Avainsana: baikal

Irkutsk – Ulan-Ude

Junan reitti Irkutskista seuraavaan välietappiin Ulan-Udeen kiersi Baikalin rantaa, ja näkymät ikkunan takana olivat yhtä postikorttitykitystä.

En tietenkään räpsinyt kuvia maisemista, sillä oli liian kiire torkkua, ja sitä paitsi joka kerta kun otin kameran esiin, ikkunan takana alkoi välittömästi näkyä jonkin tuppukylän ratapihaa, risukkoa tai tunnelin seinää. Siinä alkoi tulla kaikenlaisia todellisuuden olemukseen liittyviä ajatuksia päähän: ne vaihtavat maiseman ikkunan takana vain minun kiusakseni… ellei minun katseeni sitten vaikuta ulkona näkyvään maisemaan kvanttitasolla… hmm, vai olikos tuo sittenkin niitä torkkuja?

Joka tapauksessa matka oli sen verran lyhyt – tuskin viittäkään sataa kilometriä – että se oli ohi jo saman päivän aikana. Otettiin silti makuupaikka, mikä osoittautui järkeväksi vedoksi. Näin moni muukin näytti tehneen. Torkkuiltiin vuorotellen alapedillä, kun ei jaksettu levittää lakanoita yläpetiin.

Ensituntuma tämänkertaiseen vaunuemäntään Irkutskin asemalaiturilla antoi suorastaan ärtyneen vaikutelman hänestä, mutta täti osoittautuikin oikein mukavaksi ja avuliaaksi. Anna kävi kysymässä, milloin juna pysähtyy tupakan pituisen hetken jossain. Emäntä kävi erikseen vinkkaamassa Annalle, että nyt olisi tulossa semmoinen seisake.

Naapuripedin setäkin oli ystävällinen, vaikka kommunikaatiomme oli rajallista. Valitteli kuumuutta vaunuosastossa, ja todettiin, että ikkunan avaaminen oli näemmä kielletty. Kuuma tosiaan oli, loppumatkasta vaunussa oli 29 astetta lämmintä.

Anna läiski korttia, minä kävin läpi Olhonin saaren valokuvavuorta. Tuli vähän räpsittyä siellä: meni koko kahdeksan tunnin junamatka otosten valkkaamiseen ja käsittelyyn. No okei, tulihan siinä pari tuntia koisittuakin.

Kyllästyttyään pasianssiin Anna huomasi naapuriloošin poikien piirtelevän ruutupaperille pelikortteja. Näky oli sen verran surkea, että Anna lainasi naureskellen oman korttipakkansa jätkille. Olivat kovin kiitollisia eleestä.

Reissu oli leppoisa. Perille tultiin kahtakymmentä yli kymmenen illalla (täsmälleen aikataulussa, kröhömveeärkröhöm). Poistuessamme junasta vaunuemäntä toivotti erikseen jokaiselle osaston matkustajalle kaikkea hyvää, hymyillen auvoisasti.

Kyllä, hän oli saanut suklaata.

Hetki hiljaisuutta sekä armottomat löylyt Olhonissa

Olhoniin matkattiin yli viisi tuntia lommoisella pikkubussilla. Kuski kaahasi kuoppaisia siperialaisteitä kaasu pohjassa ja luukutti stereoista venäläistä konepoppia, sitäkin mahdollisimman kovaa. Vieressäni istui kasvoiltaan ehkä hivenen burjaattipiirteinen, jättimäinen häiskä, joka katseli kännykästään hupivideoita (täysillä) ja hohotteli niille (täysillä).

En enää ikinä valita junan keinumisesta.

Hyvät hyssykät, onko ne valloittaneet jo kaukoidänkin! Ei ihan, kyseessä on venäläinen АZS- eli Автозаправки-huoltamoketju.
Tauokahvilassa juteltiin Olhonin-matkakumppani Elliottin kanssa, jota kiinnosti, mihin aikaan vuodesta Suomessa näkee revontulia. Elliott oli australiankiinalainen.
Lautalla.

Vuorokauden käväisy Olhonin saaressa Baikalilla söi Irkutskin-pysähdyksestämme niin paljon aikaa, ettemme ehtineet nähdä itse kaupunkia käytännössä ollenkaan. Ituhippibaari Govindassa käytiin syömässä (halpa ja hyvä kasvisruokapaikka), turisti-infossa kyselemässä neuvoa Olhoniin pääsemisessä ja pankkiautomaatilla nostamassa rahaa. Liikenne oli kaaosta. Busseissa maksettiin poistuessa, ei sisään mennessä. Hostelli oli ihan luksusta, totaalinen vastakohta Novosibirskin mestaan. Siinä osapuilleen koko Irkutsk-elämyksemme.

Mutta kyllä saarireissu kannatti.

Olhonin Šamaanikivi.
Anna kastautuu Baikaliin. Oli kylmää, kuulemma.
Hužir.

Matkamökän ja venäläisten kaupunkien hulinan jälkeen Olhonilla oli aivopoimuja hivelevän hiljaista. Käveltiin saaren pääasuinkeskittymä Hužiria ympäröivillä rinteillä ja vain pällisteltiin. Jos uskaltautui Baikaliin putoavan jyrkänteen reunalle, alkoi kuulla jo ääniäkin – jään rätinää, aaltojen loisketta, lokkien kirkunaa.

Niin, Baikalista on vielä isoja alueita jäässä. Sen takia laivatkaan eivät toukokuussa kulje suoraan Irkutskista Olhoniin. Mantereen ja saaren välissä liikennöi lautta, mutta pääosa matkasta – noin kolmesataa kilometriä Irkutskista – taitettiin bussilla.

Seuraamme lyöttäytynyt koira kipitteli muina musteina merkitsemässä reviiriään melkein pystysuoralla jyrkänteellä.
Puu, johon on burjaattišamanistiseen tapaan sidottu huiveja ja nauhoja.
Šamaanipylväät.
Anna tavoittelee yhteyttä henkiin.

Olhonkin on yksi niistä paikoista Venäjällä, jonne aikoinaan ei niinkään vaelleltu hipstereinä elämyksiä metsästämään, vaan sinne mentiin vankeina kalatehtaaseen pakkotyöhön. Stalinin kuoltua pienois-gulag suljettiin.

Nykyään saari elää pitkälti matkailusta. Hužirin hiekkapäällysteisiä katuja vaellellessa tuli vastaan kaljaa maanisesti kittaava hahmo jos toinenkin – siis maalattuina suljettujen baarien porttipieliin. Kahviloita oli joka kulman takana, kaikki kiinni. Kaikenlaista kesäharrastehärpätintä mainostettiin, mutta mikään näitä tarjonneista puulaakeista ei vielä ollut auki. Polkupyöriä tosin vuokrattiin jo.

Veikkailimme, että kesällä mesta on varmaan aivan sietämätön turistihelvetti. Sesongin ulkopuolella Hužir näytti kuitenkin enemmän Afrikasta Siperiaan teleportanneelta hökkelikylältä.

Hužirin pääkatu. UAZit rahtaavat kiinalaisturisteja takaisin šamaanipylväiltä.
”Meitsi märehtii mis meitsi diggaa märehtii.”
Oikeauskoisuuden etuvartio pakanain mailla.

Löydettiin onneksi yksi kahvila, joka oli auki. Siellä sulloin sisuksiini lättyä lihalla, ja Anna ryysti kanakeittoa (kasvisvaihtoehto). Oli yllättävän hyvää, kumpikin. Anna aprikoi, oliko kanakeitto tehty kalakeiton liemeen. Maku oli aika jännä.

Ateroituamme alkoikin jo hämärtää. Kiiruhdimme majapaikkaan, jonne olimme tilanneet vuoron venäläiseen saunaan – eli banjaan.

”Aivot sulaa.”

Se oli muuten ihan perkeleen kuuma sauna, se. Jo pesuhuoneessa oli niin hyvin lämpöä, että siellä olisi suomalaisittain voinut saunoa.

Nähdessäni kylpytossuja pukuhuoneen naulakon alla vielä tuhahtelin, että antakaa nyt jo olla noiden saamarin taapotškojenne kanssa. Mutta astuttuani pari askelta löylyhuoneeseen kipittelin sukkelaan hakemaan tossut jalkapohjieni suojaksi.

Löylyhuoneen lattialla ei paljain jaloin kävellyt kuin fakiiri. Myös huopainen saunahattu osoittautui tarpeelliseksi suojavälineeksi kuumuutta vastaan. Niitä oli tosin vain yksi, joten vuorottelimme, kumpi laittaa pyyhkeen päänsä suojaksi ja kumpi saa hatun.

Pää suojattunakin löyly iski keskivartaloon kuin oikea suora. Lauteilla ei kyennyt istumaan ilman jonkin sortin alustaa persuksen alla. Jos paljas pakara osui vahingossa laudepuuhun, antoi se näkökulmasta riippuen joko mukavan lisäkirpaisun kokemukseen tai kärvensi kuin polttomerkintä.

”Hä?”

Määrittelimme, että banja on ikään kuin suomalainen sauna turboboostilla. Kaikki on paljon hektisempää. Taustalta puuttui vain tasainen slaaviteknon jyske, joka määräisi vihtomisen tahdin. Hihattien kohdalla heitettäisiin löylyä. Tällaista tyylilajia voisi kutsua vaikkapa hardbass-saunomiseksi.

Jo muutaman löylykiepauksen jälkeen olimme täysin pariloituja. Uhrasimme ruumiimme raukeuden jumalille ja kaaduimme peteihin kuorsaten pää puolimatkassa tyynyyn.

Mutta ei kuorsausta puolille päivin kestänyt. Herätys oli kello kahdeksan, jotta ehdimme käydä kalastuspaattien hautausmaalla. Olin etukäteen lukenut Hužirin satamassa rannalle ruostumaan jääneistä kalastuveneistä, ja halusin ehdottomasti nähdä ne.

Sitten vuosi sitten kirjoitetun artikkelin rantaa oli kuitenkin siivottu. Paatit olivat edelleen siellä, mutta suurin osa niistä oli kerätty riviin. Näky ei ollut enää yhtä apokalyptinen, mutta kuitenkin melko vaikuttava.

Nuorisolaiset olivat spreijanneet veneiden kylkiin graffiteja.
Tämä vene oli kylläkin edelleen käytössä. Ainakin siinä oli ihan ehjän näköinen perämoottori.
”Ei roskaamista!”
”No jos ihan vähän?”

Kalastuspaattien palvomishetken jälkeen oli tarkoitus kierrellä vielä Hužiria ennen paluuta Irkutskiin. Anna oli bongannut taidekahvilan, jossa halusi käydä, ja paikansipa hän Hužirista geokätkönkin, jonka halusi löytää.

Itseäni kuitenkin ramaisi vielä, ja sovimme näkevämme kahvilassa myöhemmin. Painuin torkuille.

Myöhemmin Anna kertoi, että kahvilanpitäjä oli erittäin mukava nainen, eivätkä taulutkaan olleet hullumpia. Mainostetulla turkkilaisella kahvilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Turkin kanssa – ja ennen kaikkea se oli laihaa. Kardinaalivirhe!

Taidetta taidekahvilassa.
Kaikki muut saa tehdä kissakuvia, paitsi Anna.
Mistä puheenollen, tässä yksi majapaikkamme kissoista.
Oli siellä koirakin.
Kissat tykkäsivät tapella.

Arvasitte aivan oikein, nukuin lähtöön asti. Se oli sillä lailla älykäs veto, että bussissa ei sitten unettanut enää ollenkaan, ja saatoinkin nauttia kirkkain aistein hytkymisestä, tärinästä ja täysillä luukutetusta slaaviteknosta koko viisi tuntia takaisin Irkutskiin.

Matkalla kyytiin hyppäsi puolalainen Siperian-matkaaja (unohtui kysyä hänen nimeään), joka oli pyöräillyt autiomökille Olhonissa. Sälli halusi meidän kirjoittavan matkavieraskirjaansa näkemyksensä siitä, mitä on onnellisuus. En sitten tiedä, tuliko riipusteltua vähän turhan suomalaislakonisesti, mutta reippaasti hymyillen kyytiin astunut miekkonen lakkasi vastaustemme jälkeen hymyilemästä ja muuttui vähäpuheiseksi. Suorastaan kotoisan suomalaiseksi.

No, ehkä se oli vain reissuväsymystä…

Irkutskissa kävimme iltakaljalla (samasta korttelista hostellin kanssa löytyi käsityöoluihin erikoistunut baari (jossa musiikki soi liian kovaa)) ja nukuimme yön kuin uppotukit. Kun tänään viimein saimme puskettua itsemme ulos Irkutskin-hostellista, oli jo aika suunnata rautatieasemalle – ja Ulan-Uden junaan.

Novosibirsk – Irkutsk

Anna mutustelee piirakkaa junassa ja toivoo Game of Thronesin latautuvan nopeammin.

Puolitoistavuorokautinen Novosibirskistä Irkutskiin oli tähän mennessä tasaisin kolmosluokan köröttely. Silti uni oli katkonaista, tekeminen vähäistä ja kanssakäyminen natiivien kanssa olematonta.

Anna kyllä yritti olla kaveria alkuasukkaiden kanssa. Tarjosi keksiä, jeesasi naapuriyläpedille lakanoita levitellyttä naista ja antoi tavallistakin tuimailmeisemmälle vaunuemännälle jo perinteikkään suklaalevyn. Kaksi ensimmäistä kontaktiyritystä ei johtanut sanottavampiin jatkokehittelyihin, mutta suklaa sai vaunuemännän puhumaan meille saksaa. Mitäpä tuosta, että kumpikaan meistä ei saksaa ymmärrä, arvostimme elettä silti.

Kun tultiin Irkutskiin, vaunuemäntä vielä pyysi Annan käymään hytissään ja kyseli kovasti, minne olemme matkalla. Niin saksaa kuin Google Translatella käännettyä venäjääkin vilisseestä keskustelusta ei kuitenkaan selvinnyt, mitä täti oikein ajoi takaa. Oliko hänellä matkavinkkejä, oliko hän muuten vain utelias, vai mistä oli kyse? Wir werden nie wissen.

Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä: vaunun samovaari oli puulämmitteinen.

Itse en niin jaksanut kanssamatkustajista piitata. Jurotin takaisin! Lueskelin kirjaa, torkuin, päivitin erästä trendikästä matkablogia. Mutta silti pöytäni ääreen tunki solkenaan kansaa naapuriloošeista.

Eivät he niinkään rientäneet harrastamaan kulttuurivaihdollisesti rikkaita keskusteluja kanssani, tulivatpahan vain latailemaan digihärpäkkeitään jatkojohdostamme. Kolmosluokassa on harvakseltaan pistokkeita, ja (Annan kaukaa viisaasti mukaansa pakkaaman) jatkojohdon tarjoamille lisälatauspisteille riitti kysyntää.

Kirjauduttuamme Irkutskissa hostelliin (jonka työntekijä puhui englantia!) pätkäyöunet alkoivat kunnolla painaa silmäluomiani. Anna halusi jo lähteä vaeltelemaan kaupungille, mutta itse tarvitsin ensin iiii-han pikkuriikkiset nokkaunet. ”Nähdään siis viiden tunnin päästä”, vitsailin ojentautuessani pitkäkseni.

Pitäisi vähän varoa, mitä suustaan päästelee, sillä aika tarkkaan viittä tuntia myöhemmin heräsin. Anna oli sillä välin ehtinyt syödä lounaan, hankkia kantiskortin johonkin kahvilaan ja kartoitella vaihtoehtojamme Olhonin saareen pääsemiseksi Baikalilla. Emme ennen reissua nimittäin oikein olleet saaneet selkoa, menikö Olhoniin jokin reittibussikin, vai oliko ainoa vaihtoehto maksaa itsensä tärviölle osallistumalla opastetulle retkelle. Entä laivat, kulkivatko ne tosiaan vasta kesällä?

Eivät kauneustorkkuni toki hukkaan menneet. Olin nyt täynnä tarmoa (ja tietysti henkeäsalpaavan kaunis), ja yhdessä hyökkäsimme Irkutskin turisti-infotoimistoon tekemään selkoa siitä, miten Olhoniin oikein kannattaisi matkata.

Irkutsk saavutettu.

Turisti-infon suorastaan ylitsepursuavan avulias työntekijä Polina kertoi meille, että tähän aikaan vuodesta kannattaa varata paikka pikkubussiin. Se ei ole kohtuuttoman kallista, reissu maksaa 1000 ruplaa yhteen suuntaan (noin 14 euroa). Laivat Irkutskista Olhoniin tosiaankin alkavat kulkea vasta kesällä, Polina vahvisti.

Olimme ajatelleet tekevämme saareen vain pienen päiväretken, mutta Polina tyrmäsi idean. Reissuun lauttamatka mukaanlukien menee viitisen tuntia, hän kertoi, joten yöpyminen olisi välttämätöntä. Tuumimme asiaa tiskillä. Olhonin-keikaus söisi melko suuren osan ajastamme Irkutskissa.

Ajasta puheenollen kello tikitteli jo reippaasti yli kuuden, ja Polinan työaika oli päättynyt. Ei hän meitä silti patistellut häipymään, vaan yritti kuumeisesti keksiä korvaavaa kohdetta meille – semmoista jonne päiväretken ehtisi tehdä. Listvjankan kalastajakylä Baikalin rannalla vaikutti jo lupaavalta…

… mutta sitten huomasin Booking.comia hajamielisesti selaillessani, että Olhonilta saisi majoituksen aika halvalla seuraavalle päivälle: pari kymppiä yöstä kahden hengen huoneessa Bereg Nadeždyn lomakylässä. Hetken arvoimme Listvjankan, Olhonin, hylje-sightseeingin, Baikal-junakierroksen sekä tee- ja dekabristimuseon välillä, mutta lopulta Olhon voitti. Mennään nyt perkele sinne, kun täällä asti jo ollaan. Tahtoo nähdä kalastuspaattien hautuumaan!

Anna yrittää katsoa, mitä turistipatsas niin kovasti tapittaa.

Varasimme paikat bussiin (se on kätevintä tehdä turisti-infossa, vaikka maksaakin siellä sata ruplaa enemmän), kävimme lapioimassa (hyvää) kasvisruokaa kupuihimme buddhalaishippien Govinda-kahvilassa (josta ostimme myös läjän piirakoita retkieväiksi), vilkaisimme pikaisesti turistipatsaan, nostimme käteistä mukaan Polinan suosituksesta – ja vetäydyimme sitten yöpuulle ehtiäksemme aamulla ajoissa bussiin.

Olhon onnistuu sittenkin! Ураа!

Tähän tukillinen unta.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon