Avainsana: luontosuhde

Haahuilua Urho Kekkosen kansallispuistossa

Ydintalvi lokakuun puolivälissä. Kyllä se piru vie uskottava oli.

Talsin narskuvassa lumessa kohti parin sadan metrin päässä Journalistiliiton Tunturimajalta avautuvaa Urho Kekkosen kansallispuistoa.

Lumentulosta oli sen verran vähän aikaa, että Saariselän turistikoneisto ei ollut täysin kirinyt tilanteen tasalle. Kaunispään hiihtohissit könöttivät lumen kuorruttamina paikoillaan. Lumitykit vielä alustivat latuja, juottolat olivat vasta havahtumassa aikaistuneeseen talvisesonkiin.

Joku urhea hiihtäjä oli jo raivannut oman latunsa kansallispuistoon, ja erämaan reunan rinnettä alas kävellessäni vastaan pyöräili umpihangessa pari tyyppiä paksurenkaisilla sähköfillareilla puiden väleissä puikkelehtien. Siinä oli jo erikoisuudentavoittelussa yritystä.

Kävelin Luttojoen solassa kohti viereisen tunturikurun laitaa ja ihailin näkymiä. Näyttää kyllä ihan Lapilta, tuumin ihastellen. Uskottavasti lavastettu.

En ollut asettanut erämaavaellukseni tavoitetta turhan korkealle – tarkalleen ottaen noin kolmeenkymmeneen viiteen metriin. Tunturimajan kanssalomailijoideni neuvosta vaarin ottaneena tarvoin erityisen helpoksi mainostettua viitoitettua polkua kohti Auroran taukotupaa kilometrin–parin päässä.

Vaan kyllä muutaman kymmenen metrin kapuaminen tällä kunnolla jo työstä kävi. Tuvalle saavuttuani tervehdin ilahtuneena kamiinassa räiskynyttä tulta. Lököttelin aikani lämmössä kuunnellen vaellussällien vaellussällijuttuja ja lähdin sitten tarpomaan takaisin Saariselän keskustaan.

Ja ans olla, taas tunsin löytäväni itseni keskeltä neutronipommimaisemaa. Ihmisiä ei näkynyt missään.

Lumen peittämä moottorikelkka talvisesongin alkamista odottaneen ”EU:n pohjoisimman” irkkupubin edustalla.

Murheellisesti hangessa paarustava mutanttilumiukko vuokramökin pihalla.

Taustalla jäähileusvaan hukkuvat lumitykit – kuin laskeumaa taivaalle sylkeneet maailmanlopun urut.

Aurinko alkoi laskea. Lopun aikojen tunnelmissani hyväntuulisesti hymistellen narskuttelin takaisin Tunturimajalle.

Ajoitus ei olisi voinut olla parempi: sauna vapautui juuri, kun lampsin sisään majaan.

Pihasaunassa viskoin yksikseni löylyä kiukaalle ja myhäilin. Olisivat mainostaneet Lappia asianmukaisen apokalyptisin termein, niin olisin tullut jo aiemmin!

Juhannus Jurmossa 2019

Isältäni varmaan ensimmäisen kerran kuulin sen tarinan Kustaa Vaasasta. Tämä oli kuulemma suuttunut aikoinaan niin sydänjuuriaan myöten Jurmon rantarosvoille, että lähetti laivallisen nihtejä polttamaan koko saaren. Tästä syystä Jurmossa on nykyään niin vähän puita, oli tarinan opetus.

Kieltolain ajalta puolestaan kuuluu kertoa tarinaa Jurmon pirtukauppiaista. He varustivat veneensä lentokoneiden moottoreilla, jotka irrottivat kukistuneelta tsaarinvallalta saarelle jääneistä lentoveneistä. Tämän turboboostauksen jälkeen poliiseilla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia saada trokareita kiinni.

Juhannussalko Högbergetillä.
Munkkirinkilä, keskellä hullu profeetta Elias.

Sitten ovat vielä omat tarinansa mystisistä kivimuodostelmista – eli ”munkkirinkilöistä” – sekä spekuloinnit Jurmon ensimmäisen, keskiaikaisen kappelin mahdollisesta sijainnista saarella. Ja tietysti määrättömästi juttuja hylkeenpyynnistä ja merenkävijöistä.

Agneta Anderssonin Jurmon kylä – lähimpänä merta -kirjasta voi lukea perinpohjaisesti saaren värikkäästä historiasta. (Spoileri: Kustaa Vaasa -juttu on mitä todennäköisimmin silkkaa legendaa.)

Mutta osaa Jurmo lumota ilman tarinoitakin, silkalla karulla kauneudellaan.

Kanervan ja katajikon peittämä Salpausselän eteläjatke näyttää saaristomeren laidalle pudotetulta palalta Lappia; tai miniatyyri-Islannilta; tai merelliseltä Mongolian etäispesäkkeeltä. Nykyään Jurmossa käydäänkin ennen kaikkea rauhoittumassa omintakeisten luontonäkymien huumaamina ja kiikaroimassa lintuja. Pienveneilijöitä pysähtelee myös tasaiseen tahtiin vierassatamassa. Ympärivuotisia asukkaita saarella on enää kourallinen.

Me majoituimme jälleen nykyjurmolaisista kenties tunnetuimmalta, eli Norgrannasin tilan pääjehu Klas Mattssonilta vuokraamaamme mökkiin. On pikku hiljaa alkanut muodostua jo perinne käydä Jurmossa pari kertaa vuodessa. Vihdoin olen oppinut kärkkymään mökkejä myös niin ajoissa, että juhannukseksikin ollaan sellainen onnistuttu saamaan. Noin vinkkinä: paras olla liikkeellä puoltatoista vuotta ennen, jos haluat juhlapyhiksi mökin Jurmosta. Ne ovat todella suosittuja.

Jurmon kylä.
Mitäs… jäikös Kustaalta jotain polttamatta? Juu ei kun tämä on 1935 Jurmoon istutettua mäntymetsää. Paikoin siistit istutusrivit näkyvät vielä.
Mökkimme Pigamurju.

Mattssonin mökit ovat kotoisia ja edullisia. Varustelultaan ne eivät ole mitään luksusta – vesi haetaan kaivosta, lämmitys hoituu puilla ja tarpeilla käydään ulkovessassa – mutta meidän tapauksessamme tämä vain lisää saarireissun rouheaa viehätystä. Myös Jurmo Inn tarjoaa majoitusta saarella, ja aina voi yöpyä teltassa (tai tulla veneellä ja nukkua siellä, jos sattuu moisen omistamaan).

Jurmossa jököttely noudattaa meillä jo uomiinsa asettunutta rytmiään. Kierretään saarta ja taivastellaan että on se vaan nätti. Sitten käydään rantasaunassa ja kehutaan että tää uusi kiuas on kyllä paljon parempi kuin se vanha. Tämän jälkeen istutaan iltaa ja ennen pitkää joku soittaa Lasse Mårtensonia Spotifysta. (En tunnusta mitään.) Vaihtelua ohjelmaan tuovat käynnit sataman kahvilassa (toimii myös kauppana, auki vain kesäisin), saaren kappelissa sekä Naturstuganissa, josta löytyy Jurmon historian pysyväisnäyttely.

Jurmon kappeli (se ei-keskiaikainen).
Kappelin votiivilaiva.
Hullu profeetta Elias muistuttaa äitiäni helvetin kiroista.
Kappelin viereiselle hautausmaalle on haudattu monen polven jurmolaisia.

Saarella vaellellessa vastaan pasteerailee alpakoita – ja jos riittävän kauaksi jaksaa lampsia, ylämaan lehmiä. Tänä vuonna jälkimmäisiä tuli sekä ihailtua laidunnushommissa (siis lehmät laidunsivat, en minä) että herkuteltua Jurmo Innin saaristolaispöydän lämpimänä ateriana juhannuspäivänä. Olimme maistavinamme tarkemmin määrittelemättömän merellisen aromin mureissa pihveissä. Elias kertoikin nähneensä elukoiden juovan janoonsa merivettä.

Jurmo Innin terassi oli täynnä väkeä, niin paikallisia kuin turistejakin. Mäntymetsikköön avautuva terassi toi paikkaan muumitalomaisen leppoisaa tunnelmaa.

Kävimme myös valloittamassa uudestaan Jurmon itäkärjen, eli Österrevetin. Valloitus on syytä uudistaa parin vuoden välein, sillä Jurmon muoto elää koko ajan hieman. Itäpäähän kävelemiseen kannattaa varata hyvät kengät, sillä pitkä pätkä pitää tarpoa pelkistä isojen perunoiden kokoisista kivistä koostunutta töyrästä pitkin.

Ylämaan lehmiä matkallamme kohti Österrevetiä. Tämän jälkeen ne kääntyivät kaikki katsomaan minua, enkä tohtinut lähemmäksi. Toissavuoden galleriasta löytyy lähikuviakin.
Österrevet…
… sekä sen valloittajat Eppu ja hullu profeetta Elias.

Ehkä erikoisin variaatio tavanomaisesta Jurmo-ohjelmasta oli – varsinkin näin juhannuksena – että juopottelu jäi väliin melkein kokonaan. Joillain reissuilla illan Lasse Mårtenson -tunnelmointi mökissä on äitynyt pitkälle aamuyöhön jatkuneeksi ”entäš tämä šitten, kuunteleš tätä”-nokitteluksi (juu ei, ei me nyt koko yötä Mårtsensonia olla kuunneltu, mutta siitä se yleensä alkaa), syvällisten puhumiseksi ja loputtomaksi saunomiseksi. Nyt joimme vain parit saunaoluet ja hieman viiniä oman saaristolaispöytämme kurkunkostukkeena. (Täytyypä muuten vähän kehaista ruokavastaava Eppua, että ei oma kalapöytämmekään ollut ollenkaan kohnompi.)

Ei silti tuntunut siltä, että jotain olisi puuttunut elämyksestä – paitsi tietysti Anna, joka vilustui Trans-Mongolian reissumme päätteeksi lopulta sen verran pahasti, että joutui jäämään kotiin toipumaan. Snif.

Mutta Jurmo tekee sen aina, oli vuodenaika tai säätila mikä tahansa: Ennen pitkää levollinen rauha leviää ruumiiseen ja mieleen. Nuorisolaisistakin alkaa ajatella vain hyviä puolia. Voimakasta yhteyttä planeettaan kokee oman elämänsä gretathunbergina.

Jossain määrin huvitti kyllä se, että Trans-Mongolian reissullakin huippuhetket olivat niitä, kun löysimme itsemme karusta luonnosta. Sitä matkaa toiselle puolelle Venäjää löytääkseen paikkoja, joista tulee mieleen Turun ulkosaaristo.

Kyllähän minä yritin ryypätä. Huolestutti sellainen mahdollisuus, että kaikki vaivalla ulkosaaristoon raijatut viinipullot pitäisi kuskata täysinä takaisin mantereelle sunnuntaina. Joten juhannuspäivän iltana rupesin kumoamaan viiniä yksikseni. Yllytin muita, mutta eivät nuo innostuneet. Luukutin musiikkia, ei se niitä kiinnostanut.

Lopulta nappasin viinipullon mukaani ja lähdin haahuilemaan kallioille yksikseni kuulokkeista Eppu Normaalia luukuttaen. Kyllä, taas. Aina tuntuu löytyvän joku tekosyy toivioretkeillä ja kuunnella Eppuja – Kiinassa koti-ikävä ja Suomessa… slaavikyykkysingulariteetti?

Kotvan päästä palasin kuitenkin mökille hakemaan kameran ja keskityin kuvaamiseen. Kuutamon valaisema juhannusyö Jurmossa näytti melkoisen runolliselta.

Johan sitä yötä siinä olikin jo minuuttikaupalla. Pannaas taas valot päälle.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti en pudonnut kalliolta pää edellä, en katkaissut nilkkojani kivikoissa, enkä sammunut rähmälleni keskelle munkkirinkilää.

Sunnuntaina siivosimme mökin, pakkasimme kamat ja palasimme Turkuun. Yhteysalus oli jo Utöstä tullessa tupaten täynnä. Tästä päättelimme juhannuksen paluuliikenteen olevan pahimmillaan ja arvelimme autoletkan Paraisten lossille hipovan mittaluokaltaan epiikkaa.

Lossijonossa kyhjöttelyn välttääksemme päätimme käydä pizzalla Nauvon vierassatamassa. Suunnitelma toimi: syödessä meni sen verran aikaa, että jono oli kutistunut siedettäväksi. (Lisäksi Najaden osoittautui oikein mainioksi pizzeriaksi.)

Eivorilla oli melua ja tungosta. Jos ei omista omaa venettä, Nauvon Pärnäisistä lähtevä yhteysalus on kuitenkin kätevin liikkumistapa Jurmoon – semminkin kun se on maksuton.
Lillmälön lossilla. Yhteysalukselle pääsee julkisillakin. Niin Turusta kuin Helsingistäkin on suora bussiyhteys.

Kun palasin Turkuun, kävi ilmi, että Anna oli toisaalta parantunut flunssastaan ja toisaalta viimein itsekin päässyt juhlimaan juhannusta. Annoin houkutella itseni baariin, mutta ei juopottelusta enää mitään tullut. Kirjattakoon aikakirjoihin, että kävin todistetusti baarissa yhdellä oluella, minkä jälkeen poistuin kotiin koisaamaan.

Semmoinen on juhannus, taikaa ja ihmeitä täynnä.

Matka Mongolian sydämeen

Viime sunnuntaiaamuna pakkauduimme minibussiin ja lähdimme köröttelemään kohti aroja. Niitä ei Mongoliassa tarvitse kaukaa etsiä. Sen kun taistelee tiensä Ulan Batorin 24/7-ruuhkan läpi esikaupunkialueelle, ja paimentolaiselämän merkkejä alkaa jo näkyä: jurttia, hevoslaumoja nurmitasangoilla, miehiä perinteisissä paimentolaisasuissa.

Opastetun retkemme tähtäimessä oli aivan tietty jurtta, Terbišin perheen kevätasumus Holgodriin amissa. Mukana reissulla oli neljä turistia – Anna, minä, Michael Australiasta ja myöhemmin joukkoon liittynyt Jun Koreasta – sekä saman verran henkilökuntaa Golden Gobista.

Majapaikkamme ensimmäisenä yönä.
Anna sekä oppaamme Mogii ja Idre.
Aurinko nousee Holgodriin amissa.

Terbišeillä oli Hogodriin amissa peräti kaksi jurttaa – yksi itselle ja toinen vieraille. Vielä hetken he asustelisivat niillä sijoilla, mutta pian edessä oli kirjaimellisesti lähtö kesälaitumille. Mukaan otettaisiin kaikki: ihmiset, jurtat, hevoset, lampaat, arkitavarat. Lehmät olivat jo matkalla kesäasumukselle paria kantturaa ja yhtä ilmeisen kiimaista sonnia lukuunottamatta. (Elukka mylvi taukoamatta. Yritin välillä vastailla sille. Se mulkoili minuun hämmentyneenä. Toivottavasti en tullut ehdotelleeksi mitään vallan pöyristyttävää.)

Ihmettelimme kaiken vaivannäön määrää, mutta Idre ja Mogii kertoivat, että jurtan pystyttää parissa tunnissa. Nopeamminkin hommasta selviää, jos on kiire, sanoivat.

Kiire kylläkin loisti poissaolollaan Terbišien elämästä. Päivärutiinit soljuivat tasaisen rauhallisesti. Isäntä paimensi hevosia, emäntä laittoi ruokaa, katsoi penskan perään ja lypsi lehmät. Työtä oli paljon, mutta se hoitui hötkyilemättä.

Isäntämme Hogodriin amissa.
Perheen poika.
Maisemat olivat välillä kuin Avaruusseikkailu 2001:n alusta repäistyjä.
Paikallinen šamaanipylväs. Kuppeihin voi uhrata maitoa, viinaa tai muita arvokkaita asioita.

Isäntäperheen jurtta oli kompaktin kotoisa asumus. Keskellä oli liesi ja reunoilla vuoteet, buddhalaisalttari sekä pari kaappia tavaroille. Oppaamme Mogii ja Idre valistivat meitä asiallisesta käytöksestä jurtassa – kuten että teltan tukipylväiden välistä ei saa kulkea, etteivät perheen energiavirrat rikkoudu; tai että vieraiden on tapana istua seinustalla ikäjärjestyksessä.

Satuin olemaan turistiporukan vanhin, mikä innoitti Michaelin kastamaan minut old maniksi. Kostin nakittamalla nuorisoa ojentelemaan asioita, tarvitsin niitä tai en. Anna vihjaili jotain sen suuntaista, että turha odottaa vastaavan pompottelun menevän läpi enää Suomessa. Nykynuoriso. Ei kunnioitusta. Tavat, perinteet, jupinaa, mutinaa.

Isäntiemme jurtta Hogodriin amissa.
Terbišien hevosia.
Michael ja Anna lepäilevät vierasjurtassa.
Mogii ja Idre lämmittävät.
Kamiinan polttoainetta, eli kuivattua lehmänlantaa. Se ei muuten haissut ollenkaan. Mogii kertoi myös, että lannan polttelu pitää ötökät loitolla.

Anna oli jo etukäteen ottanut selvää Mongolian nomaditapakulttuurista, ja osasimme oikeaoppisesti tuoda lahjoja isännillemme. Golden Gobin henkilökunta oli vielä neuvonut valitsemaan käytännöllisiä lahjoja: käsipyyhkeitä, rusinoita ja saippuaa. (Majapaikkojen lapsille oli varattu karkkia.)

Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä, sekä hiljaisuudesta huumaantuessa (samalla lailla kuin Olhonissa aiemmin).

Elämän määrä yllätti aroilla. Hiiret ja myyrät vipelsivät jaloissa, kaikenlaista ötökkää paineli pitkin ja poikin, haukkoja nähtiin jo ensimmäisen päivän aikana enemmän kuin Suomessa ikinä (ja myös tosi läheltä), käärmekin luikerteli vastaan. Mitä ilmeisimmin perinteisiin nojaava karjanhoito piti alueen muunkin eliökunnan hyvässä kunnossa.

Kuhisevan aroelämän lisäksi roskien määrä maastossa kummastutti. Vähän väliä vastaan tuli muovinkrämmäle, tyhjä vesipullo, ruostunut pellinpala tai kokonainen ruttuun ajettu autonromu.

Tästä olisi nyt varmaan kaivettavissa jotain älykästä sanottavaa ihmisen ja luonnon suhteesta, mutta jätän viisastelun muille.

Piirakoiden eli huušuurien valmistusta. Etualalla nokkosia ja lihaa vatkailee Golden Gobin ruokavastaava, jota kaikki kutsuivat vain mamaksi. Taustalla Idre vaivaa taikinaa. (Kun mama nakitti, silloin toteltiin mukisematta.)

Seuraavana päivänä kävimme viereisessä buddhalaistemppelissä. Mogii kertoi, että alueen munkkeja oli kommunististen puhdistusten aikana teloitettu sitomalla heidät toisiinsa ja pudottamalla jyrkänteeltä.

Nyt temppelissä oli seesteisen rauhallista. Täti sytytti suitsukkeen ja selitti kysyttäessä neulekuvien symboliikkaa. Turistikrääsää ei myyty, ellei sellaiseksi sitten laskenut pussillisia elukoiden nilkkaluita. Luita heittelemällä saattoi ennustella tulevaisuuttaan.

Luiden viskely ei varsinaisesti kuulostanut buddhalaisperinteeltä. Mutta šamanistiset ja buddhalaiset tavat näyttävät elävän melko rauhallista rinnakkaiseloa Mongoliassa muuallakin – kuten nyt vaikka ne jurtan tukipylväiden šamanistiset energiavirrat seinustan buddhalaisalttarin ilmatilassa.

Anna ihailee seinävaatteiden taidokasta tekstiilityötä.
Temppelin edustalla oli vainoissa raunioitunut vanhempi luostari.
Šamanistihengiltä on vissiin pyydetty suojelua buddhalaisluostarin raunioille.

Myöhemmin Idre ja Mogii opettivat myös pari peliä, joita pelattiin samanlaisilla luilla. Mogii kysyi, mitä meillä päin tehdään eläinten nilkkaluilla. ”Tuota, miten tämän nyt sanoisi”, Anna selitti vaivaantuneena. ”Ne ovat jätettä.”

Temppelin jälkeen Hogodriin amissa oli halukkaille tarjolla vielä hepalla ratsastelua. Kun klopsottelut oli klopsoteltu, lähdimme kohti Elsen tasarhaita. Siellä meidät tällättiin kameleiden selkään ja kierrätettiin hiekkadyynien kupeessa. Kamelikyyti oli verkkaista keinuntaa. Otukset olivat rauhallisia veijareita, eivätkä hätkähtäneet kokemattomia ratsastajia.

Seurapelaamista nilkkaluilla. Anna heitti neljä ”hevosta” kerralla. Se oli niin harvinaista, että hän sai ottaa neljä nilkkaluuta itselleen. Mogii sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt moista heittoa.
Nomgonii am.

Kaiken tämän jälkeen turistin olo oli melkoisen monityydyttynyt. Seuraavassa jurttamajoituksessa Nomgonii amissa lähinnä laiskottelimme ja vetäydyimme sitten uupuneina yöpuulle.

… mitä nyt ensin paijattiin isäntäperheen elukoita.
Tumeen pariskunnan vekaralla oli meitä paljon arkisempi suhde perheen eläimiin. Tyttö pomotti kilejä varmaotteisesti.
Nuorempi koira tykkäsi kovasti rapsutuksesta.
Vahempi koira tykkäsi nukkumisesta.
Tumeen jurtta nähtynä läheiseltä kukkulalta…
… jonka huipulla oli šamaanipylvään sijaan jonkinlainen hautakivi. Unohtui kysyä, mistä oikein oli kyse.
Nomgonii amissa maisemat näyttivät välillä karanneen elokuvien sijaan Windows XP:n työpöytätaustakuva-arkistosta.

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli käynti Mongoli-imperiumin entisen pääkaupungin Karakorumin raunioilla.

Paikasta ei ollut paljoa jäljellä, mutta museo tarjosi menneestä loistosta hyvän katsauksen. Oli ollut hopeapuu, josta virtasi viiniä ja hevosenmaitoa, oli ollut kiertoilmalämmitystä ja markkinat jokaisella kaupungin portilla.

Anna, Michael ja Karakorumin pienoismalli.
”Kun kaupunki tuhottiin, oli tavallista tehdä selvää myös patsaista”, Mogii kertoi. ”Tässä on kansi Kivireen sinkulle”, tuumin. ”Nyt täytyy vielä keksiä biisi sille.”
Kuninkaan monumentti lähellä Karakorumin raunioita, nykyisen Harhorinin kaupungin laidalla.
Matkamuistokauppias Kuninkaan monumentilla.
Kivikilpikonnat vartioivat aikoinaan Karakorumia.
Anna metsästää pyhyyttä buddhalaisluostarista Karakorumissa.
”Minä sinulle pyhyydet näytän!”
Luostarin pihalla oli esitys, jossa buddhalaishahmot esiintyivät jättimäisen torven möristessä ja symbaalien mäiskyessä. Tämmöinen hahmo jakoi karkkia yleisöön. Esityksen pointti ei auennut buddhalaisuudesta heikosti perillä olleelle länkkärille.
Koneellistettua rukoilua meneillään.

Museon vieressä sijaitsee edelleen Erdenezuun buddhalaisluostari, joka aikoinaan rakennettiin Karakorumin raunioille. Anna tutkiskeli mestaa niin intensiivisesti, että itse kyllästyin odottelemaan ja lähdin käppäilemään majapaikalle.

Anna kiitteli jälkikäteen Mogiin kärsivällisyyttä loputtoman kysymystulvansa äärellä. Buddhalaisuus hitusen aukeni hänelle Erdenezuun luostarikäynnillä.

Karakorumin-käynnillä hifistelimme ihan varta vasten turisteille tarkoitetussa jurttaleirissä. Oli oikein suihku ja vesivessa.

Oli myös julmetun hyvää tuuria, kun majapaikan kanttiinissa sattui juuri sinä iltana olemaan pienimuotoinen kansanmusiikkikonsertti. Kuultiin eeppinen mongolialaisballadi Tšingis-kaanista, joka sisälsi niin kurkkulaulua kuin hevosenpääviulujen rouheaa vonguntaakin. Esiintyjät olivat nuoria, mutta taitavia.

Reissun loppupäässä olimme suorastaan marinoituja nähtävyyksissä ja elämyksissä. Enkä vielä edes maininnut Karakorumin (hellyttävää) peniskiveä, Hošoo tsaidamin museota (turkkilaiskauden arkeologisten löydösten vieressä) tai tienvarteen ylinopeuksia hillitsemään pystytettyä patsasta norsusta, apinasta, jäniksestä ja linnusta (joka kuulemma myös toimii tarkoitetussa tehtävässään).

Ehkä tässä tosiaan on nopeusrajoitusmerkkien tulevaisuus?
Kul-Teginin kivi Hošoo tsaidamin museon luona. Tai paremminkin kiven jäljennös, sillä alkuperäinen on museon puolella sisätiloissa.
Tärkeistä monumenteista puhuttaessa emme voi sivuuttaa tätä: mongolialainen puusee, eli monttu maassa ja koppi sen päällä. Tämä on luksusmalli, kun siinä on oikein ovi ja kattokin.

”Kyllä meitä hemmotellaan”, Anna huokaili. ”Ruokaa kannetaan eteen, eikä tarvitse mitään tehdä itse.”

Ruoka oli muuten koko ajan todella hyvää. Erityisesti jäi mieleen se vuohenmaitoon tehty jugurtti. Slurp.

Myöhemmin kuulimme, että mama oli ollut kovin otettu siitä, kun söimme aina lautasemme tyhjiksi. Hämmästelimme, jättääkö joku muka niin hyvää ruokaa syömättäkin. Kuulemma! (Sitä paitsi jos mama laittaa lautasellisen ruokaa eteen, niin silloin se syödään kaikki, eikä marista.)

Michael kastautuu Ogii-järveen säestäen pulikointia ”I’m alive!”-karjaisuilla.
Anna kastautuu Ogii-järveen hitusen kaurismäkeläisemmin: ”Aika kylmää.”
Idre tuumailee grillaukseen vaadittavan ajan pituutta. ”Noin puoli tuntia – neljäkymmentä minuuttia, katsotaan nyt.”

Vaan siihenastinen tarjoilu oli ollut vasta verryttelyä ennen viimeisen illan herkuttelua Ogii-järven rannalla. Silloin mama, Idre ja Mogii yhdistivät kokilliset voimansa ja grillasivat lampaanlihaa lisukkeiden kera mongolialaiseen tyyliin – eli kuumennettujen kivien seassa. Syötiin itsemme palloiksi ja kaaduttiin peteihin suorin vartaloin jo kahdeksan jälkeen illalla.

Viimeinen aamu valkeni näkökulmasta riippuen joko arkaaisen romanttisesti lammaslauman vaeltaessa ihan mökkimme editse auringon suloisen lämmön kutitellessa silmäkulmaa…

… tai sitten tajuntaa repivään, satojen lampaiden määkymiseen ihan korvan juuressa – juuri kun olit saanut hiukan silmääsi ummistettua.

Oli miten oli, Mongolian maaseutukierroksemme oli nyt suoritettu, ja oli aika palata kaupunkiin.

Ulan Batorin taukoamattoman liikennekaaoksen mekkala iski päin kasvoja ja tukki kaikki aistit arojen rauhan jälkeen. Voipunut turistiryhmä hajosi tahoillensa pöllämistyneinä äkillisestä ärsyketulvasta. Michael ja Jun päättivät mennä hotellinsa kuntosalille ja saunaan. Anna oli ilta-aterian jälkeen valmis yöpuulle. Minä lähdin kaljalle.

Tänään ollaan lähinnä jumitettu kahvilassa ja toivuttu häkellyttävän hienosta reissusta. Illalla olisi tavoitteena nähdä jokunen paikallinen bändi Gandan Live Housessa. Mutta katsotaan nyt.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon