Avainsana: veneily

Juhannus Jurmossa 2019

Isältäni varmaan ensimmäisen kerran kuulin sen tarinan Kustaa Vaasasta. Tämä oli kuulemma suuttunut aikoinaan niin sydänjuuriaan myöten Jurmon rantarosvoille, että lähetti laivallisen nihtejä polttamaan koko saaren. Tästä syystä Jurmossa on nykyään niin vähän puita, oli tarinan opetus.

Kieltolain ajalta puolestaan kuuluu kertoa tarinaa Jurmon pirtukauppiaista. He varustivat veneensä lentokoneiden moottoreilla, jotka irrottivat kukistuneelta tsaarinvallalta saarelle jääneistä lentoveneistä. Tämän turboboostauksen jälkeen poliiseilla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia saada trokareita kiinni.

Juhannussalko Högbergetillä.
Munkkirinkilä, keskellä hullu profeetta Elias.

Sitten ovat vielä omat tarinansa mystisistä kivimuodostelmista – eli ”munkkirinkilöistä” – sekä spekuloinnit Jurmon ensimmäisen, keskiaikaisen kappelin mahdollisesta sijainnista saarella. Ja tietysti määrättömästi juttuja hylkeenpyynnistä ja merenkävijöistä.

Agneta Anderssonin Jurmon kylä – lähimpänä merta -kirjasta voi lukea perinpohjaisesti saaren värikkäästä historiasta. (Spoileri: Kustaa Vaasa -juttu on mitä todennäköisimmin silkkaa legendaa.)

Mutta osaa Jurmo lumota ilman tarinoitakin, silkalla karulla kauneudellaan.

Kanervan ja katajikon peittämä Salpausselän eteläjatke näyttää saaristomeren laidalle pudotetulta palalta Lappia; tai miniatyyri-Islannilta; tai merelliseltä Mongolian etäispesäkkeeltä. Nykyään Jurmossa käydäänkin ennen kaikkea rauhoittumassa omintakeisten luontonäkymien huumaamina ja kiikaroimassa lintuja. Pienveneilijöitä pysähtelee myös tasaiseen tahtiin vierassatamassa. Ympärivuotisia asukkaita saarella on enää kourallinen.

Me majoituimme jälleen nykyjurmolaisista kenties tunnetuimmalta, eli Norgrannasin tilan pääjehu Klas Mattssonilta vuokraamaamme mökkiin. On pikku hiljaa alkanut muodostua jo perinne käydä Jurmossa pari kertaa vuodessa. Vihdoin olen oppinut kärkkymään mökkejä myös niin ajoissa, että juhannukseksikin ollaan sellainen onnistuttu saamaan. Noin vinkkinä: paras olla liikkeellä puoltatoista vuotta ennen, jos haluat juhlapyhiksi mökin Jurmosta. Ne ovat todella suosittuja.

Jurmon kylä.
Mitäs… jäikös Kustaalta jotain polttamatta? Juu ei kun tämä on 1935 Jurmoon istutettua mäntymetsää. Paikoin siistit istutusrivit näkyvät vielä.
Mökkimme Pigamurju.

Mattssonin mökit ovat kotoisia ja edullisia. Varustelultaan ne eivät ole mitään luksusta – vesi haetaan kaivosta, lämmitys hoituu puilla ja tarpeilla käydään ulkovessassa – mutta meidän tapauksessamme tämä vain lisää saarireissun rouheaa viehätystä. Myös Jurmo Inn tarjoaa majoitusta saarella, ja aina voi yöpyä teltassa (tai tulla veneellä ja nukkua siellä, jos sattuu moisen omistamaan).

Jurmossa jököttely noudattaa meillä jo uomiinsa asettunutta rytmiään. Kierretään saarta ja taivastellaan että on se vaan nätti. Sitten käydään rantasaunassa ja kehutaan että tää uusi kiuas on kyllä paljon parempi kuin se vanha. Tämän jälkeen istutaan iltaa ja ennen pitkää joku soittaa Lasse Mårtensonia Spotifysta. (En tunnusta mitään.) Vaihtelua ohjelmaan tuovat käynnit sataman kahvilassa (toimii myös kauppana, auki vain kesäisin), saaren kappelissa sekä Naturstuganissa, josta löytyy Jurmon historian pysyväisnäyttely.

Jurmon kappeli (se ei-keskiaikainen).
Kappelin votiivilaiva.
Hullu profeetta Elias muistuttaa äitiäni helvetin kiroista.
Kappelin viereiselle hautausmaalle on haudattu monen polven jurmolaisia.

Saarella vaellellessa vastaan pasteerailee alpakoita – ja jos riittävän kauaksi jaksaa lampsia, ylämaan lehmiä. Tänä vuonna jälkimmäisiä tuli sekä ihailtua laidunnushommissa (siis lehmät laidunsivat, en minä) että herkuteltua Jurmo Innin saaristolaispöydän lämpimänä ateriana juhannuspäivänä. Olimme maistavinamme tarkemmin määrittelemättömän merellisen aromin mureissa pihveissä. Elias kertoikin nähneensä elukoiden juovan janoonsa merivettä.

Jurmo Innin terassi oli täynnä väkeä, niin paikallisia kuin turistejakin. Mäntymetsikköön avautuva terassi toi paikkaan muumitalomaisen leppoisaa tunnelmaa.

Kävimme myös valloittamassa uudestaan Jurmon itäkärjen, eli Österrevetin. Valloitus on syytä uudistaa parin vuoden välein, sillä Jurmon muoto elää koko ajan hieman. Itäpäähän kävelemiseen kannattaa varata hyvät kengät, sillä pitkä pätkä pitää tarpoa pelkistä isojen perunoiden kokoisista kivistä koostunutta töyrästä pitkin.

Ylämaan lehmiä matkallamme kohti Österrevetiä. Tämän jälkeen ne kääntyivät kaikki katsomaan minua, enkä tohtinut lähemmäksi. Toissavuoden galleriasta löytyy lähikuviakin.
Österrevet…
… sekä sen valloittajat Eppu ja hullu profeetta Elias.

Ehkä erikoisin variaatio tavanomaisesta Jurmo-ohjelmasta oli – varsinkin näin juhannuksena – että juopottelu jäi väliin melkein kokonaan. Joillain reissuilla illan Lasse Mårtenson -tunnelmointi mökissä on äitynyt pitkälle aamuyöhön jatkuneeksi ”entäš tämä šitten, kuunteleš tätä”-nokitteluksi (juu ei, ei me nyt koko yötä Mårtsensonia olla kuunneltu, mutta siitä se yleensä alkaa), syvällisten puhumiseksi ja loputtomaksi saunomiseksi. Nyt joimme vain parit saunaoluet ja hieman viiniä oman saaristolaispöytämme kurkunkostukkeena. (Täytyypä muuten vähän kehaista ruokavastaava Eppua, että ei oma kalapöytämmekään ollut ollenkaan kohnompi.)

Ei silti tuntunut siltä, että jotain olisi puuttunut elämyksestä – paitsi tietysti Anna, joka vilustui Trans-Mongolian reissumme päätteeksi lopulta sen verran pahasti, että joutui jäämään kotiin toipumaan. Snif.

Mutta Jurmo tekee sen aina, oli vuodenaika tai säätila mikä tahansa: Ennen pitkää levollinen rauha leviää ruumiiseen ja mieleen. Nuorisolaisistakin alkaa ajatella vain hyviä puolia. Voimakasta yhteyttä planeettaan kokee oman elämänsä gretathunbergina.

Jossain määrin huvitti kyllä se, että Trans-Mongolian reissullakin huippuhetket olivat niitä, kun löysimme itsemme karusta luonnosta. Sitä matkaa toiselle puolelle Venäjää löytääkseen paikkoja, joista tulee mieleen Turun ulkosaaristo.

Kyllähän minä yritin ryypätä. Huolestutti sellainen mahdollisuus, että kaikki vaivalla ulkosaaristoon raijatut viinipullot pitäisi kuskata täysinä takaisin mantereelle sunnuntaina. Joten juhannuspäivän iltana rupesin kumoamaan viiniä yksikseni. Yllytin muita, mutta eivät nuo innostuneet. Luukutin musiikkia, ei se niitä kiinnostanut.

Lopulta nappasin viinipullon mukaani ja lähdin haahuilemaan kallioille yksikseni kuulokkeista Eppu Normaalia luukuttaen. Kyllä, taas. Aina tuntuu löytyvän joku tekosyy toivioretkeillä ja kuunnella Eppuja – Kiinassa koti-ikävä ja Suomessa… slaavikyykkysingulariteetti?

Kotvan päästä palasin kuitenkin mökille hakemaan kameran ja keskityin kuvaamiseen. Kuutamon valaisema juhannusyö Jurmossa näytti melkoisen runolliselta.

Johan sitä yötä siinä olikin jo minuuttikaupalla. Pannaas taas valot päälle.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti en pudonnut kalliolta pää edellä, en katkaissut nilkkojani kivikoissa, enkä sammunut rähmälleni keskelle munkkirinkilää.

Sunnuntaina siivosimme mökin, pakkasimme kamat ja palasimme Turkuun. Yhteysalus oli jo Utöstä tullessa tupaten täynnä. Tästä päättelimme juhannuksen paluuliikenteen olevan pahimmillaan ja arvelimme autoletkan Paraisten lossille hipovan mittaluokaltaan epiikkaa.

Lossijonossa kyhjöttelyn välttääksemme päätimme käydä pizzalla Nauvon vierassatamassa. Suunnitelma toimi: syödessä meni sen verran aikaa, että jono oli kutistunut siedettäväksi. (Lisäksi Najaden osoittautui oikein mainioksi pizzeriaksi.)

Eivorilla oli melua ja tungosta. Jos ei omista omaa venettä, Nauvon Pärnäisistä lähtevä yhteysalus on kuitenkin kätevin liikkumistapa Jurmoon – semminkin kun se on maksuton.
Lillmälön lossilla. Yhteysalukselle pääsee julkisillakin. Niin Turusta kuin Helsingistäkin on suora bussiyhteys.

Kun palasin Turkuun, kävi ilmi, että Anna oli toisaalta parantunut flunssastaan ja toisaalta viimein itsekin päässyt juhlimaan juhannusta. Annoin houkutella itseni baariin, mutta ei juopottelusta enää mitään tullut. Kirjattakoon aikakirjoihin, että kävin todistetusti baarissa yhdellä oluella, minkä jälkeen poistuin kotiin koisaamaan.

Semmoinen on juhannus, taikaa ja ihmeitä täynnä.

På Kroken, Hanko

Tämä ei hyvältä näytä. Lavalle kapuaa punaiseen vinyylihaalariin sonnustautunut karvainen äijä, joka avaa Dinturist-yhtyeen keikan toteamalla, että huomenna on sitten Riston päivä, onnea vaan kaikille Ristoille.

Se jää keikan tasokkaimmaksi välispiikkiläpäksi. Bändi kahlaa rutinoituneesti läpi italodisko-ohjelmistoaan. Mietin ensin, että miten noin isosta miehestä voi lähteä noin hento ääni. Sitten mietin, että tässäkö sitä nyt todellakin rokkipoliisoidaan jossain väsyneessä baarissa Hangossa? Mitä ihmettä oikein teen täällä? Miksen jäänyt På Krokeniin pämppäämään?

På Kroken oli sentään mukava mesta, nyt muistelen kaiholla. Päädyin sinne sattumalta, kun kävellessäni ympäri kevätauringossa kylpevää Hankoa tuli mieleen käväistä vilkaisemassa, näyttääkö Hangonkylän venesatama edelleen samalta kuin 80-luvulla.

Joko ei näytä, tai sitten en enää muista, miltä se silloin näytti, totesin satamaan saavuttuani. Muistin kyllä pitkän metsätien, mutta eikös se ollut silloin vielä hiekkatie? En ollut varma siitäkään. Sen muistin kyllä, että Hangossa oli lapsena aina kiva käydä. Kaupunki hauskoine huviloineen oli tosi nätti, purjeveneet täplittivät ulappaa valkoisellaan, ja hiekkarantaa piisasi loputtomiin. Muistojeni Hangossa aurinko paistoi aina.

Niin tänäänkin, mutta on vielä kylmää. Veneilykausi ei ole alkanut.

Hangonkylässä laituripaikat ammottivat tyhjyyttään, mutta rannan tuntumassa nököttävän pikku mökin ovi kävi silti taajaan. Mikäs kuppila se tämmöinen on, ihmettelin ja astuin sisään. Tosi pieni ravintola, näemmä, totesin sisällä. Tarjoilija toivotti lämpimästi tervetulleeksi ja painotti, että ei ole pakko syödä, juodakin saa. Mitäs, näinkö spurgulta tässä näytetään, tuumailin itsekseni ja vastasin, että kyllähän vähän nälkäkin olisi.

Ahmin saaristolaispöydästä kalaöverit. Kaikki maistui vallan erinomaiselta, niin perinteiset saaristopöperöt kuin sushikin, johon olivat saaneet jännän Japani–saaristo -crossover-tatsin taiottua.

Miksi en jäänyt sinne istuskelemaan sen sijaan että tarvoin takaisin keskustaan, nyt tuskailen. Bändin setti ei tunnu loppuvan koskaan. Lisäksi kuin henkilökohtaisena loukkauksena yleisö on yhtyeestä aivan tohkeissaan. Pub Grönanin tanssilattia on tupaten täynnä naisväkeä, vapaita pöytiäkään ei näy. Tilaan seuraavan oluen ja tuumin että kai se tästä vielä. Työmatkahan tämä tavallaan on. Pitää uhrautua taiteen vuoksi ja suorittaa viileää havainnointia Itämeren baarit -sarjaan, vaikkei meno itseä niin nappaisikaan.

Aina ei voi onnistua. Kotkassakin olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin raahautua kapakkiin asti. Siellä sentään tiesin, minne mennä. Hangon baareista minulla ei etukäteen ollut hajuakaan, mutta olin täysin vakuuttunut, että jokaisesta kaupungista löytyy kyllä yksi viihtyisä kuppila.

Ehkä niitä on Hangossa kesäaikaan paremmin, ken tietää. Tunnetaanhan kaupunki venekansan bilemestana. Tänään tarjonta on kuitenkin vaikuttanut varsin heikolta.

Grönan tuntui vielä ulkopuolella lupaavalta. Paikka on ollut pystyssä 60-luvun alusta asti, porttikonkiin taottu kirjoitus informoi tulijaa. Katselen seinustan näytöllä pyörivää kuvasarjaa Grönanin historiasta. Kapakka näyttää kuvissa paljon persoonallisemmalta kuin nyt. Sisustus on sittemmin vaihdettu peruspubitauhkaan. Krääsää seinille ja loosheja. Viina-aiheisia tekohauskoja kylttejä. Tiedättehän. Näytön galleriakuvissa vilahtava bändikin tuntuu jännittävämmältä kuin nyt lavalla heiluva.

Haluan baarini mieluummin hiukan nuhjuisina kuin menomestoina, kiitos. Tunnustan, lienen räkälähipsteri. Tai no, en minä räkälöistä pidä, mutta. Hmm, miksi hakemaani pitäisi oikein kuvailla? Aitoudeksi? Eniten inhoan väkinäistä rentouden tavoittelua. Tällaista kuin täällä nyt. Pieleen meni.

Vaivun muistelemaan aiempien reissujen mokailuja. Kun housut repesivät Kööpenhaminassa ja paikkasin ne roudarinteipillä. Kun Fred priorisoi halvan matkakaljan kittaamisen koneeseen ehtimistä korkeammalle ja joutui jäämään lentokentälle yöksi. Kun se saksalaistyyppi puri sitä mimmiä Gdanskissa…

Äh, ei tästä nyt tule yhtään mitään. Olen henkisesti ihan muualla kuin täällä. Yltäpäältä hiessä kylpevä Dinturistin laulaja jatkaa oivaltavien välispiikkiensä sarjaa kertomalla, että eivät nämä ole heidän omia biisejään. No shit, Sherlock, tuumin ja lähden hotellille. Päätän huomenna palata På Krokeniin ja kirjoittaakin jutun sieltä.

Aamiaiselle könytessäni törmään ensimmäiseksi Dinturistin laulajaan, joka on juuri kirjautumassa ulos hotellista. Ovat jatkamassa kiertuettaan. Ajatella, mokomalla hikisellä kumihaalaribändillä riittää keikkoja kiertueeksi asti, kun meidän piti loppuaikoinamme käytännössä maksaa siitä, että päästiin jonnekin soittamaan. Maailma on rikki, manaan katkerana.

Kiertelen ympäri Hankoa näpsien kuvia. Taivas on edelleen täysin pilvetön, mutta ihmisiä ei juuri näy. Kuin kevätpäivä neutronipommi-iskun jälkeen. Vierasvenesataman laituripaikkojen sähkötolpat seisovat asennossa valmiina turistien ryntäykseen, mutta on vielä hiljaista. Laiturin päädyn bensapumput on huputettu. Ne näyttävät burkhiin pukeutuneilta, tai postapokalyptisiltä moai-patsailta.

Vatsassa alkaa kurnia, ja talsin takaisin Hangonkylään. Siellä käy ilmi, että På Kroken on sunnuntaisin suljettu. No voihan vittu. Semminkin kun nyt muistan huomanneeni kyllä tästä kertovan lapun jo eilen. Kävelen rantaan kiroilemaan lisää.

Sitten talon päätyovesta astuu sisään äijä. Kas, tuossahan on toinenkin kuppila. Seuraan perässä. Paikka osoittautuu På Krokenin kahvila- ja kalapuotipuoleksi, joka on vielä noin tunnin verran auki. Täältäkin saa ruokaa, tarjolla on lohikeittoa.

Saan lautaselliseni puoleen hintaan, koska padan vähäiseksi ehtynyt sisältö näyttää myyjätädin mukaan niin säälittävältä. Onnistun kuitenkin kauhomaan ihan kunnon annoksen tuhdin rasvaista soppaa. Joka maistuu taivaalliselta. Maistelen hitaasti joka lusikallista, jäystän saaristolaisleipää ja kuuntelen kanta-asiakkaiden höpinää. Äijät vääntävät rannikkoruotsiaan, enkä ymmärrä juuri mitään, paitsi että nuoriso on jälleen syyllinen – ja sen kohdan kun yksi ukoista päättää paasauksensa suomeksi sanoihin siinä olisi kirveellä töitä.

Ryystän kahvit päälle ja uppoan ajattomaan saaristolaistunnelmaan. Täällähän voisi istuskella vaikka koko päivän, myhäilen.

Mutta sitten kello on viisi ja on aika lähteä. Juuri kun alkoi olla kivaa. Laahustan rautatieasemalle, nousen junaan.

Päätän, että ensi kerralla Hangossa menen kyllä suoraan På Krokeniin.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon