Avainsana: turku

Takaisin Saariselälle

Ensin ei ollut yhtään kiire ja sitten päsähti päälle kauhea hässäkkä. Kuulostaako jotenkin tutulta?

Tämänkertainen lähtö Saariselälle sisälsi mm. kadonneen matkalaukun metsästystä ympäri Turkua, viime hetken talvikenkäsovitussession sekä pähkäilyä reilua puolta tuntia ennen junan lähtöä, ehtiikö asemalle pyöräillessä vielä Lidliin.

Päätin olla uhraamatta junaan ehtimistä kauppareissun alttarille ja tapasin Annan asemalaiturilla hyvissä ajoin. Olin toki läkähdyksissä kaikesta lähtösählingistä, mutta noin muutoin olemukseni huokui kokeneen maailmanmatkaajan mondääniä charmia. Ellei se sitten ollut alkuillan viileän ilman höyrystämää hikeä.

Luxury.

Tällä kertaa oltiin menossa kimpassa Journalistiliiton Tunturimajalle. Viime vuonna olin yksin reissussa. Silloin onnistuin saapumaan samaan aikaan ensilumen kanssa Inariin. Tänä vuonna olemme kuukautta aiemmin liikkeellä, ruskasesongin jälkimainingeissa.

Yöjunassa Rovaniemelle ooh!-, aah!- ja luxury!-huokauksia raikui jälleen hytistämme ihaillessamme suomalaisen makuuvaunun hotellihuonemaista varustelutasoa verrattuna – sanotaan nyt vaikka noin esimerkinomaisesti – venäläisiin kolmosluokan makuuvaunuihin.

Lämpötila Rovaniemellä oli miinus kymmenen astetta Turkuun verrattuna.
Annan aamiainen.

Hotellifiilis jatkui Rovaniemen aseman buffet-aamiaisella. Söin överit kaikkea. Anna halunnee erikseen mainita, että kahvi oli siellä hyvää.

Puhvettiahminnan jälkeen toimin järkevästi, loogisesti ja suunnitelmallisesti lähtemällä paikalliseen Lidliin nyt hoitamaan Saariselkä-viikon ruokaostokset. Aikaa bussin lähtöön kun tuntui olevan puoli ikuisuus.

Takaisin Rovaniemen Teollisuuskylän Lidlistä talsiessani aloin hahmottaa, että tässähän saattaa tulla jopa kiire. Vaihtelin järjettömän painavaa kassia kädestä toiseen ja töpöttelin kiivaammin kohti asemaa. Kirosin, että pitikin mättää sitä aamiaista napaan niin jumalattomasti. Burp. Lääh. Ääh.

Melkein ehdin. Bussi lähti nenäni edestä juuri, kun saavuin aseman pihaan. Anna oli viestitellyt yrittäneensä kuikuilla saapumistani, muttei minua ollut nähnyt. (Minä taas en ollut huomannut viestejä.) Peli ei ollut kuitenkaan vielä menetetty. Ravasin kuudensadan metrin lisätaipaleen Rovaniemen linja-autoasemalla ja kapusin autoon, joka seisoo siellä rautatieasemalta tultuaan parikymmentä minuuttia. Höyrysin taas hikeä.

Bussimatkalla Saariselälle maisema näytti vielä varsin ruskaiselta. Pitääkö tässä nyt ruveta kiittämään ilmastonmuutosta, että saatiin väriloistoa ihailtavaksemme näin virallisen sesongin ulkopuolellakin?

Saariselällä söimme, saunoimme ja simahdimme. Katsotaan huomenna, jaksammeko tarpoa jonnekin luonnon armoille, vai menemmekö vain lähimpään karaokebaariin (n. 200 metrin päässä) hoilaamaan itsemme tärviölle.

Anna ja tumppikukkaro.

Turku – Rovaniemi – Saariselkä

Sataa tihutti, kun juoksin Turun rautatieasemalle. Manasin sekä lokakuun puolivälin tympeää säätä että itseaiheutettua kiirettä. Piti sittenkin juosta junaan, vaikka kämppäni sijaitsee aivan aseman vieressä. Mutta siksipä sitä tulikin matkaan lähtö jätettyä viime tinkaan. ”Sadan metrin päähän ehtii aina, otanpa vielä kupillisen kahvia…”

Pro Tip! Kyllä sadankin metrin talsimiseen muutama minuutti menee. Onneksi asemalla nökötteli vain Rovaniemen-juna, joten sen etsimiseen ei tuhrautunut enää aikaa. Loikkasin makuuvaunuun ja metsästin oman hyttini.

Ovi oli lukossa. Kaikkien muiden hyttien ovet olivat auki, vain minun oli kiinni. Kysäisin naapurihytin tytöltä, miten sisään oli oikein tarkoitus päästä. ”Yleensä on avainkortti ovessa. Jos ei ole, toinen matkustaja on sisällä. Koputtele oveen.”

Koputtelin. Jyskytin. Rynkytin. Ja hymyilin väkinäisesti ohikulkijoille, joita väistelin kimpsut ja kampsut edelleen niskassani, koko käytävän tukkien.

”Se varmaan nukkuu”, huikkasi naapurihytin tyttö.

”Aika sikeästi”, murahdin ja istahdin yläkerroksen portaille odottamaan konduktööriä.

Hiukan Liedon jälkeen konduktööri saapui ja avasi oven. Sisältä ei löytynyt sikeästi kuorsaavaa kanssamatkustajaa: toinen hytin avainkorteista vain puuttui. Konduktööri lupasi tuoda uuden tilalle. Hän sälytti syyn siivoojan niskoille ja lähti jatkamaan lippujen tarkastamista. Lykkäsin laukkuni säilytyshyllylle ja rojahdin alapedille.

Sänky oli pehmeä, lakanatkin valmiina. Luxury! (Venäjän junissa piti aina itse sijata vuode.) Juna kiihdytteli kohti Forssaa, huomattavan vähäisesti heiluen. Luxury! (Venäjällä vaunu keikkui välillä kuin paatti myrskyssä.) Sähköpistokkeita oli ylenpalttisesti. Luxury! (Venäjän junavaunuissa niitä oli jokunen siellä täällä.) Vettäkin oli VR matkustajalle varannut pienen pullollisen. Luxury! Kiskojen kolke oli vain vienon unettavaa; Lappiin matkustavaisten suksille oli hytissä varattu oma teline; kiinteä herätyskello löytyi sängynpäädystä; makuuvaunu oli varustettu suihkulla. Luxury! LUXURY!!! L.U.X.U.R.Y!!!1!11!!!!!

Makoilin ja taivastelin, mitä kaikkea sitä Suomessa junalla matkustaessaan ottaakaan itsestäänselvyyksinä. Suksitelineen kyltti hymyilytti erityisesti. En ollut itse aikeissa hiihdellä Lapissa, mutta lapun symboli tuntui huokuvan pohjoismaisen viileää, avuliasta informatiivisuutta.

Olin toki matkalla talviliikuntavetoiselle Saariselälle Inariin, mutta aikomukseni oli lähinnä laiskotella. No, ehkä sinne Urho Kekkosen kansallispuistoon pitää mennä vähän vilkaisemaan, tuumin. Jos ei sada.

Matkani osui typerästi sesonkien väliin. Ruska oli jo ohi, mutta talvisesonki vasta tulossa. Jos Turussa sataa tihuutti, mitenkähän viheliäinen keli Lapissa olisi? Sadetta vaakasuoraan sysimustassa pimeydessä?

Mutta minkäs teki. Ammattiliittoni myöntämä virkistysstipendi edellytti, että se käytettiin sesonkien ulkopuolella. Sinänsä ihan sama minulle. En ollut koskaan ollut Lapissa, jos käyntiä Kemissä lapsena ei laskettu. Lapin tuntureita, vaaroja, jänkhää ja semmoisia en ollut koskaan nähnyt.

Matka sujui köllötellen, Netflixiä töllötellen. Jossain vaiheessa nukahdin. Heräsin hetkeksi junan seisoessa Tampereella ja vajosin sitten taas uneen.

Aamupäivällä kömmin suihkuun, jossa lämpimän veden loitsiminen ei onnistunut millään ilveellä. (Olisi varmaan pitänyt tulla aamutoimille aamuaikaan kuumaa vettä saadakseen.) Kun nyt kuitenkin olin jo ilkosillani suihkun alla, tyydyin karjumaan jääkylmän veden viiltävässä hyväilyssä.

Rovaniemessä oli juuri sen verran aikaa, että ehdin kävellä ruokakaupan kautta bussiin Saariselälle. Vielä kolme ja puoli tuntia jököttelyä, ennen kuin oltaisiin perillä. Nukahdin melko pian bussin hytkyntään. Heräsin joskus Sodankylän jälkeen ja ihmettelin omituista häiriötä ikkunan takana. Vähän kuin lasin takaisen todellisuuden maisemalähetyksessä olisi ollut lumisadetta.

Sitten tajusin, että se totta vieköön oli lumisadetta. Hyvät hyssykät! Voisiko olla mahdollista, että…

Kyllä. Perillä kävi ilmi, että Saariselälle oli jo tullut talvi.

Toivioretkellä toivioretkellä

Kotikatumme Pekingissä.

Viimeiset päivät Pekingissä hurahtivat ohi nopeasti. Olimme koko ajan kovasti uudelleen matkalla Kiellettyyn kaupunkiin tsekataksemme sen nyt oikeasti. Ensimmäinen yrityshän kompastui suunnittelemattomuuden aiheuttamiin suunnitteluvirheisiin. Vaan emme lopultakaan onnistuneet. Jäi nyt näkemättä.

Sen sijaan palloiltiin siellä täällä ja eksyttiinpä ryyppäämäänkin hostellissa yhyttämiemme suomalaisten kanssa.

Freian, Valtterin, Brettin ja Annan kanssa Beers89:ssä.

Freia ja Valtteri olivat Kiinassa opiskelemassa Peking-oopperaa. Samaan pöytään pöllähti myös ranskalainen sälli, joka esitteli voimakkaita mielipiteitä mahdollisimman voimakkain ranskalaiselkein, sekä amerikkalainen Brett, joka kuunteli aikansa puujalkavitsejämme todetakseen sitten: ”Finnish people are so cool.” Mitä tuohon nyt sanoisi, in Finland vii häv tis ting koold kännissä ja läpällä meininki?

Ördösumussa vilahti myös itsensä puolalaiseksi identifioinut ukrainalaisjätkä, jonka olin kuullut hostellin kahviossa usein kovaan ääneen pajattavan puhelimeensa bizniksiä ties millä kielillä. Kerran hätkähdin luultuani tyypin kailottaneen kännykkäänsä ”but what about drugs, how is the quality?”. Jatkokeskustelusta tajusin sentään kuulleeni väärin; sana taisikin olla trucks. Kenellekään ei tuntunut selvinneen, mitä hän oikein osti ja myi, ja tyypin omat puheet eivät varsinaisesti selventäneet tilannetta. Kauppaa kuitenkin käytiin ja viinaa juotiin muina aikoina. Tyyppi oli ollut jo pitkään Pekingissä ja jatkoi matkaansa Madridiin samoihin aikoihin kun me palasimme Suomeen.

Ranskalaiskaiffari. Beers89:ssä oli laaja laatuolutvalikoima. Põhjalaakin löytyi, mutta se oli hinnoissaan. Pullollinen maksoi 120 juania, eli yli 15 euroa.

Läheltä hostellia löytynyt leppoisa käsityöolutbaari Beers89 sulki ennen pitkää ovensa. Huojuskelimme hetken kadulla ja yksitellen hoipuimme peteihin. Paitsi tietysti minä, jonka piti vielä kokeilla pussikaljoittelua Kiinassa. ”Toivioretki toivioretkellä – täydellinen huipentuma!” selitin itselleni tätä kaikin muin mittarein täysin ääliömäistä toimintaa.

Sivukuja hostellimme lähellä.

Tämä kaivannee selitystä: Omin kolme vuosikymmentä sitten sanavarastooni termin toivioretki, jota sivaripalveluspaikan kohtalontoverini käytti merkityksessä ”ostetaan pussillinen keskikaljaa ja katsotaan mihin päädytään” (eli esimerkiksi palveluspaikan asuntolan katolle tissuttelemaan). Myöhemmin sovelsin metodia edesmenneen koirani avustuksella, joka sai kävelytysreissuilla usein määrätä, minne mentiin. Itse huolehdin olutkassin nestetasapainosta.

Toivioretkeni Pekingissä vei minut sivukujille ja jonkin isomman tien jalankulkusillalle katselemaan heräävää liikennettä. Kuuntelin samalla suomirokkia Spotifysta (joka yllättäen toimi Kiinassa). Jossain vaiheessa löysin itseni kuunteluttamasta Eppu Normaalia nuorelle kiinalaisjätkälle, joka oli tullut ihmettelemään kummallista hahmoa pikkumarketin portailla auringonnousun aikaan. Tuli samalla tutustutta kiinalaiseen listapoppiin, joka oli varsin slaavilaista sävyltään sekin.

Oli outoa nähdä Pekingiä sellaiseen aikaan vuorokaudesta, kun kadut eivät vielä tulvineet ihmisiä. Aiemmin olimme spekuloineet, mahtoiko sivukujien vaatimattomissa asunnoissa olla vessoja ollenkaan. Julkisia käymälöitä tuntui löytyvän joka kulman takaa. Itseäni yhdessä niistä huojentaessani pohdin nyt vielä olennaisempaa kysymystä, eli kutsutaanko smalltalkia kiinalaisessa kyykkyvessassa paskapuheeksi? Ja mistä siinä ylipäätään puhutaan, kun kykitään kakkimassa vierekkäin, ilman väliseiniä? ”Miten menee?” ”Paskaaks tässä.”

Tällaisten ylemmille ajatustasoille yltäneiden filosofisten pohdintojen lisäksi toivioretkeni oli melko kommellukseton. Kukaan ei myynyt minua Pohjois-Koreaan kaivosorjaksi, eikä sisäelimiäkään tuntuisi liiemmälti puuttuvan. Palasin hostellille ja sammuin petiin. Sen pituinen se.

Hostellimme viereisen ruokamestan yövuorolainen valmistaa taikinanyyttejä.

Ei loppureissumme nyt sentään silkaksi juopotteluksi äitynyt. Onnistuimme me esimerkiksi käymään Luogu-laakson hutong-kujilla shoppailemassa. Siellä tuli harrastettua high diningia vähän vahingossa. Nälän yltyessä oopperaopiskelijaseuralaisemme Valtteri kyllästyi ruokapaikan etsimiseen satunnaismetodilla ja paikansi kännykällään lähistöltä ravintolan, joka kehuista päätellen oli kokeilemisen arvoinen.

Astuimme tunnelmalliselle, klassiselle hutong-pihalle ja meidät ohjattiin pöytään. Menua odotellessamme meille tuotiin jo alkupaloja. Ja lisää alkupaloja. Ja lämpimiä ruokia. Siinä kohtaa alkoi vähän ihmetyttää. Kainosti tiedustelimme, milloinkohan sen ruokalistan mahtaisi saada. ”Eikö kukaan kertonut teille?” ihmetteli tarjoilija. ”Täällä on aina keittiön päättämä seitsemän ruokalajin ateria, hinta 160 juania (~ 20 €).”

Vahinkoherkuttelua Dali Courtyardissa.

Oli aika hankala lähteä enää perumaan mitään, kun oltiin jo lapattu kitoihimme hyvät satsit ruokaa. Mutta herkullistahan se oli, joten pakko Dali Courtyardia on vissiin suositella. Naureskelimme ravintolaan johtaneiden sattumusten summaa ja totesimme, ettemme varmaan olisi edes tulleet sinne, jos olisimme etukäteen tienneet hintatason ja paikan konseptin. Kaikki olivat silti yhtä mieltä, että kannatti poiketa. Eräänlainen toivioretki sekin.

Haahuiltiin siellä, haahuiltiin täällä, ja äkkiä olikin jo lähtöpäivä. Anna metsästi vielä vähän lisää paikallisia sarjakuvia (tarttuipa mukaan kissanpiirto-opaskirjakin). Kirjoiteltiin viime hetken kortteja ja sitten unohdettiin postittaa ne. Pakattiin ja lähdettiin.

Suunnattiin vähän turhankin aikaisin lentokentälle nimenomaan, jotta päästäisiin sinne halvalla metrolla. Kentällä oli luvassa tuntikaupalla nuokkumista.

Näin siis luulimme. Emme ottaneet huomioon kiinalaista jonotuskulttuuria, jolle kehitin tarkan teknisen lajityyppimääritelmän: läjä. Check-in-tiskille kaikki rynnivät samaan aikaan eri suunnista muodostaen läjän, sitten kiilailivat kärryineen ja laukkupinoineen toistensa ohi minkä pystyivät. Lennolle kirjautuminen sujui kaiken tämän seurauksena äärimmäisen hitaasti. ”70 vuotta kommunismia, eivätkä vieläkään osaa jonottaa!” manasin. Annaa häly ja kaaos ahdistivat huomattavasti – ei mitään parasta mahdollista taustamusiikkia ADHD-ihmiselle. Ihmettelimme, mitä kiilaamalla oikein voitti. Lento ei lähtisi sekuntiakaan aiemmin, vaikka pääsisikin ensimmäisenä tarkastusten läpi.

Lopulta olimme kuitenkin koneessa. Ukrainan lentoyhtiöstä oli kaikenlaisia perusteettomia ennakkoluuloja mm. allekirjoittaneella, mutta kone oli moderni, hyvässä kunnossa ja palvelu moitteetonta. Lopullisesti pulju voitti sydämeni turvallisuusohjevideolla, joka vilisi suprematismilainauksia. Ja kas! Loppukrediiteissä kerrottiinkin, että suprematismin isä Kazimir Malevitš (jonka näyttelyn missasimme Moskovassa) oli syntyjään ukrainalainen. Oppia ikä kaikki. Se oli ehkä tyylikkäin infotainment-animaatio, jonka olen konsanaan nähnyt.

Lukuunottamatta Annan selkänojaa potkinutta, tasaisin väliajoin huutanutta kersaa, lennolla ei tapahtunut mitään. Kiovassa vaihdettiin konetta (siellä ihmiset jonottivat kiltisti jonoissa ja kaikki sujui sulavasti). Sitten tapahtui lisää ei-mitään. Sitten oltiin Helsingissä. Bussissa Turkuun hämmästelimme, miten rauhallista Suomessa onkaan. Ja vihreää! Ja lämmintä! Mitä sille Mordorille oli tapahtunut, josta lähdimme reissuun huhtikuun lopussa?

Ja Anna oli vilustunut. Taas. Vilustumiset olivatkin leppoisan reissumme ainoat isommat vastoinkäymiset.

Mitä mittä. Siin se sit oli. Terveissi Siperiast!

Three Beers, Turku

Trebari. Hitto. Olen vieläkin Trebarissa.

Tuijotan huojuskellen seinäkirjoitusten viidakkoa, josta tunnistan omankin käsialani vuosien takaa. Mitä haluat joulupukilta? -ketjuun olen näemmä kirjoittanut makkaraperunat. Pyyntö vaikuttaa hyvin vilpittömältä: se on raapustettu erittäin huolellisesti, keskittymiskyvyn äärirajoilla.

Toisin kuin jonkun toisen toive uudesta perseestä (koska vanhaan on kuulemma kulunut reikä), tai vastaus siihen: isommat nyrkit että voin hoonata sun uuden perseen. Näiden kirjoittajilla on selvästikin ollut vielä jokunen tuoppi matkaa elämän todellisten perustarpeiden sisäistämiseen.

Mistä puheenollen, eipä sitä naista ole näkynyt. Tai vaikea sanoa  –  pitäisi kai ensin muistaa, miltä se näytti. No mutta, kysyn tiskiltä. Eipäs kun en. Enpä taida muistaa hänen nimeäänkään.

Lienee parempi keskittyä sellaisten asioiden kyselemiseen, jotka pysyvät mielessä. Pian havaitsen istuvani tiskillä uuden tuopin kanssa. Puoliksi juotu edellinen on sen vieressä.

Niistä Trebarin vessan seinäkirjoituksista joku Turun yliopistolla selvinä hetkinään heilunut kanta-asiakas teki tutkielman jokunen vuosi sitten. Ei, ei kun gradun. No jonkun semmoisen yliopistohommelin. Harmi vain, että suurin osa pikkularunoelmista oli paperiin lainattu ihan päin honkia. Kyllä harmitti. Ei saa taiteilija kiitosta tässä maailmassa.

Trebarin tiskillä syntyi myös moni Multimediakonsultit-orkesterin sanoitus vuosikymmen sitten. Niihin aikoihin asuin ihan kulman takana, Nummenmäellä.

Ei sillä, etteikö silläkin matkalla onnistuisi eksymään. Erään valomerkkipitoisen illan jälkeen löysin itseni jostain Ylioppilaskylän loputtomista sokkeloista ihmettelemästä, missä hiton välissä ne ovat jyränneet kaikki puutalot Nummenpakaltakin. Onneksi tuttu taksikuski sattui ajamaan ohi ja heitti kotiin.

Toisella kertaa en eksynyt. Kävelin päättäväisesti pitkin aamuöistä Vanhaa Hämeentietä, kotini sijainti selkeästi mieleni tutkakuvassa sykkien. Mikään ei kääntäisi minua harhapoluille. Eikä kääntänytkään, ei esimerkiksi nukahtaminen kesken kävelemisen. Jatkoin matkaa vielä hyvän matkaa sammumisen jälkeen, kunnes havahduin siihen, kun yritin ronklata ulko-oven lukkoa auki.

Jonkun täysin tuntemattoman ulko-oven. Mutta aukesi se silti, kun asukas tölmähti ulos ihmettelemään, mitä ovella oikein kolisteltiin ja öristiin aamuyöstä. Lampsin pois mutisten anteeksipyyntöjä – viistoon kadun yli ja pikkutietä parikymmentä metriä sinne, missä oma kotini sijaitsi. Pidän tätä edelleen olosuhteisiin nähden huippuluokan suunnistussuorituksena.

Harva poikkeaa Three Beersiin vahingossa  – ellei sitten ole eksynyt Ylioppilaskylään, mikä on mahdollista selvin päinkin. Legendan mukaan tähän opiskelijoille pyhitettyyn Turun kaupunginosaan haettiin vaikutteita DDR:n yhteisöllisestä kaupunkisuunnittelusta. Näkemässäni 70-luvun alun valokuvassa pirteän väristen modernien talojen reunustaman vehreän pihan uima-altaalla polski iloisia lapsia. Hyvinvoivat, tyylikkäästi pukeutuneet, valveutuneet vanhemmat istuksivat altaan reunustan penkeillä keskustellen päivänpolttavista aiheista, kuten Turun raitiotieliikenteen loistokkaasta tulevaisuudesta.

Kyseinen allas on nyttemmin täytetty ja talojen maali halkeillut, mutta vehreää niillä paikkein on kesäisin vieläkin. Miksei yhteisöllistäkin: Trebarin terassi sijaitsee nimittäin entisen uima-altaan päällä, pensasaidan ja puiden katveessa. Voin hyvin kuvitella, kuinka päiväkausia rappu 13 B:tä etsinyt, Euklideen geometriaa halveksivan rakennussijoittelun näännyttämä satunnainen kävijä purskahtaa ilon kyyneliin nähdessään sivistyksen merkkejä: olutta! Ei enää hulluutta huutavia värejä, vaan turvallisen ruskeaa olutta. Ei yhteisöllisyyttä, vain pöydissään kaljojaan lipittäviä harmaita ihmisiä; olutta. Pelastus.

Hän kapuaa alas portaita Three Beersiin, eikä hänestä kuulla enää koskaan. Ehkä yksinäinen seinäkirjoitus vessan nurkassa merkitsee hänet hetkeksi ihmiskunnan ikuisen voittokulun harvemmin mainituksi sankariksi, mutta muutaman vuoden kuluttua sekin on kulunut pois.

Jopas tiskijukka erikoista musaa äityi soittelemaan. Hetkinen, tämähän onkin livekamaa. Ilmankos. Selittää samalla myös sen, että dj istuu tiskillä. Näin tarkemmin ajatellen hänen settinsä taisikin olla jo eilen. Kertoo duon olevan nimeltään Jani ja Kasper. Soittelevat bluegrassia, Hiski Salomaata, jopa gospelia. Asiaan on perehdytty pieteetillä.

Jostain syystä mieleen päsähtää ajatus duosta nimeltä Jeesus ja Antikristus, joka soittelisi vuoron perään gospelia ja black metalia akustisesti. Biisit alustettaisiin trubaduurihengessä omakohtaisilla taustatarinoilla.  – Tää biisi kertoo siitä kun mä vetelin vinkkuu ku vettä. – Tää biisi on tehty sellasessa elämänvaiheessa, kun mä nostatin taisteluun kaikki jumalanvastaiset voimat. – Tää on tämmönen rakkauslaulu.

Hihittelemme ideaa dj:n kanssa. Ilta kuluu. Ylistämme Jania ja Kasperia keikan jälkeen. Ottavat kehuryöpyn tyynesti, joskin hitusen hämmentyneesti vastaan. Aikamme paasattuamme toinen duon jäsen esittelee minut ja dj:n artistikumppanilleen: – Tässä ovat Multimediakonsultit-yhtyeen kitaristi Riku Ahlsten ja laulaja Jarmo Lundgren.

Näin. Kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei ketään. Ilmankos tyypin naama tuntui niin tutulta. Soitteli aikoinaan myös Neva-merkkisessä progeorkesterissa, hän kertoo. Niin niin, aivan. Poistun vessaan. Tuijotan seinäkirjoituksia. Löydän toisenkin oman tekstin. Palaan tiskille.

Tummuu. Sumenee. Äänet irtoavat merkityksistään.

Trebari. Hitto. Olen vieläkin Trebarissa.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon