Avainsana: toivioretkeily

Juhannus Jurmossa 2019

Isältäni varmaan ensimmäisen kerran kuulin sen tarinan Kustaa Vaasasta. Tämä oli kuulemma suuttunut aikoinaan niin sydänjuuriaan myöten Jurmon rantarosvoille, että lähetti laivallisen nihtejä polttamaan koko saaren. Tästä syystä Jurmossa on nykyään niin vähän puita, oli tarinan opetus.

Kieltolain ajalta puolestaan kuuluu kertoa tarinaa Jurmon pirtukauppiaista. He varustivat veneensä lentokoneiden moottoreilla, jotka irrottivat kukistuneelta tsaarinvallalta saarelle jääneistä lentoveneistä. Tämän turboboostauksen jälkeen poliiseilla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia saada trokareita kiinni.

Juhannussalko Högbergetillä.
Munkkirinkilä, keskellä hullu profeetta Elias.

Sitten ovat vielä omat tarinansa mystisistä kivimuodostelmista – eli ”munkkirinkilöistä” – sekä spekuloinnit Jurmon ensimmäisen, keskiaikaisen kappelin mahdollisesta sijainnista saarella. Ja tietysti määrättömästi juttuja hylkeenpyynnistä ja merenkävijöistä.

Agneta Anderssonin Jurmon kylä – lähimpänä merta -kirjasta voi lukea perinpohjaisesti saaren värikkäästä historiasta. (Spoileri: Kustaa Vaasa -juttu on mitä todennäköisimmin silkkaa legendaa.)

Mutta osaa Jurmo lumota ilman tarinoitakin, silkalla karulla kauneudellaan.

Kanervan ja katajikon peittämä Salpausselän eteläjatke näyttää saaristomeren laidalle pudotetulta palalta Lappia; tai miniatyyri-Islannilta; tai merelliseltä Mongolian etäispesäkkeeltä. Nykyään Jurmossa käydäänkin ennen kaikkea rauhoittumassa omintakeisten luontonäkymien huumaamina ja kiikaroimassa lintuja. Pienveneilijöitä pysähtelee myös tasaiseen tahtiin vierassatamassa. Ympärivuotisia asukkaita saarella on enää kourallinen.

Me majoituimme jälleen nykyjurmolaisista kenties tunnetuimmalta, eli Norgrannasin tilan pääjehu Klas Mattssonilta vuokraamaamme mökkiin. On pikku hiljaa alkanut muodostua jo perinne käydä Jurmossa pari kertaa vuodessa. Vihdoin olen oppinut kärkkymään mökkejä myös niin ajoissa, että juhannukseksikin ollaan sellainen onnistuttu saamaan. Noin vinkkinä: paras olla liikkeellä puoltatoista vuotta ennen, jos haluat juhlapyhiksi mökin Jurmosta. Ne ovat todella suosittuja.

Jurmon kylä.
Mitäs… jäikös Kustaalta jotain polttamatta? Juu ei kun tämä on 1935 Jurmoon istutettua mäntymetsää. Paikoin siistit istutusrivit näkyvät vielä.
Mökkimme Pigamurju.

Mattssonin mökit ovat kotoisia ja edullisia. Varustelultaan ne eivät ole mitään luksusta – vesi haetaan kaivosta, lämmitys hoituu puilla ja tarpeilla käydään ulkovessassa – mutta meidän tapauksessamme tämä vain lisää saarireissun rouheaa viehätystä. Myös Jurmo Inn tarjoaa majoitusta saarella, ja aina voi yöpyä teltassa (tai tulla veneellä ja nukkua siellä, jos sattuu moisen omistamaan).

Jurmossa jököttely noudattaa meillä jo uomiinsa asettunutta rytmiään. Kierretään saarta ja taivastellaan että on se vaan nätti. Sitten käydään rantasaunassa ja kehutaan että tää uusi kiuas on kyllä paljon parempi kuin se vanha. Tämän jälkeen istutaan iltaa ja ennen pitkää joku soittaa Lasse Mårtensonia Spotifysta. (En tunnusta mitään.) Vaihtelua ohjelmaan tuovat käynnit sataman kahvilassa (toimii myös kauppana, auki vain kesäisin), saaren kappelissa sekä Naturstuganissa, josta löytyy Jurmon historian pysyväisnäyttely.

Jurmon kappeli (se ei-keskiaikainen).
Kappelin votiivilaiva.
Hullu profeetta Elias muistuttaa äitiäni helvetin kiroista.
Kappelin viereiselle hautausmaalle on haudattu monen polven jurmolaisia.

Saarella vaellellessa vastaan pasteerailee alpakoita – ja jos riittävän kauaksi jaksaa lampsia, ylämaan lehmiä. Tänä vuonna jälkimmäisiä tuli sekä ihailtua laidunnushommissa (siis lehmät laidunsivat, en minä) että herkuteltua Jurmo Innin saaristolaispöydän lämpimänä ateriana juhannuspäivänä. Olimme maistavinamme tarkemmin määrittelemättömän merellisen aromin mureissa pihveissä. Elias kertoikin nähneensä elukoiden juovan janoonsa merivettä.

Jurmo Innin terassi oli täynnä väkeä, niin paikallisia kuin turistejakin. Mäntymetsikköön avautuva terassi toi paikkaan muumitalomaisen leppoisaa tunnelmaa.

Kävimme myös valloittamassa uudestaan Jurmon itäkärjen, eli Österrevetin. Valloitus on syytä uudistaa parin vuoden välein, sillä Jurmon muoto elää koko ajan hieman. Itäpäähän kävelemiseen kannattaa varata hyvät kengät, sillä pitkä pätkä pitää tarpoa pelkistä isojen perunoiden kokoisista kivistä koostunutta töyrästä pitkin.

Ylämaan lehmiä matkallamme kohti Österrevetiä. Tämän jälkeen ne kääntyivät kaikki katsomaan minua, enkä tohtinut lähemmäksi. Toissavuoden galleriasta löytyy lähikuviakin.
Österrevet…
… sekä sen valloittajat Eppu ja hullu profeetta Elias.

Ehkä erikoisin variaatio tavanomaisesta Jurmo-ohjelmasta oli – varsinkin näin juhannuksena – että juopottelu jäi väliin melkein kokonaan. Joillain reissuilla illan Lasse Mårtenson -tunnelmointi mökissä on äitynyt pitkälle aamuyöhön jatkuneeksi ”entäš tämä šitten, kuunteleš tätä”-nokitteluksi (juu ei, ei me nyt koko yötä Mårtsensonia olla kuunneltu, mutta siitä se yleensä alkaa), syvällisten puhumiseksi ja loputtomaksi saunomiseksi. Nyt joimme vain parit saunaoluet ja hieman viiniä oman saaristolaispöytämme kurkunkostukkeena. (Täytyypä muuten vähän kehaista ruokavastaava Eppua, että ei oma kalapöytämmekään ollut ollenkaan kohnompi.)

Ei silti tuntunut siltä, että jotain olisi puuttunut elämyksestä – paitsi tietysti Anna, joka vilustui Trans-Mongolian reissumme päätteeksi lopulta sen verran pahasti, että joutui jäämään kotiin toipumaan. Snif.

Mutta Jurmo tekee sen aina, oli vuodenaika tai säätila mikä tahansa: Ennen pitkää levollinen rauha leviää ruumiiseen ja mieleen. Nuorisolaisistakin alkaa ajatella vain hyviä puolia. Voimakasta yhteyttä planeettaan kokee oman elämänsä gretathunbergina.

Jossain määrin huvitti kyllä se, että Trans-Mongolian reissullakin huippuhetket olivat niitä, kun löysimme itsemme karusta luonnosta. Sitä matkaa toiselle puolelle Venäjää löytääkseen paikkoja, joista tulee mieleen Turun ulkosaaristo.

Kyllähän minä yritin ryypätä. Huolestutti sellainen mahdollisuus, että kaikki vaivalla ulkosaaristoon raijatut viinipullot pitäisi kuskata täysinä takaisin mantereelle sunnuntaina. Joten juhannuspäivän iltana rupesin kumoamaan viiniä yksikseni. Yllytin muita, mutta eivät nuo innostuneet. Luukutin musiikkia, ei se niitä kiinnostanut.

Lopulta nappasin viinipullon mukaani ja lähdin haahuilemaan kallioille yksikseni kuulokkeista Eppu Normaalia luukuttaen. Kyllä, taas. Aina tuntuu löytyvän joku tekosyy toivioretkeillä ja kuunnella Eppuja – Kiinassa koti-ikävä ja Suomessa… slaavikyykkysingulariteetti?

Kotvan päästä palasin kuitenkin mökille hakemaan kameran ja keskityin kuvaamiseen. Kuutamon valaisema juhannusyö Jurmossa näytti melkoisen runolliselta.

Johan sitä yötä siinä olikin jo minuuttikaupalla. Pannaas taas valot päälle.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti en pudonnut kalliolta pää edellä, en katkaissut nilkkojani kivikoissa, enkä sammunut rähmälleni keskelle munkkirinkilää.

Sunnuntaina siivosimme mökin, pakkasimme kamat ja palasimme Turkuun. Yhteysalus oli jo Utöstä tullessa tupaten täynnä. Tästä päättelimme juhannuksen paluuliikenteen olevan pahimmillaan ja arvelimme autoletkan Paraisten lossille hipovan mittaluokaltaan epiikkaa.

Lossijonossa kyhjöttelyn välttääksemme päätimme käydä pizzalla Nauvon vierassatamassa. Suunnitelma toimi: syödessä meni sen verran aikaa, että jono oli kutistunut siedettäväksi. (Lisäksi Najaden osoittautui oikein mainioksi pizzeriaksi.)

Eivorilla oli melua ja tungosta. Jos ei omista omaa venettä, Nauvon Pärnäisistä lähtevä yhteysalus on kuitenkin kätevin liikkumistapa Jurmoon – semminkin kun se on maksuton.
Lillmälön lossilla. Yhteysalukselle pääsee julkisillakin. Niin Turusta kuin Helsingistäkin on suora bussiyhteys.

Kun palasin Turkuun, kävi ilmi, että Anna oli toisaalta parantunut flunssastaan ja toisaalta viimein itsekin päässyt juhlimaan juhannusta. Annoin houkutella itseni baariin, mutta ei juopottelusta enää mitään tullut. Kirjattakoon aikakirjoihin, että kävin todistetusti baarissa yhdellä oluella, minkä jälkeen poistuin kotiin koisaamaan.

Semmoinen on juhannus, taikaa ja ihmeitä täynnä.

Toivioretkellä toivioretkellä

Kotikatumme Pekingissä.

Viimeiset päivät Pekingissä hurahtivat ohi nopeasti. Olimme koko ajan kovasti uudelleen matkalla Kiellettyyn kaupunkiin tsekataksemme sen nyt oikeasti. Ensimmäinen yrityshän kompastui suunnittelemattomuuden aiheuttamiin suunnitteluvirheisiin. Vaan emme lopultakaan onnistuneet. Jäi nyt näkemättä.

Sen sijaan palloiltiin siellä täällä ja eksyttiinpä ryyppäämäänkin hostellissa yhyttämiemme suomalaisten kanssa.

Freian, Valtterin, Brettin ja Annan kanssa Beers89:ssä.

Freia ja Valtteri olivat Kiinassa opiskelemassa Peking-oopperaa. Samaan pöytään pöllähti myös ranskalainen sälli, joka esitteli voimakkaita mielipiteitä mahdollisimman voimakkain ranskalaiselkein, sekä amerikkalainen Brett, joka kuunteli aikansa puujalkavitsejämme todetakseen sitten: ”Finnish people are so cool.” Mitä tuohon nyt sanoisi, in Finland vii häv tis ting koold kännissä ja läpällä meininki?

Ördösumussa vilahti myös itsensä puolalaiseksi identifioinut ukrainalaisjätkä, jonka olin kuullut hostellin kahviossa usein kovaan ääneen pajattavan puhelimeensa bizniksiä ties millä kielillä. Kerran hätkähdin luultuani tyypin kailottaneen kännykkäänsä ”but what about drugs, how is the quality?”. Jatkokeskustelusta tajusin sentään kuulleeni väärin; sana taisikin olla trucks. Kenellekään ei tuntunut selvinneen, mitä hän oikein osti ja myi, ja tyypin omat puheet eivät varsinaisesti selventäneet tilannetta. Kauppaa kuitenkin käytiin ja viinaa juotiin muina aikoina. Tyyppi oli ollut jo pitkään Pekingissä ja jatkoi matkaansa Madridiin samoihin aikoihin kun me palasimme Suomeen.

Ranskalaiskaiffari. Beers89:ssä oli laaja laatuolutvalikoima. Põhjalaakin löytyi, mutta se oli hinnoissaan. Pullollinen maksoi 120 juania, eli yli 15 euroa.

Läheltä hostellia löytynyt leppoisa käsityöolutbaari Beers89 sulki ennen pitkää ovensa. Huojuskelimme hetken kadulla ja yksitellen hoipuimme peteihin. Paitsi tietysti minä, jonka piti vielä kokeilla pussikaljoittelua Kiinassa. ”Toivioretki toivioretkellä – täydellinen huipentuma!” selitin itselleni tätä kaikin muin mittarein täysin ääliömäistä toimintaa.

Sivukuja hostellimme lähellä.

Tämä kaivannee selitystä: Omin kolme vuosikymmentä sitten sanavarastooni termin toivioretki, jota sivaripalveluspaikan kohtalontoverini käytti merkityksessä ”ostetaan pussillinen keskikaljaa ja katsotaan mihin päädytään” (eli esimerkiksi palveluspaikan asuntolan katolle tissuttelemaan). Myöhemmin sovelsin metodia edesmenneen koirani avustuksella, joka sai kävelytysreissuilla usein määrätä, minne mentiin. Itse huolehdin olutkassin nestetasapainosta.

Toivioretkeni Pekingissä vei minut sivukujille ja jonkin isomman tien jalankulkusillalle katselemaan heräävää liikennettä. Kuuntelin samalla suomirokkia Spotifysta (joka yllättäen toimi Kiinassa). Jossain vaiheessa löysin itseni kuunteluttamasta Eppu Normaalia nuorelle kiinalaisjätkälle, joka oli tullut ihmettelemään kummallista hahmoa pikkumarketin portailla auringonnousun aikaan. Tuli samalla tutustutta kiinalaiseen listapoppiin, joka oli varsin slaavilaista sävyltään sekin.

Oli outoa nähdä Pekingiä sellaiseen aikaan vuorokaudesta, kun kadut eivät vielä tulvineet ihmisiä. Aiemmin olimme spekuloineet, mahtoiko sivukujien vaatimattomissa asunnoissa olla vessoja ollenkaan. Julkisia käymälöitä tuntui löytyvän joka kulman takaa. Itseäni yhdessä niistä huojentaessani pohdin nyt vielä olennaisempaa kysymystä, eli kutsutaanko smalltalkia kiinalaisessa kyykkyvessassa paskapuheeksi? Ja mistä siinä ylipäätään puhutaan, kun kykitään kakkimassa vierekkäin, ilman väliseiniä? ”Miten menee?” ”Paskaaks tässä.”

Tällaisten ylemmille ajatustasoille yltäneiden filosofisten pohdintojen lisäksi toivioretkeni oli melko kommellukseton. Kukaan ei myynyt minua Pohjois-Koreaan kaivosorjaksi, eikä sisäelimiäkään tuntuisi liiemmälti puuttuvan. Palasin hostellille ja sammuin petiin. Sen pituinen se.

Hostellimme viereisen ruokamestan yövuorolainen valmistaa taikinanyyttejä.

Ei loppureissumme nyt sentään silkaksi juopotteluksi äitynyt. Onnistuimme me esimerkiksi käymään Luogu-laakson hutong-kujilla shoppailemassa. Siellä tuli harrastettua high diningia vähän vahingossa. Nälän yltyessä oopperaopiskelijaseuralaisemme Valtteri kyllästyi ruokapaikan etsimiseen satunnaismetodilla ja paikansi kännykällään lähistöltä ravintolan, joka kehuista päätellen oli kokeilemisen arvoinen.

Astuimme tunnelmalliselle, klassiselle hutong-pihalle ja meidät ohjattiin pöytään. Menua odotellessamme meille tuotiin jo alkupaloja. Ja lisää alkupaloja. Ja lämpimiä ruokia. Siinä kohtaa alkoi vähän ihmetyttää. Kainosti tiedustelimme, milloinkohan sen ruokalistan mahtaisi saada. ”Eikö kukaan kertonut teille?” ihmetteli tarjoilija. ”Täällä on aina keittiön päättämä seitsemän ruokalajin ateria, hinta 160 juania (~ 20 €).”

Vahinkoherkuttelua Dali Courtyardissa.

Oli aika hankala lähteä enää perumaan mitään, kun oltiin jo lapattu kitoihimme hyvät satsit ruokaa. Mutta herkullistahan se oli, joten pakko Dali Courtyardia on vissiin suositella. Naureskelimme ravintolaan johtaneiden sattumusten summaa ja totesimme, ettemme varmaan olisi edes tulleet sinne, jos olisimme etukäteen tienneet hintatason ja paikan konseptin. Kaikki olivat silti yhtä mieltä, että kannatti poiketa. Eräänlainen toivioretki sekin.

Haahuiltiin siellä, haahuiltiin täällä, ja äkkiä olikin jo lähtöpäivä. Anna metsästi vielä vähän lisää paikallisia sarjakuvia (tarttuipa mukaan kissanpiirto-opaskirjakin). Kirjoiteltiin viime hetken kortteja ja sitten unohdettiin postittaa ne. Pakattiin ja lähdettiin.

Suunnattiin vähän turhankin aikaisin lentokentälle nimenomaan, jotta päästäisiin sinne halvalla metrolla. Kentällä oli luvassa tuntikaupalla nuokkumista.

Näin siis luulimme. Emme ottaneet huomioon kiinalaista jonotuskulttuuria, jolle kehitin tarkan teknisen lajityyppimääritelmän: läjä. Check-in-tiskille kaikki rynnivät samaan aikaan eri suunnista muodostaen läjän, sitten kiilailivat kärryineen ja laukkupinoineen toistensa ohi minkä pystyivät. Lennolle kirjautuminen sujui kaiken tämän seurauksena äärimmäisen hitaasti. ”70 vuotta kommunismia, eivätkä vieläkään osaa jonottaa!” manasin. Annaa häly ja kaaos ahdistivat huomattavasti – ei mitään parasta mahdollista taustamusiikkia ADHD-ihmiselle. Ihmettelimme, mitä kiilaamalla oikein voitti. Lento ei lähtisi sekuntiakaan aiemmin, vaikka pääsisikin ensimmäisenä tarkastusten läpi.

Lopulta olimme kuitenkin koneessa. Ukrainan lentoyhtiöstä oli kaikenlaisia perusteettomia ennakkoluuloja mm. allekirjoittaneella, mutta kone oli moderni, hyvässä kunnossa ja palvelu moitteetonta. Lopullisesti pulju voitti sydämeni turvallisuusohjevideolla, joka vilisi suprematismilainauksia. Ja kas! Loppukrediiteissä kerrottiinkin, että suprematismin isä Kazimir Malevitš (jonka näyttelyn missasimme Moskovassa) oli syntyjään ukrainalainen. Oppia ikä kaikki. Se oli ehkä tyylikkäin infotainment-animaatio, jonka olen konsanaan nähnyt.

Lukuunottamatta Annan selkänojaa potkinutta, tasaisin väliajoin huutanutta kersaa, lennolla ei tapahtunut mitään. Kiovassa vaihdettiin konetta (siellä ihmiset jonottivat kiltisti jonoissa ja kaikki sujui sulavasti). Sitten tapahtui lisää ei-mitään. Sitten oltiin Helsingissä. Bussissa Turkuun hämmästelimme, miten rauhallista Suomessa onkaan. Ja vihreää! Ja lämmintä! Mitä sille Mordorille oli tapahtunut, josta lähdimme reissuun huhtikuun lopussa?

Ja Anna oli vilustunut. Taas. Vilustumiset olivatkin leppoisan reissumme ainoat isommat vastoinkäymiset.

Mitä mittä. Siin se sit oli. Terveissi Siperiast!

© Komitea 2019. Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa, Twitterissä ja Mastodontissa!