Avainsana: museot

Satusedän kintereillä ja Suomen sodan tantereilla

Uusikaarlepyy.

Vain parinkymmenen minuutin bussiköröttelyn päässä Pietarsaaresta lounaaseen on Uusikaarlepyy, jossa pistäydyimme Sakari Topeliuksen kotimuseossa Kuddnäsissä. Esillä oli entisöityä lastenhuonetta, aikalaiskeittiötä ja talon ullakolla luokkahuone. Ullakon kulmauksessa näytillä oli myös Topeliuksen tuotantoa sekä kehotus istahtaa hetkeksi nojatuoliin lukemaan.

Toimin tietysti ohjeistuksen mukaisesti ja lukea lotkautin Topeliuksen sadun Kaksi ynnä kaksi on neljä. Siinä parhaat kaverit pupu ja kurre oppivat sekä yhteenlaskun perusteita että koululaitoksen oivallisuutta. Äkäistä murrea juostiin välillä pakoon, mutta sankarit kuitenkin selvisivät naarmuitta ja lopussa ”yhtyivät metsässä” (suora lainaus). Sadussaan Topelius painotti sivistyksen lisäksi myös elämänkoulun merkitystä henkilön kasvukokemuksissa. Isäm maata ei tällä kertaa mainittu.

Kuddnäs.
Lapuanjoki virtaa verkkaisesti Kuddnäsin takana.

Kuddnäs oli niin idyllinen paikka, ettei portilla ollutta Topelius-lainausta borta bra men hemma bäst ihmetellyt yhtään. Tönöjen pittoreskius ja jokirannan unelias rauha nostivat jo kateuden viheriää naamalle. Ja sitten sitä astui huoneeseen, jossa kerrottiin Topeliusten majoittaneen Kuddnäsiin kodittomia Uudenkaarlepyyn palon jälkeen.

Yritä nyt sitten viritellä jotain vihantunnetta noin hyväsydämistä tyyppiä kohtaan! Viimeisinä sanoinaankin hän lähetti terveisiä kahdennenkymmenennen vuosisadan nuorisolle. Öh, siis esim. männävuosituhantiselle minulle, joka 1990-luvulla ördäili Aurajoen rannoilla päämärättömästi? No mitä mittä, eipä kestä, äijä! Paa kymppi, tiedät mihin menee.

Hylkäsimmekin siinä paikassa kyynisyyden, sirpaletiedon sekä negatiivisuuden ja vannoimme positiivisen uushumanismin nimeen! Minuuttikaupalla.

Topeliuksen innoittama Elias kannustaa Lapuanjokea tulemaan tietoiseksi kutsumuksestaan ja luomaan itselleen valtion.

Lounaalla kävimme Uudenkaarlepyyn vesitornissa, josta sai ostaa Lapuanjoen vettä mukaan hintaan kaksi euroa pullo. Toisaalta täsmälleen samaa vettä sai vesitornin kuppilassa crepeksiensä kyytipojaksi ilmaiseksi hanasta. Täytetyt lätyt maistuivat ja vesikin oli… no… ihan hyvää. Hoiti hommansa. Iski ytimeen. Poisti janon. Maku oli vedeksi oivallinen, eli mahdollisimman neutraali. Ihan kiva, kolme ja puoli tähteä.

Emme me siitä niin hullaantuneet, että olisimme ihan tuliaisiksi ostaneet. En tiedä, ehkä meillä on vielä vesihifistelijöinä kehittymisen varaa. (Tai sitten aiemmin mainitun Aurajoen vesi on tärvellyt makuhermomme jo nuorena.)

Varoitus omakotitalon pihalla lähellä Uudenkaarlepyyn vesitornia.
Luoteisrannikon kiertuettamme hallinnut sievien puutalojen sarjatuli jatkui Uudessakaarlepyyssä.

Välskärin kertomusten syntysijoilta etenimme seuraavaksi Vänrikki Stoolin tarinoiden tapahtumapaikoille Oravaisiin, eli muutaman kymmenen minuutin bussimatkan verran lisää rannikkoa lounaaseen.

Tai tarkemmin sanottuna 1808 syksyllä Oravaisissa käytiin keskeisin niistä taisteluista, josta sitten Runeberg sepitti värssynsä. Oravaisten Taistelutantereella (paikan nimi on tosiaan Taistelutanner isolla T:llä) ratkaistiin myös se, että Suomi siirtyi Ruotsin hallinnasta Venäjän huomaan reiluksi sadaksi vuodeksi. Tämä oli kuitenkin pelkkä sivujuonne itse sodan päätarkoituksessa – pakottaa Ruotsi mukaan Britannian vastaiseen kauppasaartoon.

Taistelutantereen kupeessa, Lotta Svärdille omistetulla kivellä tosi ja sepite kietoutuivat toisiinsa. Kivi jököttää paikassa, jossa Runebergin runoonsa luoman urheutta uhkuvan naisen kenttäkanttiini olisi voinut sijaita. Toisaalta Svärdillä oli kenties oppaamme mukaan tosielämän esikuvansakin.

Suomen sodan pienoismallia ihailemassa Furiirin puustellin yläkerrassa.

Niin, meillä oli Taistelutantereella oikein opas Oravaisten historiallisesta yhdistyksestä. Yhdistys järjestää Suomen sodan näytöksiä Taistelutantereella ja pyörittää ravintolaa sekä kesäkahvilaa sotanäyttämön vieressä Furiirin puustellissa, vanhassa Ruotsin vallan ajalta säilyneessä upseerinasunnossa.

Olimme täpärästi myöhässä kesäaikatauluista, joten ainoa tapa käydä talossa sisällä oli tilata opastus. Vahvistimme kuitenkin tilauksemme niin viime tingassa, että kiireessä oppaamme oli saanut mukaansa väärän ovikoodin. Joten alkajaisiksi täräytimme murtohälyttimen raikaamaan, ja Furiirin puustellia kiertäessä hälytys rämähti soimaan aina uudestaan astuessamme huoneesta toiseen.

Loihan se kyllä tietynlaista sotaista tunnelmaa sekin. Naapureita – saati vartiointiliikettä – hälyttimen toistuva ulvonta ei tuntunut pahemmin kiinnostavan.

Furiirin puustellin näyttelyn kohokohta oli pienoismalli Taistelutantereen vuoden 1808 taistelusta. Se täytti miltei kokonaan toisen ullakkohuoneista.

Pienoismalliin oli väkerretty yksityiskohtia huolella, muskettilaukausten pumpulisavuja myöten. Oppaamme väritti pienoismallin yleiskuvaa brutaaleilla anekdooteilla taistelun vääjäämättömästä etenemisestä. Tahdissa ja riveissä marssittiin kohti vihollista. Välillä pysähdyttiin ampumaan yhteislaukaus yksin- tai kaksinkertaisena. Sitten jatkettiin taas marssia, kunnes oltiin niin lähellä, että voitiin ruveta survomaan pistimillä vastapuolen sotilaita. Kaikki tämä taukoamattoman marssimusiikin säestyksellä! Kaunis on kuolla joukkosi eessä, totta vieköön.

Oppaamme muuten kertoi hänkin olevansa tietyllä lailla Suomen sodan uhri. Eräässä yhdistyksen taistelunäytöksessä ruutinyssäkkä oli räjähtänyt käteen hänen esittäessään tykkimiestä. Oli ollut sen verran hurmeinen kokemus, että nykyään hän kertoi keskittyvänsä vain oppaan tehtäviin.

Taistelutanner.

Kävimme vielä katsomassa itse Taistelutantereen. Sen viereiselle mäelle on pystytetty muistomerkki liki parille tuhannelle taistelussa kaatuneelle, kummankin osapuolen sotilaille.

Sen jälkeen pakenimme rintamalta Vaasaan menevään bussiin.

Vaasaan tulimme illansuussa juuri parahiksi, kun Taiteiden yö oli täydessä vedossa. Haahuilimme väentungoksessa sinne tänne, kunnes löysimme itsemme Kuntsin modernin taiteen museosta, jossa lyöttäydyimme opastetun kierroksen mukaan. Näimme ekotiedostavaa videotaidetta, värikynien päistä tehdyt ”taiteilijan hampaat” sekä…

Teos Laura Liljan sarjasta Friikki (Presidenttien viralliset muotokuvat).

… nahasta ja niiteistä kyhätyn Kekkosen.

Totesimme luoteisrannikon kiertueemme päättyneen asianmukaiseen loppukaneettiin.

Turismi suoritettu Pietarsaaressa (sekä myös juopottelu)

Pietarsaari, tuo suomalaisen tupakkateollisuuden kehto, tervehti meitä sadetihkulla. Olimme majoittumassa Westerlunds Inniin, jonne pöljyyksissäni menin ehdottamaan, että voisimme kirjautua sisään joko heti kaupunkiin tultuamme keskipäivällä – tai sitten vasta illalla.

Lopputulos: raahasin laukkujani koko päivän ympäri Pietarsaarta. Eivät matkustajakodin pitäjät tietenkään vielä päivällä meitä sisään päästäneet. (Juu ei, ei tullut mieleen ehdottaa esim. kello neljää iltapäivällä tai muuta kaikille osapuolille käytännöllistä.)

Westerlunds Inn on toiminut Pietarsaaressa jo miltei vuosisadan.

Odotellessamme pääsyä matkustajakotiin vilkaisimme Strengbergin tupakkatehtaan museon. Ihan kiinnostava piskuinen näyttely oli se, joskaan pettymyksekseni museon krääsäkaupasta ei voinut ostaa mitään suoraan tupakointiin liittyviä tuliaisia.

Jotenkin odotin, että esimerkiksi vanhojen, jo vuosikymmeniä poissa tuotannosta olleiden tupakkiaskien jääkaappimagneettiversioita olisi ollut tarjolla. Ei sillä että polttaisin tai olisin edes mikään tupakoinnin ylin ymmärtäjä, mutta mikä menetetty krääsäpotentiaali!

Marlboro man, taustalla tupakkamuseon näyttelyn tupakanvalmistuskoneita.

No ehkä tämä oli odotettavissa, sillä museossa opin jo Pietari Brahen paheksuneen tuota joka paikkaan leviämässä ollutta uutta rappioharrastusta: ”Pian ei enää ole ainoatakaan miestä tai naista, nuorta tai vanhaa, joka ei tapaisi myöhään ja varhain sekä nuuskata että juoda tupakkaa.”

Vilkaisimme myös Pietarsaaren kirkon, Malmin talon museon sekä Koulupuutarhan. Malmin talossa oli esillä ikivanhoja valokuvia (tai tarkemmin sanoen ambro-, ferro- ja dagerrotypioita), upeita laivojen pienoismalleja sekä laivanvarustamon konttori 1800-luvun loppupuolelta. Malmin talon piharakennuksessa oli puolestaan pieteetillä rekonstruoitu 1950-luvun maalaiskauppa, työläisasunto ja kampaamo.

Vielä ennen Westerlunds Inniin kirjautumista ehdimme talsia toiselle puolelle kaupunkia Tupakkamakasiinille katsomaan Karin Sidorow -näyttelyn. Hänen tauluissaan oli vahvoja värejä, paksua pensseliä ja viipyileviä tunnelmia.

Kukkia Koulupuutarhassa.

Koulupuutarha sijaitsee aivan Pietarsaaren keskustassa, jonne apteekkari Victor Schauman ja hänen vaimonsa Elise sen perustivat yli sata vuotta sitten edistämään koululaisten kasvitieteen opintoja.

Puutarha oli kaunis, siisti ja rauhoittava. Oli nättejä kukkia ja joka sortin hyötykasveja – löytyipä jopa soma lampi, jossa polski värikkäitä kaloja. Kaikki tämä ihmeellisyys oli tarjolla keskellä kaupunkia kaikille ilmaiseksi, kameravalvontaa lukuunottamatta vartioimattomana. Ihmettelimme, miten moinen ilmeinen huliganisoinnin kohde oikein säästyi tihutöiltä. Vain penkeissä näkyi graffiti tai pari, nekin jo haalistuneita.

Pietarsaaren kirkko.
Kirkon votiivilaiva oli ilmeisesti paraikaa luovimassa lähemmäs Jumalaa.

Iltakaljalla Black Sheepissä selvisi, ettei Koulupuutarhan symbioottinen elo kaupungin keskustassa nyt ihan täysin välikohtauksitta ole sujunut. Hyötykasveista on esimerkiksi jouduttu jättämään hamppu pois.

Pöytäämme lyöttäytynyt Ossi ihmetteli myös, mitä ihmettä oikein teimme Pietarsaaressa noin ylipäätään. ”Eihän täällä tapahdu mitään”, hän taivasteli. ”Onneksi on tuo taidekoulu tuossa ja toinen Uudessakaarlepyyssä, niin söpöjä opiskelijaneitosia sentään näkyy.”

Elias uteli, miten UPM Kymmenellä – seutukunnan suurimmalla työnantajalla – menee. Aikoinaan tehtaan toimintaa vaivannut nepotismi oli kuulemma jo menneiden talvien lumia. Mutta sellun keittelystä Ossi kertoi vieläkin ikäviä hajuja kaupunkiin tulevan, kun tuulee oikeasta suunnasta.

”Mutta mitä minä ilmahaitoista saarnaamaan, kun olen itse teurastaja. Ei taida ilmastolle ystävällisintä puuhaa sekään olla”, Ossi linjasi.

Myös Pietarsaaressa kohdattiin Kekkonen.

Istuimme iltaa ja höpisimme niitä näitä. Paikallisolut maistui, ja vessaan piti ennen pitkää kipittää. Sivusilmällä huomasin jonkun kumartuneen lavuaarille, mutta kiinnitin häneen kunnolla huomiota vasta kun hän sanoi vaivalloisesti: ”Thäää on… nnnaišten vvvhessa…”

Hups, tosiaan. Ei pisoaareja, ja oksentaja on nainen. Check. No mutta, missähän päin miesten wc mahtoi sitten sijaita, kysyin.

”En… thiedääyyöörrgghh.”

Loppuilta sumeni, taittui rullalle ja sukelsi tähtiin. Aamulla rankaisimme itseämme kahdeksan korville tilatulla aamiaisella, vaikka mitään tarvetta herätä niin aikaisin ei ollut.

Elias kävi vilkaisemassa sataman, itse makoilin lähtöön asti. Tai yritin, kunnes luovutin ja laahustin linja-autoaseman liepeille purilaiselle. Pysäkillä kohtasimme pari nuorta mormonia, joista toinen viritteli kovastikin keskustelua kanssamme.

Siinä sitten turistiin, kaksi missiolla ollutta parivaljakkoa. Eliaksen käännytystyö Suomen sodan nähtävyyksistä taisi tällä kertaa olla tehokkaampaa kuin mormonisällien sananlevitys. Onneksi Uudenkaarlepyyn bussi tuli ennen Jumalaan pääsemistä.

Luoteisrannikko syö kenkiä

Junan nytkähtäessä liikkeelle Turusta kohti Oulua tajusin kameran unohtuneen kotiin. Sastamalan kempele! No, eipä tuolle enää mitään mahtanut, täytyi näpsiä kuvat kännykällä.

Näin alkoi Suomen luoteisrannikon kiertueemme omalta osaltani. Suunnitelmana on tällä viikolla tulla Oulusta Raahen, Kalajoen hiekkasärkkien, Kokkolan, Pietarsaaren, Uusikaarlepyyn ja Oravaisen kautta Vaasaan.

Odotettavissa on tapaamisia niin Kekkosen pitkän varjon kuin Krimin sodan kaikujenkin kanssa. Eläväisemmistä nähtävyyksistä veikkaisin törmäävämme jokuseenkin mukavaan kuppilaan matkan varrella – puhumattakaan Perämeren rantojen luonnosta, Suomen kristillisdemokraattisimmasta kunnasta tai sauvakävelyn syntysijoista.

Raatin stadion Oulussa. Tämän kuvan jälkeen kännykkä sitten kuolikin.

Olin odottanutkin Oulun jäävän joka tapauksessa tynkävisiitiksi, olinhan ehtimässä sinne vasta illaksi. Mutta pysähdys tuossa Pohjois-Pohjanmaan metropolissa osoittautui nyt myös blogausmielessä ohuenpuoleiseksi: Kännykän akku kuoli juuri, kun iltakävelyllä rupesin räpsimään kuvia Merikosken vesivoimalasta. Sitä olin tietysti nimenomaan hehkutellut kanssatoivioretkeilijä Eliakselle kuvausystävälliseksi kohteeksi.

Joten sorppa kaikille, joudutte nyt tyytymään neljän vuoden takaisiin kuviin mestasta. Vesivoimalaa ja patoa kyllä ihailimme kantilta jos toiseltakin. Oli se taas vaikuttava, vaikka keväällä 2015 koski pauhasikin jylhemmin.

Raahautumassa kohti puu-Raahea.

Maanantaiaamuna lähdimme Oulusta Raaheen, jonne saavuimme keskipäivän korvilla. Bussiaseman tienoo tarjosi lähinnä Pieksämäki-luokan estettisiä elämyksiä. Mutta jo pari korttelia käveltyämme pääsimme puutaloalueelle, jossa alkoi näkyä sekä pittoreskin sieviä että asianmukaisen angstisesti rapistuneita vanhempia taloja.

Elias kertoili Pietari Brahen nimenneen kaupungin itsensä mukaan Brahestadiksi, mistä nimi sittemmin pelkistyi Raaheksi. Vitsailin, että onhan Raahe sentään tyylikkäämpi nimi kuin vaikkapa Pekka.

Pekka ja tori.

Sitten tulimme Pekkatorille, jonka keskellä pönötti Pietari Brahen patsas. Tulin sivistetyksi, että paikalliset nimenomaan kutsuivat kreiviä Pekaksi.

Tähän joku kommentti johdatuksesta – tai sitten jotain epämääräistä muminaa sokeista kanoista ja jyvistä.

Pekkatorin kupeessa kahvilla Langin kauppahuoneella. ”Damn good coffee!” somettaa agentti Cooper juuri. Käyttävät omaa papusekoitusta, kertoi kahvilatäti.
Kauneuskanava.
Raahen kirkko, edustalla koti sekä isänmaa.
Raahen komea jugend-kirkko on jykevä kivipytinki – mikä onkin viisas valinta, sillä aiempi puukirkko paloi.
Pakkahuoneen museosta löytyy palaneen puukirkon koristeita. Tyyli on hitusen hämmentävä. Onko aivan varmaa, että kirkko oli nimenomaan kristinuskon pyhättö? Fhtagn!

Tsekkailimme kirkon ja sen jälkeen museoista Raahen Pakkahuoneen sekä Kruununmakasiinin. Jälkimmäisen vetonaula oli maailman vanhin sukelluspuku Wanha Herra – syväläismielleyhtymiä tuonut vasikannahkaviritys 1700-luvulta, jonka avulla tarkistettiin laivojen pohjien kuntoa. Pakkahuoneella kiinnostavinta oli melkeinpä rakennus itse. Se on Suomen vanhin paikallismuseo.

Kruununmakasiini panosti interaktiivisiin terästeisiin: oli näyteltyä videokuvaa ja animaatiota yhdistellyt video Raahen palosta; oli käsiä heiluttelemalla etenevä kuvagalleria kaupungin katunäkymistä; oli surrealismia hiponut animaatio Samuli Sarkkilan puuveistoksista.

Pakkahuone puolestaan oli mahdollisimman perinteinen museo ilman mitään moderneja lisäkilkkeitä. Silti siellä esillä ollut aikalaismaalauspari Raahesta ennen ja jälkeen englantilaisten tuhoiskun Krimin sodassa, tai vaikkapa toissavuosisataiseen tyyliin sisustettu lastenkammari heittivät mielen menneeseen maailmaan ihan yhtä tehokkaasti kuin multimediaspektaakkelitkin.

Pakkahuoneen näyttelystä: valokuva myrskystä merellä 1938. Lastin siirtyminen on saanut laivan kallelleen. Ja valokuvaa oli aikaa silti näpsiä! En enää napise nuorisolaisista ja selfieistä mitään.
Sillä välin Kruununmakasiinilla olen tuntevinani jonkun vasikannahalta löyhähtävän hengähdyksen niskassani…
… mutta Wanha Herrahan se siinä vain! ”Iä, iä! Ilmaletkuja pidelly.”
Pakkahuone nokittaa maalauksella Krimin (eli Oolannin) sodasta. Käsky oli tuhota koko Raahe, ja niinpä engelsmannit polttivat myös 7000 tervatynnyriä, jotka olivat itse aiemmin ostaneet. Osattiin sitä sahata omaa jalkaa jo kauan ennen brexitiä!
Samuli Sarkkilan veistoksia oli esillä kummassakin, Pakkahuoneella ja Kruununmakasiinissa.
Sarkkila ikuisti 1920- ja 30-lukujen raahelaisia lempeän vinoilevasti.

Tallustelimme niin tarmokkaasti ympäri Raahea, että kenkäni alkoivat lopulta hajota kappaleiksi. Olihan niillä toisaalta tarvottu jo läpi Venäjän, Mongolian ja Kiinan, joten ehkä parin kympin Tokmanni-popojeni oli aikakin tulla tiensä päähän.

En silti kokenut sen suurempia nostalgiahetkiä kengänraunioiden äärellä. Illalla sängyssä makoillessa jalkapohjat puskivat tuskaista sykintää koko vartaloon.

Mutta seuraavana päiväni tulisivat veronpalautukset. Vaivuin uneen hekumoiden Kokkolan kenkäkauppojen ihmeellisistä näyteikkunoista.

Ensimmäinen kohtaamisemme Kekkosen kanssa: hän oli mies, joka toi Rautaruukin Raaheen.
Näkymä vesitornin kiinalaisesta ravintolasta Raahen saaristoon.

Dinosauruksia, jazzia sekä vesisota

Hostellissa on hermojarepivän yhteisöllinen mekkala varsin eloisa hulina aina aamutuimaan, kun muu väki pomppaa pystyyn. Kolistelevat aamiaista, pakkailevat rinkkojaan ja kälättävät koko ajan.

Me tehokkaat pohjoismaalaiset olemme pyrkineet maksimoimaan kvartaalin unentuotannon, emmekä ole siksi ehtineet hostellin aamiaiselle tulopäivää lukuunottamatta. (Anna taisi kyllä kerran saada säälistä aamukahvikupillisen, vaikka olikin myöhässä.) Tapaamme valua herättyämme lähikahvila Caminoon ja jumittaa siellä puolenpäivän tuolle puolen.

Vain derviššillä kulkee lujaa Ulan Batorin ruuhkassa.
Tarbousaurus Bataar, dinosaurusmuseon tähti, joka saatiin hiljattain takaisin Mongoliaan harharetkiltään rapakon toisella puolen.
Toisen mongolisauruksen hammaskalustoa.
Lisää muinaishirviöitä… eikun mitäs hemmettiä? Patsas Arizona Center -nimisen puulaakin ovella. Ei mitään hajua, mistä on kyse.
Lienee paras kysyä lepakkolakimiehiltä.

Kun ollaan saatu tankattua riittävästi kahvia, lähdetään haahuilemaan – suunnitelmalla tai ilman. Tällä jämäkän suorituskeskeisellä aikataulutuksella olemme tähän mennessä onnistuneet käymään muun muassa Mongolialaisten dinosaurusten keskusmuseossa, joka mahtipontisesta nimestään huolimatta oli aika pieni ja lutuinen. Museo oli kuitenkin ihan kiinnostava, ja oppaiksi nakitetut koulutytöt olivat erittäin avuliaita sekä hyvin aiheesta perillä.

Sillä välin toiset koululaiset keskittyivät vesisotateknisiin opintoihin.
Luna Blancassa ahmimassa vegaanitettua mongolipöperöä.

Pelot siitä, että Mongoliasta olisi vaikea löytää kasvisruokaa, ovat osoittautuneet ylimitoitetuiksi. Vegaaniravintola Luna Blanca on korttelin toiselta puolella hostellistamme. Ruoka on siellä niin maittavaa, että minäkin olen mieluusti massuni siellä täyttänyt. Suosittelen erityisesti mongolialaista maistelulautasta (käsittääkseni siinä oli buuzeja ja huušuureja kasvisversioina). Anna kehui myös paikan purilaista, joka oli ainakin iso.

Toisen kasvisravintolan bongasimme jazz-klubi Fat Catin lähistöltä. Sitä ei olla vielä testattu. Saattaapa tuo väliinkin jäädä, meillä kun on paha taipumus kanta-asiakoitua nopeasti mukaviksi toteamiimme kuppiloihin. Nytkin ollaan taas Caminossa, höm… mutku! Kahvilamaleksiminen rules ok!

Anna piirtelee sarjakuvaa Fat Catin tiskillä.

Jatsiklubi oli oikein tyylikäs – ehkä vähän liiankin tyylikäs meille. Muu asiakaskunta oli laittautunut ykkösiin ja diggaili hillitysti jazz-standardeja soitellutta orkesteria. Me röhnötimme tiskillä reissukuteissa yrittäen vaikuttaa siltä kuin t-paita ja verkkarit olisivat nordic chic.

Kyllä siellä ihan viihtyi, mutta ehkä jonain toisena iltana olisi ollut vähän sähäkämpi bändi. Anna totesi, että onhan tämä aikamoinen kolonialismin maksimointireissu matkata Mongoliaan asti kuuntelemaan paikallisten muusikkojen tulkitsevan eurooppalaista jazzia.

Huomenna jatkamme teemaa lähtemällä tapaamaan paimentolaisia Mongolian tasangoille. Annamme heille lahjoja ja kaappaamme heidän maansa yritämme selvitä etiketin vaatimuksista.

Museopäivä Ulan-Udessa

Puukirkko Ulan-Uden etnografisessa ulkomuseossa.

Eilen oli ainoa päivä Ulan-Udessa, jolloin pääsimme ajan kanssa johonkin museoon: maanantaisin museot ovat pääasiassa kiinni ja tiistaina lähdemme jo iltapäivällä kohti Mongoliaa.

Julistimme siis sunnuntain museopäiväksi ja päätimme ottaa haltuun Ulan-Uden etnografisen ulkomuseon. Paikka käsittää 37 hehtaarillista asuintaloja, aittoja, saunoja, eläinsuojia, hautoja ja muita ihmisasutuksen ilmentymiä Burjatian historian varrelta.

Se oli jo noin, kun tulin sisään.

Museossa oli myös eläintarha ja kosolti puuhamahdollisuuksia penskoille. Lapsia vipelsikin alueella hyvin, vaikka osa museosta oli vielä suljettuna tähän aikaan vuodesta. Koululuokka veti köyttä, nuoremmilla oli piirileikki meneillään puistossa, ja kaikkia iästä riippumatta tuntui viihdyttävän kieppuminen köysihärpättimessä.

Ulkomuseon haudat ja rakennukset ovat siis pääasiassa aitoja, eivät rekonstruktioita. Ne on siirretty alueelle eri puolilta Burjatiaa. Hautakiviä katsellessani en voinut olla miettimättä, mitä pyhien paikkojen siirtelystä mahtavat esimerkiksi burjaattihenget tuumia. Anna lohdutteli, että kuitenkin hautojen yli olisi jossain vaiheessa vetäisty moottoritie – näin paikat sentään säilyvät ja niiden kunnosta pidetään jopa huolta.

Ulkoilmamuseoon siirretty hauta. Taustalla uudempaa burjaattiperinnettä edustavia šamanistisia henkienpalvontavälineitä.
Kivikekoja Kurkutista, tms. Typeryyksissäni kuvasin vain kyltin englanninkielisen osan ja selitys olikin niin hatarasti käännetty, ettei siitä ollut paljoakaan apua. Arkeologi I.V. Aseev siinä mainittiin kyllä.
Buddhalaishautoja.

Eli jossain täällä päin Siperiaa on siis parkkipaikka tai pari, joita vainoaa pirun äkäinen burjaattihenki? ”Tulivat tänne ja veivät!” se siellä yksikseen manaa katkerana. Parkkimaksu pitää suorittaa asianmukaisin šamanistisin menoin, uhrikivelle kolikoita heittämällä. Auton saa takaisin haltuunsa, jos henki on suosiollinen.

Museosta löytyi monentyyppistä kotaa, löytyi buddhalaista temppeliä, löytyi vanhauskoinen ortodoksitalo, löytyi puukirkko, löytyi kasakkatalo. Ja tietysti jurttia. Viimeksimainituista kaikki olivat kylläkin puurakenteisia – lukuunottamatta yhtä kangasjurttaa, joka osoittautui tarkemmin esittelykylttiä tihrustamalla museon kahvilaksi.

Anna toteaa vanhauskoisen talon portin värityksen Anna-yhteensopivaksi
Kasakkakoti.
Talonpoikaiskoti.
Kompakti koti museonäköalalla.
Yleisön pyynnöstä vielä kerran puukirkko.

Sillä välin kun zoomailin kuvia ortodoksipuukirkosta, Anna käväisi ihastelemassa elukoita. Vaan se oli virhe. ”Pitävät villieläimiä pienissä häkeissä”, hän murehti surullisena tultuaan takaisin. ”Ainoastaan pulut vaikuttivat tyytyväisiltä oloonsa, mutta sitten ne lensivät pois. Ne olivatkin ihan tavallisia, vapaita puluja, jotka olivat vain hetkeksi laskeutuneet tyhjään aitaukseen.”

Elukkakohteluvarauksella suosittelemme joka tapauksessa Ulan-Uden etnografista ulkomuseota lämpimästi. Kiinnostavaa katseltavaa ja tekemistä riittää kaikenikäisille. Sääli silti niitä punakettuja…

Anna syö lempiruokaansa – kasviksia kasviksilla.

Kaupunkiin palattuamme valitsimme mondäänin matkablogin suosittelemista Ulan-Uden ruokapaikoista Marco Polon. Kävi ilmi, että moukan tuurilla oikeaan osuneen asioista perillä olevan blogin tiedot pitivät paikkansa, ja tuon viihtyisän kahvilan ruokalistalta tosiaan löytyi hyvä valikoima kasvisruokia. Asiointikin onnistui englanniksi.

Museossa oli turistikuvia varten pystytetty kitschikäs valokuvauskota.

Tallustelimme hostellille auringon laskiessa. Oli tarkoitus ottaa pikku tirsat ja sitten mennä vielä jonnekin istuskelemaan iltaa.

Sängyn henget kuitenkin kuiskivat unettavia loitsujaan, ja palasimme tähän todellisuusjatkumoon vasta seuraavana aamuna.

Haahuilua Novosibirskissä

Hostellimme Novosibirskissä sijaitsi kerrostaloalueen pihalla – oletettavasti entisissä kerho- tai varastotiloissa.

Olen oppinut uuden sanan venäjäksi! Тапoчки (”tapotški”, paino ekalla tavulla), eli tossut. Sain aiheesta tehostettua opetusta hostellin siivoojalta könytessäni paljasjaloin suihkuun.

”Tätyy olla taapotškat”, siivooja sanoi surumielisesti. Sanoin, että ei mulla nyt ole, sorppa. ”Тапoчки, тапoчки”, siivooja vain paapotti. Heilutin käsiäni, kohautin hartioitani, pelasin tyhmää turistia ja livahdin suihkuun. Olisin halunnut sanoa, että minulla oli kyllä taapotškat, mutta sitten joku siivosi taapotškani jonnekin, eikä minulla enää ole taapotškia… mutta aamukrapulatuimaan semmoisen virkerakennelman kasaaminen venäjäksi olisi varmaan sulattanut aivoni.

Vinkkinä Venäjän-hostellimatkaajalle: muista taapotškat! Nižnissäkin ensimmäinen asia, jonka hostellin aulatäti meille sanoi oli ”ottakaa siitä taapotškat”. Oltiin vielä puolivälissä oviaukkoa tunkemassa itseämme ja rojujamme sisään. (Silloin sana ei vielä tarttunut aivopoimuihini.)

Jumalanpalvojat ovat käyneet töhrimässä kaunista pakanallista seinämaalausta.
Vastapuolen kostoisku.

Eiliseen krapulaan päädyttiin lauantaisen haahuilun vietyä meidät lopulta baariin.

Lauantaina aamiaista kitoihimme sulloessa olimme harrastaneet turististrategisten suuntaviivojen vetelyä Novosibirskin päiville: Mennäkö saman tien Akademgorodokiin vai vasta myöhemmin? Missä kohtaa käytäisiin tsekkaamassa mammutti luonnontieteellisessä museossa? Entä mihin kohtaan tällätään haahuilu?

Päädyimme päiväjärjestykseen lauantaina haahuilu, sunnuntaina museo ja maanantaina tiedekaupunki. Asiaan vaikutti alhainen energiataso sillä hetkellä – sekä väistämätön fakta, että museo ei ole auki maanantaisin.

Novosibirskin yleisimmät arkkitehtoniset tyylit samassa kuvassa.

Haahuilimme, siis! Jonkinlaista runkoa harhailulle tavoittelimme päättämällä vilkaista pari patsasta samaan syssyyn.

Kävi kuitenkin niin, että nähtiin aika monta muutakin patsasta. Ilkeääkö tätä nyt sanoakaan, mutta Novosibirsk on aika tylsännäköinen paikka. Kaupunki on varsin uusi – vain 126-vuotias – joten rakennuskanta koostuu pääasiassa neukkukolhotuksista ja uudemmista lasiteräsöyhötyksistä. Jos haluaa nähdä jotain kivaa, kannattaa mennä puistoon ja vaikkapa vilkaista joku patsas.

Vladimir Vysotski.

Nähtyämme Vladimir Vysotskin patsaan (jo toinen Venäjän-osuudellamme), Koštšei Kuolemattoman patsaan, Novosibirskin ensimmäisen liikennevalon patsaan, patsaan paikalliselle vaatetehtaalle sekä epälukuisen määrän neuvostoajan patsaita olin havaitsevinani Annassa jo tietynasteista patsasväsymystä.

Patsas Novosibirskin ensimmäiselle liikennevalolle.

Anna alkoi heitellä ilmaan asioita, joille tarvittaisiin myös muistomerkki. Muun muassa tällaisia aihelmia patsaille saimme aikaiseksi kävelyn lomassa:

  • Muistomerkki seuraavan päivän krapulalle voitonpäivän jälkeen
  • Muistomerkki taivaan sinelle (betonikuutio, josta puuttuu paloja ja josta törröttelee ruostuneita teräsrakenteita)
  • Muistomerkki Leninin paskalle
  • Muistomerkki unohtuneille muistoille
  • Muistomerkki hiljaisuudelle (tehty rikkinäisistä megafoneista)
  • Muistomerkki muistomerkin viemälle tilalle
Koštšei Kuolematon.
  • Non-figuratiivinen muistomerkki esittävälle taiteelle
  • Muistomerkki puistomerkille
  • Muistomerkki Puisto-Erkille
  • Muistomerkki syntymättömille diktaattoreille
  • Muistomerkki sille hetkelle, kun pitäisi pieraista
  • Muistomerkki vitutuksen muistolle
  • Muistomerkki unohdetulle salaiselle kädenpuristukselle
Hajonnut patsas, josta lojui isoja palasia tyhjässä suihkulähteessä.
  • Muistomerkki lapsuuden puhelinnumerolle, jonka muistat vieläkin
  • Muistomerkki puhki kuluneille lempivaatteille
  • Muistomerkki unohdetulle unelle
  • Muistomerkki ensimmäiselle sillan ylittäneelle aasille
  • Muistomerkki kaikille muistomerkeille, joissa on jokin merkityksellinen luku jotain (ihan mitä tahansa)
Jälleen pätevää katusoitantaa metroaseman kulmilla.

Sitten alkoikin olla nälkä. Ja ilta. Ja jano. Ja havaitsimme olevamme viihtyisän Kardamonin, konstailemattoman Guevaran terassin ja meluisan irkkubaari Harat’sin jälkeen People’s-baarissa, joka oli auki viiteen asti. (Ennen kuin Anna huomauttaa mitään, niin tarkennan hänen juoneen koko illan lähinnä teetä.)

Anna ja Katja.

People’sissa pöytäämme lyöttäytyi Katja, joka oli Annan tavoin myös kuvataiteilija. Katja taivasteli, mitä ihmettä me Novosibirskissä teimme, sillä ”tämä kaupunki on niin harmaa”. Katja kuitenkin tarjoutui esittelemään meille harmaata Novosibirskiään sunnuntaina ”sitten kun olen herännyt, joskus illalla”.

Anna ja rekonstruoitu mammutinpoikanen.
Aito mammutin luuranko.
Luonnontieteellinen museo sijaitsi samannäköisen kerrostalon katutasossa, jollaisen pihassa hostellimmekin on.

Sunnuntaina olimme juuri kiiruhtamassa luonnontieteelliseen museoon ehtiäksemme sinne ennen sulkemisaikaa, kun Katja viestitteli olevansa jo kännissä ja menevänsä nyt baariin, sorppa.

Tyrniteetä maistelemassa Bibliotekassa. (Eikä se ole teknisesti ottaen teetä, mutta korvaavaa sanaa ei olla keksitty. Ei se oikein mehuakaan ole. Mutta turkasen hyvää!)

Meitä ei erityisesti napannut baarittelun jatkaminen toisella illalla, joten kävimme Bibliotekassa syömässä (itse tempaisin kulhollisen suussasulavaa borštšia, nam, ja oli Annan savulohipastakin vissiin aika jees) ja painuimme pehkuihin. Seuraavana päivänä piti ehtiä käydä Akademgorodokissa ennen Irkutskin-yöjunan lähtöä, joten aikainen liikkeellelähtö oli suotavaa.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon