Avainsana: yöjuna

Takaisin Saariselälle

Ensin ei ollut yhtään kiire ja sitten päsähti päälle kauhea hässäkkä. Kuulostaako jotenkin tutulta?

Tämänkertainen lähtö Saariselälle sisälsi mm. kadonneen matkalaukun metsästystä ympäri Turkua, viime hetken talvikenkäsovitussession sekä pähkäilyä reilua puolta tuntia ennen junan lähtöä, ehtiikö asemalle pyöräillessä vielä Lidliin.

Päätin olla uhraamatta junaan ehtimistä kauppareissun alttarille ja tapasin Annan asemalaiturilla hyvissä ajoin. Olin toki läkähdyksissä kaikesta lähtösählingistä, mutta noin muutoin olemukseni huokui kokeneen maailmanmatkaajan mondääniä charmia. Ellei se sitten ollut alkuillan viileän ilman höyrystämää hikeä.

Luxury.

Tällä kertaa oltiin menossa kimpassa Journalistiliiton Tunturimajalle. Viime vuonna olin yksin reissussa. Silloin onnistuin saapumaan samaan aikaan ensilumen kanssa Inariin. Tänä vuonna olemme kuukautta aiemmin liikkeellä, ruskasesongin jälkimainingeissa.

Yöjunassa Rovaniemelle ooh!-, aah!- ja luxury!-huokauksia raikui jälleen hytistämme ihaillessamme suomalaisen makuuvaunun hotellihuonemaista varustelutasoa verrattuna – sanotaan nyt vaikka noin esimerkinomaisesti – venäläisiin kolmosluokan makuuvaunuihin.

Lämpötila Rovaniemellä oli miinus kymmenen astetta Turkuun verrattuna.
Annan aamiainen.

Hotellifiilis jatkui Rovaniemen aseman buffet-aamiaisella. Söin överit kaikkea. Anna halunnee erikseen mainita, että kahvi oli siellä hyvää.

Puhvettiahminnan jälkeen toimin järkevästi, loogisesti ja suunnitelmallisesti lähtemällä paikalliseen Lidliin nyt hoitamaan Saariselkä-viikon ruokaostokset. Aikaa bussin lähtöön kun tuntui olevan puoli ikuisuus.

Takaisin Rovaniemen Teollisuuskylän Lidlistä talsiessani aloin hahmottaa, että tässähän saattaa tulla jopa kiire. Vaihtelin järjettömän painavaa kassia kädestä toiseen ja töpöttelin kiivaammin kohti asemaa. Kirosin, että pitikin mättää sitä aamiaista napaan niin jumalattomasti. Burp. Lääh. Ääh.

Melkein ehdin. Bussi lähti nenäni edestä juuri, kun saavuin aseman pihaan. Anna oli viestitellyt yrittäneensä kuikuilla saapumistani, muttei minua ollut nähnyt. (Minä taas en ollut huomannut viestejä.) Peli ei ollut kuitenkaan vielä menetetty. Ravasin kuudensadan metrin lisätaipaleen Rovaniemen linja-autoasemalla ja kapusin autoon, joka seisoo siellä rautatieasemalta tultuaan parikymmentä minuuttia. Höyrysin taas hikeä.

Bussimatkalla Saariselälle maisema näytti vielä varsin ruskaiselta. Pitääkö tässä nyt ruveta kiittämään ilmastonmuutosta, että saatiin väriloistoa ihailtavaksemme näin virallisen sesongin ulkopuolellakin?

Saariselällä söimme, saunoimme ja simahdimme. Katsotaan huomenna, jaksammeko tarpoa jonnekin luonnon armoille, vai menemmekö vain lähimpään karaokebaariin (n. 200 metrin päässä) hoilaamaan itsemme tärviölle.

Anna ja tumppikukkaro.

Turku – Rovaniemi – Saariselkä

Sataa tihutti, kun juoksin Turun rautatieasemalle. Manasin sekä lokakuun puolivälin tympeää säätä että itseaiheutettua kiirettä. Piti sittenkin juosta junaan, vaikka kämppäni sijaitsee aivan aseman vieressä. Mutta siksipä sitä tulikin matkaan lähtö jätettyä viime tinkaan. ”Sadan metrin päähän ehtii aina, otanpa vielä kupillisen kahvia…”

Pro Tip! Kyllä sadankin metrin talsimiseen muutama minuutti menee. Onneksi asemalla nökötteli vain Rovaniemen-juna, joten sen etsimiseen ei tuhrautunut enää aikaa. Loikkasin makuuvaunuun ja metsästin oman hyttini.

Ovi oli lukossa. Kaikkien muiden hyttien ovet olivat auki, vain minun oli kiinni. Kysäisin naapurihytin tytöltä, miten sisään oli oikein tarkoitus päästä. ”Yleensä on avainkortti ovessa. Jos ei ole, toinen matkustaja on sisällä. Koputtele oveen.”

Koputtelin. Jyskytin. Rynkytin. Ja hymyilin väkinäisesti ohikulkijoille, joita väistelin kimpsut ja kampsut edelleen niskassani, koko käytävän tukkien.

”Se varmaan nukkuu”, huikkasi naapurihytin tyttö.

”Aika sikeästi”, murahdin ja istahdin yläkerroksen portaille odottamaan konduktööriä.

Hiukan Liedon jälkeen konduktööri saapui ja avasi oven. Sisältä ei löytynyt sikeästi kuorsaavaa kanssamatkustajaa: toinen hytin avainkorteista vain puuttui. Konduktööri lupasi tuoda uuden tilalle. Hän sälytti syyn siivoojan niskoille ja lähti jatkamaan lippujen tarkastamista. Lykkäsin laukkuni säilytyshyllylle ja rojahdin alapedille.

Sänky oli pehmeä, lakanatkin valmiina. Luxury! (Venäjän junissa piti aina itse sijata vuode.) Juna kiihdytteli kohti Forssaa, huomattavan vähäisesti heiluen. Luxury! (Venäjällä vaunu keikkui välillä kuin paatti myrskyssä.) Sähköpistokkeita oli ylenpalttisesti. Luxury! (Venäjän junavaunuissa niitä oli jokunen siellä täällä.) Vettäkin oli VR matkustajalle varannut pienen pullollisen. Luxury! Kiskojen kolke oli vain vienon unettavaa; Lappiin matkustavaisten suksille oli hytissä varattu oma teline; kiinteä herätyskello löytyi sängynpäädystä; makuuvaunu oli varustettu suihkulla. Luxury! LUXURY!!! L.U.X.U.R.Y!!!1!11!!!!!

Makoilin ja taivastelin, mitä kaikkea sitä Suomessa junalla matkustaessaan ottaakaan itsestäänselvyyksinä. Suksitelineen kyltti hymyilytti erityisesti. En ollut itse aikeissa hiihdellä Lapissa, mutta lapun symboli tuntui huokuvan pohjoismaisen viileää, avuliasta informatiivisuutta.

Olin toki matkalla talviliikuntavetoiselle Saariselälle Inariin, mutta aikomukseni oli lähinnä laiskotella. No, ehkä sinne Urho Kekkosen kansallispuistoon pitää mennä vähän vilkaisemaan, tuumin. Jos ei sada.

Matkani osui typerästi sesonkien väliin. Ruska oli jo ohi, mutta talvisesonki vasta tulossa. Jos Turussa sataa tihuutti, mitenkähän viheliäinen keli Lapissa olisi? Sadetta vaakasuoraan sysimustassa pimeydessä?

Mutta minkäs teki. Ammattiliittoni myöntämä virkistysstipendi edellytti, että se käytettiin sesonkien ulkopuolella. Sinänsä ihan sama minulle. En ollut koskaan ollut Lapissa, jos käyntiä Kemissä lapsena ei laskettu. Lapin tuntureita, vaaroja, jänkhää ja semmoisia en ollut koskaan nähnyt.

Matka sujui köllötellen, Netflixiä töllötellen. Jossain vaiheessa nukahdin. Heräsin hetkeksi junan seisoessa Tampereella ja vajosin sitten taas uneen.

Aamupäivällä kömmin suihkuun, jossa lämpimän veden loitsiminen ei onnistunut millään ilveellä. (Olisi varmaan pitänyt tulla aamutoimille aamuaikaan kuumaa vettä saadakseen.) Kun nyt kuitenkin olin jo ilkosillani suihkun alla, tyydyin karjumaan jääkylmän veden viiltävässä hyväilyssä.

Rovaniemessä oli juuri sen verran aikaa, että ehdin kävellä ruokakaupan kautta bussiin Saariselälle. Vielä kolme ja puoli tuntia jököttelyä, ennen kuin oltaisiin perillä. Nukahdin melko pian bussin hytkyntään. Heräsin joskus Sodankylän jälkeen ja ihmettelin omituista häiriötä ikkunan takana. Vähän kuin lasin takaisen todellisuuden maisemalähetyksessä olisi ollut lumisadetta.

Sitten tajusin, että se totta vieköön oli lumisadetta. Hyvät hyssykät! Voisiko olla mahdollista, että…

Kyllä. Perillä kävi ilmi, että Saariselälle oli jo tullut talvi.

Pingyao – Peking

Anna ja Toivioretken trendsetter-matkatyyli.

Emme me sinne Pingyaon muureille asti sitten päässeet ennen lähtöä Pekingiin. Mutta Anna suoritti yhden turismipisteen käymällä jalkahoitolassa. Ne unohdinkin mainita Pingyaon kadunvarsiputiikkilistallani. Näyttivät suosituilta – ja Annan huokailevista ylistyksistä päätellen ihan aiheesta. Olivat kuorineet kovettumat, pieteetillä hioneet ja leikanneet kynnet ja mitä kaikkea. Hieronnankin olisi saanut, jos olisi halunnut. Kaikki tämä noin viidellä eurolla.

Viime tinkaan ostetut liput nakkasivat meidät eri hytteihin Pekingin junassa. Suoriuduin yksikseni miten kuten sosialiseeraamisesta hyttikumppanieni kanssa, jotka vaikuttivat isältä ja tyttäreltä. Ainakin setä istuksi suojelevaisen oloisena nuoren naisen alapedillä ja vilkuili minun suuntaani siihen sävyyn, että turha yrittää mitään länsimaista liberointia sieltä viereiseltä alapediltä, hei.

Tai sitten vähän ylitulkitsin tilannetta. Todennäköisemmin oikein tulkitsin suullisesti käydyn kommunikaatiomme. Mimmiä kiinnosti, miten oikein olimme junalippumme ostaneet. Trip.comistahan me. Anna kertoi, että se on helpointa ulkkarille. Muuten edessä olisi ollut asiointi kiinaksi asemalla. Nytkin piti kyllä lunastaa liput asemalta, mutta siitä selvisi valmiiksi muistikirjaan kirjoitetulla lauseella.

Ohjeistus junan vessan ovessa. Ok, kännykkä pussiin ja kakka pönttöön. Ei toisin päin.

Kun asetuin makuuasentoon punkalle, setäkin kiipesi omalle pedilleen. Junamatka oli varmaan tasaisin koko reissulla ja hytin vuode mukavin, mutta uneni oli silti säläistä torkkumista. Saavuttuamme Pekingiin viideltä aamulla, napattuamme taksin (matkalla asemarakennukselta torin yli taksitolpalle vastaan tuli laumoittain pimeitä kuskeja tarjoamaan kyytiä, mutta Annan kiinanopettajan neuvosta kieltäydyimme kaikista tarjouksista) ja saavuttuamme hostellille rojahdin petiin. Viimein sain kunnolla unen päästä kiinni.

Herätessämme oli jo helleaika, eikä ulkona sietänyt olla. Koko päivä on mennyt torkkuillessa.

Pekingin asemalla.

Kello lähestyy jo seitsemää illalla. Ehkä sitä pikku hiljaa uskaltaa vaeltelemaan Pekingin kaduille.

Jining – Datong

Taisi vähän väsyttää aamulla Jiningissä. Mallailin vaikka kuinka monta saapumiskuvaa Kiinaan, enkä huomannut sormen mittaista sommitteluongelmaa niissä kaikissa.

Kiinan rajatarkastus oli mittava, mutta enemmän vartijat olivat kiinnostuneet itse junasta kuin ihmisistä. Kaikkien matkustajien piti raahata koko matkarojustonsa asemarakennukseen, jotta saivat syynättyä vaunut läpi perinpohjaisesti.

Asemalla oli lentokenttätyylinen turvatarkastus. Anna yritti päästä kovasti punaiselle linjalle raportoidakseen lääkkeensä sääntöjen mukaan, mutta virkailijat eivät ottaneet moista pyyntöä kuuleviin korviinsa. Passittivat vain muiden perään ”ei tullattavaa”-jonoon. Tarkastuksen toisella puolen Anna vaikutti lievästi tympääntyneeltä. ”Kaikki se vaiva niiden lääkkeiden takia, ihan turhaan.” Matkatavarat toki läpivalaistiin, mutta se tuntui enemmänkin muotoseikalta kuin totalitaariselta kontrollilta.

Kukaan ei myöskään ollut kiinnostunut lehdistökortistani tai lahjoituksistani Amnestylle. (Hups, kannattaako näitä nyt tähän kirjoittaa… (Toisaalta myöhemmin havaitsin erään taivaallisen rauhallisen tankkiparaatin 30-vuotispäivänä, ettei Kiinan palomuuri sensuroinut Helsingin Sanomien artikkelia aiheesta. Suomi taitaa olla niin obskuuri pläntti kartalla, ettei meidän sanomisiamme tarvitse niin noteerailla.))

Prätkätuunausta Jiningin malliin.

Yöllä kohdallani aktualisoitui aivan toisenlainen ihmisoikeuskysymys, kun yritin päästä vaunun vessaan lorotellakseni ulos jokusen litran asemahallissa kittaamistani kaljoista.

Vessan ovi oli lukossa. Juna seisoi edelleen rajakaupunki Erlianin asemalla, eikä minulla ollut kovin tarkkaa hajua, koska se lähtisi liikkeelle. Sännätäkö aseman vessaan, kustako vaunun roskikseen tai kenties ovesta raiteille… vai arrrgh! ihan parin sekunnin päästä käytävälle, jos en äkkiä keksisi jotain.

Säntäsin hyttiimme ja löysin ratkaisun. Mutta koska Anna sanoi, ettei tästä enää puhuta, niin mainitsen vain, että tiskasin myöhemmin huolellisesti. Viittaan tapahtumaan jatkossa vain koodatuin viestein, kuten 63.19 tai vapaus hukkuu kuseen.

Kaiken kaikkiaan jököteltiin Erlianissa viisi tuntia. Kolme ensimmäistä odoteltiin ensin vaunutarkastuksen päättymistä ja pari tuntia sen päälle kuorsailtiin vaunuissa asemalla. Moni muukin sortui odotellessa ryypiskelyyn huomattuaan oluen aseman putiikissa naurettavan halvaksi. (En nyt tässä pohdi sen kummemmin, minkälaisia erityksellisiä tragedioita muissa vaunuissa koettiin yön kuluessa, koska minähän lupasin, että en.)

Tietysti irlantilaiset olivat ensimmäisinä korkkaamassa puteleita. Jep, juuri ne meidän hyttikaverimme. Kävivät melko raskaaksi seuraksi yön mittaan, mutta onneksi sammuivat lopulta. Tähän joku kommentti Irlannin nykynuorisosta ja juomakestävyydestä (mutta pohjimmiltaan helpottuneeseen sävyyn).

Kännykkäliittymiä ostelemassa.

Kello oli hiukan yli puoli seitsemän aamulla, kun saavuimme Jiningiin. Olimme kumpikin tahoillamme sekoilleet aikataulun tulkinnassa ja luulleet, että perille tultaisiin viisi tuntia myöhemmin. Venäläisen juna-aikataulun ”railway timeen” ei tarvinnutkaan lisätä tunteja, tajuttiin onneksi ajoissa. Jatkoliput Datongiin ehdittiin kuitenkin ostaa väärässä luulossa vasta kello kolmen junaan päivällä. No, onneksi aikakömmähdys meni näin päin.

Tärkeimmät asiat ensin: suuntasimme aamuteelle lähimpään avoimeen kuppilaan. Anna suoritti ensimmäisen kommunikaationsa kiinaksi. Teen sijaan saimme eteemme valtavat kulholliset nuudelisoppaa. Ja puikot.

No, kuumaa ruskehtavaa lientähän sekin oli. Anna puikuloi keittoa naamariinsa kantakiinalaiseen tahtiin ja kehui että onpas hyvää. Itse yritin saada liukkaita makaroninperkeleitä pysymään edes pari sekuntia tikkujen välissä saadakseni niitä suuhun asti. Lopulta tyydyin ryystämään lientä annoksen mukana tulleella pienellä lusikalla.

Oli ollut kyllä tarkoitus palauttaa mieleen puikoilla syömistä ennen reissuun lähtöä, mutta vähän kursoriseksi se jäi. Aamutuimaan aivot eivät suostuneet selviytymään tehtävästä edes välttävästi.

Matkalippujen lunastus, tavarasäilytys ja kännykkäliittymien ostaminen sujui jo huomattavan sulavasti. Anna oli kirjoitellut muistikirjaansa kiinankielisiä lauseita valmiiksi, ja kännykkäsanakirja Pleco auttoi kun valmislauseet loppuivat. China Unicorn -liittymiä myyneessä kännykkäputiikissa kuitenkin homma tyssäsi passien rekisteröintiin. Sälli valitteli, ettei hänellä ole oikeuksia siihen. Neuvoi kävelemään parin korttelin päähän lafkan isompaan toimipisteeseen. Näin teimme, ja sieltä liittymät saatiin.

Vielä oli tuntikausia junan lähtöön. Tapoimme aikaa yrittäen löytää kahvilaa Jiningistä. Ei muuten ihan helppoa Kiinassa. Anna kysyi neuvoa meitä kadunkulmassa kännykällä (naureskellen) kuvanneelta naiselta. Meidät opastettiin melkein perille asti. Café-sanaa nimessään kantaneesta pikaruokamestasta ei kuitenkaan kahvia saanut, sen sijaan kanankoipia maissin ja tulikuuman limsan kera sai. Tyydyttiin niihin.

Anna ja seurallinen junamatka. Historianopettaja keskellä.

Jos Venäjän junissa kanssamatkustajien jurous yllätti ja välillä vähän nyppikin (menisivät Suomeen jurottamaan, mokomat durakit!), niin matkalla Datongiin seurasta ei ollut pulaa. Loošiseuralaiset kyselivät, mistä oltiin, mitä tehtiin, minne oltiin menossa. Ja naureskelivat yleiselle hassuudellemme (”tolla on sininen tukka ja toi on valtavan kokoinen!”-tyyppisesti, oletimme). Seurassa oli yksi englantiakin osaava historianopettaja, joka toimi tulkkina.

Tai näin Anna kertoi myöhemmin. Itse torkuin ja jätin sosialiseeraamisen hänelle. Kuulin kyllä ennen nukahtamista, kuinka arvailivat minua venäläiseksi. Ну что, это хорошо. Semmoisia vähäpuheisiahan ne, venäläiset, junissa. Ja rupeavat nukkumaan, kun yrität jotain jutuntynkää.

Herätessäni oltiin juuri saapumassa Datongiin. Ihmettelin, eikö Annaa yhtään nukuttanut. ”Väsytti ihan helvetisti, mutta enhän mä nyt siinä tilanteessa voinut ruveta nukkumaan”, tämä kommentoi. No hups, sorppa.

Näin puhui NordVPN Kiinassa.

Datongin majapaikka oli aivan aseman vieressä ja löytyi helposti Applen kännykkäkartalla. Se toimii Kiinassakin, kun taas Google Maps ei. VPN:n avulla voi yrittää kiertää Kiinan nettipalomuurin ja siten saada esimerkiksi Googlen kartan toimimaan, mutta ainakaan NordVPN ei täällä saanut yhteyttä minnekään.

Hostellilla intialainen tyyppi hämmästeli, että kyllä hänen ilmainen VPN-palvelunsa toimi ihan hyvin. Kehotan kyllä harkitsemaan kahdesti ilmaisten VPN-palvelujen käyttämistä. Melkoisen ironista olisi se, että yrittäessään kiertää Kiinan nettisensuuria päätyisi dumppaamaan kaiken informaation itsestään jollekin hämäräperäiselle kiinalaiselle taholle. YMMV. Lisää Kiinan kiristyneestä VPN-syynistä täällä.

Hostellin kahvilassa.

Me olemme pärjäilleet Applen karttasovelluksella ihan hyvin. Latasin kyllä myös läjän OpenStreetMap-pohjaisia äppsejä puhelimeen, mutta niiden taso on kauniisti sanoen vaihteleva. Maps.me oli niistä siedettävin, mutta etsimämme kuppilan tilalta löytyi jo joku ihan muu liike. Anna kehui CityMaps2Go-sovellusta. Hyvänä puolena mainittakoon, että kummallakin näistä kartat voi ladata paketteina puhelimeen – eli ne eivät ole riippuvaisia nettiyhteydestä. Hostellin intialaismiekkonen suositteli myös Amapia, mutta häh, sehän on pelkästään kiinaksi? (Suositteli myös kielenkääntöhommiin Dear Translatea, mutta se taas on vain Androidille.)

Datong Green Island Youth Hostel oli silkkaa luksusta makuusalien ja junapetien jälkeen. Valtava huone, oma vessa, oma suihku, kahvila hostellin respassa ja… kissa!

Olimme niin uupuneita, että haaveilimme seuraavaksi päiväksi silkkaa ohjelmatonta haahuilua Datongissa. Mutta hostellin tarjoama ryhmätaksikyyti alueen nähtävyyksiin oli lähdössä nimenomaan seuraavana aamuna. Ei siin si mikkä auttanu, ilmoittauduttiin mukaan.

Rapsuteltiin kissa, eräät tiskasivat astioita (joista ei puhuta sen enempää), rojahdettiin peteihin. Roikkuva luostari ja buddhalaispagoda odottivat kärsivällisinä heräämistämme ikuisesta unesta. Iä, iä, krooh fhtagn.

Ulan Bator – Jining

Anna huokailee money rollinsa kanssa. (Tämä kuva on Ulan Batorista, ei junasta.) Pinossa on ehkä kuusi euroa tögrökkeinä.

Puhuinkin viime postauksessa potaskaa, täältä sitä taas raportoidaan – Kiinan rajalta.

Tämä on ollut ensimmäinen junamatka, kun istuskeltiin ravintolavaunussa. Tällaiseen porvaritoimintaan antoivat inspiraation taskuissamme pullotelleet rahatukot. Niistä oli syytä päästä eroon ennen Kiinaa. Tögrökkejä kun on turha toivoa vaihtavansa muiksi valuutoiksi Mongolian ulkopuolella.

Money rollimme olivat ehkä vaikuttavia fyysiseltä kooltaan, mutta niiden rahallinen arvo oli melko vaatimaton. Yhteenlaskettuna meillä oli junassa käteisenä vajaa 30 000 tögrökkiä, eli tuskin kymmentä euroa.

Ravintolavaunussa.
Hintataso. Jaa 3000:lla niin saat euroja.
Vaunun koristelua.
Onko tämä kenties juopuneita välienselvittelyjä varten?

Onneksi ravintolavaunu osoittautui varsin edulliseksi, vaikka sisustus antoi pramean ensivaikutelman. Teekupillinen irtosi vajaalla eurolla, lautasellisen borštšia sai neljällä ja puolella eurolla. (Soppa oli ihan hyvää, vaikka vähän laihaa.)

Ravintolavaunussa oli myös kätevämmin sijoitettu virtapistoke kuin makuuvaunussa, jossa virtaa läppäriin olisi pitänyt viritellä käytävän puolelta. Linnoitinkin itseni ravintolavaunun töpselin välittömään läheisyyteen kirjoittamaan päivityksiä erääseen viileää mondääniyttä houkuvaan matkablogiin. 

Nuorisolaiset matkustavat – kieli suupielestä lerpattaen, oletan.

Hyttikumppaneinamme on tällä välillä pari irlantilaista kaiffaria, joista toinen teki syvän vaikutuksen konduktööriin puhumalla tälle kiinaa. Lipuntarkastajan poistuttua sälli tunnusti, että osaa ehkä noin kaksikymmentä sanaa kieltä. Anna puolestaan kertoili omista vuoden mittaisista kiinan opinnoistaan. Tästä hänelle muistui mieleen lähettää viesti opettajalleen kysyäkseen, mitä verbiä kannattaa käyttää asemalta junalippuja noutaessa. Tämmöinen tilanne meille tulee eteen Jiningissä, kun pitää vaihtaa Datongin junaan.

Opettaja vastasi heti. Ihmettelin, valvooko hän tosiaan aamuyöllä Suomessa vain ollakseen neuvontavalmiudessa Annaa varten – mutta ei, opettaja oli kuulemma juuri nyt Kiinassa. Kehotti ottamaan heti yhteyttä, jos tarvittaisiin apua. ”Mun kiinan opettaja on maailman paras!” Anna hihkui säteillen onnellisena.

Juna on vanhempaa vuosikertaa kuin tähänastiset, sen huomaa muissakin yksityiskohdissa kuin pistokkeiden määrässä. Mutta niinpä ravintolavaunussa istumisessakin oli ihan toisenlaista hohtoa ja matkanteon tuntua kuin InterCity-junassa Turku–Helsinki-välillä.

Säntäsin vartin pysähdyksen aikana Choirissa ottamaan kuvan Mongolian ensimmäisen kosmonautin patsaasta, kuten uhosin ennen lähtöä. En kuitenkaan uskaltanut mennä riittävän lähelle, etten jäisi junasta, ja tästä tuli sitten vähän… tämmöinen.

Mongolian tasangot liukuivat ohi, ulkona sataa tihuutti. Asiakkaat höpisivät toisilleen ainakin mongoliaa, kiinaa, venäjää, hollantia, saksaa ja englantia. Ravintolan tarjoilijatäti tuntui hallitsevan hämmästyttävän monta puhutuista kielistä. Otin seuraavankin teekupillisen.

Takana Mongolia, edessä, tuota, lisää itää.

Joitain tunteja myöhemmin saavuimme rajalle. Parhaillaan ronklaavat junamme vaunuja Kiinan rataleveyteen.

Mongolian rajamuodollisuudet ovat ohi, Kiinan vastaavat vielä jäljellä. Kävi niiden kanssa miten kävi, palaamme linjoille, kun kiinalainen SIM-kortti sen suo.

Ulan-Ude – Ulan Bator

Ulan-Uden hostellihuoneessa oli yöllä pirun viileää. ”No nytkö se sitten tapahtui, että vilustuin matkalla?” manasin kauhuissani haalien lisää takkia ja päiväpeittoa jalkoja lämmittämään.

”Et he hinä ollut, vaan mhinä”, Anna täsmensi aamulla nenä tukossa, kurkku kipeänä ja kuumeessa.

Lähdin yksikseni haahuilemaan kaupungille tehtävänäni tuoda samalla nenäliinoja sekä lisäpeite vastaanotosta.

Venäjän-patsaskierroksemme panokset kovenevat: Anton Tšehov, Ulan-Ude.
Mutta myös Lenin-setä asuu Ulan-Udessa…
… kuten myös poliittisten vainojen uhrien patsas.
Vaan Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin. Tai vähintäänkin kalliolainen yksiö. Ulan-Uden Lenin-pää on nimittäin maailman suurin.

Vaeltelin sinne tänne Ulan-Uden keskustaa yrittäen täyttää hyväksyttävät haahuilutavoitteet. Ei touhu kyllä ollut ollenkaan niin mukavaa kuin Annan kanssa. Tunnuin sahailevani samoja katuja edestakaisin ilman Annan kännykkäkartasta jatkuvalla syötöllä bongailemia tärppejä – puhumattakaan usein keskenämme höpistessä esiin pulpahtelevista tsekkauskohteista. Ja jos törmäsinkin johonkin näkemisen arvoiseen paikkaan, harmittelin että siellä se makoilee nyt sängyssä, eikä pääse tänne.

Harms Bar, Ulan-Ude.

Kuten nyt esimerkiksi Daniil Harmsin mukaan nimetyssä baarissa. Se saattoi olla Venäjän-osuutemme mukavin olutjuottola. Jurottelin tuoppiini nuorisolaisten pelatessa vimmatusti pöytäjalkapalloa ja viestittelin Annalle, että tää on tosi kiva, sääli että jää sulta väliin.

Ilmeisesti Puškin ei kuulunut Harms-baarin asiakaskuntaan, sillä ihmiset tuntuivat pysyvän tuoleillaan suuremmitta ponnisteluitta. (Tämä oli sekä koodattu viesti Harmsinsa lukeneille, että yritys kuvata asiakkaiden varsin hillittyä humalatilaa.) Mesta oli simppeli, mutta viihtyisä. Pöytiä riveissä, Harms-lainauksia seinillä, pieni esiintymislava, olut sata ruplaa tuoppi (eli puolisentoista euroa).

Olin varmaan vanhin asiakas, muiden keski-ikä huiteli vain hitusen parinkympin yllä. Onko Harms nuorison suosimaa kirjallisuutta Venäjällä, kenties? Miten lie, mukava mesta.

Venäläistapojen vastaisesti paikan taustamusiikkikin oli miellyttävän hiljaa. Eikä musa ollut sitä iänikuista slaaviteknoa, vaan uutta indiepörinää miksattuna neukkuaikojen klassikkobändeihin. Olisikin ollut hauska nähdä joku paikallinen yhtye Harmsissa, sillä soundtrack lupasi tyylitajuista musiikkilinjaa. Mutta emme sitten lopulta onnistuneet hankkeessamme nähdä keikka Siperiassa, katusoittajia lukuunottamatta.

Katusoittajista puheenollen alikulkukäytävässä Ulan-Udessa nuoret sällit tulkitsivat Kinoa, vieläpä helvetin hyvin. Laulajan rahkeet riittivät Viktor Tsoin matalaan rekisteriin. Heitin kaikki hilut taskustani tyypeille.
Paikallisen šamaaniryhmä Darhan Tengerin toimitilat Ulan-Udessa osoitteessa Kommunistinen katu 10 oli merkitty asianmukaisin värikkäin liinoin.

Seuraavana aamuna Annan olo oli sen verran helpottanut, että hän arveli selviävänsä ilman lääkärikäyntiä. Pakkailimme hissuksiin ja suuntasimme sitten Mongolian-junaan.

Junamatka Venäjältä Mongoliaan oli selkeästi sosiaalisin tähän asti. Toisaalta vaunu oli täynnä turisteja, joilla oli paljon toistensa kanssa jaettavia kokemuksia ja vinkkejä. Matkalaisia oli ainakin Hollannista, Saksasta, Britanniasta… ja Suomesta! Kuulimme ensimmäistä kertaa junassa jonkun muunkin puhuvan suomea kuin itsemme.

Hyttikaveriksemme saimme Nicolan Ranskasta. Hän oli vastaavanlaisella reissulla kuin mekin, joskin hiukan tiiviimpitahtisella. Täyttelimme maahantulolomakkeita yhtä hämillämme: ”Mikä on matkanumero?” ”Jätin sen tyhjäksi.” ”Hei, olisko se tämän junavuoron numero?” ”Laitan kokeeksi sen.”

Ei niitä lomakkeita kukaan taaskaan sen kummemmin tiiraillut. Mitä nyt Anna sai hitusen erikoishuomiota, kun kuuliaisesti raportoi vahvemmat lääkkeensä tullille.

Vinoilimme Nicolan kanssa Annalle, että tulemme kyllä katsomaan häntä sitten vankilaan sinne Siperiaan. Mutta hyvin kohtelias mongolialainen tullitarkastajatäti pyysi vain Annaa avaamaan lääkepussukkaansa sen verran, että sai vilkaistua kursorisesti sisään ja kuittasi sitten kaiken olevan kunnossa.

Mongolian rajan tuntumassa.

Rajamuodollisuudet olivat kaiken kaikkiaan aika simppelit, mutta olisimme arvostaneet sitä, että ne olisi hoidettu joko selkeästi aikaisemmin tai myöhemmin. Nyt nukkuminen jäi taas pätkätorkkumiseksi; pitkäkseen pääsi vasta puolen yön tuolla puolen.

Ulan Batoriin saavuttiin kymmentä vaille seitsemän aamulla. ”Niin, sillä hostellillahan oli ilmainen kyyditys asemalta?” Anna varmisteli minulta asemalaiturilla.

”Tota, öö, joo, olishan niillä, mutta en mä muistanut tilata sitä”, tunnustin nolona.

Ulan… ppprrröööötttt!!!… Bator.

Mitä mittä. Olivat vastassa silti. Olimme erittäin kiitollisia, sillä venäläiset puhelinliittymämme eivät enää toimineet, eikä meillä ollut siis karttaa, saati hiluakaan paikallista rahaa. Mutta nytpä pääsimmekin sen kummemmitta säätämisittä hostellille.

Majapaikassa rupesimme pohjoismaisen tehokkaasti heti toohottamaan sisäänkirjautumisesta ja maksusta, mutta emäntämme toppuutteli että menkää nyt ihan ensimmäiseksi nukkumaan. ”Näytätte kovin väsyneiltä. Katsotaan niitä juttuja sitten myöhemmin.” Tämä oli ensikosketuksemme mongolialaiseen vieraanvaraisuuteen.

Slurp. Nam.

Nukuimme. Kävimme suihkussa. Söimme. (Käveltiin hostellin kulman taakse, missä Anna valitsi ruokapaikan metodilla mennään tonne, se on sininen. Rafla sattui olemaan korealaisteemainen. Anna tiesi taannoiselta Korean-reissultaan, että Bibimbapin voi tilata ilman lihaakin. Itse taas söin elämäni parasta kimchiä.) Sitten kirjauduimme hostelliin.

Tai yritimme. Golden Gobi -hostellin henkilökunta oli nimittäin sinnikkäästi sitä mieltä, että meidän kannatti ensin varata mahdolliset jurttaretkemme ja sen jälkeen päivittää alkuperäinen hostellivarauksemme niin, ettemme maksaisi turhaan majoituksesta Ulan Batorissa silloin kun olemme maaseudulla. Meistä näin saatu säästö ei ollut säätämisen väärti, mutta toimimme heidän suosituksensa mukaan. Säästimme kympin-pari. Olimme kuitenkin otettuja isäntiemme viitseliäisyydestä takiamme.

Beatles-muistomerkki Ulan Batorin -hostellimme lähellä. Pytinki on pystytetty paikallisilta faneilta kerätyillä varoilla.

Niin, tuli nyt varattua viiden päivän kiepaisu Karakorumiin, aavikolle sekä perhevieraiksi jurttaan–pariin. Kamelillakin pääsee kuulemma ratsastelemaan. Jännää! Varaus onnistui kätevästi Golden Gobissa, sillä hostelli järjestää myös Mongolian maaseutukierroksia. Lähtö on ensi sunnuntaina.

Saimme oikein henkilökohtaisen, räätälöidyn matkasuunnitelman, jonka hostellin kiertoajeluista vastaava mimmi piirsi tussilla työpöytäänsä liimatun kartan muovipäällysteeseen. Kierros maksoi 650 euroa kahdelta pekalta sisältäen kuljetuksen, majoituksen, mahdolliset pääsymaksut turistikohteisiin, ruuat (kasvisvaihtoehtoineen) sekä englanninkielisen opastuksen. Emme pitäneet hintaa ollenkaan kohtuuttomana. Golden Gobi myy myös pelkkiä kuljetuksia halvemmalla, mutta me kyllä suosimme täyttä kattausta. Olemmehan, hitto vie, turisteja.

Nuorisoa skeittaamassa Beatles-patsaan edustalla.

Saimme myös Kiinan-jatkojunaliput hostellille toimitettuna – juuri sillä kellonlyömällä kuin Davaajav Ganbayarin yhden miehen matkalipputoimisto ne oli luvannut. Eikä hinta ollut käytännössä sen korkeampi kuin Venäjän rautateiden nettikaupassakaan (josta Venäjän ulkopuolisten matkojen lippuja ei voi suoraan ostaa). Silkkaa luksusta!

Davaajav tarkistutti vielä kerran, että passiemme numerot olivat lipuissa varmasti oikein.

Eikös omani ollut väärin! Mutta ei ongelmaa, Davaajav lupasi toimittaa korjatun lipun seuraavaksi aamuksi. Ja toimitti. Vahva suositus tälle palvelulle.

Zaisan-monumentti.

Annan kuume nousi ja yskä paheni, joten hän pani pitkäkseen jo varhain. Lähdin yksikseni Zaisan-monumentille, joka pystytettiin 1971 juhlistamaan Mongolian kommunistivallankumouksen viidettäkymmenettä juhlavuotta.

Matkalla Zaisanille.

Kokeilin samalla ABA Mongolia -taksimobiilisovellusta, joka olikin oiva valinta Ulan Batorin iltaruuhkassa. Tiedä miten kauan matka olisi kestänyt julkisilla. Viiden kilometrin reissu kaupungin laidalle maksoi alle kolme euroa – tai vähän yli, kun tippasin kuskia. Tämä hämmensi häntä kovasti. Myöhemmin Anna kertoi, ettei Mongoliassa juuri tipata.

Zaisan-monumentilla sosialistinen paatos kohtasi kapitalistisen eetoksen. Mongolian vallankumousta ylistävien mosaiikkikuvien katveessa perheet pitivät piknikkiä ja heittivät tikkaa ilmapalloihin. Tarkkakätisimmät saivat palkinnoksi pehmoleluja.

Taustalla laskeva aurinko kultasi Ulan Batorin kaupungin. Jos paikalle olisi saatu vielä Tšingis-kaani, voisin lopettaa tämän postauksen sanoihin ”Mongolian muinaisuus kätteli tulevaisuutta nykyisyyden menneisyyden sulautumispisteessä”.

Novosibirsk – Irkutsk

Anna mutustelee piirakkaa junassa ja toivoo Game of Thronesin latautuvan nopeammin.

Puolitoistavuorokautinen Novosibirskistä Irkutskiin oli tähän mennessä tasaisin kolmosluokan köröttely. Silti uni oli katkonaista, tekeminen vähäistä ja kanssakäyminen natiivien kanssa olematonta.

Anna kyllä yritti olla kaveria alkuasukkaiden kanssa. Tarjosi keksiä, jeesasi naapuriyläpedille lakanoita levitellyttä naista ja antoi tavallistakin tuimailmeisemmälle vaunuemännälle jo perinteikkään suklaalevyn. Kaksi ensimmäistä kontaktiyritystä ei johtanut sanottavampiin jatkokehittelyihin, mutta suklaa sai vaunuemännän puhumaan meille saksaa. Mitäpä tuosta, että kumpikaan meistä ei saksaa ymmärrä, arvostimme elettä silti.

Kun tultiin Irkutskiin, vaunuemäntä vielä pyysi Annan käymään hytissään ja kyseli kovasti, minne olemme matkalla. Niin saksaa kuin Google Translatella käännettyä venäjääkin vilisseestä keskustelusta ei kuitenkaan selvinnyt, mitä täti oikein ajoi takaa. Oliko hänellä matkavinkkejä, oliko hän muuten vain utelias, vai mistä oli kyse? Wir werden nie wissen.

Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä: vaunun samovaari oli puulämmitteinen.

Itse en niin jaksanut kanssamatkustajista piitata. Jurotin takaisin! Lueskelin kirjaa, torkuin, päivitin erästä trendikästä matkablogia. Mutta silti pöytäni ääreen tunki solkenaan kansaa naapuriloošeista.

Eivät he niinkään rientäneet harrastamaan kulttuurivaihdollisesti rikkaita keskusteluja kanssani, tulivatpahan vain latailemaan digihärpäkkeitään jatkojohdostamme. Kolmosluokassa on harvakseltaan pistokkeita, ja (Annan kaukaa viisaasti mukaansa pakkaaman) jatkojohdon tarjoamille lisälatauspisteille riitti kysyntää.

Kirjauduttuamme Irkutskissa hostelliin (jonka työntekijä puhui englantia!) pätkäyöunet alkoivat kunnolla painaa silmäluomiani. Anna halusi jo lähteä vaeltelemaan kaupungille, mutta itse tarvitsin ensin iiii-han pikkuriikkiset nokkaunet. ”Nähdään siis viiden tunnin päästä”, vitsailin ojentautuessani pitkäkseni.

Pitäisi vähän varoa, mitä suustaan päästelee, sillä aika tarkkaan viittä tuntia myöhemmin heräsin. Anna oli sillä välin ehtinyt syödä lounaan, hankkia kantiskortin johonkin kahvilaan ja kartoitella vaihtoehtojamme Olhonin saareen pääsemiseksi Baikalilla. Emme ennen reissua nimittäin oikein olleet saaneet selkoa, menikö Olhoniin jokin reittibussikin, vai oliko ainoa vaihtoehto maksaa itsensä tärviölle osallistumalla opastetulle retkelle. Entä laivat, kulkivatko ne tosiaan vasta kesällä?

Eivät kauneustorkkuni toki hukkaan menneet. Olin nyt täynnä tarmoa (ja tietysti henkeäsalpaavan kaunis), ja yhdessä hyökkäsimme Irkutskin turisti-infotoimistoon tekemään selkoa siitä, miten Olhoniin oikein kannattaisi matkata.

Irkutsk saavutettu.

Turisti-infon suorastaan ylitsepursuavan avulias työntekijä Polina kertoi meille, että tähän aikaan vuodesta kannattaa varata paikka pikkubussiin. Se ei ole kohtuuttoman kallista, reissu maksaa 1000 ruplaa yhteen suuntaan (noin 14 euroa). Laivat Irkutskista Olhoniin tosiaankin alkavat kulkea vasta kesällä, Polina vahvisti.

Olimme ajatelleet tekevämme saareen vain pienen päiväretken, mutta Polina tyrmäsi idean. Reissuun lauttamatka mukaanlukien menee viitisen tuntia, hän kertoi, joten yöpyminen olisi välttämätöntä. Tuumimme asiaa tiskillä. Olhonin-keikaus söisi melko suuren osan ajastamme Irkutskissa.

Ajasta puheenollen kello tikitteli jo reippaasti yli kuuden, ja Polinan työaika oli päättynyt. Ei hän meitä silti patistellut häipymään, vaan yritti kuumeisesti keksiä korvaavaa kohdetta meille – semmoista jonne päiväretken ehtisi tehdä. Listvjankan kalastajakylä Baikalin rannalla vaikutti jo lupaavalta…

… mutta sitten huomasin Booking.comia hajamielisesti selaillessani, että Olhonilta saisi majoituksen aika halvalla seuraavalle päivälle: pari kymppiä yöstä kahden hengen huoneessa Bereg Nadeždyn lomakylässä. Hetken arvoimme Listvjankan, Olhonin, hylje-sightseeingin, Baikal-junakierroksen sekä tee- ja dekabristimuseon välillä, mutta lopulta Olhon voitti. Mennään nyt perkele sinne, kun täällä asti jo ollaan. Tahtoo nähdä kalastuspaattien hautuumaan!

Anna yrittää katsoa, mitä turistipatsas niin kovasti tapittaa.

Varasimme paikat bussiin (se on kätevintä tehdä turisti-infossa, vaikka maksaakin siellä sata ruplaa enemmän), kävimme lapioimassa (hyvää) kasvisruokaa kupuihimme buddhalaishippien Govinda-kahvilassa (josta ostimme myös läjän piirakoita retkieväiksi), vilkaisimme pikaisesti turistipatsaan, nostimme käteistä mukaan Polinan suosituksesta – ja vetäydyimme sitten yöpuulle ehtiäksemme aamulla ajoissa bussiin.

Olhon onnistuu sittenkin! Ураа!

Tähän tukillinen unta.

Tjumen – Novosibirsk

Lounas kolmosluokassa: nuudeleita termosmukista.

Takaisin kolmosluokkaan, klonksuti-klonksuti, heiluti-heiluti. Vaunu keikkui kuin peräprutku Airistolla syysmyrskyssä. Epäilen, että piruuttaan laittavat tuplajousituksen talonpoikaisluokan vaunuihin. Unet olivat taas katkonaista sorttia. Valveilla käkkiessäni luin Kohtalon miekkaa hyvän pätkän eteenpäin. Vahva suositus matkalukemiseksi!

Tjumen–Novosibirsk -keikaus oli kaiken kaikkiaan aika tylsä ja torkkuisa taipale. Mutta kohdattiin me sentään lahjomaton vaunuemäntä!

Tai siltä se ensin vaikutti, kun tämä torjui pöh, mitä te nyt tuommoisia! -käsielkeellä Annan tarjoaman Fazerin sinisen. Anna kuitenkin oivalsi pelin hengen ja jätti suklaalevyn emännän hytin tiskipöydälle. Oli se sieltä sitten myöhemmin kadonnut. (Ehkä paikalla päsmäröineen pomon suihin, kuka tietää.)

Kolmosluokan sisustuksessa ei kikkailla.

Matkakumppaninamme oli ensin ystävällinen mummo, jonka kanssa Anna yritti kommunikoida Google Translaten välityksellä. Ei siitä oikein mitään tullut. Käännösvekotin tuntui lähinnä hämmentävän häntä. Mummon jälkeen seuranamme oli teinityttö, joka hihitteli läppärinsä takana internet-kissoille (arvaan).

Etukäteen mainostettu yöjunien ylitsepursuavan venäläinen vieraanvaraisuus on meidän tapauksessamme ollut tyylilajiltaan pikemminkin kaurismäkeläistä. Mutta eipä tuo haittaa – matkakumppanit ovat kuitenkin olleet mukavia ja avuliaita. Suomalaiselle kelpaa se ihan hyvin, että saa olla rauhassa.

”Mis mä ole?” ”Oot Novosibirskis.”

Pienimuotoinen seikkailu syntyi hostellin löytämisen kanssa. Virallinen osoite vei meidät valtaisan lähiötalon edustalle, jonka katutasossa oli kaikenlaisia putiikkeja eläinklinikasta kielikouluun, muttei majoitusliikettä.

Soitin mestaan ja kyselin ruosteisella venäjälläni, missä Big Ben -hostelli oikein mahtaa sijaita. (Jep, vahvasti brittiteemaisen hostellin henkilökunta ei puhu englantia.) Yhdistelemällä puhe- ja tekstiviestintää löysimme viimein pihalta tiilitönön, josta laskeuduttiin maan alle hostelliin.

Lappu sen talon eräällä sisäänkäynnillä, josta etsimme hostellia: ”Tässä EI ole käytettyjen tavaroiden kauppaa! Minne meni – EMME TIEDÄ!”

Tämä taitaa olla reissun halvin majoitus: kolme yötä kahdelta yhteensä noin 29 euroa. Toisaalta halpuus näkyy myös kaikessa. Suihkussa ei ole saippuaa, vessassa ei ole paperia, kortti ei kelvannut maksuvälineenä, eikä vastaanoton tyyppi edes rekisteröinyt meitä oikeaoppisesti viranomaistahoja varten. Ehkä siinäkin sitten säästettiin jotain?

Asiakkaina näytti olevan lähinnä nuorisolaisia. Mutta onneksi olivat hiljaista sorttia ja antoivat meidän kuorsata rauhassa.

Nižni Novgorod – Tjumen

Hifistelemme tämän välin kakkosluokassa talonpoikaisluokka kolmosen sijaan, ja sen kyllä huomaa. Vaunuemäntä Elena oli lahjomatta ystävällinen (mutta sai silti suklaalevyn), kävi imuroimassa pariinkin kertaan hytissämme ja tuli kysymään aterian jälkeen, maistuiko ruoka.

Tosiaan, hifistelymme meni niin pitkälle, että tilasimme aamiaiset ja lounaat etukäteen hyttiin. Semmoista aika peruspöperöä se oli, ja Annan kasvisvaihtoehto oli muuttunut kanaksi, mutta kyllä siitä nälkä lähti. Itse asiassa taisivat tilatessa kyllä mainita, että valitun aterian saatavuutta ei voida taata.

Anna ja vaunuemäntämme Elena tauolla.
Vessa on iso, siisti ja toimii kuin, no, junan vessa.
Tuosta punaisesta vivusta kun vääntää, saa kuumaa vettä mukiinsa.

Ollaan nyt Jekaterinburgissa. Matkakumppanimme hytissä ovat vaihtuneet jo pariin kertaan. Kaikki ovat olleet yhtä vähäpuheisia. Ensimmäiset tosin neuvoivat Annaa yläpedin portaikon avaamisessa ja näyttivät, että tuosta kun vääntää tuon istumatuen auki nuin, niin sielläpä onkin säilytyslokero.

Pitkällä junamatkalla on vähänlaisesti tekemistä. Nettiaddiktinkin pitää keksiä muuta viihdykettä, sillä verkko toimii vain pysähdyttäessä taajamiin. Anna kuuntelee äänikirjahömppäsarjaa, itse lueskelen Andrzej Sapkowskin menevää fantasiaa.

Ei toimi, ei.

Junassa on kyllä langaton verkkokin, mutta kun ei siihen pääse kiinni. Teoriassa wifiin voi kirjautua joko junalipun numerolla tai passi- ja paikkatiedoilla, mutta kumpikin antaa sinnikkäästi erroria. (Sitten on vielä joku faniklubi-ID:kin, mutta siitä ei ole mitään hajua.)

Jossain kohtaa ajattelin mennä istuksimaan ravintolaan, mutta aikeeksi jäi. Hytissä on melko kuuma ja olen lötkötellyt kevyessä oloasussa. Ajattelematta asiaa sen kummemmin läpsyttelin kakkosluokkapaikan mukana tulleissa tossuissa, makoilusta möhnääntyneessä tukassa ja sortseissa ravintolavaunuun. Siellä happaman oloinen vaunuemäntä mulkaisi habitustani päästä jalkoihin. Hän sanoi jotain joka meni ohi, mutta tulkitsin sen näin: ”Viittiks läpsytellä takaisin Big Lebowskiin, dude.”

Ehkä olisi pitänyt antaa suklaata. Samapa tuo, palasin hyttiin ja jatkoin torkkumista. Vielä vajaa kuusi tuntia Tjumeniin.

Eka yö takana

Huomenta.

Saavumme Moskovaan kohtsillään. Yöunet olivat pätkikkäät keinuvassa kolmosluokassa, mutta nukuttuakin tuli.

Pahimmat kuvaukset venäläisistä junavessoista osoittautuivat ainakin toistaiseksi kauhutarinoiksi. Käymälä oli siisti ja paperiakin oli (kunnes itse käytin viimeiset, MUHAHAHA!).

Vaunuemäntämme oli tuimailmeinen nuori nainen, jonka kasvot sulivat kuin taikaiskusta hurmaavaan hymyyn ojennettuani hänelle levyllisen Fazerin sinistä. En ota kuitenkaan kunniaa tästä, sillä noudatin vain Annan ohjeita.

Se juttu siis ei ollut liioittelua. Kannattaa pitää hyvät välit vaunuemäntään.

Sain Kivireeltä matkatehtäväksi kuvata video Kivettynyt Stahanov -biisiin. Eka iskurityöläispatsas paikannettu. Aion suorittaa operaation stahanovilaista tarmoa uhkuen.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon