Seuralaiseni reippaana järjesteli meille paikkoja dervissien sema-seremoniaan. Kohtelias sähköposti lopulta kertoi meille että varsinaisessa Meslevi talossa ei ollut tilaa, mutta Sultanahmetilla sijaitsevassa tilassa olisi. Saimme osoitteen ja lähdimme metsästämään paikkaa.
Koska hemmoittelun alkuun päästyään on vaikeaa lopettaa aloitimme heti naapurista menemällä manikyyriin. Tämä täysin yltiömäistä rahanhukkaa oleva kaunistautumispalvelu oli minulle tässä iässä ihan vierasta. Siinä sitten tungin sormia lämpimään veteen kun turkkilainen nainen kehoitti. Toruikin vielä kynsinauhoista. Sinistä lakkaa oli kahta eri vaihtoehtoa joista valitsin tummemman. Koko setti maksoi mahtavat 10 liiraa. Samalla pääsimme näkemään miten vieressä nypittiin kulmakarvoja ompelulankaa kiertämällä! Taidokasta, väitän minä.
Jatkoimme matkaa kohti Sultanahmettia pohtien mitä kaikkea piti vielä hankkia. Haaveilin myös hiustenleikkuusta mutta epäilin uskaltamistani, sillä jo Saksan reissu osoitti ettei ole helppoa kommunikoida parturin kanssa ilman yhteistä kieltä. Tosin mikä tahansa tekisi kyseiselle reuhkalle hyvää…
Sitä ennen on metsästettävä se esityspaikka! Joka on suuren tien sivukadulla jonka nimeä ei löydy kartasta. Ja jokainen jolta kysymme neuvoa neuvoo eri suuntaan… Lopulta löydämme Istanbulin kirjallisuusseuran tilat joissa järjestetään kyllä sema-seremoniaa. Onko tämä sama paikka, kuka tietää, mutta avulias tarjoilija vastapäisestä ravintolasta kertoo meille että sairastapauksen vuoksi seremonia on peruttu. Pettymys, uupumus ja kiukku alkaa nousta sisällämme ja tarjoilijan ärsyttävästä kehoituksesta huolimatta istumme pöytään ja tilaamme ruokaa ja kahvia. Nälkä ei ainakaan paranna tilannetta. Varasuunnitelma kehiin! Dervissit on nyt nähtävä pyörimässä ja tämä on viimeinen ilta!
Noin puoli askia tupakkaa myöhemmin maksettuamme ruoan tarjoilija vie meidät kulman taakse olevaan matkatoimistoon. Ihan sama varasuunnitelma siis kuin minullakin!
Äärimmäisen ystävällinen asiakaspalvelija sitten varaa meille paikat toisesta paikasta, tanssin keskuksesta. Pieni paikka, ei paljoa porukkaa, näkee hyvin luvataan. Vihdoin saan kuvia dervisseistä pyhän seremonian kesken!
Aloimme myös oppia turkkilaisille tavoille. Tarvitsimme internetkahvilan printterillä tehdäksemme check inin lennolle ja tulostaaksemme boarding passit. Kysyimme ohjetta matkatoimistosta joka ”yllättäen” tarjoutui että saamme tehdä sen heidän koneellaan ja tulostimellaan! Kiitimme kauniisti ja ryhdyimme hommiin. Koko homma meinasi tietenkin kaatua siihen että seuralaiseni passi oli majapaikassamme mutta onneksi internetin syövereissä oli siitä kopio ja saimme passin numeron kysyttyyn kenttään.
Tästä riemastuneina suuntasimme vastapäiseen krääsäkauppaan etsimään korvakoruja joita emme siitä löytäneet. Sen sijaan päätin nyt uskaltaa viereiseen kuaföriin kysymään hiustenleikkauksen hintaa. Aikamoista ylihintaahan tämä pyysi paikallisittain mutta suomalaiselle turistille päätin sen kelpaavan. Ohjeet menivät jotenkin perille vaikka kovin rankasti ei uskaltanut tuokaan lyhentää, haukkuipahan minun oman leikkuujälkeni, kertoi että hiukset olivat huonossa kunnossa ja leikkasi näppärästi kuin olisi joskus aiemminkin tehnyt tätä hommaa.
Noin kolme kiloa kevyemmällä päällä jatkoimme sitten kauppojen kiertelyä. Niitä oikeasti nättejä vaatteita ei ollut varaa ostaa joten eksyimme valtavaan korukauppaan. Koruja oli erilaisia niin paljon että siellä ihan tikahtui! Postikortitkin saimme postiin viimeisenä päivänä kun ystäväni bongasi sellaisen palvelun krääsäkaupasta.
No kaikki sujuu kuin rasvattu! Paitsi hermot, joilla oli hiukan kiristymisvaikeuksia jokaisen tarjoilijan ja kauppiaan tuputtaessa meille jotain. Palloilimme viimeisen puoli tuntia ympäriinsä ennen kuin etsiydyimme tanssikeskukseen.
Joka oli aivan pakattu! Polttaessamme tupakkaa ilmaantui ovelle satapäinen kakaralauma joten tumppasimme siihen paikkaan ja kiirehdimme sisälle. Sisällä ihmiset seisoivat miten sattuu. Portaissa ei kukaan osannut antaa tilaa. Vessaan oli jonoa. Kaikki oli pielessä! Paikatkin saimme ties mistä takanurkasta eikä edestä vastaanottamasta jumalan rakkautta. Ihmiset siirtelivät tuoleja, räpelsivät kaikkea, puhuivat ja sekoilivat ja olisi kyllä kranaatinheittimellä ollut töitä. Teinitkin näyttivät eturivissään niin elämäänsä kyllästyneiltä, että olisin ihan mielelläni päästänyt heidät kärsimyksistään.
Eikä tietenkään saanut valokuvata seremonian aikana. Edes lehdistövalhe ei mennyt läpi ja antanut erikoisoikeuksia. (Ei sen puoleen että kamerani olisi siihen riittänytkään, tahdon sen uuden rungon!)
No mutta asiaan. Kaunista ja hienoa ruokohuilumusiikkia kuunneltuamme aloitti vanha mies ehkä sen lauletun rukouksen jonka tahtiin semasenit sitten kävelivät, kumarsivat ja aloittivat pyörimisen. Pyöriminen tapahtui lähes synkronisoituna hypnoottisena toimintana jonka aikana semasenit mutisivat, mitä tulkitsin, rukouksia. Pää vinossa, toinen käsi kämmen ylöspäin ja toinen kämmen alaspäin he kanavoivat jumalan rakkautta ihmisille. Tai kuten voisi tulkita modernina wannabe mystikkona, maailmankaikkeuden voimaa taivaasta maahan. Rituaaliin kuului erinäinen määrä kävelyä kääntyen ja kumarruksia.
Semasenin asuissa on symboliikkaa. Pitkän sormustimen muotoinen kamelinkarvahattu on kuin hautakivi, se kuvaa egon kuolemaa. Seremonian alussa semasenit ovat pukeutuneet mustaan kaapuun jonka he hylkäävät, tämäkin kuvaa kuolemaa ja vapautumista. Seremonian lopuksi he pukivat kaavun jälleen ylleen, kuin palatakseen arkimaailmaan.
Kaiken kaikkiaan voin kuvitella että tanssi on varsin meditatiivinen ja mystinen kokemus.
Nyt se oli sitten nähty. Meilkein kaikki mitä tulimme näkemään tuli kohdattua ja oli aika suunnata iltaoluelle. Saimme terassilla seuraksemme likaisen valkoisen kissan joka kehräsi ja kaipasi rakkautta melkein koko ajan mitä siinä istuimme. Päätin törsätä rahaa ja ostin kioskista ylihintaista kuivaa lihaa hänelle. Siirryimme hiukan katua pidemmälle ruokintapuuhaan ja taisteltuani hetken pyysin ohi kulkevalta raksamieheltä apua. Tämähän avasi muovipakkauksen multitoolillaan hetkessä ja jäi seuraamaan kissan ahmivaa ruokailua kanssamme. Koitin paloitella lihaa sopivammiksi paloiksi mutta aivan turhaan! Tämä kissahan aloitti isoimmasta palasta ettei vaan kukaan tule ja vie sitä pois!
Olisimme varmaan istuneet pidempäänkin mutta viimeinen lautta kutsui. Väsyneinä mutta onnellisina palasimme sänkyyn, seuraava päivä oli lähdön aika.
