinen vastakohta Novosibirskin mestaan. Siinä osapuilleen koko Irkutsk-elämyksemme.

Mutta kyllä saarireissu kannatti.

Olhonin Šamaanikivi.
Anna kastautuu Baikaliin. Oli kylmää, kuulemma.
Hužir.

Matkamökän ja venäläisten kaupunkien hulinan jälkeen Olhonilla oli aivopoimuja hivelevän hiljaista. Käveltiin saaren pääasuinkeskittymä Hužiria ympäröivillä rinteillä ja vain pällisteltiin. Jos uskaltautui Baikaliin putoavan jyrkänteen reunalle, alkoi kuulla jo ääniäkin – jään rätinää, aaltojen loisketta, lokkien kirkunaa.

Niin, Baikalista on vielä isoja alueita jäässä. Sen takia laivatkaan eivät toukokuussa kulje suoraan Irkutskista Olhoniin. Mantereen ja saaren välissä liikennöi lautta, mutta pääosa matkasta – noin kolmesataa kilometriä Irkutskista – taitettiin bussilla.

Seuraamme lyöttäytynyt koira kipitteli muina musteina merkitsemässä reviiriään melkein pystysuoralla jyrkänteellä.
Puu, johon on burjaattišamanistiseen tapaan sidottu huiveja ja nauhoja.
Šamaanipylväät.
Anna tavoittelee yhteyttä henkiin.

Olhonkin on yksi niistä paikoista Venäjällä, jonne aikoinaan ei niinkään vaelleltu hipstereinä elämyksiä metsästämään, vaan sinne mentiin vankeina kalatehtaaseen pakkotyöhön. Stalinin kuoltua pienois-gulag suljettiin.

Nykyään saari elää pitkälti matkailusta. Hužirin hiekkapäällysteisiä katuja vaellellessa tuli vastaan kaljaa maanisesti kittaava hahmo jos toinenkin – siis maalattuina suljettujen baarien porttipieliin. Kahviloita oli joka kulman takana, kaikki kiinni. Kaikenlaista kesäharrastehärpätintä mainostettiin, mutta mikään näitä tarjonneista puulaakeista ei vielä ollut auki. Polkupyöriä tosin vuokrattiin jo.

Veikkailimme, että kesällä mesta on varmaan aivan sietämätön turistihelvetti. Sesongin ulkopuolella Hužir näytti kuitenkin enemmän Afrikasta Siperiaan teleportanneelta hökkelikylältä.

Hužirin pääkatu. UAZit rahtaavat kiinalaisturisteja takaisin šamaanipylväiltä.
”Meitsi märehtii mis meitsi diggaa märehtii.”
Oikeauskoisuuden etuvartio pakanain mailla.

Löydettiin onneksi yksi kahvila, joka oli auki. Siellä sulloin sisuksiini lättyä lihalla, ja Anna ryysti kanakeittoa (kasvisvaihtoehto). Oli yllättävän hyvää, kumpikin. Anna aprikoi, oliko kanakeitto tehty kalakeiton liemeen. Maku oli aika jännä.

Ateroituamme alkoikin jo hämärtää. Kiiruhdimme majapaikkaan, jonne olimme tilanneet vuoron venäläiseen saunaan – eli banjaan.

”Aivot sulaa.”

Se oli muuten ihan perkeleen kuuma sauna, se. Jo pesuhuoneessa oli niin hyvin lämpöä, että siellä olisi suomalaisittain voinut saunoa.

Nähdessäni kylpytossuja pukuhuoneen naulakon alla vielä tuhahtelin, että antakaa nyt jo olla noiden saamarin taapotškojenne kanssa. Mutta astuttuani pari askelta löylyhuoneeseen kipittelin sukkelaan hakemaan tossut jalkapohjieni suojaksi.

Löylyhuoneen lattialla ei paljain jaloin kävellyt kuin fakiiri. Myös huopainen saunahattu osoittautui tarpeelliseksi suojavälineeksi kuumuutta vastaan. Niitä oli tosin vain yksi, joten vuorottelimme, kumpi laittaa pyyhkeen päänsä suojaksi ja kumpi saa hatun.

Pää suojattunakin löyly iski keskivartaloon kuin oikea suora. Lauteilla ei kyennyt istumaan ilman jonkin sortin alustaa persuksen alla. Jos paljas pakara osui vahingossa laudepuuhun, antoi se näkökulmasta riippuen joko mukavan lisäkirpaisun kokemukseen tai kärvensi kuin polttomerkintä.

”Hä?”

Määrittelimme, että banja on ikään kuin suomalainen sauna turboboostilla. Kaikki on paljon hektisempää. Taustalta puuttui vain tasainen slaaviteknon jyske, joka määräisi vihtomisen tahdin. Hihattien kohdalla heitettäisiin löylyä. Tällaista tyylilajia voisi kutsua vaikkapa hardbass-saunomiseksi.

Jo muutaman löylykiepauksen jälkeen olimme täysin pariloituja. Uhrasimme ruumiimme raukeuden jumalille ja kaaduimme peteihin kuorsaten pää puolimatkassa tyynyyn.

Mutta ei kuorsausta puolille päivin kestänyt. Herätys oli kello kahdeksan, jotta ehdimme käydä kalastuspaattien hautausmaalla. Olin etukäteen lukenut Hužirin satamassa rannalle ruostumaan jääneistä kalastuveneistä, ja halusin ehdottomasti nähdä ne.

Sitten vuosi sitten kirjoitetun artikkelin rantaa oli kuitenkin siivottu. Paatit olivat edelleen siellä, mutta suurin osa niistä oli kerätty riviin. Näky ei ollut enää yhtä apokalyptinen, mutta kuitenkin melko vaikuttava.

Nuorisolaiset olivat spreijanneet veneiden kylkiin graffiteja.
Tämä vene oli kylläkin edelleen käytössä. Ainakin siinä oli ihan ehjän näköinen perämoottori.
”Ei roskaamista!”
”No jos ihan vähän?”

Kalastuspaattien palvomishetken jälkeen oli tarkoitus kierrellä vielä Hužiria ennen paluuta Irkutskiin. Anna oli bongannut taidekahvilan, jossa halusi käydä, ja paikansipa hän Hužirista geokätkönkin, jonka halusi löytää.

Itseäni kuitenkin ramaisi vielä, ja sovimme näkevämme kahvilassa myöhemmin. Painuin torkuille.

Myöhemmin Anna kertoi, että kahvilanpitäjä oli erittäin mukava nainen, eivätkä taulutkaan olleet hullumpia. Mainostetulla turkkilaisella kahvilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Turkin kanssa – ja ennen kaikkea se oli laihaa. Kardinaalivirhe!

Taidetta taidekahvilassa.
Kaikki muut saa tehdä kissakuvia, paitsi Anna.
Mistä puheenollen, tässä yksi majapaikkamme kissoista.
Oli siellä koirakin.
Kissat tykkäsivät tapella.

Arvasitte aivan oikein, nukuin lähtöön asti. Se oli sillä lailla älykäs veto, että bussissa ei sitten unettanut enää ollenkaan, ja saatoinkin nauttia kirkkain aistein hytkymisestä, tärinästä ja täysillä luukutetusta slaaviteknosta koko viisi tuntia takaisin Irkutskiin.

Matkalla kyytiin hyppäsi puolalainen Siperian-matkaaja (unohtui kysyä hänen nimeään), joka oli pyöräillyt autiomökille Olhonissa. Sälli halusi meidän kirjoittavan matkavieraskirjaansa näkemyksensä siitä, mitä on onnellisuus. En sitten tiedä, tuliko riipusteltua vähän turhan suomalaislakonisesti, mutta reippaasti hymyillen kyytiin astunut miekkonen lakkasi vastaustemme jälkeen hymyilemästä ja muuttui vähäpuheiseksi. Suorastaan kotoisan suomalaiseksi.

No, ehkä se oli vain reissuväsymystä…

Irkutskissa kävimme iltakaljalla (samasta korttelista hostellin kanssa löytyi käsityöoluihin erikoistunut baari (jossa musiikki soi liian kovaa)) ja nukuimme yön kuin uppotukit. Kun tänään viimein saimme puskettua itsemme ulos Irkutskin-hostellista, oli jo aika suunnata rautatieasemalle – ja Ulan-Uden junaan.

© Komitea 2019. Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa, Twitterissä ja Mastodontissa!