Avainsana: talvi

Viimaa Kaunispäällä, huurretta tuopissa

Satoi hissukseen lunta, kun päätin kiivetä Kaunispäälle. Auringonlaskusta tunturin huipulla hiutaleiden leijuessa voisi saada kivoja kuvia, ajattelin.

Erehtyväinen on ihminen, tyhmä on turisti. Tunnelmallinen lumitihku tällä puolen tunturia ei tietenkään kertonut mitään säätilasta sen toisella puolella. Tämä alkoi valjeta päästyäni laen tuntumaan, jossa alarinteen leppoisa postikorttisää oli mutatoitunut Fargo-simulaatioksi.

Jatkoin silti marssiani ylös. Olisi noloa luovuttaa nyt, selitin itselleni, vaikka tienpielen tolpan taksimainos vokottelikin antamaan periksi. ”Mitenkähän tänne tilataan taksi”, mietin. ”Kaunispään lounaisrinteellä ööö… niinku ens kolme tuhatta piljoonaa lumipisaraa ja siitä sit oikealle”, kenties?

Ylärinteellä viima puski jo vaakasuoraan päin naamaa. Lumimyräkkään katoavat puut näyttivät haudasta ylös kaivautuneilta zombeilta. Vastaan jolkotteli vain yksinäinen paikallinen iltalenkillään koiransa kanssa. Ei ollut säästä millänsäkään. Vilkaisi hiukan huvittuneesti pyryssä puskevaa turistia, joka sihtaili lumikuorrutetulla kamerallaan sinne tänne tuiskuun.

Kyllä kapuaminen silti kannatti, julistin itselleni päästyäni laelle. Tosin auringonlaskun, lumihiutaleet sekä tunturimaiseman sai unohtaa kuva-aiheina. Mutta onneksi oli sitäkin enemmän ydintalvea tarjolla valokuvattavaksi: jäisinä seisovia hiihtohissin koreja, kinoksiin hautautuvia laskettelukeskuksen mökkejä, näköalatasanne jolta näki noin sadan metrin päähän.

Kaunispään huippu.
Näkymä alas.
Näköalaton tasanne.

Sitten piti vielä kavuta alas. Parin kympin Tokmanni-talvikenkäni halusivat tuoda hiukan lisähaastetta tarpomiseen paakkuunnuttamalla lumipalluroita pohjan urien väleihin noin joka viidennellä askeleella. Tällaisista erämaan vastuksista huolimatta pääsin alas itseäni ruhjomatta. Tunsin ansainneeni iltakaljan ja poikkesin kulmapubi Kauniiseen Jormaan matkalla kämpille.

Siemailin olutta ja ihailin tiskin takana kaljaa tuoppeihin kaatavan lappalaisneidon riuskaa kurinpitoa. Aiemmin Saariselän keskustan lomamökeillä kattotöissä näkemäni pari rakennusmiestä olivat jo hyvässä myötäisessä. Toinen yritti kovasti haastaa riitaa jonkun pahaa-aavistamattoman turistin kanssa, mutta luovutti heti kiltisti baarimikottaren karjaistua hänelle: ”No niin, Pekka (nimi muutettu), eikö tästä ole puhuttu. Nyt siirryt pöytääs juomaan, etkä häiritse muita asiakkaita.”

Totesin Kauniin Jorman tunnelman jurotusyhteensopivaksi. Tilasin toisen. Pitihän sitä nyt se hetki istua, että lumi suli parrasta, selitin itselleni. Tilasin seuraavankin ja – arvasitte oikein – jökötin tiskillä valomerkkiin asti.

En sentään juonut itseäni niin humalaan, että olisin sortunut ostamaan Kaunis Jorma -pipoa. Olivat ryökäleen kalliita. Mutta olisihan semmoinen hieno ollut kyllä.

Viikko kului haahuilun ja saunomisen merkeissä. Suunnitelmanani oli ollut myös edistää kirjoitusprojektejani, mutta laiskottelu voitti. En jaksanut kokea epäonnistumisen tunnetta tästä.

Paluujunan ravintolavaunussa törmäsin treenikämppätuttuuni Turusta. Oli tulossa salassapitosopimuksen alaisista neuvotteluista, joista ei paljastanut muuta kuin että siihen liittyi joulupukkeja.

Höpötimme niitä näitä, tilasimme seuraavat ja sitä seuraavat. Samaan pöytään lyöttäytyivät myös tietöitä ympäri pohjoismaita tehnyt sälli – joka suhtautui meihin setämiehiin ironisesti – sekä Järvenpään päihdesairaalaan matkalla ollut tyttö – joka kyseli meiltä, loppuuko tää ahdistus joskus. Vakuutimme, että loppuu.

Aamulla astuin Turun asemalaiturille. Harmaus syleili minut tervetulleeksi kotiin. Sataa tihutti päälaelle. Kallon sisäpuolella jyskytti krapula.

Kaikenlaista sitä meneekin nuorisolaisille valehtelemaan, mutisin kävellessäni kotiin.

Haahuilua Urho Kekkosen kansallispuistossa

Ydintalvi lokakuun puolivälissä. Kyllä se piru vie uskottava oli.

Talsin narskuvassa lumessa kohti parin sadan metrin päässä Journalistiliiton Tunturimajalta avautuvaa Urho Kekkosen kansallispuistoa.

Lumentulosta oli sen verran vähän aikaa, että Saariselän turistikoneisto ei ollut täysin kirinyt tilanteen tasalle. Kaunispään hiihtohissit könöttivät lumen kuorruttamina paikoillaan. Lumitykit vielä alustivat latuja, juottolat olivat vasta havahtumassa aikaistuneeseen talvisesonkiin.

Joku urhea hiihtäjä oli jo raivannut oman latunsa kansallispuistoon, ja erämaan reunan rinnettä alas kävellessäni vastaan pyöräili umpihangessa pari tyyppiä paksurenkaisilla sähköfillareilla puiden väleissä puikkelehtien. Siinä oli jo erikoisuudentavoittelussa yritystä.

Kävelin Luttojoen solassa kohti viereisen tunturikurun laitaa ja ihailin näkymiä. Näyttää kyllä ihan Lapilta, tuumin ihastellen. Uskottavasti lavastettu.

En ollut asettanut erämaavaellukseni tavoitetta turhan korkealle – tarkalleen ottaen noin kolmeenkymmeneen viiteen metriin. Tunturimajan kanssalomailijoideni neuvosta vaarin ottaneena tarvoin erityisen helpoksi mainostettua viitoitettua polkua kohti Auroran taukotupaa kilometrin–parin päässä.

Vaan kyllä muutaman kymmenen metrin kapuaminen tällä kunnolla jo työstä kävi. Tuvalle saavuttuani tervehdin ilahtuneena kamiinassa räiskynyttä tulta. Lököttelin aikani lämmössä kuunnellen vaellussällien vaellussällijuttuja ja lähdin sitten tarpomaan takaisin Saariselän keskustaan.

Ja ans olla, taas tunsin löytäväni itseni keskeltä neutronipommimaisemaa. Ihmisiä ei näkynyt missään.

Lumen peittämä moottorikelkka talvisesongin alkamista odottaneen ”EU:n pohjoisimman” irkkupubin edustalla.

Murheellisesti hangessa paarustava mutanttilumiukko vuokramökin pihalla.

Taustalla jäähileusvaan hukkuvat lumitykit – kuin laskeumaa taivaalle sylkeneet maailmanlopun urut.

Aurinko alkoi laskea. Lopun aikojen tunnelmissani hyväntuulisesti hymistellen narskuttelin takaisin Tunturimajalle.

Ajoitus ei olisi voinut olla parempi: sauna vapautui juuri, kun lampsin sisään majaan.

Pihasaunassa viskoin yksikseni löylyä kiukaalle ja myhäilin. Olisivat mainostaneet Lappia asianmukaisen apokalyptisin termein, niin olisin tullut jo aiemmin!

Turku – Rovaniemi – Saariselkä

Sataa tihutti, kun juoksin Turun rautatieasemalle. Manasin sekä lokakuun puolivälin tympeää säätä että itseaiheutettua kiirettä. Piti sittenkin juosta junaan, vaikka kämppäni sijaitsee aivan aseman vieressä. Mutta siksipä sitä tulikin matkaan lähtö jätettyä viime tinkaan. ”Sadan metrin päähän ehtii aina, otanpa vielä kupillisen kahvia…”

Pro Tip! Kyllä sadankin metrin talsimiseen muutama minuutti menee. Onneksi asemalla nökötteli vain Rovaniemen-juna, joten sen etsimiseen ei tuhrautunut enää aikaa. Loikkasin makuuvaunuun ja metsästin oman hyttini.

Ovi oli lukossa. Kaikkien muiden hyttien ovet olivat auki, vain minun oli kiinni. Kysäisin naapurihytin tytöltä, miten sisään oli oikein tarkoitus päästä. ”Yleensä on avainkortti ovessa. Jos ei ole, toinen matkustaja on sisällä. Koputtele oveen.”

Koputtelin. Jyskytin. Rynkytin. Ja hymyilin väkinäisesti ohikulkijoille, joita väistelin kimpsut ja kampsut edelleen niskassani, koko käytävän tukkien.

”Se varmaan nukkuu”, huikkasi naapurihytin tyttö.

”Aika sikeästi”, murahdin ja istahdin yläkerroksen portaille odottamaan konduktööriä.

Hiukan Liedon jälkeen konduktööri saapui ja avasi oven. Sisältä ei löytynyt sikeästi kuorsaavaa kanssamatkustajaa: toinen hytin avainkorteista vain puuttui. Konduktööri lupasi tuoda uuden tilalle. Hän sälytti syyn siivoojan niskoille ja lähti jatkamaan lippujen tarkastamista. Lykkäsin laukkuni säilytyshyllylle ja rojahdin alapedille.

Sänky oli pehmeä, lakanatkin valmiina. Luxury! (Venäjän junissa piti aina itse sijata vuode.) Juna kiihdytteli kohti Forssaa, huomattavan vähäisesti heiluen. Luxury! (Venäjällä vaunu keikkui välillä kuin paatti myrskyssä.) Sähköpistokkeita oli ylenpalttisesti. Luxury! (Venäjän junavaunuissa niitä oli jokunen siellä täällä.) Vettäkin oli VR matkustajalle varannut pienen pullollisen. Luxury! Kiskojen kolke oli vain vienon unettavaa; Lappiin matkustavaisten suksille oli hytissä varattu oma teline; kiinteä herätyskello löytyi sängynpäädystä; makuuvaunu oli varustettu suihkulla. Luxury! LUXURY!!! L.U.X.U.R.Y!!!1!11!!!!!

Makoilin ja taivastelin, mitä kaikkea sitä Suomessa junalla matkustaessaan ottaakaan itsestäänselvyyksinä. Suksitelineen kyltti hymyilytti erityisesti. En ollut itse aikeissa hiihdellä Lapissa, mutta lapun symboli tuntui huokuvan pohjoismaisen viileää, avuliasta informatiivisuutta.

Olin toki matkalla talviliikuntavetoiselle Saariselälle Inariin, mutta aikomukseni oli lähinnä laiskotella. No, ehkä sinne Urho Kekkosen kansallispuistoon pitää mennä vähän vilkaisemaan, tuumin. Jos ei sada.

Matkani osui typerästi sesonkien väliin. Ruska oli jo ohi, mutta talvisesonki vasta tulossa. Jos Turussa sataa tihuutti, mitenkähän viheliäinen keli Lapissa olisi? Sadetta vaakasuoraan sysimustassa pimeydessä?

Mutta minkäs teki. Ammattiliittoni myöntämä virkistysstipendi edellytti, että se käytettiin sesonkien ulkopuolella. Sinänsä ihan sama minulle. En ollut koskaan ollut Lapissa, jos käyntiä Kemissä lapsena ei laskettu. Lapin tuntureita, vaaroja, jänkhää ja semmoisia en ollut koskaan nähnyt.

Matka sujui köllötellen, Netflixiä töllötellen. Jossain vaiheessa nukahdin. Heräsin hetkeksi junan seisoessa Tampereella ja vajosin sitten taas uneen.

Aamupäivällä kömmin suihkuun, jossa lämpimän veden loitsiminen ei onnistunut millään ilveellä. (Olisi varmaan pitänyt tulla aamutoimille aamuaikaan kuumaa vettä saadakseen.) Kun nyt kuitenkin olin jo ilkosillani suihkun alla, tyydyin karjumaan jääkylmän veden viiltävässä hyväilyssä.

Rovaniemessä oli juuri sen verran aikaa, että ehdin kävellä ruokakaupan kautta bussiin Saariselälle. Vielä kolme ja puoli tuntia jököttelyä, ennen kuin oltaisiin perillä. Nukahdin melko pian bussin hytkyntään. Heräsin joskus Sodankylän jälkeen ja ihmettelin omituista häiriötä ikkunan takana. Vähän kuin lasin takaisen todellisuuden maisemalähetyksessä olisi ollut lumisadetta.

Sitten tajusin, että se totta vieköön oli lumisadetta. Hyvät hyssykät! Voisiko olla mahdollista, että…

Kyllä. Perillä kävi ilmi, että Saariselälle oli jo tullut talvi.

Cafe Eivor, Pärnäinen–Jurmo

Pian tulee ruumiita.

Yhteysalus Eivorin ravintola on pullollaan hippejä matkalla Jurmoon. Pelaavat Murhaaja-seurapeliä.

On joulukuun puoliväli, kuusenkoristeet kiipeilevät lakonisen kuppilan pylväitä. Päätyseinän telkkarin ympäri kiemurtelee sähkökynttiläköynnös. Ruudulla välkkyy eri tavoin solmuun jämähtäneitä dekonstruktioita kokkiohjelmasta.

Toisessa toosassa salin vastakkaisessa päässä pyörii puolestaan hitaasti vellovaa pikselimössöä, jota mystiset vaaleat kiilat silloin tällöin halkovat. Se on näkymä laivan keulasta, mutta muistuttaa enemmän 90-luvun alun multimediataiteilijan kokeellista teosta. Puuttuu vain minuuden toiseudesta mutiseva monologi ja laahaava konemusiikkikolke.

Tarjoilevat kanaa. Se on hinnoissaan, mutta vaikea mököttää emännälle, joka lätkäisee toisenkin broilerinkoiven lautaselleni, koska “näytän tarvitsevan sitä”. Ahmin lihateollisuusolennon sisuksiini ja kittaan päälle muovituopillisen. Menemme aurinkokannelle haukkaamaan happea.

Kello ei ole vielä seitsemääkään illalla, mutta on jo säkkipimeää. Ennen lähtöä odotin toiveikkaana Tove Jansson -boforiluokan myrskyä, jota ei sitten tullutkaan. Vasta yöllä tuulee kunnolla, kuulemma. Nyt ei tarvitse edes pitää reelingistä kaksin käsin kiinni kannella käydessään, tai perillä varautua konttaamaan Jurmon jäätynyttä laituria pitkin, kuten toissa vuonna samoihin aikoihin. Matkakumppanit polttelevat tupakkejaan, joiden sytyttämisessä ei ilmennyt hankaluuksia, saati vaaratilanteita. Tuuli tempoilee hiuksia leppoisan väkivaltaisesti.

Palattuamme alas kuppilaan mielessäni alkaa kehkeytyä Spede Show -kohtaus: Simo Salminen tilaa “yhden ison”, ja silloin baariin jysähtää kolmekymmentä kuutiometriä merivettä ylhäältä autokannelta. Ha ha ha. Höm, niin, varmaankin sketsi olisi tehty ennen Estoniaa, joskus 60-luvulla.

No, Eivorissahan ei ole keulaporttia. Muutenkin jykevätekoinen yhteysalus vaikuttaa erittäin merikelpoiselta vesseliltä. Se on tuotu Saaristomerelle Islannista, jossa se toimi samankaltaisissa tehtävissä Atlantin tyrskyissä. Siellä täällä Eivoria näkee vieläkin kylttejä islanniksi: farþegasalur, aðéins fyrir áhöfn, skiptiherbergi.

Joukkoomme lyöttäytyy miekkonen hippiretkueesta. Hän kertoo onnistuneensa jo päästämään päiviltä ensimmäisen uhrinsa. Esittelee ylpeänä murha-asettaan, Pepe-lakritsipatukkaa.

Kaiutin räsähtää yksisanaisen tiedotuksen, joka voisi olla Kraftwerkin Radioactivity-biisistä. Arvailemme, sanoiko se Harrisburg vai Tšernobyl, kunnes keulamonitorin kuvasta oivallamme saapuneemme Berghamiin. Matkaa on vielä tuntikaupalla. Haen seuraavan tuopillisen.

Olenhan matkalla rentoutumaan ja pitämään hauskaa.

Jurmoon.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon