Avainsana: tanssit

Sarkka, Oulu

Vesivoimalan kautta keskustaan. Ihailen laitoksen seestynyttä jylhyyttä illan sinessä roikkuvien pilvien alla. Voimalan läpi syöksyvä vesi sen sijaan pärskää hulluna alakanavan laitoja vasten. Aivan vesivoimalan vieressä seisoo kerrostaloja muina rakennuksina, sen kummemmin hötkyilemättä.

Ollaan Oulussa.

– Käveltiin Fredin kanssa Kolmatta linjaa, kun se sai idean siihen kappaleeseen, E kertoo Sarkan kulmapöydässä myöhemmin. – Sillä lailla ne välillä syntyy.

Nyökkäilen, vaikka olen kyllä ollut vähän toisessa käsityksessä biisin syntytarinasta. Eikös se ensinnäkin ollut käännöskappale, ja eikös Juha Vainio poiminut nimen tekstille tökkäämällä sokkona puhelinluettelon karttaa?

Mutta mitäpä sitä vastaan väittämään. E oli paikalla, minä en. Ja pitäähän sitä merimieskapakassa varautua kuulemaan merimiestarinoita  –  sumuisten luotojen seireeneistä ja kurimuksista kurkottavista merihirviöistä.

Valokuvat rahtilaivoista ja jäänsärkijöistä koristavat Sarkan seiniä. Istuinsyvennysten selkämyksiä kiertää paksu köysi. Venerunkojen pienoismalleja roikkuu siellä täällä. Teema ei jää epäselväksi.

Mutta nykyään kaikki tuo on pelkkää koristetta, E kertoo hienoista haikeutta äänessään. Ei näy merimiehiä enää. Mistä niitä tulisikaan, kun ei ole laivojakaan. Toisin oli silloin kun kapakka avattiin, joskus jatkosodan aikoihin.

Käyn hakemassa seuraavat meille. Tiskillä riittää kun sanon “samanlainen tuolle baskeripäiselle herralle tuolla” ja kossufanta hulahtaa mukiin. Taitavat tuntea miehen. Itse pitäydyn oluessa.

– Kyllä mää maksan omani, E painottaa. – Rahaa on.

Ehdotan, että E tarjoaa seuraavan kierroksen. Järjestely kelpaa hänelle. – Vaikka mun pitääs tästä kyllä lähteä Iihin kylmäsavustamaan lohta.

Vieläkö sinne tähän aikaan pääsee, ihmettelen. – Otan taksin, E sanoo ja luo taas tuiman mulkaisun minuun, niin kuin joka kommenttinsa päätteeksi. – Nelejäkymmentä kilometriä. Mutta pääsen kympillä, kun on tota vammaa.

E naputtaa kävelykepillä jalkaansa ja mulkaisee tuimasti.

– Mennee hyvin kaupaksi kylmäsavustettu. Niin paljon saan myytyä, kun vaan ehrin savustaa. Teen aina kakskytä kiloa kerralla. Saman tien mennee. Ja hyvät on voitot. Mutta ihan harrastushan se vaan on, kulluu aika mukavasti.

– Saatanan hyväähän se, vakuutan jotain sanoakseni sekä yrittäen tavoitella E:n ilmaisutyyliä, – kylmäsavustettu lohi.

Sitten saan vakuutella, että juuri nyt ei ole tarvetta pakastimelliselle lohta. Onneksi karaokevuoro vaihtuu ja Tapio Rautavaaraa alkaa soida kaiuttimista.

– Mää tapasin Rautalapion pari päivää ennen sen kualemaa, E innostuu kertomaan. – Kontulan uimahallilla nähtiin. Äijä näytti ihan hyväkuntoiselta. Ei olis arvannu.

Lähden vessaan. Tupaten täysi tanssilattia on suoraan käymälöiden edessä. Pujottelen tanssivien parien välistä tehden itsekin melkoisia lanneliikkeitä väistellessäni heitä. Täällä porukka tosiaan tanssii, ei vain nojaile toisiinsa.

Palatessani E huitoo laseja keräävälle plokkarille. Tämä tuo seuraavan kierroksen pöytään. Hetkinen, eivät pyytäneet rahaa, ihmettelen. – Tää on ollu mun kantapaikka jo nelejäkymmentä vuotta, E kertoo. – Tietävät, että maksan lähtiessä. Tuntevat kyllä.

– Tiiä sitten, onko se hyvä vai huono asia, E jatkaa hetken päästä.

Äidymme ylistämään kantapaikkuuden autuutta. Ihmisellä pitää olla vakiokapakka, muuten ei elämä ole missään ankkurissa.

– Mutta pitää olla asiallisesti, E painottaa. Nyökkäilen, että juu, ei sovi sekoilla. Kantapaikka on pyhä. Vähän kuin kirkko tai verovirasto.

Teen lähtöä. E kauppaa vielä lohtaan, mutta pahoittelen, että lento takaisin lähtee jo päiväsaikaan huomenna. Tuskin ehditään nähdä sitä ennen uudestaan.

– Nääkö lensit tänne? E hämmästelee. Kerron, että halpalentoyhtiön tarjousliput Helsingistä Ouluun maksoivat vähemmän kuin vakiohintaiset junaliput Turkuun. Siitäpä sitten päsähti mieleen tulla viikonlopuksi käymään.

– On se kyllä, E jupisee. – Ei oo merimiehiä, mutta ei kyllä lentämisessäkään enää ole hohtoa. Nykyään ihmiset on vaan rahtia niissä koneissa. Ku sillejä suolassa.

Teen samanmielisyyttä ilmaisevia äännähdyksiä ja poistun ennen kuin E saa aasinsiltansa pystyyn ja rupeaa taas kauppaamaan kalojaan.

Kävelen kohti Tuiraa. Merikosken voimalaitos pauhaa yölläkin, taukoamatta. Padon portilla möyryävä vaahtoava vesi näyttää kaukaa katsottuna kuin muodostumassa olevalta pilveltä, joka kohtsillään nousee taivaalle.

Pilvitehdas.

Kairo, Kotka

Onkohan tanssilattia radioaktiivinen? Kukaan ei vahingossakaan astu sille, vaan kaikki jököttävät seinustan pöydissä ja vain katselevat bändiä, joka veivaa rhythm & bluesiaan. Ihan hyvin se kulkee, mikäs siinä, kitarasoolot vain ovat jumalattoman pitkiä ja tylsiä.

Ikkunoista hohtavat sataman valot. Laivoja siellä ei näy, ei ole näkynyt enää pitkiin aikoihin. Mutta päin vastoin kuin laivat, ravintola Kairo ei ole nostanut ankkuriaan. Se löytyy samasta paikasta kuin aina ennenkin, Kotkan Satamakadulta.

Pöydissä on valkoiset liinat, sieraimissa tuntuu puutalon tuoksu. Silmät sulkemalla voi kuvitella ravintolan täyteen tupakansavua, äriseviä merimiehiä, ilotyttöjen kujertavaa kikatusta ja nurkkaan pari pahaenteisesti mulkoilevaa hämärämiestä. Tai jotain sellaista — mitäpä minä siitä mitään tietäisin, mitä nyt tarinoita olen kuullut.

Nyt nuo ajat tuntuvat kuitenkin yhtä kaukaisilta muistoilta kuin laivat Kotkan satamassa. Paikallinen kitaristi nousee toisen setin puolivälissä lavalle vierailemaan ja aloittaa oman loputtoman soolonsa. Ei hitto, tätä ei henkilö kyllä kestä. Päätän käydä vilkaisemassa muita baareja ja palata myöhemmin takaisin.

Haahuilen hetken Kotkan satama-alueella, jossa yllätän itseni ihailemasta Mox Mäkelän Yölaiva-teosta. Se on korkealle telineelle nostettu paatti, jonka koko runko on päällystetty vanhojen liikennemerkkien heijastepalasilla. Reunat on koristeltu autojen takavaloilla. Sisältä kuuluu aika ajoin aavemaista musiikkia ja tehosteääniä. Katselen pläjäystä pitkään ja monesta kulmasta. Autojen valojen osuessa siihen vene hehkuu yössä.

Viimein havahdun matkakaljojen loppumiseen. Lähden kohti keskustaa. Kohta löydän itseni Pub Jaakko V:n tiskiltä. Bändi on keräämässä kamojaan, ei aavistusta mitä missasin. No, juon menetetyille kulttuurielämyksille.

Äkkiä viereen ilmestyy nainen, osapuilleen äitini ikäinen, veikkaisin. Kohtsillään hän itse vahvistaa arvioni oikeaksi rupeamalla jupisemaan siitä kuinka en tiedä oikeasta sodasta mitään, koska en ole Karjalasta joutunut lähtemään evakkoon lapsena. Myönnän omakohtaisten sotakokemuksieni olevan niukanlaiset, mutta yritän päteä kertomalla sentään syöneeni mädätettyä haita. Tällä saan hetkeksi pointseja, mutta pian ollaan taas Karjalassa syömässä jäätyneitä punajuuria ja sitä rataa. Tätä jatkuu hyvän kotvan, olen liian kohtelias lähteäkseni ja oluttakin saa lisää turhan kätevästi vain lasia ojentamalla.

Äkkiä viereen ilmestyy nainen, osapuilleen äitini ikäinen, veikkaisin. Kohtsillään hän itse vahvistaa arvioni oikeaksi rupeamalla jupisemaan siitä kuinka en tiedä oikeasta sodasta mitään, koska en ole Karjalasta joutunut lähtemään evakkoon lapsena. Myönnän omakohtaisten sotakokemuksieni olevan niukanlaiset, mutta yritän päteä kertomalla sentään syöneeni mädätettyä haita. Tällä saan hetkeksi pointseja, mutta pian ollaan taas Karjalassa syömässä jäätyneitä punajuuria ja sitä rataa. Tätä jatkuu hyvän kotvan, olen liian kohtelias lähteäkseni ja oluttakin saa lisää turhan kätevästi vain lasia ojentamalla.

Lopulta tädin äidyttyä paasaamaan Ukrainasta uutena Karjalana mainitsen itse asiassa olevani maanpetturisivari ja arvelen Venäjän hyökätessä Suomeen olevani ensimmäisenä karkaamassa pakoon, lällätellen pilkallisesti. Saman tien tämän sanottuani tajuan, ettei se tainnutkaan tulla ulos silleen kepeän itseironisesti, niinku. Tunnelma on hetken jäätävä, mutta jo moneen otteeseen juttuaan luupannut täti päättää vain tyynesti unohtaa koko välikohtauksen ja aloittaa taas alusta karjalaevakkooikeasotablaablaatuksensa. Onneksi valomerkki viimein katkaisee loputtoman paasauksen, ja saan riuhtaistua itseni ylös baarijakkaralta, ulos viimaiseen yöhön.

Tympii. Ei tämä nyt oikein suju. Ei hotsita mennä takaisin Kairoon (eipä se olisi ollut aukikaan, myöhemmin selviää), joten kipaisen pizzan mukaani ja palaan hotellille. Hämmästelen Ennustaja-tv:n mainoksia (joissa enkelien ja tarot-korttien seassa mystisenä voimana luetellaan myös kvanttifysiikka), kunnes nukahdan.

Hemmetti, ei olisi pitänyt ottaa niitä iltapäivätorkkuja, kiroan seuraavana iltana Kairoon kavuttuani. Tämäniltainen bändi kuulostaa paljon eilistä pirteämmältä. Veivaavat bluegrassia reippaalla tatsilla. Yleisöäkin on paljon enemmän, valtaosa pöydistä täynnä. Mutta nelituntisiksi repsahtaneiden torkkujeni takia olen myöhässä: menossa on jo encore. Kuulen vain yhden biisin Jussi Syren & The Groundbreakersilta. Meininki kuitenkin vakuuttaa heti. Täytyypä tutustua.

Keikan loputtua siirryn sivubaarin tiskille jurottelemaan. Koko ravintola näyttää tyhjenevän. Niin se usein menee, kertoo baarimikko, ihmiset tulevat katsomaan shown ja lähtevät sitten. Paikkaa pidetään yleisön mukaan auki. Hän yrittää vielä houkutella ihmisiä jäämään laittamalla karaokemasiinaan hittejä soimaan, mutta ketään ei tunnu karaoke kiinnostavan. Pian havaitsen olevani baarin ainoa asiakas.

Tuijottelen tiskiä ja mieleen muistuu edesmenneen isäukon tarina siitä, kuinka hän Kotkan Kairossa baaritiskiä rakennellessaan tapasi Juha Vainion. Tarinassa Junnu kolistelee portaita ravintolaan kilisevä muovikassi kummassakin kädessä, kaatuu lattialle rähmälleen ja sammuu. Isä ja työkaverinsa nostavat miehen sohvalle nukkumaan ja jatkavat sitten baaritiskin nikkarointia.

Tuntia–paria myöhemmin Junnu herää ja ensimmäinen asia, joka hänen silmiinsä osuu, on lähes valmis baaritiski. — Jumalauta miten hieno! Mäkin haluan tollasen! hän julistaa. Niin sitä sitten päädytään ryyppäämään Juha Vainion kanssa ja myöhemmin rakentamaan hänelle baaritiski kotiin.

Kyselen Kairon työntekijöiltä, voisiko tarina olla totta. (Ukon tarinat kun kannatti yleensä nauttia roimahkon suola-annoksen kera.) Miksei, vahvistavat, 60-luvun lopullahan Junnu vielä joi, mutta tämä nimenomainen tiski se ei voinut olla, vanhempi työntekijä lisää. Sivubaarin alue oli niihin aikoihin vielä terassia. Lisäksi kyseinen tiski on uusittu 2000-luvulla, kertoo nuorempi. Kyseessä on täytynyt olla pääsalin baaritiski. Vanhempi työntekijä valittelee, ettei tiedä, onko se uusittu 60-luvun lopulla, hän kun on ollut talossa vain 40 vuotta.

Laskevat kassaa, siivoavat vessoja. Kaipa sitä täytyy ruveta tekemään lähtöä, päättelen. Käyn vielä vilkaisemassa salin tiskiä. Pelkistetympi kuin sivubaarissa, kulmikkaan 70-lukulaiselta näyttää. Hmm, ken tietää. Ukko kyllä suosi tuommoista aikanaan modernia tyyliä, että sikäli… mutta toisaalta saattaahan se olla vain kerrottaessa kasvanut tarinakin.

Toteamme baarihenkilökunnan kanssa, että tarinoita tarvitaan, ovat ne sitten totta tai eivät.

Jatkan neljään asti auki olevaan karaokehelvettiin. Kairo jää satamaan valvomaan yötä, upoten omaan tarinaansa.

Seuraavana päivänä bussissa matkalla kotiin Kotkan poikii ilman siipii alkaa soida päässä, eikä ihan hevillä lopukaan.

© Komitea 2020. Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa ja Twitterissä!