Avainsana: baarit Page 1 of 2

Viimaa Kaunispäällä, huurretta tuopissa

Satoi hissukseen lunta, kun päätin kiivetä Kaunispäälle. Auringonlaskusta tunturin huipulla hiutaleiden leijuessa voisi saada kivoja kuvia, ajattelin.

Erehtyväinen on ihminen, tyhmä on turisti. Tunnelmallinen lumitihku tällä puolen tunturia ei tietenkään kertonut mitään säätilasta sen toisella puolella. Tämä alkoi valjeta päästyäni laen tuntumaan, jossa alarinteen leppoisa postikorttisää oli mutatoitunut Fargo-simulaatioksi.

Jatkoin silti marssiani ylös. Olisi noloa luovuttaa nyt, selitin itselleni, vaikka tienpielen tolpan taksimainos vokottelikin antamaan periksi. ”Mitenkähän tänne tilataan taksi”, mietin. ”Kaunispään lounaisrinteellä ööö… niinku ens kolme tuhatta piljoonaa lumipisaraa ja siitä sit oikealle”, kenties?

Ylärinteellä viima puski jo vaakasuoraan päin naamaa. Lumimyräkkään katoavat puut näyttivät haudasta ylös kaivautuneilta zombeilta. Vastaan jolkotteli vain yksinäinen paikallinen iltalenkillään koiransa kanssa. Ei ollut säästä millänsäkään. Vilkaisi hiukan huvittuneesti pyryssä puskevaa turistia, joka sihtaili lumikuorrutetulla kamerallaan sinne tänne tuiskuun.

Kyllä kapuaminen silti kannatti, julistin itselleni päästyäni laelle. Tosin auringonlaskun, lumihiutaleet sekä tunturimaiseman sai unohtaa kuva-aiheina. Mutta onneksi oli sitäkin enemmän ydintalvea tarjolla valokuvattavaksi: jäisinä seisovia hiihtohissin koreja, kinoksiin hautautuvia laskettelukeskuksen mökkejä, näköalatasanne jolta näki noin sadan metrin päähän.

Kaunispään huippu.
Näkymä alas.
Näköalaton tasanne.

Sitten piti vielä kavuta alas. Parin kympin Tokmanni-talvikenkäni halusivat tuoda hiukan lisähaastetta tarpomiseen paakkuunnuttamalla lumipalluroita pohjan urien väleihin noin joka viidennellä askeleella. Tällaisista erämaan vastuksista huolimatta pääsin alas itseäni ruhjomatta. Tunsin ansainneeni iltakaljan ja poikkesin kulmapubi Kauniiseen Jormaan matkalla kämpille.

Siemailin olutta ja ihailin tiskin takana kaljaa tuoppeihin kaatavan lappalaisneidon riuskaa kurinpitoa. Aiemmin Saariselän keskustan lomamökeillä kattotöissä näkemäni pari rakennusmiestä olivat jo hyvässä myötäisessä. Toinen yritti kovasti haastaa riitaa jonkun pahaa-aavistamattoman turistin kanssa, mutta luovutti heti kiltisti baarimikottaren karjaistua hänelle: ”No niin, Pekka (nimi muutettu), eikö tästä ole puhuttu. Nyt siirryt pöytääs juomaan, etkä häiritse muita asiakkaita.”

Totesin Kauniin Jorman tunnelman jurotusyhteensopivaksi. Tilasin toisen. Pitihän sitä nyt se hetki istua, että lumi suli parrasta, selitin itselleni. Tilasin seuraavankin ja – arvasitte oikein – jökötin tiskillä valomerkkiin asti.

En sentään juonut itseäni niin humalaan, että olisin sortunut ostamaan Kaunis Jorma -pipoa. Olivat ryökäleen kalliita. Mutta olisihan semmoinen hieno ollut kyllä.

Viikko kului haahuilun ja saunomisen merkeissä. Suunnitelmanani oli ollut myös edistää kirjoitusprojektejani, mutta laiskottelu voitti. En jaksanut kokea epäonnistumisen tunnetta tästä.

Paluujunan ravintolavaunussa törmäsin treenikämppätuttuuni Turusta. Oli tulossa salassapitosopimuksen alaisista neuvotteluista, joista ei paljastanut muuta kuin että siihen liittyi joulupukkeja.

Höpötimme niitä näitä, tilasimme seuraavat ja sitä seuraavat. Samaan pöytään lyöttäytyivät myös tietöitä ympäri pohjoismaita tehnyt sälli – joka suhtautui meihin setämiehiin ironisesti – sekä Järvenpään päihdesairaalaan matkalla ollut tyttö – joka kyseli meiltä, loppuuko tää ahdistus joskus. Vakuutimme, että loppuu.

Aamulla astuin Turun asemalaiturille. Harmaus syleili minut tervetulleeksi kotiin. Sataa tihutti päälaelle. Kallon sisäpuolella jyskytti krapula.

Kaikenlaista sitä meneekin nuorisolaisille valehtelemaan, mutisin kävellessäni kotiin.

Gdanskissa aikuisuutta etsimässä

Terveisiä Jurmosta(kin)!

Kello oli seitsemän kolmekymmentä aamulla, kun heräsin tietoisuuteen siitä, että sisäinen kelloni näytti nyt numeroa viisikymmentä. Kumpikaan asia ei varsinaisesti piristänyt, mutta uni ei ottanut jatkuakseen. Könysin pystyyn.

Olimme lähdössä Gdanskiin. Olisin siis matkoilla 50-vuotispäivänäni, kuten lehti-ilmoituksissa tavataan sanoa. Outoa oli olla nyt itse yksi noiden ilmoitusten vakavailmeisistä pukuäijistä. Jos siis olisin sellaisen ilmoituksen julkaissut. Ja jos pukeutuisin pukuun. Ilmeeni oli kyllä asianmukaisen hapan.

Ikänumeron naksahtaminen peruuttamattomasti vanhuuden puolelle hapatti, mutta myös lentäminen. Lähtöä edeltänyt angstailuni ilmastosta ja lentämisestä oli lässähtänyt siihen, kun tajusin Wizzair-krediittejäni kertyneen riittävästi kustantamaan kokonaan lennot yhdelle porukastamme. Yritä tässä nyt sitten tiedostaa ja olla vastuullinen planeetan asukki! Moraalisen selkärankani rippeet minua soimasivat, säälittävästi vikisten.

Ennen selkärankani sulamista ehdin kyllä ottaa selvää, että jos Gdanskiin menisi Turusta muutoin kuin lentäen, reittejä on käytännössä kaksi: 1) laivalla Ruotsiin ja toisella laivalla Nynäshamnista Puolaan tai 2) junalla Helsinkiin, laivalla Tallinnaan ja bussilla Puolaan, jossa pitäisi vielä junailla itsensä Gdanskiin. Hintaa reissulle tulisi monta kertaluokkaa enemmän, ja matka-aika kasvaisi pariin vuorokauteen per suunta. Kannattaa myös huomata, etteivät ne laivatkaan mitään päästöttömiä kulkupelejä ole – saati bussit. Junien ilmastorasite sen sijaan on pieni.

Mutta mitäs tässä pätemään, kun lopulta lennettiin kumminkin. Meidän jälkeemme vedenpaisumus!

Käsityöolusella LaBeerYntin terassilla.

Hällä väliä -asenne raivasi myös niin kulttuuritarjonnan kuin nähtävyydetkin pois ensimmäisen matkapäivän agendalta. ”Tuli mitä tuli, tänään mun pitää päästä baariin”, julistin laskeuduttuamme Lech Wałęsa -kentälle. ”Ei tätä viiskymppisyyttä selvin päin kestä.”

Tuumasta toimeen. Suuntasimme aikaisempien reissujen kantapaikkaan – tai pitäisikö sanoa kantapaikkoihin, sillä samassa kohtaa Szeroka-katua on kaksi pubia päällekkäin. Alakerran käsityöolutmesta LaBeerYntissä voi hakea paikallisia laatuoluita ja yläkerran Polskie Kinosta noutaa pöytään halpiskaljaa sitten, kun makuaisti ja aivot ovat jo turtuneet hienostuneempiin makuelämyksiin. Terassit ovat vierekkäin ja muodollisesti erotettu toisistaan, mutta käytännössä kaksoiskapakan terassialue on yhtä ja samaa – vähän kuin kolmoiskaupungin yksittäiset taajamatkin.

Käytiin me sentään syömässä ensin. Anna bongasi omaa nimimerkkiään kantavan kasvisravintolan läheltä majapaikkaamme (Manna-nickiä hän käyttää mm. tässä samaisessa blogissa). Hyvää oli pöperö. Kuvassa Jii testaa paikallista vehnäolutta.
Tultiin Gdanskiin juuri kun dominikaanimarkkinoiden kojuja ja myyntipöytiä kerättiin pois.

Taivastelin vanhuuttani ja kitattiin kaljaa. LaBeerYntin tämänkertaisesta hanatarjonnasta jäi mieleen erityisesti hedelmäinen sour, joka sopi kesäisen kelin kanssa hyvin yhteen. Ei tietenkään tullut kirjoitettua sen enempää panimon kuin oluenkaan nimeä ylös. Mutta oikeastaan se kuuluu LaBeerYntissä käväisyn perinteisiin, että randomilla otetaan tarjolla olevia hanaoluita, ihastutaan yhteen niistä täysin, ja sitten unohdetaan kaikki.

Gdanskin käsityöolutskenessä ylipäätään painotus on paljon vahvemmin vaaleissa oluissa kuin Suomen IPA-orientoituneemmassa oluthifistelykulttuurissa. Eli kaikki tarjolla oleva paikallinen olut on joka tapauksessa mukavaa vaihtelua kototarjontaan, merkeistä viis.

Jii, tämänkertaisen matkaseurueemme kolmas jäsen, harrasti vastuullista aikuisuutta ja lähti muutaman käsityöolutlasillisen jälkeen tutimaan. Jotkut viisikymppiset olisivat voineet ottaa mallia hänestä.

En kuitenkaan minä. Jatkoimme kolmanteen Gdansk-pyrähdystemme vakiobaareista, Pijalnia Wódki i Piwaan. Sinne ei mennä hienostelemaan, vaan kumoamaan kaljaa kitaan aamuviiteen asti.

Onnistuin tavoitteessa. Luullakseni. Loppuillan muistikuvat ovat hämäriä. Jossain vaiheessa löysin itseni sivupöydästä seuranani kolme ilotyttöä ja ilmeisesti heidän parittajansa. Tosin tilanne ei suinkaan valjennut minulle heti. Ihmettelin vain pitkään itsekseni, että eiköš entišiš ithäblokin maiš phukeudutthu ja meikhattu nhoin mhauttomašt viimekš 90-luvun alušša. (Todettakoon tähän väliin, että aiemmilla Gdanskin-reissuillamme olemme ihailleet puolalaisnaisten tyylikästä pukeutumista.) Sitten syy-seuraussuhteiden palaset äkkiä loksahtivat paikoilleen alkoholissa uitetuissa aivoissani.

Ja eivätkös nuo sitten ruvenneet kauppaamaan palvelujaankin. Saatoin suhtautua tilanteeseen tarpeettoman huvittuneesti, sillä jossain vaiheessa yksi neidoista haistatti minulle paskat ja koko seurue lähti kapakasta. Olin ilmeisesti antanut ymmärtää, mutten kuitenkaan ymmärtänyt… öh, ostaa.

Pijalnian vessa oli puolestaan aikamatka 80-luvun rautaesiripun takaiseen Puolaan.

Sitten minulle ei myyty enää tiskilläkään, edes lasiin kaadettavia nautintoja. Luullakseni tapahtumat eivät kuitenkaan liittyneet toisiinsa. Hoipertelin ulos aamuöiselle kadulle. Anna oli jo ajat sitten kadonnut radaristani. Mutta kumpikin pääsi ehjänä kämpille.

Semmoinen kypsään ikään saapumisen riitti oli se. Ilmeisesti alitajuntani halusi korvauksena kaikesta matkaa edeltäneestä ekotiedostamisesta tehdä ensimmäisestä Gdanskin-reissupäivästäni mahdollisimman tyypillistä halpalentoördäämistä.

Turismi suoritettu Pietarsaaressa (sekä myös juopottelu)

Pietarsaari, tuo suomalaisen tupakkateollisuuden kehto, tervehti meitä sadetihkulla. Olimme majoittumassa Westerlunds Inniin, jonne pöljyyksissäni menin ehdottamaan, että voisimme kirjautua sisään joko heti kaupunkiin tultuamme keskipäivällä – tai sitten vasta illalla.

Lopputulos: raahasin laukkujani koko päivän ympäri Pietarsaarta. Eivät matkustajakodin pitäjät tietenkään vielä päivällä meitä sisään päästäneet. (Juu ei, ei tullut mieleen ehdottaa esim. kello neljää iltapäivällä tai muuta kaikille osapuolille käytännöllistä.)

Westerlunds Inn on toiminut Pietarsaaressa jo miltei vuosisadan.

Odotellessamme pääsyä matkustajakotiin vilkaisimme Strengbergin tupakkatehtaan museon. Ihan kiinnostava piskuinen näyttely oli se, joskaan pettymyksekseni museon krääsäkaupasta ei voinut ostaa mitään suoraan tupakointiin liittyviä tuliaisia.

Jotenkin odotin, että esimerkiksi vanhojen, jo vuosikymmeniä poissa tuotannosta olleiden tupakkiaskien jääkaappimagneettiversioita olisi ollut tarjolla. Ei sillä että polttaisin tai olisin edes mikään tupakoinnin ylin ymmärtäjä, mutta mikä menetetty krääsäpotentiaali!

Marlboro man, taustalla tupakkamuseon näyttelyn tupakanvalmistuskoneita.

No ehkä tämä oli odotettavissa, sillä museossa opin jo Pietari Brahen paheksuneen tuota joka paikkaan leviämässä ollutta uutta rappioharrastusta: ”Pian ei enää ole ainoatakaan miestä tai naista, nuorta tai vanhaa, joka ei tapaisi myöhään ja varhain sekä nuuskata että juoda tupakkaa.”

Vilkaisimme myös Pietarsaaren kirkon, Malmin talon museon sekä Koulupuutarhan. Malmin talossa oli esillä ikivanhoja valokuvia (tai tarkemmin sanoen ambro-, ferro- ja dagerrotypioita), upeita laivojen pienoismalleja sekä laivanvarustamon konttori 1800-luvun loppupuolelta. Malmin talon piharakennuksessa oli puolestaan pieteetillä rekonstruoitu 1950-luvun maalaiskauppa, työläisasunto ja kampaamo.

Vielä ennen Westerlunds Inniin kirjautumista ehdimme talsia toiselle puolelle kaupunkia Tupakkamakasiinille katsomaan Karin Sidorow -näyttelyn. Hänen tauluissaan oli vahvoja värejä, paksua pensseliä ja viipyileviä tunnelmia.

Kukkia Koulupuutarhassa.

Koulupuutarha sijaitsee aivan Pietarsaaren keskustassa, jonne apteekkari Victor Schauman ja hänen vaimonsa Elise sen perustivat yli sata vuotta sitten edistämään koululaisten kasvitieteen opintoja.

Puutarha oli kaunis, siisti ja rauhoittava. Oli nättejä kukkia ja joka sortin hyötykasveja – löytyipä jopa soma lampi, jossa polski värikkäitä kaloja. Kaikki tämä ihmeellisyys oli tarjolla keskellä kaupunkia kaikille ilmaiseksi, kameravalvontaa lukuunottamatta vartioimattomana. Ihmettelimme, miten moinen ilmeinen huliganisoinnin kohde oikein säästyi tihutöiltä. Vain penkeissä näkyi graffiti tai pari, nekin jo haalistuneita.

Pietarsaaren kirkko.
Kirkon votiivilaiva oli ilmeisesti paraikaa luovimassa lähemmäs Jumalaa.

Iltakaljalla Black Sheepissä selvisi, ettei Koulupuutarhan symbioottinen elo kaupungin keskustassa nyt ihan täysin välikohtauksitta ole sujunut. Hyötykasveista on esimerkiksi jouduttu jättämään hamppu pois.

Pöytäämme lyöttäytynyt Ossi ihmetteli myös, mitä ihmettä oikein teimme Pietarsaaressa noin ylipäätään. ”Eihän täällä tapahdu mitään”, hän taivasteli. ”Onneksi on tuo taidekoulu tuossa ja toinen Uudessakaarlepyyssä, niin söpöjä opiskelijaneitosia sentään näkyy.”

Elias uteli, miten UPM Kymmenellä – seutukunnan suurimmalla työnantajalla – menee. Aikoinaan tehtaan toimintaa vaivannut nepotismi oli kuulemma jo menneiden talvien lumia. Mutta sellun keittelystä Ossi kertoi vieläkin ikäviä hajuja kaupunkiin tulevan, kun tuulee oikeasta suunnasta.

”Mutta mitä minä ilmahaitoista saarnaamaan, kun olen itse teurastaja. Ei taida ilmastolle ystävällisintä puuhaa sekään olla”, Ossi linjasi.

Myös Pietarsaaressa kohdattiin Kekkonen.

Istuimme iltaa ja höpisimme niitä näitä. Paikallisolut maistui, ja vessaan piti ennen pitkää kipittää. Sivusilmällä huomasin jonkun kumartuneen lavuaarille, mutta kiinnitin häneen kunnolla huomiota vasta kun hän sanoi vaivalloisesti: ”Thäää on… nnnaišten vvvhessa…”

Hups, tosiaan. Ei pisoaareja, ja oksentaja on nainen. Check. No mutta, missähän päin miesten wc mahtoi sitten sijaita, kysyin.

”En… thiedääyyöörrgghh.”

Loppuilta sumeni, taittui rullalle ja sukelsi tähtiin. Aamulla rankaisimme itseämme kahdeksan korville tilatulla aamiaisella, vaikka mitään tarvetta herätä niin aikaisin ei ollut.

Elias kävi vilkaisemassa sataman, itse makoilin lähtöön asti. Tai yritin, kunnes luovutin ja laahustin linja-autoaseman liepeille purilaiselle. Pysäkillä kohtasimme pari nuorta mormonia, joista toinen viritteli kovastikin keskustelua kanssamme.

Siinä sitten turistiin, kaksi missiolla ollutta parivaljakkoa. Eliaksen käännytystyö Suomen sodan nähtävyyksistä taisi tällä kertaa olla tehokkaampaa kuin mormonisällien sananlevitys. Onneksi Uudenkaarlepyyn bussi tuli ennen Jumalaan pääsemistä.

Möllötystä ja mölinää, jollotusta ja ulinaa

Pari viimeistä päivää Ulan Batorissa meni uupuneen möllöttelyn merkeissä. Oli tarkoitus käydä vielä ainakin modernin taiteen museossa, mutta väliin se jäi lopulta kahvilajumituksemme karattua lapasesta.

Perjantaina onnistuttiin sentään kuulemaan paikallista nuorisomusiikkia aro-oppaidemme vinkattua Gandan Live Housen bändi-illasta. Vihdoinkin pääsisimme keikalle reissulla, iloitsin, mutta toivoin samalla itsekseni, ettei kovin moni yhtyeistä olisi jotain hemmetin metallia.

Mitä mittä, kaikki illan kuusi esiintyjää veivasivat tietysti heviä. Taso vaihteli, mutta soitto kulki. Soundit olivat kyllä aika hirveät, vaikka paikan äänentoistolaitteistossa ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Veikkailimme, oliko miksaaja tehnyt oharit. Ehkä homman oli sitten joutunut hoitamaan joku satunnainen tyyppi, joka suunnilleen erotti panorointipotikan eq-säätimestä.

Tämä yhtye oli mahdollisesti Growl of Clown. Ainakin näillä oli parhaat örinät.

Kotona lännessä mongolialaisista kurkkulauluhevibändeistä tunnetaan lähinnä The HU, mutta kyllä vakuuttavaa örinää näytti Ulan Batorissa irtoavan laulajalta kuin laulajalta. Täytyy sanoa, että tylsempikin pomppuhevi muuttuu kyllä monta astetta kiinnostavammaksi, kun solisti mörisee ja ulisee sahaamisen päälle kuin mikäkin savuhormi syysmyrskyssä. Muissa huomioissa totesimme, että laukkakomppi tuntuu huomattavan luontevalta rytmitysratkaisulta juuri nimenomaan mongolialaisessa heavy rockissa.

Samassa pöydässä kanssamme istui pari sälliä polttelemassa vesipiippua. Jäätä rikkoakseen Anna kaivoi esiin aroreissulla voittamansa nilkkaluut, ja kävi ilmi niiden käyvän myös arpakuutioiksi juomapeliin. Säännöt eivät oikein auenneet, mutta liekö moisilla yksityiskohdilla niin väliä, kun Anna voitti joka tapauksessa jätkiltä olutta luita heittelemällä.

Bändit nähtyämme olimme vielä jatkamasssa illanviettoa, mutta baari-ilta katkesikin puolitiehen. Kaikki paikat näyttivät menneen yllättäen kiinni samaan aikaan. Ihmettelimme Republik-juottolan edessä jokusenkin tovin Google Mapsin paikalle antaman aukioloajan ja baarin ikkunoiden valottomuuden välistä epäsynkkaa. Kävimme vielä toteamassa kadun toisellakin puolella olevan baarin kännykkätietojen vastaisesti sulkeneen, kunnes nöyrryimme kysymään ohikulkijoilta, mistä oli oikein kyse.

Meille kerrottiin, että vuorokausi oli vaihtunut Äitien ja lasten päivän puolelle. Alkoholia ei myytäisi missään kuin vasta seuraavana päivänä. Mikäs siinä sitten, päät nöyrästi tyynyyn ja kuorsausta eetteriin.

Lauantai oli ainoa päivä koko Ulan Batorin aikanamme, kun ruuhka hellitti. Hostellimme viereinen, siihen asti aina tukossa ollut kaupungin pääväylä oli nyt kokonaan suljettu autoilta. Neljä kaistaa otti haltuunsa kaistapäisnä kirmaillut kakaroiden hyöky. Ilmapalloja oli paikat väärällään, tenavat temmelsivät vemputtimissa ja lastenlauluja soi joka paikassa.

Myös siinä intialaisessa ravintolassa, jossa kävimme syömässä. Siellä oli ilmeisesti päätetty ajaa aikuisväestö hulluuden partaalle toistamalla samaa kappaletta tauotta koko juhlapäivän. Jollotus soi vieläkin päässäni. No, ruoka oli kuitenkin hyvää (ja paikka kasvisystävällinen).

Oli lopulta ihan hyvä, että perjantainen pämppäämisemme päättyi ennen aikojaan. Lauantaina saimme niin shoppailtua kaikenlaista kotiintuotavaa (tyrnituotteet ovat Mongoliassa sikahalpoja, vink vink) kuin ostettua Kiinan sisäiset junaliputkin. Se oli ihan riittävän haastavaa jo puolihatarassa olotilassa, tiedä minkälainen eeppinen taistelu siitä olisi muodostunut kokovartalokrapulassa.

Sunnuntaina heräsimme sankarillisesti ennen kuutta aamulla, huristelimme Golden Gobin tarjoamassa kyydissä asemalle ja nousimme Jiningin-junaan.

Kiinassa on luvassa aiempaa vaativampaa säätöä paikallisten kännykkäliittymien kanssa, joten blogikin saattaa ottaa muutaman päivän tauon julkaisutahdissa. Katsotaan, miten selviämme SIM-korttien ostelusta, rekisteröitymisistä, kiinalaisten puhelinverkkotaajuuksien omituisuuksista ja muista nykykommunikaation hetteiköistä.

Niin ja tietysti itse Kiinan rajasta; liekö se samanlainen koettelemus kuin viisumihakemuskin?

Pitäisikö piilottaa pressikortti kenkään?

Ulan-Ude – Ulan Bator

Ulan-Uden hostellihuoneessa oli yöllä pirun viileää. ”No nytkö se sitten tapahtui, että vilustuin matkalla?” manasin kauhuissani haalien lisää takkia ja päiväpeittoa jalkoja lämmittämään.

”Et he hinä ollut, vaan mhinä”, Anna täsmensi aamulla nenä tukossa, kurkku kipeänä ja kuumeessa.

Lähdin yksikseni haahuilemaan kaupungille tehtävänäni tuoda samalla nenäliinoja sekä lisäpeite vastaanotosta.

Venäjän-patsaskierroksemme panokset kovenevat: Anton Tšehov, Ulan-Ude.
Mutta myös Lenin-setä asuu Ulan-Udessa…
… kuten myös poliittisten vainojen uhrien patsas.
Vaan Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin. Tai vähintäänkin kalliolainen yksiö. Ulan-Uden Lenin-pää on nimittäin maailman suurin.

Vaeltelin sinne tänne Ulan-Uden keskustaa yrittäen täyttää hyväksyttävät haahuilutavoitteet. Ei touhu kyllä ollut ollenkaan niin mukavaa kuin Annan kanssa. Tunnuin sahailevani samoja katuja edestakaisin ilman Annan kännykkäkartasta jatkuvalla syötöllä bongailemia tärppejä – puhumattakaan usein keskenämme höpistessä esiin pulpahtelevista tsekkauskohteista. Ja jos törmäsinkin johonkin näkemisen arvoiseen paikkaan, harmittelin että siellä se makoilee nyt sängyssä, eikä pääse tänne.

Harms Bar, Ulan-Ude.

Kuten nyt esimerkiksi Daniil Harmsin mukaan nimetyssä baarissa. Se saattoi olla Venäjän-osuutemme mukavin olutjuottola. Jurottelin tuoppiini nuorisolaisten pelatessa vimmatusti pöytäjalkapalloa ja viestittelin Annalle, että tää on tosi kiva, sääli että jää sulta väliin.

Ilmeisesti Puškin ei kuulunut Harms-baarin asiakaskuntaan, sillä ihmiset tuntuivat pysyvän tuoleillaan suuremmitta ponnisteluitta. (Tämä oli sekä koodattu viesti Harmsinsa lukeneille, että yritys kuvata asiakkaiden varsin hillittyä humalatilaa.) Mesta oli simppeli, mutta viihtyisä. Pöytiä riveissä, Harms-lainauksia seinillä, pieni esiintymislava, olut sata ruplaa tuoppi (eli puolisentoista euroa).

Olin varmaan vanhin asiakas, muiden keski-ikä huiteli vain hitusen parinkympin yllä. Onko Harms nuorison suosimaa kirjallisuutta Venäjällä, kenties? Miten lie, mukava mesta.

Venäläistapojen vastaisesti paikan taustamusiikkikin oli miellyttävän hiljaa. Eikä musa ollut sitä iänikuista slaaviteknoa, vaan uutta indiepörinää miksattuna neukkuaikojen klassikkobändeihin. Olisikin ollut hauska nähdä joku paikallinen yhtye Harmsissa, sillä soundtrack lupasi tyylitajuista musiikkilinjaa. Mutta emme sitten lopulta onnistuneet hankkeessamme nähdä keikka Siperiassa, katusoittajia lukuunottamatta.

Katusoittajista puheenollen alikulkukäytävässä Ulan-Udessa nuoret sällit tulkitsivat Kinoa, vieläpä helvetin hyvin. Laulajan rahkeet riittivät Viktor Tsoin matalaan rekisteriin. Heitin kaikki hilut taskustani tyypeille.
Paikallisen šamaaniryhmä Darhan Tengerin toimitilat Ulan-Udessa osoitteessa Kommunistinen katu 10 oli merkitty asianmukaisin värikkäin liinoin.

Seuraavana aamuna Annan olo oli sen verran helpottanut, että hän arveli selviävänsä ilman lääkärikäyntiä. Pakkailimme hissuksiin ja suuntasimme sitten Mongolian-junaan.

Junamatka Venäjältä Mongoliaan oli selkeästi sosiaalisin tähän asti. Toisaalta vaunu oli täynnä turisteja, joilla oli paljon toistensa kanssa jaettavia kokemuksia ja vinkkejä. Matkalaisia oli ainakin Hollannista, Saksasta, Britanniasta… ja Suomesta! Kuulimme ensimmäistä kertaa junassa jonkun muunkin puhuvan suomea kuin itsemme.

Hyttikaveriksemme saimme Nicolan Ranskasta. Hän oli vastaavanlaisella reissulla kuin mekin, joskin hiukan tiiviimpitahtisella. Täyttelimme maahantulolomakkeita yhtä hämillämme: ”Mikä on matkanumero?” ”Jätin sen tyhjäksi.” ”Hei, olisko se tämän junavuoron numero?” ”Laitan kokeeksi sen.”

Ei niitä lomakkeita kukaan taaskaan sen kummemmin tiiraillut. Mitä nyt Anna sai hitusen erikoishuomiota, kun kuuliaisesti raportoi vahvemmat lääkkeensä tullille.

Vinoilimme Nicolan kanssa Annalle, että tulemme kyllä katsomaan häntä sitten vankilaan sinne Siperiaan. Mutta hyvin kohtelias mongolialainen tullitarkastajatäti pyysi vain Annaa avaamaan lääkepussukkaansa sen verran, että sai vilkaistua kursorisesti sisään ja kuittasi sitten kaiken olevan kunnossa.

Mongolian rajan tuntumassa.

Rajamuodollisuudet olivat kaiken kaikkiaan aika simppelit, mutta olisimme arvostaneet sitä, että ne olisi hoidettu joko selkeästi aikaisemmin tai myöhemmin. Nyt nukkuminen jäi taas pätkätorkkumiseksi; pitkäkseen pääsi vasta puolen yön tuolla puolen.

Ulan Batoriin saavuttiin kymmentä vaille seitsemän aamulla. ”Niin, sillä hostellillahan oli ilmainen kyyditys asemalta?” Anna varmisteli minulta asemalaiturilla.

”Tota, öö, joo, olishan niillä, mutta en mä muistanut tilata sitä”, tunnustin nolona.

Ulan… ppprrröööötttt!!!… Bator.

Mitä mittä. Olivat vastassa silti. Olimme erittäin kiitollisia, sillä venäläiset puhelinliittymämme eivät enää toimineet, eikä meillä ollut siis karttaa, saati hiluakaan paikallista rahaa. Mutta nytpä pääsimmekin sen kummemmitta säätämisittä hostellille.

Majapaikassa rupesimme pohjoismaisen tehokkaasti heti toohottamaan sisäänkirjautumisesta ja maksusta, mutta emäntämme toppuutteli että menkää nyt ihan ensimmäiseksi nukkumaan. ”Näytätte kovin väsyneiltä. Katsotaan niitä juttuja sitten myöhemmin.” Tämä oli ensikosketuksemme mongolialaiseen vieraanvaraisuuteen.

Slurp. Nam.

Nukuimme. Kävimme suihkussa. Söimme. (Käveltiin hostellin kulman taakse, missä Anna valitsi ruokapaikan metodilla mennään tonne, se on sininen. Rafla sattui olemaan korealaisteemainen. Anna tiesi taannoiselta Korean-reissultaan, että Bibimbapin voi tilata ilman lihaakin. Itse taas söin elämäni parasta kimchiä.) Sitten kirjauduimme hostelliin.

Tai yritimme. Golden Gobi -hostellin henkilökunta oli nimittäin sinnikkäästi sitä mieltä, että meidän kannatti ensin varata mahdolliset jurttaretkemme ja sen jälkeen päivittää alkuperäinen hostellivarauksemme niin, ettemme maksaisi turhaan majoituksesta Ulan Batorissa silloin kun olemme maaseudulla. Meistä näin saatu säästö ei ollut säätämisen väärti, mutta toimimme heidän suosituksensa mukaan. Säästimme kympin-pari. Olimme kuitenkin otettuja isäntiemme viitseliäisyydestä takiamme.

Beatles-muistomerkki Ulan Batorin -hostellimme lähellä. Pytinki on pystytetty paikallisilta faneilta kerätyillä varoilla.

Niin, tuli nyt varattua viiden päivän kiepaisu Karakorumiin, aavikolle sekä perhevieraiksi jurttaan–pariin. Kamelillakin pääsee kuulemma ratsastelemaan. Jännää! Varaus onnistui kätevästi Golden Gobissa, sillä hostelli järjestää myös Mongolian maaseutukierroksia. Lähtö on ensi sunnuntaina.

Saimme oikein henkilökohtaisen, räätälöidyn matkasuunnitelman, jonka hostellin kiertoajeluista vastaava mimmi piirsi tussilla työpöytäänsä liimatun kartan muovipäällysteeseen. Kierros maksoi 650 euroa kahdelta pekalta sisältäen kuljetuksen, majoituksen, mahdolliset pääsymaksut turistikohteisiin, ruuat (kasvisvaihtoehtoineen) sekä englanninkielisen opastuksen. Emme pitäneet hintaa ollenkaan kohtuuttomana. Golden Gobi myy myös pelkkiä kuljetuksia halvemmalla, mutta me kyllä suosimme täyttä kattausta. Olemmehan, hitto vie, turisteja.

Nuorisoa skeittaamassa Beatles-patsaan edustalla.

Saimme myös Kiinan-jatkojunaliput hostellille toimitettuna – juuri sillä kellonlyömällä kuin Davaajav Ganbayarin yhden miehen matkalipputoimisto ne oli luvannut. Eikä hinta ollut käytännössä sen korkeampi kuin Venäjän rautateiden nettikaupassakaan (josta Venäjän ulkopuolisten matkojen lippuja ei voi suoraan ostaa). Silkkaa luksusta!

Davaajav tarkistutti vielä kerran, että passiemme numerot olivat lipuissa varmasti oikein.

Eikös omani ollut väärin! Mutta ei ongelmaa, Davaajav lupasi toimittaa korjatun lipun seuraavaksi aamuksi. Ja toimitti. Vahva suositus tälle palvelulle.

Zaisan-monumentti.

Annan kuume nousi ja yskä paheni, joten hän pani pitkäkseen jo varhain. Lähdin yksikseni Zaisan-monumentille, joka pystytettiin 1971 juhlistamaan Mongolian kommunistivallankumouksen viidettäkymmenettä juhlavuotta.

Matkalla Zaisanille.

Kokeilin samalla ABA Mongolia -taksimobiilisovellusta, joka olikin oiva valinta Ulan Batorin iltaruuhkassa. Tiedä miten kauan matka olisi kestänyt julkisilla. Viiden kilometrin reissu kaupungin laidalle maksoi alle kolme euroa – tai vähän yli, kun tippasin kuskia. Tämä hämmensi häntä kovasti. Myöhemmin Anna kertoi, ettei Mongoliassa juuri tipata.

Zaisan-monumentilla sosialistinen paatos kohtasi kapitalistisen eetoksen. Mongolian vallankumousta ylistävien mosaiikkikuvien katveessa perheet pitivät piknikkiä ja heittivät tikkaa ilmapalloihin. Tarkkakätisimmät saivat palkinnoksi pehmoleluja.

Taustalla laskeva aurinko kultasi Ulan Batorin kaupungin. Jos paikalle olisi saatu vielä Tšingis-kaani, voisin lopettaa tämän postauksen sanoihin ”Mongolian muinaisuus kätteli tulevaisuutta nykyisyyden menneisyyden sulautumispisteessä”.

Haahuilua Novosibirskissä

Hostellimme Novosibirskissä sijaitsi kerrostaloalueen pihalla – oletettavasti entisissä kerho- tai varastotiloissa.

Olen oppinut uuden sanan venäjäksi! Тапoчки (”tapotški”, paino ekalla tavulla), eli tossut. Sain aiheesta tehostettua opetusta hostellin siivoojalta könytessäni paljasjaloin suihkuun.

”Tätyy olla taapotškat”, siivooja sanoi surumielisesti. Sanoin, että ei mulla nyt ole, sorppa. ”Тапoчки, тапoчки”, siivooja vain paapotti. Heilutin käsiäni, kohautin hartioitani, pelasin tyhmää turistia ja livahdin suihkuun. Olisin halunnut sanoa, että minulla oli kyllä taapotškat, mutta sitten joku siivosi taapotškani jonnekin, eikä minulla enää ole taapotškia… mutta aamukrapulatuimaan semmoisen virkerakennelman kasaaminen venäjäksi olisi varmaan sulattanut aivoni.

Vinkkinä Venäjän-hostellimatkaajalle: muista taapotškat! Nižnissäkin ensimmäinen asia, jonka hostellin aulatäti meille sanoi oli ”ottakaa siitä taapotškat”. Oltiin vielä puolivälissä oviaukkoa tunkemassa itseämme ja rojujamme sisään. (Silloin sana ei vielä tarttunut aivopoimuihini.)

Jumalanpalvojat ovat käyneet töhrimässä kaunista pakanallista seinämaalausta.
Vastapuolen kostoisku.

Eiliseen krapulaan päädyttiin lauantaisen haahuilun vietyä meidät lopulta baariin.

Lauantaina aamiaista kitoihimme sulloessa olimme harrastaneet turististrategisten suuntaviivojen vetelyä Novosibirskin päiville: Mennäkö saman tien Akademgorodokiin vai vasta myöhemmin? Missä kohtaa käytäisiin tsekkaamassa mammutti luonnontieteellisessä museossa? Entä mihin kohtaan tällätään haahuilu?

Päädyimme päiväjärjestykseen lauantaina haahuilu, sunnuntaina museo ja maanantaina tiedekaupunki. Asiaan vaikutti alhainen energiataso sillä hetkellä – sekä väistämätön fakta, että museo ei ole auki maanantaisin.

Novosibirskin yleisimmät arkkitehtoniset tyylit samassa kuvassa.

Haahuilimme, siis! Jonkinlaista runkoa harhailulle tavoittelimme päättämällä vilkaista pari patsasta samaan syssyyn.

Kävi kuitenkin niin, että nähtiin aika monta muutakin patsasta. Ilkeääkö tätä nyt sanoakaan, mutta Novosibirsk on aika tylsännäköinen paikka. Kaupunki on varsin uusi – vain 126-vuotias – joten rakennuskanta koostuu pääasiassa neukkukolhotuksista ja uudemmista lasiteräsöyhötyksistä. Jos haluaa nähdä jotain kivaa, kannattaa mennä puistoon ja vaikkapa vilkaista joku patsas.

Vladimir Vysotski.

Nähtyämme Vladimir Vysotskin patsaan (jo toinen Venäjän-osuudellamme), Koštšei Kuolemattoman patsaan, Novosibirskin ensimmäisen liikennevalon patsaan, patsaan paikalliselle vaatetehtaalle sekä epälukuisen määrän neuvostoajan patsaita olin havaitsevinani Annassa jo tietynasteista patsasväsymystä.

Patsas Novosibirskin ensimmäiselle liikennevalolle.

Anna alkoi heitellä ilmaan asioita, joille tarvittaisiin myös muistomerkki. Muun muassa tällaisia aihelmia patsaille saimme aikaiseksi kävelyn lomassa:

  • Muistomerkki seuraavan päivän krapulalle voitonpäivän jälkeen
  • Muistomerkki taivaan sinelle (betonikuutio, josta puuttuu paloja ja josta törröttelee ruostuneita teräsrakenteita)
  • Muistomerkki Leninin paskalle
  • Muistomerkki unohtuneille muistoille
  • Muistomerkki hiljaisuudelle (tehty rikkinäisistä megafoneista)
  • Muistomerkki muistomerkin viemälle tilalle
Koštšei Kuolematon.
  • Non-figuratiivinen muistomerkki esittävälle taiteelle
  • Muistomerkki puistomerkille
  • Muistomerkki Puisto-Erkille
  • Muistomerkki syntymättömille diktaattoreille
  • Muistomerkki sille hetkelle, kun pitäisi pieraista
  • Muistomerkki vitutuksen muistolle
  • Muistomerkki unohdetulle salaiselle kädenpuristukselle
Hajonnut patsas, josta lojui isoja palasia tyhjässä suihkulähteessä.
  • Muistomerkki lapsuuden puhelinnumerolle, jonka muistat vieläkin
  • Muistomerkki puhki kuluneille lempivaatteille
  • Muistomerkki unohdetulle unelle
  • Muistomerkki ensimmäiselle sillan ylittäneelle aasille
  • Muistomerkki kaikille muistomerkeille, joissa on jokin merkityksellinen luku jotain (ihan mitä tahansa)
Jälleen pätevää katusoitantaa metroaseman kulmilla.

Sitten alkoikin olla nälkä. Ja ilta. Ja jano. Ja havaitsimme olevamme viihtyisän Kardamonin, konstailemattoman Guevaran terassin ja meluisan irkkubaari Harat’sin jälkeen People’s-baarissa, joka oli auki viiteen asti. (Ennen kuin Anna huomauttaa mitään, niin tarkennan hänen juoneen koko illan lähinnä teetä.)

Anna ja Katja.

People’sissa pöytäämme lyöttäytyi Katja, joka oli Annan tavoin myös kuvataiteilija. Katja taivasteli, mitä ihmettä me Novosibirskissä teimme, sillä ”tämä kaupunki on niin harmaa”. Katja kuitenkin tarjoutui esittelemään meille harmaata Novosibirskiään sunnuntaina ”sitten kun olen herännyt, joskus illalla”.

Anna ja rekonstruoitu mammutinpoikanen.
Aito mammutin luuranko.
Luonnontieteellinen museo sijaitsi samannäköisen kerrostalon katutasossa, jollaisen pihassa hostellimmekin on.

Sunnuntaina olimme juuri kiiruhtamassa luonnontieteelliseen museoon ehtiäksemme sinne ennen sulkemisaikaa, kun Katja viestitteli olevansa jo kännissä ja menevänsä nyt baariin, sorppa.

Tyrniteetä maistelemassa Bibliotekassa. (Eikä se ole teknisesti ottaen teetä, mutta korvaavaa sanaa ei olla keksitty. Ei se oikein mehuakaan ole. Mutta turkasen hyvää!)

Meitä ei erityisesti napannut baarittelun jatkaminen toisella illalla, joten kävimme Bibliotekassa syömässä (itse tempaisin kulhollisen suussasulavaa borštšia, nam, ja oli Annan savulohipastakin vissiin aika jees) ja painuimme pehkuihin. Seuraavana päivänä piti ehtiä käydä Akademgorodokissa ennen Irkutskin-yöjunan lähtöä, joten aikainen liikkeellelähtö oli suotavaa.

Rouheampaa menoa Nižni Novgorodissa

Nižni Novgorodin bussiasema.

”No nyt tultiin oikeasti Venäjälle” oli ensimmäinen mieleeni päsähtänyt ajatus, kun astuttiin ulos Nižni Novgorodin rautatieasemalta. Lommoisia autoja päristeli ohi kämäisten talojen katveessa kuoppaisilla kaduilla. Tympääntyneet ihmiset tarpoivat halkeilleilla jalkakäytävillä. Satoi.

Moskovan julkisen liikenteen yhdistelmäkortin kätevyyden oivaltaneina marssimme heti metroasemalle ostaamaan vastaavan Nižniin. Onnistuin muodostamaan palttiarallaa oikean lauseen venäjäksi, jolla saimme kumpikin ”siticardin” kolmeksi päiväksi. Sillä pääsee joka vekottimella huristelemaan ympäri kaupunkia…

Tämä kortti on kaverisi Nižnin julkisessa liikenteessä. Kolme päivää maksaa 400 ruplaa (noin kuusi euroa).

… silloin kun se toimii. Google Maps neuvoi meidät ottamaan bussi T40:n hostellille, mutta äkäisenoloisen bussikuskin lukulaite ei korttejamme tunnistanut. Piti lopulta pulittaa 28 ruplaa kertalipuista (n. 40 senttiä). Myöhemmin metrossa ja raitiovaunussa kortti toimi kyllä.

Koira Nižnin bussiasemalla alkoi murista heti, kun tulin kuvausetäisyydelle.

Vaikka kuski ilmaisikin itseään äreästi, hän kuitenkin kysyi jossain vaiheessa matkaa, tiedämmekö me missä jäämme pois. Piti siis huolta asiakkaistaan, vaikkakin kiukkuisesti.

Hostellilla seurasi eeppistä mittaluokkaa oleva säätäminen kirjautumisen kanssa. Odotellessamme vastaanottotädin täyttelevän sitä ja tätä lomaketta istuksimme keittiössä, jossa raksaäijän oloiset miehet keittelivät makaronia. Ärinä ja murina oli kommunikaation tyylilaji täälläkin. Kyräiltiin toisiamme vaivaantuneina.

Yhdellä miehistä oli valtava rakko jalassaan. Anna katsoi sitä voivotellen ja kipaisi sitten matkalaukulleen, jonka uumenista taikoi rakkolaastaria. Mies suli heti saatuaan hoivaa kipuunsa. Kyräily loppui siihen. Laitettuaan laastarin kipeään jalkaansa setä kävi vielä suutelemassa Annan kättä kiitokseksi.

Venäjällä on joka paikassa kukkakauppoja, ja ne ovat auki ympäri vuorokauden. Mistä sen tosiaan tietää, jos aamuyöstä iskee äkillinen tarve kukittaa joku. Suomessa olisit silloin pulassa!

Kun oltiin saatu proopuskat raapusteltua, lähdettiin kaupungille. Ensimmäiseksi tsekattiin Tškalovin portaat Nižnin kremlin kupeessa. Olihan niissä kokoa ja mittaa. Kuten asiaan kuuluu, sekä lentäjä Valeri Tškalovilla – jonka mukaan portaat on nimetty – että rakentamisesta vastanneen kaupungin toimeenpanevan komitean puheenjohtaja Aleksander Šulpinilla oli paskaisempi loppu.

Konstantin Makovski: Mininin vetoomus

Kun ei juuri siinä kohtaa jaksettu pahemmin kävellä ympäriinsä, mentiin vieressä olleeseen Nižni Novgorodin taidemuseoon. Nähtiin ääniraidalla tehostettu valtava Konstantin Makovskin maalaus kansallissankari Kuzma Mininistä (joka oli kotoisin Nižnin seuduilta) sekä Svetlana Uškovan hillittömän värikkäitä, kaikkia mahdollisia kankaaseen liimattavissa olevia elementtejä yhdisteleviä maalauksia. ”Nää on hysteerisiä”, Anna kommentoi.

Svetlana Uškova ei pihtaillut värejä eikä materiaaleja.
Niitä hetkiä kun et ole varma, katsotko sinä maalausta vai se sinua. Felix Pencharskyn Näytös Lubinissa taidemuseon länsimaisen taiteen näyttelyssä.

Museossa oli myös länsimaisen taiteen historiaa läpikäynyt näyttely, joka oli kasattu kaikenlaisista b-sarjan töistä. Moni maalaus oli tuntemattomaksi jääneeltä artistilta. Silti Anna sanoi, että näyttely antoi varsin kattavan leikkauksen taiteenhistoriaan, eivätkä työt olleet millään lailla huonoja. Aika monta kapakkamaalausta siellä kyllä oli.

Šustryi Šmel.

Joten syytettäköön taiteen turmelevaa vaikutusta siitä, mitä tapahtui seuraavaksi. Löysimme nimittäin itsemme ensin Fidel Barista lasilliselta, sitten toiselta, kymmenenneltä… ja viimein havaitsimme olevamme Šustryi Šmelissä kittaamassa paikallisia oluita. (Onneksi kihtini päätti katsoa tämän kaljoittelukerran läpi varpaiden, eivätkä paikat vihloneet tänään.)

Fidelissä tapasimme myös kaksi Alekseita, joista ensimmäinen lyöttäytyi pöytään ja yritti kovasti saada meidät(kin) laulamaan. Toinen Aleksei tuli hillitsemään ensimmäistä, joka alkoi ennen pitkää olla niin humalassa, että livahdimme häneltä pakoon.

Anna ja Alekseit kaksi sekä yksi Fidel Barissa.

Sain välittömästi sata bonuspistettä (ensimmäiseltä) Alekseilta, kun tunnistin Kin-Dza-Dzan – tuon hulvattoman tieteiselokuvan 80-luvun Neuvostoliitosta. Ykkös-Aleksei ei puhunut englantia ollenkaan, mutta Kin-Dza-Dzan kulttirepliikki ku! tuntui välittävän kaiken tarvittavan.

Ennen kuin liukenimme yöhön, sovimme kakkos-Aleksein kanssa kiertelevämme Nižni Novgorodia hänen opastuksellaan. Saa nyt nähdä, tuleeko siitä enää mitään tänään. Kello on kohta viisi, ja Anna on edelleen pehkuissa tukka kipeänä. Täytynee soittaa Alekseille ja ehdottaa kiertokävelyn siirtämistä huomiseen. PÄIVITYS: Anna tarkensi, että ei tukka enää viideltä ollut kipeä. Laiskotti vain.

Tästä taisi tulla välipäivä. No mutta, pyykkiäkin pitäisi pestä kyllä. Tjumenin hostellissa ei ole pesumahdollisuutta.

Sarkka, Oulu

Vesivoimalan kautta keskustaan. Ihailen laitoksen seestynyttä jylhyyttä illan sinessä roikkuvien pilvien alla. Voimalan läpi syöksyvä vesi sen sijaan pärskää hulluna alakanavan laitoja vasten. Aivan vesivoimalan vieressä seisoo kerrostaloja muina rakennuksina, sen kummemmin hötkyilemättä.

Ollaan Oulussa.

– Käveltiin Fredin kanssa Kolmatta linjaa, kun se sai idean siihen kappaleeseen, E kertoo Sarkan kulmapöydässä myöhemmin. – Sillä lailla ne välillä syntyy.

Nyökkäilen, vaikka olen kyllä ollut vähän toisessa käsityksessä biisin syntytarinasta. Eikös se ensinnäkin ollut käännöskappale, ja eikös Juha Vainio poiminut nimen tekstille tökkäämällä sokkona puhelinluettelon karttaa?

Mutta mitäpä sitä vastaan väittämään. E oli paikalla, minä en. Ja pitäähän sitä merimieskapakassa varautua kuulemaan merimiestarinoita  –  sumuisten luotojen seireeneistä ja kurimuksista kurkottavista merihirviöistä.

Valokuvat rahtilaivoista ja jäänsärkijöistä koristavat Sarkan seiniä. Istuinsyvennysten selkämyksiä kiertää paksu köysi. Venerunkojen pienoismalleja roikkuu siellä täällä. Teema ei jää epäselväksi.

Mutta nykyään kaikki tuo on pelkkää koristetta, E kertoo hienoista haikeutta äänessään. Ei näy merimiehiä enää. Mistä niitä tulisikaan, kun ei ole laivojakaan. Toisin oli silloin kun kapakka avattiin, joskus jatkosodan aikoihin.

Käyn hakemassa seuraavat meille. Tiskillä riittää kun sanon “samanlainen tuolle baskeripäiselle herralle tuolla” ja kossufanta hulahtaa mukiin. Taitavat tuntea miehen. Itse pitäydyn oluessa.

– Kyllä mää maksan omani, E painottaa. – Rahaa on.

Ehdotan, että E tarjoaa seuraavan kierroksen. Järjestely kelpaa hänelle. – Vaikka mun pitääs tästä kyllä lähteä Iihin kylmäsavustamaan lohta.

Vieläkö sinne tähän aikaan pääsee, ihmettelen. – Otan taksin, E sanoo ja luo taas tuiman mulkaisun minuun, niin kuin joka kommenttinsa päätteeksi. – Nelejäkymmentä kilometriä. Mutta pääsen kympillä, kun on tota vammaa.

E naputtaa kävelykepillä jalkaansa ja mulkaisee tuimasti.

– Mennee hyvin kaupaksi kylmäsavustettu. Niin paljon saan myytyä, kun vaan ehrin savustaa. Teen aina kakskytä kiloa kerralla. Saman tien mennee. Ja hyvät on voitot. Mutta ihan harrastushan se vaan on, kulluu aika mukavasti.

– Saatanan hyväähän se, vakuutan jotain sanoakseni sekä yrittäen tavoitella E:n ilmaisutyyliä, – kylmäsavustettu lohi.

Sitten saan vakuutella, että juuri nyt ei ole tarvetta pakastimelliselle lohta. Onneksi karaokevuoro vaihtuu ja Tapio Rautavaaraa alkaa soida kaiuttimista.

– Mää tapasin Rautalapion pari päivää ennen sen kualemaa, E innostuu kertomaan. – Kontulan uimahallilla nähtiin. Äijä näytti ihan hyväkuntoiselta. Ei olis arvannu.

Lähden vessaan. Tupaten täysi tanssilattia on suoraan käymälöiden edessä. Pujottelen tanssivien parien välistä tehden itsekin melkoisia lanneliikkeitä väistellessäni heitä. Täällä porukka tosiaan tanssii, ei vain nojaile toisiinsa.

Palatessani E huitoo laseja keräävälle plokkarille. Tämä tuo seuraavan kierroksen pöytään. Hetkinen, eivät pyytäneet rahaa, ihmettelen. – Tää on ollu mun kantapaikka jo nelejäkymmentä vuotta, E kertoo. – Tietävät, että maksan lähtiessä. Tuntevat kyllä.

– Tiiä sitten, onko se hyvä vai huono asia, E jatkaa hetken päästä.

Äidymme ylistämään kantapaikkuuden autuutta. Ihmisellä pitää olla vakiokapakka, muuten ei elämä ole missään ankkurissa.

– Mutta pitää olla asiallisesti, E painottaa. Nyökkäilen, että juu, ei sovi sekoilla. Kantapaikka on pyhä. Vähän kuin kirkko tai verovirasto.

Teen lähtöä. E kauppaa vielä lohtaan, mutta pahoittelen, että lento takaisin lähtee jo päiväsaikaan huomenna. Tuskin ehditään nähdä sitä ennen uudestaan.

– Nääkö lensit tänne? E hämmästelee. Kerron, että halpalentoyhtiön tarjousliput Helsingistä Ouluun maksoivat vähemmän kuin vakiohintaiset junaliput Turkuun. Siitäpä sitten päsähti mieleen tulla viikonlopuksi käymään.

– On se kyllä, E jupisee. – Ei oo merimiehiä, mutta ei kyllä lentämisessäkään enää ole hohtoa. Nykyään ihmiset on vaan rahtia niissä koneissa. Ku sillejä suolassa.

Teen samanmielisyyttä ilmaisevia äännähdyksiä ja poistun ennen kuin E saa aasinsiltansa pystyyn ja rupeaa taas kauppaamaan kalojaan.

Kävelen kohti Tuiraa. Merikosken voimalaitos pauhaa yölläkin, taukoamatta. Padon portilla möyryävä vaahtoava vesi näyttää kaukaa katsottuna kuin muodostumassa olevalta pilveltä, joka kohtsillään nousee taivaalle.

Pilvitehdas.

På Kroken, Hanko

Tämä ei hyvältä näytä. Lavalle kapuaa punaiseen vinyylihaalariin sonnustautunut karvainen äijä, joka avaa Dinturist-yhtyeen keikan toteamalla, että huomenna on sitten Riston päivä, onnea vaan kaikille Ristoille.

Se jää keikan tasokkaimmaksi välispiikkiläpäksi. Bändi kahlaa rutinoituneesti läpi italodisko-ohjelmistoaan. Mietin ensin, että miten noin isosta miehestä voi lähteä noin hento ääni. Sitten mietin, että tässäkö sitä nyt todellakin rokkipoliisoidaan jossain väsyneessä baarissa Hangossa? Mitä ihmettä oikein teen täällä? Miksen jäänyt På Krokeniin pämppäämään?

På Kroken oli sentään mukava mesta, nyt muistelen kaiholla. Päädyin sinne sattumalta, kun kävellessäni ympäri kevätauringossa kylpevää Hankoa tuli mieleen käväistä vilkaisemassa, näyttääkö Hangonkylän venesatama edelleen samalta kuin 80-luvulla.

Joko ei näytä, tai sitten en enää muista, miltä se silloin näytti, totesin satamaan saavuttuani. Muistin kyllä pitkän metsätien, mutta eikös se ollut silloin vielä hiekkatie? En ollut varma siitäkään. Sen muistin kyllä, että Hangossa oli lapsena aina kiva käydä. Kaupunki hauskoine huviloineen oli tosi nätti, purjeveneet täplittivät ulappaa valkoisellaan, ja hiekkarantaa piisasi loputtomiin. Muistojeni Hangossa aurinko paistoi aina.

Niin tänäänkin, mutta on vielä kylmää. Veneilykausi ei ole alkanut.

Hangonkylässä laituripaikat ammottivat tyhjyyttään, mutta rannan tuntumassa nököttävän pikku mökin ovi kävi silti taajaan. Mikäs kuppila se tämmöinen on, ihmettelin ja astuin sisään. Tosi pieni ravintola, näemmä, totesin sisällä. Tarjoilija toivotti lämpimästi tervetulleeksi ja painotti, että ei ole pakko syödä, juodakin saa. Mitäs, näinkö spurgulta tässä näytetään, tuumailin itsekseni ja vastasin, että kyllähän vähän nälkäkin olisi.

Ahmin saaristolaispöydästä kalaöverit. Kaikki maistui vallan erinomaiselta, niin perinteiset saaristopöperöt kuin sushikin, johon olivat saaneet jännän Japani–saaristo -crossover-tatsin taiottua.

Miksi en jäänyt sinne istuskelemaan sen sijaan että tarvoin takaisin keskustaan, nyt tuskailen. Bändin setti ei tunnu loppuvan koskaan. Lisäksi kuin henkilökohtaisena loukkauksena yleisö on yhtyeestä aivan tohkeissaan. Pub Grönanin tanssilattia on tupaten täynnä naisväkeä, vapaita pöytiäkään ei näy. Tilaan seuraavan oluen ja tuumin että kai se tästä vielä. Työmatkahan tämä tavallaan on. Pitää uhrautua taiteen vuoksi ja suorittaa viileää havainnointia Itämeren baarit -sarjaan, vaikkei meno itseä niin nappaisikaan.

Aina ei voi onnistua. Kotkassakin olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin raahautua kapakkiin asti. Siellä sentään tiesin, minne mennä. Hangon baareista minulla ei etukäteen ollut hajuakaan, mutta olin täysin vakuuttunut, että jokaisesta kaupungista löytyy kyllä yksi viihtyisä kuppila.

Ehkä niitä on Hangossa kesäaikaan paremmin, ken tietää. Tunnetaanhan kaupunki venekansan bilemestana. Tänään tarjonta on kuitenkin vaikuttanut varsin heikolta.

Grönan tuntui vielä ulkopuolella lupaavalta. Paikka on ollut pystyssä 60-luvun alusta asti, porttikonkiin taottu kirjoitus informoi tulijaa. Katselen seinustan näytöllä pyörivää kuvasarjaa Grönanin historiasta. Kapakka näyttää kuvissa paljon persoonallisemmalta kuin nyt. Sisustus on sittemmin vaihdettu peruspubitauhkaan. Krääsää seinille ja loosheja. Viina-aiheisia tekohauskoja kylttejä. Tiedättehän. Näytön galleriakuvissa vilahtava bändikin tuntuu jännittävämmältä kuin nyt lavalla heiluva.

Haluan baarini mieluummin hiukan nuhjuisina kuin menomestoina, kiitos. Tunnustan, lienen räkälähipsteri. Tai no, en minä räkälöistä pidä, mutta. Hmm, miksi hakemaani pitäisi oikein kuvailla? Aitoudeksi? Eniten inhoan väkinäistä rentouden tavoittelua. Tällaista kuin täällä nyt. Pieleen meni.

Vaivun muistelemaan aiempien reissujen mokailuja. Kun housut repesivät Kööpenhaminassa ja paikkasin ne roudarinteipillä. Kun Fred priorisoi halvan matkakaljan kittaamisen koneeseen ehtimistä korkeammalle ja joutui jäämään lentokentälle yöksi. Kun se saksalaistyyppi puri sitä mimmiä Gdanskissa…

Äh, ei tästä nyt tule yhtään mitään. Olen henkisesti ihan muualla kuin täällä. Yltäpäältä hiessä kylpevä Dinturistin laulaja jatkaa oivaltavien välispiikkiensä sarjaa kertomalla, että eivät nämä ole heidän omia biisejään. No shit, Sherlock, tuumin ja lähden hotellille. Päätän huomenna palata På Krokeniin ja kirjoittaakin jutun sieltä.

Aamiaiselle könytessäni törmään ensimmäiseksi Dinturistin laulajaan, joka on juuri kirjautumassa ulos hotellista. Ovat jatkamassa kiertuettaan. Ajatella, mokomalla hikisellä kumihaalaribändillä riittää keikkoja kiertueeksi asti, kun meidän piti loppuaikoinamme käytännössä maksaa siitä, että päästiin jonnekin soittamaan. Maailma on rikki, manaan katkerana.

Kiertelen ympäri Hankoa näpsien kuvia. Taivas on edelleen täysin pilvetön, mutta ihmisiä ei juuri näy. Kuin kevätpäivä neutronipommi-iskun jälkeen. Vierasvenesataman laituripaikkojen sähkötolpat seisovat asennossa valmiina turistien ryntäykseen, mutta on vielä hiljaista. Laiturin päädyn bensapumput on huputettu. Ne näyttävät burkhiin pukeutuneilta, tai postapokalyptisiltä moai-patsailta.

Vatsassa alkaa kurnia, ja talsin takaisin Hangonkylään. Siellä käy ilmi, että På Kroken on sunnuntaisin suljettu. No voihan vittu. Semminkin kun nyt muistan huomanneeni kyllä tästä kertovan lapun jo eilen. Kävelen rantaan kiroilemaan lisää.

Sitten talon päätyovesta astuu sisään äijä. Kas, tuossahan on toinenkin kuppila. Seuraan perässä. Paikka osoittautuu På Krokenin kahvila- ja kalapuotipuoleksi, joka on vielä noin tunnin verran auki. Täältäkin saa ruokaa, tarjolla on lohikeittoa.

Saan lautaselliseni puoleen hintaan, koska padan vähäiseksi ehtynyt sisältö näyttää myyjätädin mukaan niin säälittävältä. Onnistun kuitenkin kauhomaan ihan kunnon annoksen tuhdin rasvaista soppaa. Joka maistuu taivaalliselta. Maistelen hitaasti joka lusikallista, jäystän saaristolaisleipää ja kuuntelen kanta-asiakkaiden höpinää. Äijät vääntävät rannikkoruotsiaan, enkä ymmärrä juuri mitään, paitsi että nuoriso on jälleen syyllinen – ja sen kohdan kun yksi ukoista päättää paasauksensa suomeksi sanoihin siinä olisi kirveellä töitä.

Ryystän kahvit päälle ja uppoan ajattomaan saaristolaistunnelmaan. Täällähän voisi istuskella vaikka koko päivän, myhäilen.

Mutta sitten kello on viisi ja on aika lähteä. Juuri kun alkoi olla kivaa. Laahustan rautatieasemalle, nousen junaan.

Päätän, että ensi kerralla Hangossa menen kyllä suoraan På Krokeniin.

Bo-Bi, Kööpenhamina

– Käyn täällä Bo-Bissa, koska täällä ei tunnu uhkaavalta, musta mies tiskillä kertoo minulle.

Hyytävä sanavalinta juuri sinä iltana. Uhkaavalta? Kööpenhaminassa – tässä vapaan rakkauden ja pössyttelijöiden pääkaupungissa?

Tässä samassa kaupungissa, jossa aiemmin samana päivänä on ammuttu elokuvaohjaaja sananvapaustapahtumassa.

– Täällä on hyvä väreily, vahvistaa mustan herrasmiehen kaveri J keskeyttäen kelailuni. – Enkelini takaa sen.

J ottaa rintataskustaan minimaalisen pienen enkelivauvanuken ja höpisee sen kanssa jotain. – Jep, paikka on hänen suojeluksessaan, J vakuuttaa hetken päästä ja laittaa enkelin takaisin taskuunsa.

– Kukaan ei koskaan rähjää täällä, vaikka oltaisiinkin humalassa, J jatkaa. – Ihmisiin tarttuu paikan hyväntahtoinen henki. Täällä tavataan tuttuja, mutta otetaan tuntemattomatkin ystävinä vastaan.

– Siitä ampumistapauksesta en sano mitään, ennen kuin tiedän, mitä todella tapahtui, J lisää hetken päästä mietteliäänä.

Varmaan ihan viisasta, tuumin. Katselen ympärilleni. Paikka on tupaten täynnä ihmisiä. Vaikea lyödä mitään yhden ihmisryhmän leimaa porukkaan. On taiteilijan näköistä, on vanhoja pariskuntia, on opiskelijan oloisia, on J farkkutakkeineen ja lerpattavine alahuulineen. Hänen yllään leijuu tietty tombombadilmainen iättömyyden tuntu, mutta arvelen hänen olevan noin kuusissakymmenissä.

Olemme onnistuneet raivaamaan tiemme tiskille, jonka yllä roikkuu niin tiivis tupakansavurintama, että sillä voisi eristää rintamamiestalon seinät. Tanskassa alle 40 neliön anniskelupaikoissa saa edelleen tupakoida, ja Bo-Bi on juuri rajan tuntumassa. Suomen baareissa jo lähes vuosikymmenen kestänyt tiukan linjan tupakointikielto on saanut minut unohtamaan, miltä tupakansavu baareissa oikein tuntuu. En pysty enää käsittämään, miten olen aikoinaan kestänyt tällaista saastehyökkäystä harva se ilta.

– Tupakassa on myrkkyjä, J myöntää. – Siksi poltankin vain luomumerkkejä.

Pohdiskelen, paljonko kehkosyövässä kärvistellessä lohduttaa se, että tauti tuli hankittua ilman teollisia lisäaineita. Sarkasmini menee J:ltä täysin ohi.

– Samoin juon vain luomuolutta, hän jatkaa ja kumoaa kurkkuunsa loput Økologisk Thy Pilsner -pullostaan. – On tärkeää, että keho on puhdas, hän selittää, röyhtäisee ja puhaltaa naamalleni pari keuhkollista savua.

J on aikoinaan tullut Tanskaan karkotettuna Tšekkoslovakiasta. – Minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa, joko Amerikka tai Tanska. Valitsin Tanskan.

Ja Tanskassa Kööpenhaminan, ja Köpiksessä Bo-Bin, päättelen. J vahvistaa kuuluvansa kanta-asiakkaisiin. Leppeä mies kuumenee muistellessaan Prahan kevättä ja sen surullista loppua. – Vitun kommarit! hän manaa ja tilaa lisää olutta. Yritän asettua tiskillä sellaiseen asentoon, ettei J ihan heti huomaisi Sharing Is Caring — Karl Marx -paitaani.

Tiskinmutkan toisella puolella Fred jutustelee britin kanssa. Tai britin ja britin… – I’m Cornish! jätkä täsmentää.

Kuten Gdanskissa ja Kotkassakin, tälläkin laidalla Itämerta keskustelu kääntyy melko pian Venäjään sekä Ukrainan sotaan. Suomen ulkopolitiikka herättää hämmennystä. Fred puolustaa Suomen linjaa käytännölliseksi. Mutta toisaalta Nato ja… blaablaablaa.

Itse en jaksa keskittyä tuttua latua suhaavaan Venäjä-jäpätykseen. Kyselen J:ltä Bo-Bin historiasta.

– Tässä on ollut baari lähemmäs sata vuotta, J kertoo. – Alun perin tämä oli merimieskapakka. Rakensivat tietoisesti amerikkalaistyyliseksi baariksi. Kuusikymmentäluvulla baari myytiin ja uusi omistaja nimesi paikan koiriensa mukaan. Mutta itse kapakan puolella hän ei muuttanut mitään.

Sisustuksessa on tosiaan aidon oloinen vanhan ajan tatsi, se ei tunnu halvalta jäljittelyltä. Ruutuliinat pöydissä, koukerokuvioiset tapetit, punaista ja ruskeaa. Ja tilaan nähden valtava tiski. Juu, onhan siinä tiettyä ameriikkatatsia.

J näyttää sytkäriään, jossa on baarin logo, kaksi koiraa. – Toinen on Bo ja toinen Bi, hän kertoo.

Ilta kuluu, Thy-pullo toisensa perään tyhjenee. Siirrymme pöytään. Jutustelun lomassa katselen tiskillä istuvaa tšekkiläiskaunotarta, jolla on Houdová-luokan sääret ja Brežnev-kaliiperin kulmakarvat. Sekä nyt juttukaverinaan harmaahapsinen äijä, joka aiemmin jurotti tiskin päädyssä. Mies peittää näkymäni, vain hiukan neidin säärtä vilahtelee silloin tällöin näkyviin. Äijän ruhon takaa korviini karkailee kikatusta.

Tulevat tänne ja vievät, jupisen itsekseni. Päätän lähteä. Hortoilen kulman ympäri ja päädyn Skarviin, islantilaisbaariin.

Paikka on täysin tyhjä lukuunottamatta färsaarelaisen louhintakoneyrityksen (tms.) jätkiä, joilla on kaikilla samanlaiset — mutta eriväriset — hatut. He tanssivat pitkin tyhjän juottolan seiniä vanhan rock’n’rollin tahdissa. Yksi karkaa hetkeksi tiskille tilatakseen lisää juotavaa, mutta toinen tarttuu hänen muniinsa ja vetää takaisin tanssimaan.

Niin, joku taisi kyllä varoittaa Bo-Bissa, että Skarv on vähän omituinen mesta.

– Olen Färsaarilta, syön valaanlihaa ja valaanrasvaa ja olen ylpeä siitä! yksi tyypeistä julistaa minulle tiskillä. Kysymättä hän jatkaa: – Ei me niitä valaita kato huviksemme tapeta. Yksi valas ruokkii viisi perhettä koko talven. Tulet meille käymään kun satut sinne päin, niin meikä tarjoaa semmoset valaspihvit, että. Ja sitten tanssitaan!

Kuin painottaakseen sanojaan hän ryntää takaisin tanssilattialle. Juon olueni loppuun ja poistun. Bo-Bi on jo kiinni, eikä huvita jatkaa siihen eiliseen juottolaan, joka olisi vielä auki, joten lähden lampsimaan kohti hotellia.

En pääse edes Nørreportin asemalle asti, kun törmään varoitusliiveihin sonnustautuneihin poliiseihin. Tie eteenpäin on suljettu. Lähden kiertämään länteen. Seuraavakin katu on suljettu, ja sitä seuraava.

Risteyksessä poliiseja pällistelee mies kameran kanssa.

– Anteeksi, mitähän täällä oikein on tapahtunut? kysyn häneltä.
– Joku on ammuttu, hän vastaa.
– Taas?
– Taas.

Jatkan matkaa häkeltyneenä. Kaikki kadut pohjoiseen tuntuvat olevan suljettu. Kävelen Østredsparkenille asti ja sen laitaa seuraten pääsen viimein hotellille, ohi poliisisulkujen.

Kotvasen kuluttua hotellihuoneeseen saapuu myös Fred, joka on jäänyt jumiin toiselle laidalle sulkuja. Hän kertoo jutelleensa tiesululla pitkään naispoliisin kanssa, joka oli ollut totaalisen hot konepistoolinsa kanssa, kunnes mimmi oli melko suorasukaisesti vihjaissut, että tässä olis näitä hommiakin kyllä.

Fred lysähtää nojatuoliin ja vakavoituu. – Tänään kaksi ihmiselämää loppui.

Syömme sardiineja ja näkkileipää hiljaisina. Sammumme.

Aamulla selviää, että kolmaskin ihmiselämä oli yöllä päättynyt — nimittäin terrori-iskujen tekijän. Poliisi oli ampunut hänet ilmeisesti niihin aikoihin, kun me sammuimme. Eikä missään kovin kaukana, muutaman korttelin päässä sillan toisella puolella Nørrebrossa.

Lipitämme lähikapakka Funchs Vinstuessa krapulakaljoja ja taivastelemme yön tapahtumia. Viereisen pöydän vanhan pariskunnan mies kommentoi väliin: – Sanoitteko että olitte Hotel Jørgensenissä? Tiesittekös, että muutama vuosi sitten siellä räjähti?

– Se oli tšetšeeniterroristi, joka oli itse väsännyt pommin, mies jatkaa päätellen ilmeistämme, että ei, emme tienneet. – Mutta se laukesi liian aikaisin, hotellihuoneessa. Tyyppi vahingoitti vain itseään.

Juomme oluemme, keräämme laukkumme ja lähdemme.

Lentokoneessa takaisin Suomeen mietin, että on se sentään hienoa, että Kööpenhaminasta edelleen löytyy ainakin yksi mesta, jossa tunnelma ei tunnu uhkaavalta.

1 / 2

© Komitea 2020. Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa ja Twitterissä!