Kategoria: Pyrähdyksiä Gdanskiin

Matkalaukullinen tuliaisia Pomeranian mukavimmasta olutkaupasta

Melko tarkkaan kaikki perinteiset nähtävyydet ja turistitoiminnallisuudet skipannut Gdanskin-viikkomme huipentui viimeisen aamun kaljaostoksiin. Emme sentään vajonneet ”paku täyteen Tyskietä ja Okocimia”-tasolle, vaan köröttelimme taksilla laitakaupungille Sklepzpiwemiin lastaamaan matkalaukun pullolleen paikallisolutta.

Yhteisrahoitettu ruumalaukku oli mukana vain tätä tarkoitusta varten. Vaihtovaatteet ja muu tarpeellinen kulkivat kunkin käsimatkatavaroissa. Aikoinaan puolivahingossa Google Mapsista ”craft beer”-hakutermillä löytynyt Sklepzpiwem (suomeksi ”olutkauppa”) on nimittäin osoittautunut vierailemisen väärtiksi joka reissulla, vaikka sijaitseekin lähiöalueella varsin kaukana keskustasta. (Toisaalta se on melko lähellä Gdanskin Ronald Reagan -puistoa, jossa palvonta- tai paheksuntakäynnin voi yhdistää kätevästi olutostosreissuunsa.) Pikku liikkeen paikallisolutvalikoima on valtava, mutta saa sieltä tietysti pienpanimo-oluita muualtakin maailmasta.

Taksia odottelemassa viimeisenä aamuna.

Mutta ennen kaikkea Sklepzpiwemin tiskin takana on Bartek, jolle ei tarvitse kuin vähän hahmotella makumieltymyksiään, ja hän jo taikoo hyllyjen uumenista niihin sopivia oluita. Miekkosen vinkistä toimme aikoinaan tuliaisiksi muun muassa grodziskieta. Tuon perinteisen puolalaisen, kepeän kuplivan juhlaoluen valmistustapa oli jo miltei unohtunut, kunnes pienpanimobuumi herätti tuotannon taas henkiin.

Gdanskista löytyy toki muitakin käsityöolutpuoteja, mutta olemme palanneet aina Sklepzpiwemiin. Tällä kertaa ostosreissu oli kuitenkin jäädä väliin, kun budjettisyistä jouduimme jättämään kaupassa käymisen viimeiseen päivään. Esteeksi oli muodostua se, että virallisesti Sklepzpiwem aukeaa vasta kahdeltatoista – eli puolta tuntia myöhemmin kuin koneemme oli lähdössä takaisin Turkuun.

Bartek kuitenkin suostui tulemaan aamutuimaan kaupalleen, jotta saimme ladottua laukkumme täyteen tuliaisia. Se olikin rivakkaa shoppailua, se! Huikkailimme tyylimieltymyksiä, Bartek ehdotti oluita, me pääsääntöisesti kelpuutimme ne (elleivät ne olleet jumalattoman kalliita, ja yleensä eivät olleet), ja sitten vain pullot viuh vauh laukkuun kuplamuoviin sekä pahvilaatikoihin pakattuina. Jokunen pullo tuli valittua ”iik, ihana etiketti”-menetelmälläkin.

Anna kuvailee olutmieltymystään Bartekille: ”Ainakin nnnääääiiin iso.”

Itse asiassa Bartek hoiti pakkaamisenkin. Häneltä kun se sujui ammattilaisen nopeudella ja varmuudella. Kun laukku oli viimein täynnä, se ylitti 32 kilogramman painorajan puolellatoista kilolla.

”Mutta eihän se ole mikään ongelma”, Bartek lohdutteli. ”Usein ne ovat lentokentällä aika suurpiirteisiä näin pienten ylitysten suhteen. Mutta jos eivät, niin juotte vain pullon-pari pois laukusta kentällä.”

Minulla oli omat epäilykseni Wizzairin suurpiirteisyydestä; oman kokemukseni mukaan halpalentoyhtiön kenttätyöntekijät nimenomaan ovat raivostuttavan jämptejä laukkujen kokojen ja painojen suhteen. Mutta en ruvennut besserwisseröimään asiasta, kun en varmaksi uskaltanut sanoa. Kentälläpä tuon sitten näkisi, miten kävisi.

Bartek pakkaa laukkuamme.

Tilasimme taksin ja lähdimme kentälle. Kuskiksi sattui entinen merimies, jolla oli paljon sanottavaa niin puolalaisesta vieraanvaraisuudesta (tai sen puutteesta), saksalaisesta hymyilystä (tai sen puutteesta) kuin venäläisten yleisestä epäilyttävyydestäkin (josta ei ollut puutetta). Kerroimme hänelle juuri matkustaneemme halki Venäjän, ja hän taivasteli, ettei uskaltaisi kyllä semmoiselle reissulle aseistautumattomana. Lentokentälle saapuessamme julistimme sentään liennytystä värisevän yhteisen puolalaissuomalaisen kompromissilausunnon, jonka mukaan venäläiset ihmiset ovat mukavia, mutta johtajansa syvältä.

Ukko turisi kaiken kaikkiaan hauskasti ja loppujen lopuksi aika leppoisaan sävyyn, joten merkkasimme hänet Free Now -taksisovelluksessa suosikkikuljettajaksemme – seuraavia Gdanskin-reissuja silmälläpitäen.

Kaljapullot käsissä, vaikkei päivä ole edes puolessa! Suomalaisturistit, tsk, tsk…

Kävi niin kuin pelkäsin, painorajan ylitystä ei matkalaukkutiskillä katsottu läpi sormien. Mutta pari pulloa laukusta poistamalla pääsimme tosiaan niukasti alle painorajan.

Laukun lähtöselvitettyämme ihmettelimme terminaalissa kaljapullot kourissa, että tässäkö nämä nyt pitäisi kitata sitten, hä. Ja eikös nyt ole jo vähän aikaistakin vielä, niinku tota.

Nämä uhrattiin.

Siirryimme ulos tupakkapaikalle ja nautimme oluet siellä. Onneksi karsitut pullot eivät olleet tämänkertaisten ostosten kiinnostavimmista päästä, vaikka ihan makoista olutta olivat nekin. Gościszewo-panimon oiva vehnäolut Surfer oli jo vanhoja tuttavuuksia, ja Amberin Apa oli ihan ok -tasoa. (Arvioon saattoi tosin vaikuttaa hienoisesti se, että oluet kitattiin kiireessä ja lämpiminä.)

Sitten lampsimme turvatarkastukseen ja lensimme kotiin Pohjolaan. Sen pituinen se. Ensi vuonna takaisin!

Terveisiä Jurmosta(kin).

Kantaaottava ilta Gdanskin telakalla

B90-klubilla.

Sanomattakin lienee selvää, että syntymäpäiväördäystä seurannut päivä meni melko hitaasti. Jossain vaiheessa alkuiltaa kampesin itseni sängystä kadulle metsästäjäkeräilemään ruokaa. Onnistuin ruokkimaan itseni Masalassa (lisää Gdanskin-reissujemme vakiopaikkoja), ja Annalle ja Jiille hain pizzat Da Grassosta – lähinnä koska se oli lähellä ja valikoimasta näytti löytyvän useampikin kasvisvaihtoehto.

Sitten alkoikin jo taas väsyttää. Ei tämmöinen viiskymppinen jaksa juopotella enää siihen malliin kuin viime viik nuorempana.

Sillä välin kämppämme portailla Mariacka-kadulla Jii nauttii ilta-auringosta.
Merkittävimpiä naapureitamme.

Ei päivä silti hukkaan mennyt. Kadulla laahustaessa huomioni kiinnittyi Solidarity of Arts -nimisen tapahtuman massiivisiin julisteisiin: ”Mitäs hemmettiä, lukeeko tuossa että Pussy Riot?”

Kyllä siinä vain niin seisoi. Olisivat keikalla seuraavana päivänä Gdanskissa. Sehän piti nähdä! Kaiken mediahuomion ja kohun keskellä ainakin allekirjoittaneelta on mennyt täysin ohi, minkälaista musiikkia Pussy Riot oikein tekee.

Felicitan sekä laulu- ja tanssiryhmä Śląskin Soft Powerissa oli kirveellä töitä.

Keikkapaikka B90:kin sijaitsi vielä jännästi vanhalla telakka-alueella – siellä, missä kommunistivallan lopullista romahdusta puskettiin liikkeelle 80-luvulla, kun työväenparatiisin työväki rupesi kapinoimaan. Solidarity of Artsin mahdolliset kytkökset Solidaarisuus-ammattiliittoon eivät minulle valjenneet, mutta rohkeus-teeman osalta oltiin asian ytimessä.

Illan aloittanut Mary Komasa oli vielä herkistelyä viulusektiolla ja sähköpianolla, mutta lavan seuraavaksi vallanneessa Soft Power -tanssiesityksessä viuhdottiin jo kirveillä punaisten värivalojen välkkeessä.

Hirtehisesti kansallispuvuissa tanssattiin välillä. Toisinaan lavalla ei liikkunut muuta kuin ilmatorjunnan mieleen tuoneet valonheitinten keilat, kokeellisen konemusan jyllätessä. Jotain kansallisen identiteetin rappeutumista nationalismiuhoksi siinä kai käsiteltiin. Tai sellaisia viboja aisti meitsi.

Siksa.
Mimmin painellessa yleisön seassa basisti pöristeli yksikseen lavalla.

Seuraavaksi lavan valtasi Siksa. Tai paremminkin koko salin äänitilan valtasi duon basistin käsittämätön säröbassosoundi: PÖRRRRRRRRR. Basistin räimittyä riffiä aikansa solistikin tuli lavalle ja alkoi posottaa eetteriin tekstiä. Puolaksi, tietysti.

Välillä riimit olivat taimissa bassopörinän kanssa, välillä mentiin freestylemmin. Ihme että teksti oli missään tahdissa minkään kanssa, sillä solisti laukkasi suurimman osan keikkaa ympäri yleisöä, julistaen katsojille päin naamaa – mistä nyt puhuikaan. Sain selvää vain siitä fuck me now -kohdasta. Oli se silti aika vaikuttavaa rutistusta. Täytyy tsekata Siksan tallenteita tarkemmin myöhemmin.

Pussy Riot.

Vaikea siitä oli enää rankemmaksi pistää, ja aluksi Pussy Riot tuntuikin vähän laimealta. Kaksi alkuperäisjäsentä sisältänyt kokoonpano seisoi rivissä lavan reunalla ja julisti konemusapohjien päälle. Välillä yksi soitti vähän saksofonia ja toinen paiskoi tomeja konerytmien täydennykseksi. Konekompit eivät ollet mitään vaarallisinta valuvaa reunaa -osastoa (kuten edeltäneellä tanssiryhmällä), eikä livesoittokaan erityisen ihmeellistä.

Mutta se julistus, se oli vakuuttavaa. Eikä tauonnut hetkeksikään puoleentoista tuntiin. Pussy Riotilla oli tasan yksi pointti, Venäjällä on poliittisia vankeja, tajutkaa ja toimikaa! Se välitettiin käyttämällä hyväksi yhtyeen omaa tarinaa. Tämä kerrottiin osana paasausta, sekä myös videomateriaalina kolmen jättimäisen taustakankaan voimalla. Venäjänkielinen pajatus oli tekstitetty puolaksi, mutta videossa alleviivattiin tärkeimmät pointit vielä englanninkielisin tekstiplanssein. Pysyin kyllä kärryillä, mitä yritettiin sanoa.

Vaikka pläjäys oli kenties musiikillisesti vähän meh, niin poliittisena taideperformanssina se oli täyttä rautaa. Pitihän sitä sitten paitakin ostaa. Semminkin kun varat menivät venäläisten poliittisten vankien auttamiseen, kertoivat.

Poistuin klubilta kaiken kaikkiaan tyytyväisenä ja kantaaottavassa taiteessa marinoituna. Ja löysin itseni kohta Pijalniasta miettimässä asiaa oluttuopposen ääressä. Sekä sen jälkeen pussikaljalta joenrannassa. Kuunnellen Eppu Normaalia auringon noustessa, kuinkas muuten.

Niin tuomitsin itseni örisemään sängynpohjalle toisenkin reissupäivän.

Gdanskissa aikuisuutta etsimässä

Terveisiä Jurmosta(kin)!

Kello oli seitsemän kolmekymmentä aamulla, kun heräsin tietoisuuteen siitä, että sisäinen kelloni näytti nyt numeroa viisikymmentä. Kumpikaan asia ei varsinaisesti piristänyt, mutta uni ei ottanut jatkuakseen. Könysin pystyyn.

Olimme lähdössä Gdanskiin. Olisin siis matkoilla 50-vuotispäivänäni, kuten lehti-ilmoituksissa tavataan sanoa. Outoa oli olla nyt itse yksi noiden ilmoitusten vakavailmeisistä pukuäijistä. Jos siis olisin sellaisen ilmoituksen julkaissut. Ja jos pukeutuisin pukuun. Ilmeeni oli kyllä asianmukaisen hapan.

Ikänumeron naksahtaminen peruuttamattomasti vanhuuden puolelle hapatti, mutta myös lentäminen. Lähtöä edeltänyt angstailuni ilmastosta ja lentämisestä oli lässähtänyt siihen, kun tajusin Wizzair-krediittejäni kertyneen riittävästi kustantamaan kokonaan lennot yhdelle porukastamme. Yritä tässä nyt sitten tiedostaa ja olla vastuullinen planeetan asukki! Moraalisen selkärankani rippeet minua soimasivat, säälittävästi vikisten.

Ennen selkärankani sulamista ehdin kyllä ottaa selvää, että jos Gdanskiin menisi Turusta muutoin kuin lentäen, reittejä on käytännössä kaksi: 1) laivalla Ruotsiin ja toisella laivalla Nynäshamnista Puolaan tai 2) junalla Helsinkiin, laivalla Tallinnaan ja bussilla Puolaan, jossa pitäisi vielä junailla itsensä Gdanskiin. Hintaa reissulle tulisi monta kertaluokkaa enemmän, ja matka-aika kasvaisi pariin vuorokauteen per suunta. Kannattaa myös huomata, etteivät ne laivatkaan mitään päästöttömiä kulkupelejä ole – saati bussit. Junien ilmastorasite sen sijaan on pieni.

Mutta mitäs tässä pätemään, kun lopulta lennettiin kumminkin. Meidän jälkeemme vedenpaisumus!

Käsityöolusella LaBeerYntin terassilla.

Hällä väliä -asenne raivasi myös niin kulttuuritarjonnan kuin nähtävyydetkin pois ensimmäisen matkapäivän agendalta. ”Tuli mitä tuli, tänään mun pitää päästä baariin”, julistin laskeuduttuamme Lech Wałęsa -kentälle. ”Ei tätä viiskymppisyyttä selvin päin kestä.”

Tuumasta toimeen. Suuntasimme aikaisempien reissujen kantapaikkaan – tai pitäisikö sanoa kantapaikkoihin, sillä samassa kohtaa Szeroka-katua on kaksi pubia päällekkäin. Alakerran käsityöolutmesta LaBeerYntissä voi hakea paikallisia laatuoluita ja yläkerran Polskie Kinosta noutaa pöytään halpiskaljaa sitten, kun makuaisti ja aivot ovat jo turtuneet hienostuneempiin makuelämyksiin. Terassit ovat vierekkäin ja muodollisesti erotettu toisistaan, mutta käytännössä kaksoiskapakan terassialue on yhtä ja samaa – vähän kuin kolmoiskaupungin yksittäiset taajamatkin.

Käytiin me sentään syömässä ensin. Anna bongasi omaa nimimerkkiään kantavan kasvisravintolan läheltä majapaikkaamme (Manna-nickiä hän käyttää mm. tässä samaisessa blogissa). Hyvää oli pöperö. Kuvassa Jii testaa paikallista vehnäolutta.
Tultiin Gdanskiin juuri kun dominikaanimarkkinoiden kojuja ja myyntipöytiä kerättiin pois.

Taivastelin vanhuuttani ja kitattiin kaljaa. LaBeerYntin tämänkertaisesta hanatarjonnasta jäi mieleen erityisesti hedelmäinen sour, joka sopi kesäisen kelin kanssa hyvin yhteen. Ei tietenkään tullut kirjoitettua sen enempää panimon kuin oluenkaan nimeä ylös. Mutta oikeastaan se kuuluu LaBeerYntissä käväisyn perinteisiin, että randomilla otetaan tarjolla olevia hanaoluita, ihastutaan yhteen niistä täysin, ja sitten unohdetaan kaikki.

Gdanskin käsityöolutskenessä ylipäätään painotus on paljon vahvemmin vaaleissa oluissa kuin Suomen IPA-orientoituneemmassa oluthifistelykulttuurissa. Eli kaikki tarjolla oleva paikallinen olut on joka tapauksessa mukavaa vaihtelua kototarjontaan, merkeistä viis.

Jii, tämänkertaisen matkaseurueemme kolmas jäsen, harrasti vastuullista aikuisuutta ja lähti muutaman käsityöolutlasillisen jälkeen tutimaan. Jotkut viisikymppiset olisivat voineet ottaa mallia hänestä.

En kuitenkaan minä. Jatkoimme kolmanteen Gdansk-pyrähdystemme vakiobaareista, Pijalnia Wódki i Piwaan. Sinne ei mennä hienostelemaan, vaan kumoamaan kaljaa kitaan aamuviiteen asti.

Onnistuin tavoitteessa. Luullakseni. Loppuillan muistikuvat ovat hämäriä. Jossain vaiheessa löysin itseni sivupöydästä seuranani kolme ilotyttöä ja ilmeisesti heidän parittajansa. Tosin tilanne ei suinkaan valjennut minulle heti. Ihmettelin vain pitkään itsekseni, että eiköš entišiš ithäblokin maiš phukeudutthu ja meikhattu nhoin mhauttomašt viimekš 90-luvun alušša. (Todettakoon tähän väliin, että aiemmilla Gdanskin-reissuillamme olemme ihailleet puolalaisnaisten tyylikästä pukeutumista.) Sitten syy-seuraussuhteiden palaset äkkiä loksahtivat paikoilleen alkoholissa uitetuissa aivoissani.

Ja eivätkös nuo sitten ruvenneet kauppaamaan palvelujaankin. Saatoin suhtautua tilanteeseen tarpeettoman huvittuneesti, sillä jossain vaiheessa yksi neidoista haistatti minulle paskat ja koko seurue lähti kapakasta. Olin ilmeisesti antanut ymmärtää, mutten kuitenkaan ymmärtänyt… öh, ostaa.

Pijalnian vessa oli puolestaan aikamatka 80-luvun rautaesiripun takaiseen Puolaan.

Sitten minulle ei myyty enää tiskilläkään, edes lasiin kaadettavia nautintoja. Luullakseni tapahtumat eivät kuitenkaan liittyneet toisiinsa. Hoipertelin ulos aamuöiselle kadulle. Anna oli jo ajat sitten kadonnut radaristani. Mutta kumpikin pääsi ehjänä kämpille.

Semmoinen kypsään ikään saapumisen riitti oli se. Ilmeisesti alitajuntani halusi korvauksena kaikesta matkaa edeltäneestä ekotiedostamisesta tehdä ensimmäisestä Gdanskin-reissupäivästäni mahdollisimman tyypillistä halpalentoördäämistä.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon