Onneksi hyvää kannattaa odottaa! Tässä viimein ensimmäinen satsi valokuvia Turkin tutkimusmatkaltamme.

Olkaa hyvät, Sininen moskeija!

Pictures are always worth waiting for! This is the first patch of photographs from our Turkey explorations.

Here you go, The Blue Mosque!

The Blue Mosque is a visible landmark in the old town.

Washing your feet is important

Minaret above us

Dress appropriately in holy places.

Studying

The size of the Blue Mosque only hits you when you get inside

Light from the windows

Intricate decorations are just overwhelming

Matkapäivät ovat aina samanlaisia. Ronttaa suurta laukkua lentokentälle juuri kun olet tottunut kaupunkiin jossa olet. Toisaalta väsymys houkuttelee jo kotiin, mutta samalla on vaikea luopua paikasta jossa olisi vielä niin paljon koettavaa.

Lähdimme juuri oikeaan aikaan sillä Istanbulissa tuli räntää ja keli oli inhottavan kylmä ja melkein kotoisa. Istanbulissa tulee lunta noin neljä kertaa vuodessa. Jotenkin en ollut yllättynyt että lentomme myöhästyi, sillä koko Atatürkin kentällä on vain yksi jäänestosuihkutin ja oman maan koneet toki menevät edelle. Odotimme siis lentokoneessa istuen tuhottoman pitkän ajan, aina uudelleen kuullen että odotamme edelleen päästäksemme jäänestojonoon. Tuska! Päästäkää röökille! Turhauma! Entä jatkolento? Aaaargh!

Riikassa sitten juoksimme koneesta lentokenttäbussiin jumahtaaksemme turvatarkastukseen jossa kiukuteltiin sitten kaikesta. Kengät, vyöt, granaattiomenamehuakin oli 40g liikaa. Vajaa tunti aikaa airbalticin viimeiseen lentoon Helsinkiin. Passintarkastusjono. Transfer centerin tyyppi oli elämäänsä kyllästynyt ja halusi vain nimet, muitakin samassa tilanteessa olevia oli siis ollut edellä. Vihdoin tupakalle. Kahvio! Jotain mitä voi kutsua ruoaksi, oikean portin etsiminen. Ehdin vielä ostamaan jääteetä ja pääsin vessaan ennen kuin jatkoimme jonossa kyllästymistä. Tietenkin akku loppui ja kirjoittamani blogiteksti katosi bittiavaruuteen sen myötä.

Lento Helsinkiin sujui ajallaan ja mukavasti. Laukkukin saapui vastoin ennakko-odotuksia kanssamme oikeaan maahan. Kyytimmekin oli paikalla meitä noutamassa edellisen lähettämän tekstarivihjeen perusteella. Pääsimme auton skrabaamisen jälkeen ajamaan Turkuun ja jäisestä kelistä huolimatta olimme perillä reippaasti ja ilman mitään sattumuksia.

Flunssanalun kanssa kaaduin onnellisena sänkyyni. Upea matka, minne mennään seuraavaksi?

Seuralaiseni reippaana järjesteli meille paikkoja dervissien sema-seremoniaan. Kohtelias sähköposti lopulta kertoi meille että varsinaisessa Meslevi talossa ei ollut tilaa, mutta Sultanahmetilla sijaitsevassa tilassa olisi. Saimme osoitteen ja lähdimme metsästämään paikkaa.

Koska hemmoittelun alkuun päästyään on vaikeaa lopettaa aloitimme heti naapurista menemällä manikyyriin. Tämä täysin yltiömäistä rahanhukkaa oleva kaunistautumispalvelu oli minulle tässä iässä ihan vierasta. Siinä sitten tungin sormia lämpimään veteen kun turkkilainen nainen kehoitti. Toruikin vielä kynsinauhoista. Sinistä lakkaa oli kahta eri vaihtoehtoa joista valitsin tummemman. Koko setti maksoi mahtavat 10 liiraa. Samalla pääsimme näkemään miten vieressä nypittiin kulmakarvoja ompelulankaa kiertämällä! Taidokasta, väitän minä.

Jatkoimme matkaa kohti Sultanahmettia pohtien mitä kaikkea piti vielä hankkia. Haaveilin myös hiustenleikkuusta mutta epäilin uskaltamistani, sillä jo Saksan reissu osoitti ettei ole helppoa kommunikoida parturin kanssa ilman yhteistä kieltä. Tosin mikä tahansa tekisi kyseiselle reuhkalle hyvää…

Sitä ennen on metsästettävä se esityspaikka! Joka on suuren tien sivukadulla jonka nimeä ei löydy kartasta. Ja jokainen jolta kysymme neuvoa neuvoo eri suuntaan… Lopulta löydämme Istanbulin kirjallisuusseuran tilat joissa järjestetään kyllä sema-seremoniaa. Onko tämä sama paikka, kuka tietää, mutta avulias tarjoilija vastapäisestä ravintolasta kertoo meille että sairastapauksen vuoksi seremonia on peruttu. Pettymys, uupumus ja kiukku alkaa nousta sisällämme ja tarjoilijan ärsyttävästä kehoituksesta huolimatta istumme pöytään ja tilaamme ruokaa ja kahvia. Nälkä ei ainakaan paranna tilannetta. Varasuunnitelma kehiin! Dervissit on nyt nähtävä pyörimässä ja tämä on viimeinen ilta!

Noin puoli askia tupakkaa myöhemmin maksettuamme ruoan tarjoilija vie meidät kulman taakse olevaan matkatoimistoon. Ihan sama varasuunnitelma siis kuin minullakin!

Äärimmäisen ystävällinen asiakaspalvelija sitten varaa meille paikat toisesta paikasta, tanssin keskuksesta. Pieni paikka, ei paljoa porukkaa, näkee hyvin luvataan. Vihdoin saan kuvia dervisseistä pyhän seremonian kesken!

Aloimme myös oppia turkkilaisille tavoille. Tarvitsimme internetkahvilan printterillä tehdäksemme check inin lennolle ja tulostaaksemme boarding passit. Kysyimme ohjetta matkatoimistosta joka ”yllättäen” tarjoutui että saamme tehdä sen heidän koneellaan ja tulostimellaan! Kiitimme kauniisti ja ryhdyimme hommiin. Koko homma meinasi tietenkin kaatua siihen että seuralaiseni passi oli majapaikassamme mutta onneksi internetin syövereissä oli siitä kopio ja saimme passin numeron kysyttyyn kenttään.

Tästä riemastuneina suuntasimme vastapäiseen krääsäkauppaan etsimään korvakoruja joita emme siitä löytäneet. Sen sijaan päätin nyt uskaltaa viereiseen kuaföriin kysymään hiustenleikkauksen hintaa. Aikamoista ylihintaahan tämä pyysi paikallisittain mutta suomalaiselle turistille päätin sen kelpaavan. Ohjeet menivät jotenkin perille vaikka kovin rankasti ei uskaltanut tuokaan lyhentää, haukkuipahan minun oman leikkuujälkeni, kertoi että hiukset olivat huonossa kunnossa ja leikkasi näppärästi kuin olisi joskus aiemminkin tehnyt tätä hommaa.

Noin kolme kiloa kevyemmällä päällä jatkoimme sitten kauppojen kiertelyä. Niitä oikeasti nättejä vaatteita ei ollut varaa ostaa joten eksyimme valtavaan korukauppaan. Koruja oli erilaisia niin paljon että siellä ihan tikahtui! Postikortitkin saimme postiin viimeisenä päivänä kun ystäväni bongasi sellaisen palvelun krääsäkaupasta.

No kaikki sujuu kuin rasvattu! Paitsi hermot, joilla oli hiukan kiristymisvaikeuksia jokaisen tarjoilijan ja kauppiaan tuputtaessa meille jotain. Palloilimme viimeisen puoli tuntia ympäriinsä ennen kuin etsiydyimme tanssikeskukseen.

Joka oli aivan pakattu! Polttaessamme tupakkaa ilmaantui ovelle satapäinen kakaralauma joten tumppasimme siihen paikkaan ja kiirehdimme sisälle. Sisällä ihmiset seisoivat miten sattuu. Portaissa ei kukaan osannut antaa tilaa. Vessaan oli jonoa. Kaikki oli pielessä! Paikatkin saimme ties mistä takanurkasta eikä edestä vastaanottamasta jumalan rakkautta. Ihmiset siirtelivät tuoleja, räpelsivät kaikkea, puhuivat ja sekoilivat ja olisi kyllä kranaatinheittimellä ollut töitä. Teinitkin näyttivät eturivissään niin elämäänsä kyllästyneiltä, että olisin ihan mielelläni päästänyt heidät kärsimyksistään.

Eikä tietenkään saanut valokuvata seremonian aikana. Edes lehdistövalhe ei mennyt läpi ja antanut erikoisoikeuksia. (Ei sen puoleen että kamerani olisi siihen riittänytkään, tahdon sen uuden rungon!)

No mutta asiaan. Kaunista ja hienoa ruokohuilumusiikkia kuunneltuamme aloitti vanha mies ehkä sen lauletun rukouksen jonka tahtiin semasenit sitten kävelivät, kumarsivat ja aloittivat pyörimisen. Pyöriminen tapahtui lähes synkronisoituna hypnoottisena toimintana jonka aikana semasenit mutisivat, mitä tulkitsin, rukouksia. Pää vinossa, toinen käsi kämmen ylöspäin ja toinen kämmen alaspäin he kanavoivat jumalan rakkautta ihmisille. Tai kuten voisi tulkita modernina wannabe mystikkona, maailmankaikkeuden voimaa taivaasta maahan. Rituaaliin kuului erinäinen määrä kävelyä kääntyen ja kumarruksia.

Semasenin asuissa on symboliikkaa. Pitkän sormustimen muotoinen kamelinkarvahattu on kuin hautakivi, se kuvaa egon kuolemaa. Seremonian alussa semasenit ovat pukeutuneet mustaan kaapuun jonka he hylkäävät, tämäkin kuvaa kuolemaa ja vapautumista. Seremonian lopuksi he pukivat kaavun jälleen ylleen, kuin palatakseen arkimaailmaan.

Kaiken kaikkiaan voin kuvitella että tanssi on varsin meditatiivinen ja mystinen kokemus.

Nyt se oli sitten nähty. Meilkein kaikki mitä tulimme näkemään tuli kohdattua ja oli aika suunnata iltaoluelle. Saimme terassilla seuraksemme likaisen valkoisen kissan joka kehräsi ja kaipasi rakkautta melkein koko ajan mitä siinä istuimme. Päätin törsätä rahaa ja ostin kioskista ylihintaista kuivaa lihaa hänelle. Siirryimme hiukan katua pidemmälle ruokintapuuhaan ja taisteltuani hetken pyysin ohi kulkevalta raksamieheltä apua. Tämähän avasi muovipakkauksen multitoolillaan hetkessä ja jäi seuraamaan kissan ahmivaa ruokailua kanssamme. Koitin paloitella lihaa sopivammiksi paloiksi mutta aivan turhaan! Tämä kissahan aloitti isoimmasta palasta ettei vaan kukaan tule ja vie sitä pois!

Olisimme varmaan istuneet pidempäänkin mutta viimeinen lautta kutsui. Väsyneinä mutta onnellisina palasimme sänkyyn, seuraava päivä oli lähdön aika.

Lauantai oli jo laiskuutta täynnä. Viilentyvä keli ja sekalaiset

suunnitelmat eivät saanet meitä Belgradin metsään reippailemaan.

Suunnittelimme menevämme Mevleni hanesiin katsomaan semaa, mutta

esitys oli täynnä. Onneksi esityksiä olisi myös sunnuntaina.

Lähdimme siis kävelylle emäntänme kanssa, ihastelimme Uskudarin

erilaisia taloja ja kujia sekä kyselimme Turkista. Opin yhden

turkkilaisen kannan isänmaallisuuteen, kurdeihin, työhön. Sananvapaus,

poliisin valtuudet ja hallinnon islamilaistuminen ovat suurimmat

huolet.

Kävelyn jälkeen menimme turkkilaiseen kylpylään, hamamiin. Hamamit

ovat yleisiä ja suosittuja, ilmeisesti Ankara on niistä kuuluisa.

Ja hyvä olikin että meillä oli paikallinen opas, mitään eivät olisi

kaksi turistia ymmärrtäneet.

Rakennus on jaettu kahteen osaan, miesten ja naisten puoleen.

Pukuhuoneessa riisutaan alusvaatteita lukuunottamatta ja kietoudutaan

pyyhkeeseen. Sandaalit jalassa siirrytään kuumaan ja kosteaan isoon

pyöreää huoneeseen jossa keskellä on lämmitetty koroke. Sivustoilla

oli vesialtaita ja penkkejä. Tässä hamamissa oli myös kuiva sauna,

puulauteinen pieni tila jonka kius oli piilossa, mittari kertoi

viittäkymmentä.

Miten hamamissa sitten mikä miten hä?

Iho pehmennetään kaatamalla päälle kuumaa vettä (kuumaa!) kunnes iho

on valmis kuorittavaksi. Sen voi hangata puuvillaisella pesukintaalla

itse tai maksaa palvelusta ja maata hangattavana.

Muut jättivät palvelun väliin mutta minä päätin että tämä pitää nyt

uskaltaa! Hintaa ei tullut kuin kuusi liiraa hankauksesta ja toiset

masajista eli pesusta ja hieronnasta.

Pesijä oli noin viisi tai kuusikymppinen pyöreä nainen puuterin

värisissä alushousuissa. Mitään yhteistä kieltä meillä ei ollut mutta

ihana emäntämme tulkkasi tarvittavat. Ensin pyyhkeen päällä mahallaan,

reipasotteinen pesijä hankasi silti hellävaraisesti koko vartalon

läpi, siirteli alushousuja ja läpsäytti kääntymiskäskyn

vahvistukseksi. Hankaus toistetaan vatsan puolelta, molemmat kyljet ja

vielä istualtaan kädet.

Pesu tapahtuu omalla pesulapulla ja saippualla. Me saimme emännältämme

perinteiset (pannu)laput jotka hänen äitinsä oli morsiammelle tehnyt

jotta tämä voisi niitä vierailleen tarjota.

Pesu ja masaj noudatti samaa kaavaa. Hieronta ei ollut pitkällistä,

vaan kevyttä ja ohimenevää, sormia ja ranteiden pyörittelyä myöden.

Tämän jälkeen pesimme hiukset ja siirryimme aulaan juomaan perinteiset

spriten kaltaiset juomat.

Ei se vieraan ihmisen pesutoimi ollut hankalaa vaan rentouttavaa.

Ihanaa makoilla vaan paikoillaan ja rentoutua. Hamam on rentoutumisen

paikka jossa voi jutella ystävänsä kanssa, rentoutua ja puhdistautua.

Perinteisesti sulhasen äiti on pessyt uuden morsiamen ja häitä

juhlitaan suvun kanssa edelleen hamamissa. Uskon helposti kylpylän

olevan tärkeä paikka niin naisille kuin miehillekin.

Olo oli rento ja väsynyt kuten saunan jälkeen voi odottaakin. Oli

tosin suomalaisen jälkihien punoittamassa naamassa hämmästelemistä.

Matkavinkkinä: Käytännöt vaihtelevat hamamista toiseen. Sultanahmetin

mainostetuimmat hamamit ovat ehkä historiallisia ja kauniita mutta

upean kokemuksen saa alle neljälläkymmenellä liirallakin.

Runsaan unen jälkeen suuntasimme satamaan puiston kautta. Puisto oli

jyrkässä mäessä ja sinne tänne oli ripoteltu kuntoilulaitteita. Matka

satamaan ei ollut pitkä.

Saimme lopulta lautan Uuden Istanbulin puolelle ja otimme siitä bussin

Tophaneen. Matkalla näimme kymmeniä, ehkä sata poliisia

mellakkavarusteissa ja osa kantoi kivääriä. Veikkailimme syyksi

läheistä urheilustadionia ja jalkapalloa, mutta saimme myöhemmin

kuulla että tärkeän perjantairukouksen jälkeen on usein

mielenosoituksia.

Sananvapaus ei ole Turkissa huipusssaan ja monia huivikieltoja on

viimeaikoina peruttu islamistisen politiikan myötä. Opiskelijat

osoittavat usein mieltään aiheesta, moni muu ei ole tilanteessa jossa

voisi niin tehdä.

Suuntasimme Istanbul Moderniin, kaupungin suurin nykytaiteen museo.

Perusnäyttely kertoi laajasti Turkin maalaustaiteen historiasta ja

taiteilijoista, teokset oli jaettu aikakausittain.

Päällimmäisenä jäi mieleen miten Ottomaanien imperiumin taiteilijat

saivat vaikutteita Euroopasta jo renessanssin aikana. Joitakin

eurooppalaisia taiteilijoita pääsi sulttaanin suosioon ja eli hovissa

ja turkkilaisia taiteilijoita lähetettiin valtion apurahalla

opiskelemaan uutta ilmaisua Euroopan kuumista taidekeskuksista.

Paljon myös painotettiin miten valokuvantarkasta realismista on

irtauduttu niin kubismiin kuin moderniin abstraktiin ilmaisuun.

Mediataidetta oli esillä studiomaisessa erillistilassa. Alakerrassa

The Bank of American valokuvakokoelmista valikoitu osio kertoi

valokuvan historiaa ja esitteli suppeasti muutamia nykyvalokuvaajien

teoksia.

Kummallisin osio kaikista oli historiallisten valokuvien siivittämä

turkkilaisen rakennustekniikan ylistysnäyttely. Mieleen tuli

Ottomaanien mahtipontisuus ja oman kansakunnan egon pönkittäminen.

Näyttelyosio oli laajalti sponsoroitu.

Söimme museon kahvilassa ylikalliin lounaan. Suuntasimme tämän jälkeen

meille mainostettuun galleriakadulle. Kadulla piti olla liian monta

galleriaa mutta löysimme vain kuusi. Lähellä sijaitsi maan arvostetuin

taidekoulu.

No muutamassa galleriassa ei kauaa mene vaikka tutkisikin hyvin.

Muutama näyttely oli hyvin mielenkiintoinen ja kuten yleensä, toiset

eivät. Joitakin kuvia seuraa perästä!

Meidän piti tavata isäntämme seitsemältä ja lopulta kärsimättöminä

astuimme edeltä gallerian avajaisiin. Tyylisuunta, esittävä muotokuva

oli minulle läheinen aihe ja koen että taiteilijan teoksissa oli

kotain kiehtovaa. Katseen tematiikkaa voi käsitellä aina uudelleen.

Teknisestä lahjakkuudesta huolimatta osa teoksista jäi litteiksi

toteutukseltaan ja syvyydeltään. Toisaalta ruuhkainen avajaistilaisuus

ei ole paras aika antaa arvioita, mutta koin silti gallerian olevan

liian täynnä. Vähemmän olisi ollut enemmän.

Avajaistarjoimijen jälkeen kävelimme Galata tornin juurelle, sisään ei

enää päässyt. Nähtävyyden jälkeen meidät saateltiin paikallisen

kuvanveistäjän työpajaan viettämään iltaa.

Oluet ja tupakka kädessä ja kulkukissaa sylissä kuuntelimme

komediaesityksen musiikkiharjoituksia. Kirjailija itse toki halusi

kertoa tuntevansa jonkun suomalaisen Peehi Saarikhoskan. En voinut

väittää tavanneeni häntä.

Paikka oli entinen juutalaisten hautakivityöstämö. Hämärä, kaminalla

lämmitetty tila oli täynnä pölyistä taidetta maalauksista veistoksiin.

Viihdyinme siis mainiosti!

Emme ajatuksesta huolimatta lähteneet tämän jälkeen enää drinkeille

vaan dolmuksella kohti Uskudaria. Perillä joimme yhdet ja väsyimme

nopeasti yksi kerrallaan.

Juhliminen on oikeastaan kaikkialla melko samanlaista: avajaiset,

jatkot, kimppataksilla kotiin ja grillin ranskalaisten kanssa

jatkoille. Suurimmat erot olivat humalan taso ja että ranskalaiset

tarjoillaan hodarisämpylästä.

Turkkilainen fakta: Minimipalkka on noin 800TL kuussa ja lakisääteinen

työaika on 45 tuntisa viikossa Turkkilaiset työskentelevätkin lähes

kokoajan, 10 tuntia päivässä tai enemmänkin. Korkean elintason ihailu

näkyy autoissa, asunnoissa sekä mainoksissa.

Candas Sismanin näyttely 01 PG art galleryssä.

Uni todellakin on uusi musta. Pääsimme liikkeelle vasta iltapäivästä

mutta päätimme silti olla urheita ja tutustua tärkeisiin

nähtävyyksiin.

Kuvasimme kävelymatkan majapaikastamme bussipysäkille ihan varmuuden

vuoksi, eksyminen nääs on taito jonka osaan.

Aamiaiseksi saalistimme pide-leivät ja kahvia, leivät olivat aivan

parhautta. Hitaasti mutta varmasti suunnistimme Topkapin palatsiin.

Etsiessämme sisäänkäyntiä museoon, kiersimme koko valtavan puiston

palataksemme alkupisteeseen. Puisto kyllä oli kaunis.

Topkapi oli Ottomaanien vallan keskus. Visiiirit kokoontuivat

sulttaanin katseen alla ja kun sulttaani rapisti ristikkoonsa oli

istunto ohi. Tämän jälkeen visiirit esittivät raporttinsa sulttaanille

yksi kerrallaan.

Vieraiden maiden diplomaatit otettiin yleensä vastaan kolmen kuukauden

välein maksettavan valtion palkan maksuun liittyvän suuren seremonian

yhteydessä. Näin valtakunnan loistoa ja suuruutta korostettiin

diplomaattien silmissä.

Palatsi on suhteellisesti koristeltu, ornamenttejä, portteja, kultaa

katoissa. Museo esitteli aarteita, muotokuvia, aseita, kelloja ja

uskonnollisia pyhäinjäänteitä. Turisteja oli paikalla kaksi joten ihan

kaikkiin huoneisiin emme menneet. Minulle mielenkiintoisin oli

sulttaanien kaftaaneita ja asuja esittelevä osio, täydellisesti

säilyneitä asuja ainakin 1400-luvulta! Venetsialausta samettia,

intialaista silkkiä, tutkittavia saumoja ja kaavoja! Millaisen

pukuhistorian luennon aiheesta saisi!

Nälkä ajoi meidät lopulta ulos ja etsimme ravintolaa väärän kadun

varrelta. Päädyimme nimittäin kärsimättömunä melkoisen kalliiseen

ravinteliin ja pakko on sanoa että kasvispata oli melkoisen arkista.

Kahvia ja riisivanukasta sen sijaan saimme viereisestä liikkeestä ja

se oli täydellistä.

Suuntasimme tämän jälkeen ratikalla Suureen Basaarin. Rahan törsäyshän

oli jo aloitettu niin ei kun jatkamaan! Basaari on valtava. Teetä,

krääsää, koruja, vaatteita, nahkaa, mattoja, ihan kaikkea. Jatkuva

huutelu ja tuputtaminen oli melkoisen rasittavaa.

Basaarilta kävelimme Eminönüün ja etsiydyimme silla alla sijaiseviin

ravintoloihin ennen paluuta majapaikkaamme ja kohti unta.