Avainsana: Venäjä Page 1 of 3

Retki Nellimiin sekä sumua Kaunispäällä

Ruska, schmuska.

Sunnuntaina Urho Kekkosen kansallispuiston kepeimmän reitin, eli Aurorapolun läpi käppäillessäni havaitsin Lapin syksyisen väriloiston jo hiipuneen näin pohjoisessa. Lehdettömiä koivuja törrötteli rankoina vihreän havupuumassan seassa.

Oli silti jännää tallustella viimevuotinen talvimaisemapolku nyt syysnäkymillä koristeltuna. Ihailtavaa riitti kyllä niukemmallakin ruska-annoksella.

Puunrunkojen harmauden keskellä yksinäinen, täydessä oranssien lehtien loistossa seissyt koivu näytti kuin tuleen tuikatulta. Kelohonkien vänkyrät viehättivät, ne vaikuttivat ulkosaariston käkkärämäntyjen jättiläisserkuilta. Taustalla Luttojoen peilikirkas vesi solisi iloisesti.

Aurorapolku.
Riitettä sunnuntaina päivällä. Suli pois päivän mittaan.
Luttojoki.

Saariselällä pääsee luontoon niin vähin ponnistuksin, että se onnistuu minunkin kaltaiselta liikunnalliselta ihmisrauniolta.

Kevyimpien reittien kutsuminen poluiksi on kyllä vähän… runollista. Väylät ovat leveitä ja tasaisia kuin lapsuuteni maaseutuhiekkatiet. Nousuja ja laskuja luonnollisesti on, ollaanhan sentään tunturimaastossa.

Jaa että miksikö höpisen yksikössä? No, kas kun minun tarpoessani 2,1 kilometrin mikrovaelluksellani Anna makasi sillä välin Tunturimajalla sängyssä, korva tulehtuneena. Koko sunnuntai livahti häneltä ohi nukkuessa. Iltasella kaiveltiin esiin Ivalon terveyskeskuksen yhteystietoja, kun peruskorvatipat eivät olleet tehonneet. Anna valitti, että turvotus tuntui vain pahenneen.

Onneksi Tunturimaja-kämppis Pekka lupautui heittämään Annan maanantaina autolla 30 kilometrin matkan Ivaloon. Näpsäistiin herätykset luureihin päälle ja mentiin ajoissa tutimaan.

Lähireitit on selvästi merkattu.

Maanantaina Anna pääsi lääkäriin Ivaloon, korva todettiin siellä ”tosi tyypillisesti tulehtuneeksi” ja jämerämpää korvatippaa määrättiin. Parkkipaikalla Annaa odotellessamme Pekka mietiskeli ääneen, huvittaisikohan meitä käydä samalla kiepaisulla vilkaisemassa vaikkapa Nellimiä, kun nyt liikkeellä oltiin.

Huvittihan meitä. Pian köröttelimme kohti Venäjän rajaa, kunnes saavuimme Inarijärven rannalla nököttelevän pienen kylän raitille.

Veneitä Nellimissä.

Koin jonkinasteisia does not compute- ja syntax error -hetkiä rannan kalastuspaatteja töllistellessäni: ”Me ollaan siis niinku Lapissa, eikö niin? Tää on siis niinku Inarijärvi, eikö niin? Mutta täähän näyttää ihan satamalta saaristossa. Nukahdinko mä tossa matkalla ja ajettiinko me kenties Nauvoon?”

Kun Pekka esitteli meille sataman infopisteen kartasta Inarijäveä totesin, etten ollut ollut täysin väärässä: Inarijärvessä on saaria kuin Saaristomeressä ikään. Nellimin elinkeinoihin kuuluu kalastus siinä kuin poronhoito ja matkailukin.

Tähän asti mielikuvieni Inarijärvi oli ollut valtava, laakea vesialue keskellä erämaata, jossa ei näy ihmissieluakaan – semmoinen, jonka rantahetteikössä vain uikuttaa haikeasti yksinäinen Vesa-Matti Lo kuikka.

Nellimin ortodoksikirkko.
Kolttasaamelaisten hautausmaa kirkon kupeessa.

Nellimin erikoisuuksiin kuuluu ortodoksikirkko, joka rakennettiin 1980-luvulla ja pyhitettiin Trifon Petsamolaiselle. Sotien jälkeen Nellimiin evakoitui nimittäin Petsamosta kolttasaamelaisia. Nykyään kylää kutsutaankin kolmen kulttuurin – inarinsaamelaisten, suomalaisten ja kolttasaamelaisten – kohtaamispaikaksi.

Lähistöltä löytyy myös entisöity uittoränni, jota pitkin kuljetettiin tukkeja Keskimöjärvestä Nellim-järveen 1920- ja 30-lukujen taitteessa. Kävimme sitäkin vilkaisemassa.

Autolla tie tuli aivan Venäjän rajan viereen. Parkkipaikalta uittorännille kävellessä polunvieren puita oli merkitty keltaisilla rajavyöhyke-nauhoilla.

Anna pohtii taiteen tekemisen näköaloja nyky-Venäjällä (kuvassa).
Uittoränni.
Pekka.
Uittorännin mukavuuksiin kuului tulipaikka, maja yöpymistä varten (ei-lämmitettävä)…
… ja tietysti puuterointieriö selfie-kaunistautumiseen.
Sillä välin sadan metrin päässä.

Kiusaus karistaa liberaalin lännen tapainturmelus harteilta ja sännätä rajan yli anomaan poliittista turvapaikkaa Putinilta oli lähes vastustamaton. Saimme kuitenkin rautaisella tahdolla hillittyä äkilliset loikkaushalumme. Lähdimme ajamaan takaisin Saariselälle.

Matkalla Pekka kertoili anekdootteja Inarin seudulta – esimerkiksi kuinka Nellimin bussiasemalla aikoinaan häntä oli tervehditty lämpimästi iskemällä puukko pöytään pystyyn; tai kuinka piskuinen kalastusvälinekauppa Kultaisen tien varrella Ivalossa tahkoo hyviä voittoja venäläisiltä, jotka autot ruokaa täyteen sullottuaan ostavat lopuilla rahoilla uistimia, vieheitä ja virveleitä; tai että Saariselän Kuukkeli-kaupan omistaa Rosa Liksomin veli; tai että…

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. Ennen Kuukkeliin munkkikahveille menoa käväisimme vielä Kaunispäällä – muistattehan, sillä tunturilla, jonne kapusin viime vuonna maisemia katselemaan vain nähdäkseni lumimyräkän lähietäisyydeltä.

Ilmeisesti tuon muassani kirouksen aina Kaunispäälle kiivetessäni. Ei ollut lumimyrskyä, ei, mutta ei laelta maisemia tälläkään kertaa näkynyt.

Kaunispään huippu.
Näkymä alas.
Näköalaton tasanne.
”Viitteks vähä hillitä sen stupengin sauhuttelun kans? Ei tääl nä mittä helvattu!”
”Ai mää vai?”

Suunnitelmamme oli käydä Kaunispään hiihtokeskuksen ravindellissa, mutta se oli kiinni. Ei näköalakuvia, ei kahvia. Mutta vaikea oli tämmöisten neutronipommitettujen maisemien metsästäjien olla katkerana, kun saatiin niskaamme kerrankin oikein kunnon laskeuma.

Ihailimme aikamme silmiähivelevän harmaata sumumassaa ja ajelimme sitten Kaunispään juurelle Kuukkeliin kupillisille.

Tehtävä koodinimeltään Hyökkäys Ivalon terveyskeskukseen todettiin onnistuneesti suoritetuksi.

Matkalaukullinen tuliaisia Pomeranian mukavimmasta olutkaupasta

Melko tarkkaan kaikki perinteiset nähtävyydet ja turistitoiminnallisuudet skipannut Gdanskin-viikkomme huipentui viimeisen aamun kaljaostoksiin. Emme sentään vajonneet ”paku täyteen Tyskietä ja Okocimia”-tasolle, vaan köröttelimme taksilla laitakaupungille Sklepzpiwemiin lastaamaan matkalaukun pullolleen paikallisolutta.

Yhteisrahoitettu ruumalaukku oli mukana vain tätä tarkoitusta varten. Vaihtovaatteet ja muu tarpeellinen kulkivat kunkin käsimatkatavaroissa. Aikoinaan puolivahingossa Google Mapsista ”craft beer”-hakutermillä löytynyt Sklepzpiwem (suomeksi ”olutkauppa”) on nimittäin osoittautunut vierailemisen väärtiksi joka reissulla, vaikka sijaitseekin lähiöalueella varsin kaukana keskustasta. (Toisaalta se on melko lähellä Gdanskin Ronald Reagan -puistoa, jossa palvonta- tai paheksuntakäynnin voi yhdistää kätevästi olutostosreissuunsa.) Pikku liikkeen paikallisolutvalikoima on valtava, mutta saa sieltä tietysti pienpanimo-oluita muualtakin maailmasta.

Taksia odottelemassa viimeisenä aamuna.

Mutta ennen kaikkea Sklepzpiwemin tiskin takana on Bartek, jolle ei tarvitse kuin vähän hahmotella makumieltymyksiään, ja hän jo taikoo hyllyjen uumenista niihin sopivia oluita. Miekkosen vinkistä toimme aikoinaan tuliaisiksi muun muassa grodziskieta. Tuon perinteisen puolalaisen, kepeän kuplivan juhlaoluen valmistustapa oli jo miltei unohtunut, kunnes pienpanimobuumi herätti tuotannon taas henkiin.

Gdanskista löytyy toki muitakin käsityöolutpuoteja, mutta olemme palanneet aina Sklepzpiwemiin. Tällä kertaa ostosreissu oli kuitenkin jäädä väliin, kun budjettisyistä jouduimme jättämään kaupassa käymisen viimeiseen päivään. Esteeksi oli muodostua se, että virallisesti Sklepzpiwem aukeaa vasta kahdeltatoista – eli puolta tuntia myöhemmin kuin koneemme oli lähdössä takaisin Turkuun.

Bartek kuitenkin suostui tulemaan aamutuimaan kaupalleen, jotta saimme ladottua laukkumme täyteen tuliaisia. Se olikin rivakkaa shoppailua, se! Huikkailimme tyylimieltymyksiä, Bartek ehdotti oluita, me pääsääntöisesti kelpuutimme ne (elleivät ne olleet jumalattoman kalliita, ja yleensä eivät olleet), ja sitten vain pullot viuh vauh laukkuun kuplamuoviin sekä pahvilaatikoihin pakattuina. Jokunen pullo tuli valittua ”iik, ihana etiketti”-menetelmälläkin.

Anna kuvailee olutmieltymystään Bartekille: ”Ainakin nnnääääiiin iso.”

Itse asiassa Bartek hoiti pakkaamisenkin. Häneltä kun se sujui ammattilaisen nopeudella ja varmuudella. Kun laukku oli viimein täynnä, se ylitti 32 kilogramman painorajan puolellatoista kilolla.

”Mutta eihän se ole mikään ongelma”, Bartek lohdutteli. ”Usein ne ovat lentokentällä aika suurpiirteisiä näin pienten ylitysten suhteen. Mutta jos eivät, niin juotte vain pullon-pari pois laukusta kentällä.”

Minulla oli omat epäilykseni Wizzairin suurpiirteisyydestä; oman kokemukseni mukaan halpalentoyhtiön kenttätyöntekijät nimenomaan ovat raivostuttavan jämptejä laukkujen kokojen ja painojen suhteen. Mutta en ruvennut besserwisseröimään asiasta, kun en varmaksi uskaltanut sanoa. Kentälläpä tuon sitten näkisi, miten kävisi.

Bartek pakkaa laukkuamme.

Tilasimme taksin ja lähdimme kentälle. Kuskiksi sattui entinen merimies, jolla oli paljon sanottavaa niin puolalaisesta vieraanvaraisuudesta (tai sen puutteesta), saksalaisesta hymyilystä (tai sen puutteesta) kuin venäläisten yleisestä epäilyttävyydestäkin (josta ei ollut puutetta). Kerroimme hänelle juuri matkustaneemme halki Venäjän, ja hän taivasteli, ettei uskaltaisi kyllä semmoiselle reissulle aseistautumattomana. Lentokentälle saapuessamme julistimme sentään liennytystä värisevän yhteisen puolalaissuomalaisen kompromissilausunnon, jonka mukaan venäläiset ihmiset ovat mukavia, mutta johtajansa syvältä.

Ukko turisi kaiken kaikkiaan hauskasti ja loppujen lopuksi aika leppoisaan sävyyn, joten merkkasimme hänet Free Now -taksisovelluksessa suosikkikuljettajaksemme – seuraavia Gdanskin-reissuja silmälläpitäen.

Kaljapullot käsissä, vaikkei päivä ole edes puolessa! Suomalaisturistit, tsk, tsk…

Kävi niin kuin pelkäsin, painorajan ylitystä ei matkalaukkutiskillä katsottu läpi sormien. Mutta pari pulloa laukusta poistamalla pääsimme tosiaan niukasti alle painorajan.

Laukun lähtöselvitettyämme ihmettelimme terminaalissa kaljapullot kourissa, että tässäkö nämä nyt pitäisi kitata sitten, hä. Ja eikös nyt ole jo vähän aikaistakin vielä, niinku tota.

Nämä uhrattiin.

Siirryimme ulos tupakkapaikalle ja nautimme oluet siellä. Onneksi karsitut pullot eivät olleet tämänkertaisten ostosten kiinnostavimmista päästä, vaikka ihan makoista olutta olivat nekin. Gościszewo-panimon oiva vehnäolut Surfer oli jo vanhoja tuttavuuksia, ja Amberin Apa oli ihan ok -tasoa. (Arvioon saattoi tosin vaikuttaa hienoisesti se, että oluet kitattiin kiireessä ja lämpiminä.)

Sitten lampsimme turvatarkastukseen ja lensimme kotiin Pohjolaan. Sen pituinen se. Ensi vuonna takaisin!

Terveisiä Jurmosta(kin).

Kantaaottava ilta Gdanskin telakalla

B90-klubilla.

Sanomattakin lienee selvää, että syntymäpäiväördäystä seurannut päivä meni melko hitaasti. Jossain vaiheessa alkuiltaa kampesin itseni sängystä kadulle metsästäjäkeräilemään ruokaa. Onnistuin ruokkimaan itseni Masalassa (lisää Gdanskin-reissujemme vakiopaikkoja), ja Annalle ja Jiille hain pizzat Da Grassosta – lähinnä koska se oli lähellä ja valikoimasta näytti löytyvän useampikin kasvisvaihtoehto.

Sitten alkoikin jo taas väsyttää. Ei tämmöinen viiskymppinen jaksa juopotella enää siihen malliin kuin viime viik nuorempana.

Sillä välin kämppämme portailla Mariacka-kadulla Jii nauttii ilta-auringosta.
Merkittävimpiä naapureitamme.

Ei päivä silti hukkaan mennyt. Kadulla laahustaessa huomioni kiinnittyi Solidarity of Arts -nimisen tapahtuman massiivisiin julisteisiin: ”Mitäs hemmettiä, lukeeko tuossa että Pussy Riot?”

Kyllä siinä vain niin seisoi. Olisivat keikalla seuraavana päivänä Gdanskissa. Sehän piti nähdä! Kaiken mediahuomion ja kohun keskellä ainakin allekirjoittaneelta on mennyt täysin ohi, minkälaista musiikkia Pussy Riot oikein tekee.

Felicitan sekä laulu- ja tanssiryhmä Śląskin Soft Powerissa oli kirveellä töitä.

Keikkapaikka B90:kin sijaitsi vielä jännästi vanhalla telakka-alueella – siellä, missä kommunistivallan lopullista romahdusta puskettiin liikkeelle 80-luvulla, kun työväenparatiisin työväki rupesi kapinoimaan. Solidarity of Artsin mahdolliset kytkökset Solidaarisuus-ammattiliittoon eivät minulle valjenneet, mutta rohkeus-teeman osalta oltiin asian ytimessä.

Illan aloittanut Mary Komasa oli vielä herkistelyä viulusektiolla ja sähköpianolla, mutta lavan seuraavaksi vallanneessa Soft Power -tanssiesityksessä viuhdottiin jo kirveillä punaisten värivalojen välkkeessä.

Hirtehisesti kansallispuvuissa tanssattiin välillä. Toisinaan lavalla ei liikkunut muuta kuin ilmatorjunnan mieleen tuoneet valonheitinten keilat, kokeellisen konemusan jyllätessä. Jotain kansallisen identiteetin rappeutumista nationalismiuhoksi siinä kai käsiteltiin. Tai sellaisia viboja aisti meitsi.

Siksa.
Mimmin painellessa yleisön seassa basisti pöristeli yksikseen lavalla.

Seuraavaksi lavan valtasi Siksa. Tai paremminkin koko salin äänitilan valtasi duon basistin käsittämätön säröbassosoundi: PÖRRRRRRRRR. Basistin räimittyä riffiä aikansa solistikin tuli lavalle ja alkoi posottaa eetteriin tekstiä. Puolaksi, tietysti.

Välillä riimit olivat taimissa bassopörinän kanssa, välillä mentiin freestylemmin. Ihme että teksti oli missään tahdissa minkään kanssa, sillä solisti laukkasi suurimman osan keikkaa ympäri yleisöä, julistaen katsojille päin naamaa – mistä nyt puhuikaan. Sain selvää vain siitä fuck me now -kohdasta. Oli se silti aika vaikuttavaa rutistusta. Täytyy tsekata Siksan tallenteita tarkemmin myöhemmin.

Pussy Riot.

Vaikea siitä oli enää rankemmaksi pistää, ja aluksi Pussy Riot tuntuikin vähän laimealta. Kaksi alkuperäisjäsentä sisältänyt kokoonpano seisoi rivissä lavan reunalla ja julisti konemusapohjien päälle. Välillä yksi soitti vähän saksofonia ja toinen paiskoi tomeja konerytmien täydennykseksi. Konekompit eivät ollet mitään vaarallisinta valuvaa reunaa -osastoa (kuten edeltäneellä tanssiryhmällä), eikä livesoittokaan erityisen ihmeellistä.

Mutta se julistus, se oli vakuuttavaa. Eikä tauonnut hetkeksikään puoleentoista tuntiin. Pussy Riotilla oli tasan yksi pointti, Venäjällä on poliittisia vankeja, tajutkaa ja toimikaa! Se välitettiin käyttämällä hyväksi yhtyeen omaa tarinaa. Tämä kerrottiin osana paasausta, sekä myös videomateriaalina kolmen jättimäisen taustakankaan voimalla. Venäjänkielinen pajatus oli tekstitetty puolaksi, mutta videossa alleviivattiin tärkeimmät pointit vielä englanninkielisin tekstiplanssein. Pysyin kyllä kärryillä, mitä yritettiin sanoa.

Vaikka pläjäys oli kenties musiikillisesti vähän meh, niin poliittisena taideperformanssina se oli täyttä rautaa. Pitihän sitä sitten paitakin ostaa. Semminkin kun varat menivät venäläisten poliittisten vankien auttamiseen, kertoivat.

Poistuin klubilta kaiken kaikkiaan tyytyväisenä ja kantaaottavassa taiteessa marinoituna. Ja löysin itseni kohta Pijalniasta miettimässä asiaa oluttuopposen ääressä. Sekä sen jälkeen pussikaljalta joenrannassa. Kuunnellen Eppu Normaalia auringon noustessa, kuinkas muuten.

Niin tuomitsin itseni örisemään sängynpohjalle toisenkin reissupäivän.

Satusedän kintereillä ja Suomen sodan tantereilla

Uusikaarlepyy.

Vain parinkymmenen minuutin bussiköröttelyn päässä Pietarsaaresta lounaaseen on Uusikaarlepyy, jossa pistäydyimme Sakari Topeliuksen kotimuseossa Kuddnäsissä. Esillä oli entisöityä lastenhuonetta, aikalaiskeittiötä ja talon ullakolla luokkahuone. Ullakon kulmauksessa näytillä oli myös Topeliuksen tuotantoa sekä kehotus istahtaa hetkeksi nojatuoliin lukemaan.

Toimin tietysti ohjeistuksen mukaisesti ja lukea lotkautin Topeliuksen sadun Kaksi ynnä kaksi on neljä. Siinä parhaat kaverit pupu ja kurre oppivat sekä yhteenlaskun perusteita että koululaitoksen oivallisuutta. Äkäistä murrea juostiin välillä pakoon, mutta sankarit kuitenkin selvisivät naarmuitta ja lopussa ”yhtyivät metsässä” (suora lainaus). Sadussaan Topelius painotti sivistyksen lisäksi myös elämänkoulun merkitystä henkilön kasvukokemuksissa. Isäm maata ei tällä kertaa mainittu.

Kuddnäs.
Lapuanjoki virtaa verkkaisesti Kuddnäsin takana.

Kuddnäs oli niin idyllinen paikka, ettei portilla ollutta Topelius-lainausta borta bra men hemma bäst ihmetellyt yhtään. Tönöjen pittoreskius ja jokirannan unelias rauha nostivat jo kateuden viheriää naamalle. Ja sitten sitä astui huoneeseen, jossa kerrottiin Topeliusten majoittaneen Kuddnäsiin kodittomia Uudenkaarlepyyn palon jälkeen.

Yritä nyt sitten viritellä jotain vihantunnetta noin hyväsydämistä tyyppiä kohtaan! Viimeisinä sanoinaankin hän lähetti terveisiä kahdennenkymmenennen vuosisadan nuorisolle. Öh, siis esim. männävuosituhantiselle minulle, joka 1990-luvulla ördäili Aurajoen rannoilla päämärättömästi? No mitä mittä, eipä kestä, äijä! Paa kymppi, tiedät mihin menee.

Hylkäsimmekin siinä paikassa kyynisyyden, sirpaletiedon sekä negatiivisuuden ja vannoimme positiivisen uushumanismin nimeen! Minuuttikaupalla.

Topeliuksen innoittama Elias kannustaa Lapuanjokea tulemaan tietoiseksi kutsumuksestaan ja luomaan itselleen valtion.

Lounaalla kävimme Uudenkaarlepyyn vesitornissa, josta sai ostaa Lapuanjoen vettä mukaan hintaan kaksi euroa pullo. Toisaalta täsmälleen samaa vettä sai vesitornin kuppilassa crepeksiensä kyytipojaksi ilmaiseksi hanasta. Täytetyt lätyt maistuivat ja vesikin oli… no… ihan hyvää. Hoiti hommansa. Iski ytimeen. Poisti janon. Maku oli vedeksi oivallinen, eli mahdollisimman neutraali. Ihan kiva, kolme ja puoli tähteä.

Emme me siitä niin hullaantuneet, että olisimme ihan tuliaisiksi ostaneet. En tiedä, ehkä meillä on vielä vesihifistelijöinä kehittymisen varaa. (Tai sitten aiemmin mainitun Aurajoen vesi on tärvellyt makuhermomme jo nuorena.)

Varoitus omakotitalon pihalla lähellä Uudenkaarlepyyn vesitornia.
Luoteisrannikon kiertuettamme hallinnut sievien puutalojen sarjatuli jatkui Uudessakaarlepyyssä.

Välskärin kertomusten syntysijoilta etenimme seuraavaksi Vänrikki Stoolin tarinoiden tapahtumapaikoille Oravaisiin, eli muutaman kymmenen minuutin bussimatkan verran lisää rannikkoa lounaaseen.

Tai tarkemmin sanottuna 1808 syksyllä Oravaisissa käytiin keskeisin niistä taisteluista, josta sitten Runeberg sepitti värssynsä. Oravaisten Taistelutantereella (paikan nimi on tosiaan Taistelutanner isolla T:llä) ratkaistiin myös se, että Suomi siirtyi Ruotsin hallinnasta Venäjän huomaan reiluksi sadaksi vuodeksi. Tämä oli kuitenkin pelkkä sivujuonne itse sodan päätarkoituksessa – pakottaa Ruotsi mukaan Britannian vastaiseen kauppasaartoon.

Taistelutantereen kupeessa, Lotta Svärdille omistetulla kivellä tosi ja sepite kietoutuivat toisiinsa. Kivi jököttää paikassa, jossa Runebergin runoonsa luoman urheutta uhkuvan naisen kenttäkanttiini olisi voinut sijaita. Toisaalta Svärdillä oli kenties oppaamme mukaan tosielämän esikuvansakin.

Suomen sodan pienoismallia ihailemassa Furiirin puustellin yläkerrassa.

Niin, meillä oli Taistelutantereella oikein opas Oravaisten historiallisesta yhdistyksestä. Yhdistys järjestää Suomen sodan näytöksiä Taistelutantereella ja pyörittää ravintolaa sekä kesäkahvilaa sotanäyttämön vieressä Furiirin puustellissa, vanhassa Ruotsin vallan ajalta säilyneessä upseerinasunnossa.

Olimme täpärästi myöhässä kesäaikatauluista, joten ainoa tapa käydä talossa sisällä oli tilata opastus. Vahvistimme kuitenkin tilauksemme niin viime tingassa, että kiireessä oppaamme oli saanut mukaansa väärän ovikoodin. Joten alkajaisiksi täräytimme murtohälyttimen raikaamaan, ja Furiirin puustellia kiertäessä hälytys rämähti soimaan aina uudestaan astuessamme huoneesta toiseen.

Loihan se kyllä tietynlaista sotaista tunnelmaa sekin. Naapureita – saati vartiointiliikettä – hälyttimen toistuva ulvonta ei tuntunut pahemmin kiinnostavan.

Furiirin puustellin näyttelyn kohokohta oli pienoismalli Taistelutantereen vuoden 1808 taistelusta. Se täytti miltei kokonaan toisen ullakkohuoneista.

Pienoismalliin oli väkerretty yksityiskohtia huolella, muskettilaukausten pumpulisavuja myöten. Oppaamme väritti pienoismallin yleiskuvaa brutaaleilla anekdooteilla taistelun vääjäämättömästä etenemisestä. Tahdissa ja riveissä marssittiin kohti vihollista. Välillä pysähdyttiin ampumaan yhteislaukaus yksin- tai kaksinkertaisena. Sitten jatkettiin taas marssia, kunnes oltiin niin lähellä, että voitiin ruveta survomaan pistimillä vastapuolen sotilaita. Kaikki tämä taukoamattoman marssimusiikin säestyksellä! Kaunis on kuolla joukkosi eessä, totta vieköön.

Oppaamme muuten kertoi hänkin olevansa tietyllä lailla Suomen sodan uhri. Eräässä yhdistyksen taistelunäytöksessä ruutinyssäkkä oli räjähtänyt käteen hänen esittäessään tykkimiestä. Oli ollut sen verran hurmeinen kokemus, että nykyään hän kertoi keskittyvänsä vain oppaan tehtäviin.

Taistelutanner.

Kävimme vielä katsomassa itse Taistelutantereen. Sen viereiselle mäelle on pystytetty muistomerkki liki parille tuhannelle taistelussa kaatuneelle, kummankin osapuolen sotilaille.

Sen jälkeen pakenimme rintamalta Vaasaan menevään bussiin.

Vaasaan tulimme illansuussa juuri parahiksi, kun Taiteiden yö oli täydessä vedossa. Haahuilimme väentungoksessa sinne tänne, kunnes löysimme itsemme Kuntsin modernin taiteen museosta, jossa lyöttäydyimme opastetun kierroksen mukaan. Näimme ekotiedostavaa videotaidetta, värikynien päistä tehdyt ”taiteilijan hampaat” sekä…

Teos Laura Liljan sarjasta Friikki (Presidenttien viralliset muotokuvat).

… nahasta ja niiteistä kyhätyn Kekkosen.

Totesimme luoteisrannikon kiertueemme päättyneen asianmukaiseen loppukaneettiin.

Ulan-Ude – Ulan Bator

Ulan-Uden hostellihuoneessa oli yöllä pirun viileää. ”No nytkö se sitten tapahtui, että vilustuin matkalla?” manasin kauhuissani haalien lisää takkia ja päiväpeittoa jalkoja lämmittämään.

”Et he hinä ollut, vaan mhinä”, Anna täsmensi aamulla nenä tukossa, kurkku kipeänä ja kuumeessa.

Lähdin yksikseni haahuilemaan kaupungille tehtävänäni tuoda samalla nenäliinoja sekä lisäpeite vastaanotosta.

Venäjän-patsaskierroksemme panokset kovenevat: Anton Tšehov, Ulan-Ude.
Mutta myös Lenin-setä asuu Ulan-Udessa…
… kuten myös poliittisten vainojen uhrien patsas.
Vaan Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin. Tai vähintäänkin kalliolainen yksiö. Ulan-Uden Lenin-pää on nimittäin maailman suurin.

Vaeltelin sinne tänne Ulan-Uden keskustaa yrittäen täyttää hyväksyttävät haahuilutavoitteet. Ei touhu kyllä ollut ollenkaan niin mukavaa kuin Annan kanssa. Tunnuin sahailevani samoja katuja edestakaisin ilman Annan kännykkäkartasta jatkuvalla syötöllä bongailemia tärppejä – puhumattakaan usein keskenämme höpistessä esiin pulpahtelevista tsekkauskohteista. Ja jos törmäsinkin johonkin näkemisen arvoiseen paikkaan, harmittelin että siellä se makoilee nyt sängyssä, eikä pääse tänne.

Harms Bar, Ulan-Ude.

Kuten nyt esimerkiksi Daniil Harmsin mukaan nimetyssä baarissa. Se saattoi olla Venäjän-osuutemme mukavin olutjuottola. Jurottelin tuoppiini nuorisolaisten pelatessa vimmatusti pöytäjalkapalloa ja viestittelin Annalle, että tää on tosi kiva, sääli että jää sulta väliin.

Ilmeisesti Puškin ei kuulunut Harms-baarin asiakaskuntaan, sillä ihmiset tuntuivat pysyvän tuoleillaan suuremmitta ponnisteluitta. (Tämä oli sekä koodattu viesti Harmsinsa lukeneille, että yritys kuvata asiakkaiden varsin hillittyä humalatilaa.) Mesta oli simppeli, mutta viihtyisä. Pöytiä riveissä, Harms-lainauksia seinillä, pieni esiintymislava, olut sata ruplaa tuoppi (eli puolisentoista euroa).

Olin varmaan vanhin asiakas, muiden keski-ikä huiteli vain hitusen parinkympin yllä. Onko Harms nuorison suosimaa kirjallisuutta Venäjällä, kenties? Miten lie, mukava mesta.

Venäläistapojen vastaisesti paikan taustamusiikkikin oli miellyttävän hiljaa. Eikä musa ollut sitä iänikuista slaaviteknoa, vaan uutta indiepörinää miksattuna neukkuaikojen klassikkobändeihin. Olisikin ollut hauska nähdä joku paikallinen yhtye Harmsissa, sillä soundtrack lupasi tyylitajuista musiikkilinjaa. Mutta emme sitten lopulta onnistuneet hankkeessamme nähdä keikka Siperiassa, katusoittajia lukuunottamatta.

Katusoittajista puheenollen alikulkukäytävässä Ulan-Udessa nuoret sällit tulkitsivat Kinoa, vieläpä helvetin hyvin. Laulajan rahkeet riittivät Viktor Tsoin matalaan rekisteriin. Heitin kaikki hilut taskustani tyypeille.
Paikallisen šamaaniryhmä Darhan Tengerin toimitilat Ulan-Udessa osoitteessa Kommunistinen katu 10 oli merkitty asianmukaisin värikkäin liinoin.

Seuraavana aamuna Annan olo oli sen verran helpottanut, että hän arveli selviävänsä ilman lääkärikäyntiä. Pakkailimme hissuksiin ja suuntasimme sitten Mongolian-junaan.

Junamatka Venäjältä Mongoliaan oli selkeästi sosiaalisin tähän asti. Toisaalta vaunu oli täynnä turisteja, joilla oli paljon toistensa kanssa jaettavia kokemuksia ja vinkkejä. Matkalaisia oli ainakin Hollannista, Saksasta, Britanniasta… ja Suomesta! Kuulimme ensimmäistä kertaa junassa jonkun muunkin puhuvan suomea kuin itsemme.

Hyttikaveriksemme saimme Nicolan Ranskasta. Hän oli vastaavanlaisella reissulla kuin mekin, joskin hiukan tiiviimpitahtisella. Täyttelimme maahantulolomakkeita yhtä hämillämme: ”Mikä on matkanumero?” ”Jätin sen tyhjäksi.” ”Hei, olisko se tämän junavuoron numero?” ”Laitan kokeeksi sen.”

Ei niitä lomakkeita kukaan taaskaan sen kummemmin tiiraillut. Mitä nyt Anna sai hitusen erikoishuomiota, kun kuuliaisesti raportoi vahvemmat lääkkeensä tullille.

Vinoilimme Nicolan kanssa Annalle, että tulemme kyllä katsomaan häntä sitten vankilaan sinne Siperiaan. Mutta hyvin kohtelias mongolialainen tullitarkastajatäti pyysi vain Annaa avaamaan lääkepussukkaansa sen verran, että sai vilkaistua kursorisesti sisään ja kuittasi sitten kaiken olevan kunnossa.

Mongolian rajan tuntumassa.

Rajamuodollisuudet olivat kaiken kaikkiaan aika simppelit, mutta olisimme arvostaneet sitä, että ne olisi hoidettu joko selkeästi aikaisemmin tai myöhemmin. Nyt nukkuminen jäi taas pätkätorkkumiseksi; pitkäkseen pääsi vasta puolen yön tuolla puolen.

Ulan Batoriin saavuttiin kymmentä vaille seitsemän aamulla. ”Niin, sillä hostellillahan oli ilmainen kyyditys asemalta?” Anna varmisteli minulta asemalaiturilla.

”Tota, öö, joo, olishan niillä, mutta en mä muistanut tilata sitä”, tunnustin nolona.

Ulan… ppprrröööötttt!!!… Bator.

Mitä mittä. Olivat vastassa silti. Olimme erittäin kiitollisia, sillä venäläiset puhelinliittymämme eivät enää toimineet, eikä meillä ollut siis karttaa, saati hiluakaan paikallista rahaa. Mutta nytpä pääsimmekin sen kummemmitta säätämisittä hostellille.

Majapaikassa rupesimme pohjoismaisen tehokkaasti heti toohottamaan sisäänkirjautumisesta ja maksusta, mutta emäntämme toppuutteli että menkää nyt ihan ensimmäiseksi nukkumaan. ”Näytätte kovin väsyneiltä. Katsotaan niitä juttuja sitten myöhemmin.” Tämä oli ensikosketuksemme mongolialaiseen vieraanvaraisuuteen.

Slurp. Nam.

Nukuimme. Kävimme suihkussa. Söimme. (Käveltiin hostellin kulman taakse, missä Anna valitsi ruokapaikan metodilla mennään tonne, se on sininen. Rafla sattui olemaan korealaisteemainen. Anna tiesi taannoiselta Korean-reissultaan, että Bibimbapin voi tilata ilman lihaakin. Itse taas söin elämäni parasta kimchiä.) Sitten kirjauduimme hostelliin.

Tai yritimme. Golden Gobi -hostellin henkilökunta oli nimittäin sinnikkäästi sitä mieltä, että meidän kannatti ensin varata mahdolliset jurttaretkemme ja sen jälkeen päivittää alkuperäinen hostellivarauksemme niin, ettemme maksaisi turhaan majoituksesta Ulan Batorissa silloin kun olemme maaseudulla. Meistä näin saatu säästö ei ollut säätämisen väärti, mutta toimimme heidän suosituksensa mukaan. Säästimme kympin-pari. Olimme kuitenkin otettuja isäntiemme viitseliäisyydestä takiamme.

Beatles-muistomerkki Ulan Batorin -hostellimme lähellä. Pytinki on pystytetty paikallisilta faneilta kerätyillä varoilla.

Niin, tuli nyt varattua viiden päivän kiepaisu Karakorumiin, aavikolle sekä perhevieraiksi jurttaan–pariin. Kamelillakin pääsee kuulemma ratsastelemaan. Jännää! Varaus onnistui kätevästi Golden Gobissa, sillä hostelli järjestää myös Mongolian maaseutukierroksia. Lähtö on ensi sunnuntaina.

Saimme oikein henkilökohtaisen, räätälöidyn matkasuunnitelman, jonka hostellin kiertoajeluista vastaava mimmi piirsi tussilla työpöytäänsä liimatun kartan muovipäällysteeseen. Kierros maksoi 650 euroa kahdelta pekalta sisältäen kuljetuksen, majoituksen, mahdolliset pääsymaksut turistikohteisiin, ruuat (kasvisvaihtoehtoineen) sekä englanninkielisen opastuksen. Emme pitäneet hintaa ollenkaan kohtuuttomana. Golden Gobi myy myös pelkkiä kuljetuksia halvemmalla, mutta me kyllä suosimme täyttä kattausta. Olemmehan, hitto vie, turisteja.

Nuorisoa skeittaamassa Beatles-patsaan edustalla.

Saimme myös Kiinan-jatkojunaliput hostellille toimitettuna – juuri sillä kellonlyömällä kuin Davaajav Ganbayarin yhden miehen matkalipputoimisto ne oli luvannut. Eikä hinta ollut käytännössä sen korkeampi kuin Venäjän rautateiden nettikaupassakaan (josta Venäjän ulkopuolisten matkojen lippuja ei voi suoraan ostaa). Silkkaa luksusta!

Davaajav tarkistutti vielä kerran, että passiemme numerot olivat lipuissa varmasti oikein.

Eikös omani ollut väärin! Mutta ei ongelmaa, Davaajav lupasi toimittaa korjatun lipun seuraavaksi aamuksi. Ja toimitti. Vahva suositus tälle palvelulle.

Zaisan-monumentti.

Annan kuume nousi ja yskä paheni, joten hän pani pitkäkseen jo varhain. Lähdin yksikseni Zaisan-monumentille, joka pystytettiin 1971 juhlistamaan Mongolian kommunistivallankumouksen viidettäkymmenettä juhlavuotta.

Matkalla Zaisanille.

Kokeilin samalla ABA Mongolia -taksimobiilisovellusta, joka olikin oiva valinta Ulan Batorin iltaruuhkassa. Tiedä miten kauan matka olisi kestänyt julkisilla. Viiden kilometrin reissu kaupungin laidalle maksoi alle kolme euroa – tai vähän yli, kun tippasin kuskia. Tämä hämmensi häntä kovasti. Myöhemmin Anna kertoi, ettei Mongoliassa juuri tipata.

Zaisan-monumentilla sosialistinen paatos kohtasi kapitalistisen eetoksen. Mongolian vallankumousta ylistävien mosaiikkikuvien katveessa perheet pitivät piknikkiä ja heittivät tikkaa ilmapalloihin. Tarkkakätisimmät saivat palkinnoksi pehmoleluja.

Taustalla laskeva aurinko kultasi Ulan Batorin kaupungin. Jos paikalle olisi saatu vielä Tšingis-kaani, voisin lopettaa tämän postauksen sanoihin ”Mongolian muinaisuus kätteli tulevaisuutta nykyisyyden menneisyyden sulautumispisteessä”.

Museopäivä Ulan-Udessa

Puukirkko Ulan-Uden etnografisessa ulkomuseossa.

Eilen oli ainoa päivä Ulan-Udessa, jolloin pääsimme ajan kanssa johonkin museoon: maanantaisin museot ovat pääasiassa kiinni ja tiistaina lähdemme jo iltapäivällä kohti Mongoliaa.

Julistimme siis sunnuntain museopäiväksi ja päätimme ottaa haltuun Ulan-Uden etnografisen ulkomuseon. Paikka käsittää 37 hehtaarillista asuintaloja, aittoja, saunoja, eläinsuojia, hautoja ja muita ihmisasutuksen ilmentymiä Burjatian historian varrelta.

Se oli jo noin, kun tulin sisään.

Museossa oli myös eläintarha ja kosolti puuhamahdollisuuksia penskoille. Lapsia vipelsikin alueella hyvin, vaikka osa museosta oli vielä suljettuna tähän aikaan vuodesta. Koululuokka veti köyttä, nuoremmilla oli piirileikki meneillään puistossa, ja kaikkia iästä riippumatta tuntui viihdyttävän kieppuminen köysihärpättimessä.

Ulkomuseon haudat ja rakennukset ovat siis pääasiassa aitoja, eivät rekonstruktioita. Ne on siirretty alueelle eri puolilta Burjatiaa. Hautakiviä katsellessani en voinut olla miettimättä, mitä pyhien paikkojen siirtelystä mahtavat esimerkiksi burjaattihenget tuumia. Anna lohdutteli, että kuitenkin hautojen yli olisi jossain vaiheessa vetäisty moottoritie – näin paikat sentään säilyvät ja niiden kunnosta pidetään jopa huolta.

Ulkoilmamuseoon siirretty hauta. Taustalla uudempaa burjaattiperinnettä edustavia šamanistisia henkienpalvontavälineitä.
Kivikekoja Kurkutista, tms. Typeryyksissäni kuvasin vain kyltin englanninkielisen osan ja selitys olikin niin hatarasti käännetty, ettei siitä ollut paljoakaan apua. Arkeologi I.V. Aseev siinä mainittiin kyllä.
Buddhalaishautoja.

Eli jossain täällä päin Siperiaa on siis parkkipaikka tai pari, joita vainoaa pirun äkäinen burjaattihenki? ”Tulivat tänne ja veivät!” se siellä yksikseen manaa katkerana. Parkkimaksu pitää suorittaa asianmukaisin šamanistisin menoin, uhrikivelle kolikoita heittämällä. Auton saa takaisin haltuunsa, jos henki on suosiollinen.

Museosta löytyi monentyyppistä kotaa, löytyi buddhalaista temppeliä, löytyi vanhauskoinen ortodoksitalo, löytyi puukirkko, löytyi kasakkatalo. Ja tietysti jurttia. Viimeksimainituista kaikki olivat kylläkin puurakenteisia – lukuunottamatta yhtä kangasjurttaa, joka osoittautui tarkemmin esittelykylttiä tihrustamalla museon kahvilaksi.

Anna toteaa vanhauskoisen talon portin värityksen Anna-yhteensopivaksi
Kasakkakoti.
Talonpoikaiskoti.
Kompakti koti museonäköalalla.
Yleisön pyynnöstä vielä kerran puukirkko.

Sillä välin kun zoomailin kuvia ortodoksipuukirkosta, Anna käväisi ihastelemassa elukoita. Vaan se oli virhe. ”Pitävät villieläimiä pienissä häkeissä”, hän murehti surullisena tultuaan takaisin. ”Ainoastaan pulut vaikuttivat tyytyväisiltä oloonsa, mutta sitten ne lensivät pois. Ne olivatkin ihan tavallisia, vapaita puluja, jotka olivat vain hetkeksi laskeutuneet tyhjään aitaukseen.”

Elukkakohteluvarauksella suosittelemme joka tapauksessa Ulan-Uden etnografista ulkomuseota lämpimästi. Kiinnostavaa katseltavaa ja tekemistä riittää kaikenikäisille. Sääli silti niitä punakettuja…

Anna syö lempiruokaansa – kasviksia kasviksilla.

Kaupunkiin palattuamme valitsimme mondäänin matkablogin suosittelemista Ulan-Uden ruokapaikoista Marco Polon. Kävi ilmi, että moukan tuurilla oikeaan osuneen asioista perillä olevan blogin tiedot pitivät paikkansa, ja tuon viihtyisän kahvilan ruokalistalta tosiaan löytyi hyvä valikoima kasvisruokia. Asiointikin onnistui englanniksi.

Museossa oli turistikuvia varten pystytetty kitschikäs valokuvauskota.

Tallustelimme hostellille auringon laskiessa. Oli tarkoitus ottaa pikku tirsat ja sitten mennä vielä jonnekin istuskelemaan iltaa.

Sängyn henget kuitenkin kuiskivat unettavia loitsujaan, ja palasimme tähän todellisuusjatkumoon vasta seuraavana aamuna.

Irkutsk – Ulan-Ude

Junan reitti Irkutskista seuraavaan välietappiin Ulan-Udeen kiersi Baikalin rantaa, ja näkymät ikkunan takana olivat yhtä postikorttitykitystä.

En tietenkään räpsinyt kuvia maisemista, sillä oli liian kiire torkkua, ja sitä paitsi joka kerta kun otin kameran esiin, ikkunan takana alkoi välittömästi näkyä jonkin tuppukylän ratapihaa, risukkoa tai tunnelin seinää. Siinä alkoi tulla kaikenlaisia todellisuuden olemukseen liittyviä ajatuksia päähän: ne vaihtavat maiseman ikkunan takana vain minun kiusakseni… ellei minun katseeni sitten vaikuta ulkona näkyvään maisemaan kvanttitasolla… hmm, vai olikos tuo sittenkin niitä torkkuja?

Joka tapauksessa matka oli sen verran lyhyt – tuskin viittäkään sataa kilometriä – että se oli ohi jo saman päivän aikana. Otettiin silti makuupaikka, mikä osoittautui järkeväksi vedoksi. Näin moni muukin näytti tehneen. Torkkuiltiin vuorotellen alapedillä, kun ei jaksettu levittää lakanoita yläpetiin.

Ensituntuma tämänkertaiseen vaunuemäntään Irkutskin asemalaiturilla antoi suorastaan ärtyneen vaikutelman hänestä, mutta täti osoittautuikin oikein mukavaksi ja avuliaaksi. Anna kävi kysymässä, milloin juna pysähtyy tupakan pituisen hetken jossain. Emäntä kävi erikseen vinkkaamassa Annalle, että nyt olisi tulossa semmoinen seisake.

Naapuripedin setäkin oli ystävällinen, vaikka kommunikaatiomme oli rajallista. Valitteli kuumuutta vaunuosastossa, ja todettiin, että ikkunan avaaminen oli näemmä kielletty. Kuuma tosiaan oli, loppumatkasta vaunussa oli 29 astetta lämmintä.

Anna läiski korttia, minä kävin läpi Olhonin saaren valokuvavuorta. Tuli vähän räpsittyä siellä: meni koko kahdeksan tunnin junamatka otosten valkkaamiseen ja käsittelyyn. No okei, tulihan siinä pari tuntia koisittuakin.

Kyllästyttyään pasianssiin Anna huomasi naapuriloošin poikien piirtelevän ruutupaperille pelikortteja. Näky oli sen verran surkea, että Anna lainasi naureskellen oman korttipakkansa jätkille. Olivat kovin kiitollisia eleestä.

Reissu oli leppoisa. Perille tultiin kahtakymmentä yli kymmenen illalla (täsmälleen aikataulussa, kröhömveeärkröhöm). Poistuessamme junasta vaunuemäntä toivotti erikseen jokaiselle osaston matkustajalle kaikkea hyvää, hymyillen auvoisasti.

Kyllä, hän oli saanut suklaata.

Hetki hiljaisuutta sekä armottomat löylyt Olhonissa

Olhoniin matkattiin yli viisi tuntia lommoisella pikkubussilla. Kuski kaahasi kuoppaisia siperialaisteitä kaasu pohjassa ja luukutti stereoista venäläistä konepoppia, sitäkin mahdollisimman kovaa. Vieressäni istui kasvoiltaan ehkä hivenen burjaattipiirteinen, jättimäinen häiskä, joka katseli kännykästään hupivideoita (täysillä) ja hohotteli niille (täysillä).

En enää ikinä valita junan keinumisesta.

Hyvät hyssykät, onko ne valloittaneet jo kaukoidänkin! Ei ihan, kyseessä on venäläinen АZS- eli Автозаправки-huoltamoketju.
Tauokahvilassa juteltiin Olhonin-matkakumppani Elliottin kanssa, jota kiinnosti, mihin aikaan vuodesta Suomessa näkee revontulia. Elliott oli australiankiinalainen.
Lautalla.

Vuorokauden käväisy Olhonin saaressa Baikalilla söi Irkutskin-pysähdyksestämme niin paljon aikaa, ettemme ehtineet nähdä itse kaupunkia käytännössä ollenkaan. Ituhippibaari Govindassa käytiin syömässä (halpa ja hyvä kasvisruokapaikka), turisti-infossa kyselemässä neuvoa Olhoniin pääsemisessä ja pankkiautomaatilla nostamassa rahaa. Liikenne oli kaaosta. Busseissa maksettiin poistuessa, ei sisään mennessä. Hostelli oli ihan luksusta, totaalinen vastakohta Novosibirskin mestaan. Siinä osapuilleen koko Irkutsk-elämyksemme.

Mutta kyllä saarireissu kannatti.

Olhonin Šamaanikivi.
Anna kastautuu Baikaliin. Oli kylmää, kuulemma.
Hužir.

Matkamökän ja venäläisten kaupunkien hulinan jälkeen Olhonilla oli aivopoimuja hivelevän hiljaista. Käveltiin saaren pääasuinkeskittymä Hužiria ympäröivillä rinteillä ja vain pällisteltiin. Jos uskaltautui Baikaliin putoavan jyrkänteen reunalle, alkoi kuulla jo ääniäkin – jään rätinää, aaltojen loisketta, lokkien kirkunaa.

Niin, Baikalista on vielä isoja alueita jäässä. Sen takia laivatkaan eivät toukokuussa kulje suoraan Irkutskista Olhoniin. Mantereen ja saaren välissä liikennöi lautta, mutta pääosa matkasta – noin kolmesataa kilometriä Irkutskista – taitettiin bussilla.

Seuraamme lyöttäytynyt koira kipitteli muina musteina merkitsemässä reviiriään melkein pystysuoralla jyrkänteellä.
Puu, johon on burjaattišamanistiseen tapaan sidottu huiveja ja nauhoja.
Šamaanipylväät.
Anna tavoittelee yhteyttä henkiin.

Olhonkin on yksi niistä paikoista Venäjällä, jonne aikoinaan ei niinkään vaelleltu hipstereinä elämyksiä metsästämään, vaan sinne mentiin vankeina kalatehtaaseen pakkotyöhön. Stalinin kuoltua pienois-gulag suljettiin.

Nykyään saari elää pitkälti matkailusta. Hužirin hiekkapäällysteisiä katuja vaellellessa tuli vastaan kaljaa maanisesti kittaava hahmo jos toinenkin – siis maalattuina suljettujen baarien porttipieliin. Kahviloita oli joka kulman takana, kaikki kiinni. Kaikenlaista kesäharrastehärpätintä mainostettiin, mutta mikään näitä tarjonneista puulaakeista ei vielä ollut auki. Polkupyöriä tosin vuokrattiin jo.

Veikkailimme, että kesällä mesta on varmaan aivan sietämätön turistihelvetti. Sesongin ulkopuolella Hužir näytti kuitenkin enemmän Afrikasta Siperiaan teleportanneelta hökkelikylältä.

Hužirin pääkatu. UAZit rahtaavat kiinalaisturisteja takaisin šamaanipylväiltä.
”Meitsi märehtii mis meitsi diggaa märehtii.”
Oikeauskoisuuden etuvartio pakanain mailla.

Löydettiin onneksi yksi kahvila, joka oli auki. Siellä sulloin sisuksiini lättyä lihalla, ja Anna ryysti kanakeittoa (kasvisvaihtoehto). Oli yllättävän hyvää, kumpikin. Anna aprikoi, oliko kanakeitto tehty kalakeiton liemeen. Maku oli aika jännä.

Ateroituamme alkoikin jo hämärtää. Kiiruhdimme majapaikkaan, jonne olimme tilanneet vuoron venäläiseen saunaan – eli banjaan.

”Aivot sulaa.”

Se oli muuten ihan perkeleen kuuma sauna, se. Jo pesuhuoneessa oli niin hyvin lämpöä, että siellä olisi suomalaisittain voinut saunoa.

Nähdessäni kylpytossuja pukuhuoneen naulakon alla vielä tuhahtelin, että antakaa nyt jo olla noiden saamarin taapotškojenne kanssa. Mutta astuttuani pari askelta löylyhuoneeseen kipittelin sukkelaan hakemaan tossut jalkapohjieni suojaksi.

Löylyhuoneen lattialla ei paljain jaloin kävellyt kuin fakiiri. Myös huopainen saunahattu osoittautui tarpeelliseksi suojavälineeksi kuumuutta vastaan. Niitä oli tosin vain yksi, joten vuorottelimme, kumpi laittaa pyyhkeen päänsä suojaksi ja kumpi saa hatun.

Pää suojattunakin löyly iski keskivartaloon kuin oikea suora. Lauteilla ei kyennyt istumaan ilman jonkin sortin alustaa persuksen alla. Jos paljas pakara osui vahingossa laudepuuhun, antoi se näkökulmasta riippuen joko mukavan lisäkirpaisun kokemukseen tai kärvensi kuin polttomerkintä.

”Hä?”

Määrittelimme, että banja on ikään kuin suomalainen sauna turboboostilla. Kaikki on paljon hektisempää. Taustalta puuttui vain tasainen slaaviteknon jyske, joka määräisi vihtomisen tahdin. Hihattien kohdalla heitettäisiin löylyä. Tällaista tyylilajia voisi kutsua vaikkapa hardbass-saunomiseksi.

Jo muutaman löylykiepauksen jälkeen olimme täysin pariloituja. Uhrasimme ruumiimme raukeuden jumalille ja kaaduimme peteihin kuorsaten pää puolimatkassa tyynyyn.

Mutta ei kuorsausta puolille päivin kestänyt. Herätys oli kello kahdeksan, jotta ehdimme käydä kalastuspaattien hautausmaalla. Olin etukäteen lukenut Hužirin satamassa rannalle ruostumaan jääneistä kalastuveneistä, ja halusin ehdottomasti nähdä ne.

Sitten vuosi sitten kirjoitetun artikkelin rantaa oli kuitenkin siivottu. Paatit olivat edelleen siellä, mutta suurin osa niistä oli kerätty riviin. Näky ei ollut enää yhtä apokalyptinen, mutta kuitenkin melko vaikuttava.

Nuorisolaiset olivat spreijanneet veneiden kylkiin graffiteja.
Tämä vene oli kylläkin edelleen käytössä. Ainakin siinä oli ihan ehjän näköinen perämoottori.
”Ei roskaamista!”
”No jos ihan vähän?”

Kalastuspaattien palvomishetken jälkeen oli tarkoitus kierrellä vielä Hužiria ennen paluuta Irkutskiin. Anna oli bongannut taidekahvilan, jossa halusi käydä, ja paikansipa hän Hužirista geokätkönkin, jonka halusi löytää.

Itseäni kuitenkin ramaisi vielä, ja sovimme näkevämme kahvilassa myöhemmin. Painuin torkuille.

Myöhemmin Anna kertoi, että kahvilanpitäjä oli erittäin mukava nainen, eivätkä taulutkaan olleet hullumpia. Mainostetulla turkkilaisella kahvilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Turkin kanssa – ja ennen kaikkea se oli laihaa. Kardinaalivirhe!

Taidetta taidekahvilassa.
Kaikki muut saa tehdä kissakuvia, paitsi Anna.
Mistä puheenollen, tässä yksi majapaikkamme kissoista.
Oli siellä koirakin.
Kissat tykkäsivät tapella.

Arvasitte aivan oikein, nukuin lähtöön asti. Se oli sillä lailla älykäs veto, että bussissa ei sitten unettanut enää ollenkaan, ja saatoinkin nauttia kirkkain aistein hytkymisestä, tärinästä ja täysillä luukutetusta slaaviteknosta koko viisi tuntia takaisin Irkutskiin.

Matkalla kyytiin hyppäsi puolalainen Siperian-matkaaja (unohtui kysyä hänen nimeään), joka oli pyöräillyt autiomökille Olhonissa. Sälli halusi meidän kirjoittavan matkavieraskirjaansa näkemyksensä siitä, mitä on onnellisuus. En sitten tiedä, tuliko riipusteltua vähän turhan suomalaislakonisesti, mutta reippaasti hymyillen kyytiin astunut miekkonen lakkasi vastaustemme jälkeen hymyilemästä ja muuttui vähäpuheiseksi. Suorastaan kotoisan suomalaiseksi.

No, ehkä se oli vain reissuväsymystä…

Irkutskissa kävimme iltakaljalla (samasta korttelista hostellin kanssa löytyi käsityöoluihin erikoistunut baari (jossa musiikki soi liian kovaa)) ja nukuimme yön kuin uppotukit. Kun tänään viimein saimme puskettua itsemme ulos Irkutskin-hostellista, oli jo aika suunnata rautatieasemalle – ja Ulan-Uden junaan.

Novosibirsk – Irkutsk

Anna mutustelee piirakkaa junassa ja toivoo Game of Thronesin latautuvan nopeammin.

Puolitoistavuorokautinen Novosibirskistä Irkutskiin oli tähän mennessä tasaisin kolmosluokan köröttely. Silti uni oli katkonaista, tekeminen vähäistä ja kanssakäyminen natiivien kanssa olematonta.

Anna kyllä yritti olla kaveria alkuasukkaiden kanssa. Tarjosi keksiä, jeesasi naapuriyläpedille lakanoita levitellyttä naista ja antoi tavallistakin tuimailmeisemmälle vaunuemännälle jo perinteikkään suklaalevyn. Kaksi ensimmäistä kontaktiyritystä ei johtanut sanottavampiin jatkokehittelyihin, mutta suklaa sai vaunuemännän puhumaan meille saksaa. Mitäpä tuosta, että kumpikaan meistä ei saksaa ymmärrä, arvostimme elettä silti.

Kun tultiin Irkutskiin, vaunuemäntä vielä pyysi Annan käymään hytissään ja kyseli kovasti, minne olemme matkalla. Niin saksaa kuin Google Translatella käännettyä venäjääkin vilisseestä keskustelusta ei kuitenkaan selvinnyt, mitä täti oikein ajoi takaa. Oliko hänellä matkavinkkejä, oliko hän muuten vain utelias, vai mistä oli kyse? Wir werden nie wissen.

Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä: vaunun samovaari oli puulämmitteinen.

Itse en niin jaksanut kanssamatkustajista piitata. Jurotin takaisin! Lueskelin kirjaa, torkuin, päivitin erästä trendikästä matkablogia. Mutta silti pöytäni ääreen tunki solkenaan kansaa naapuriloošeista.

Eivät he niinkään rientäneet harrastamaan kulttuurivaihdollisesti rikkaita keskusteluja kanssani, tulivatpahan vain latailemaan digihärpäkkeitään jatkojohdostamme. Kolmosluokassa on harvakseltaan pistokkeita, ja (Annan kaukaa viisaasti mukaansa pakkaaman) jatkojohdon tarjoamille lisälatauspisteille riitti kysyntää.

Kirjauduttuamme Irkutskissa hostelliin (jonka työntekijä puhui englantia!) pätkäyöunet alkoivat kunnolla painaa silmäluomiani. Anna halusi jo lähteä vaeltelemaan kaupungille, mutta itse tarvitsin ensin iiii-han pikkuriikkiset nokkaunet. ”Nähdään siis viiden tunnin päästä”, vitsailin ojentautuessani pitkäkseni.

Pitäisi vähän varoa, mitä suustaan päästelee, sillä aika tarkkaan viittä tuntia myöhemmin heräsin. Anna oli sillä välin ehtinyt syödä lounaan, hankkia kantiskortin johonkin kahvilaan ja kartoitella vaihtoehtojamme Olhonin saareen pääsemiseksi Baikalilla. Emme ennen reissua nimittäin oikein olleet saaneet selkoa, menikö Olhoniin jokin reittibussikin, vai oliko ainoa vaihtoehto maksaa itsensä tärviölle osallistumalla opastetulle retkelle. Entä laivat, kulkivatko ne tosiaan vasta kesällä?

Eivät kauneustorkkuni toki hukkaan menneet. Olin nyt täynnä tarmoa (ja tietysti henkeäsalpaavan kaunis), ja yhdessä hyökkäsimme Irkutskin turisti-infotoimistoon tekemään selkoa siitä, miten Olhoniin oikein kannattaisi matkata.

Irkutsk saavutettu.

Turisti-infon suorastaan ylitsepursuavan avulias työntekijä Polina kertoi meille, että tähän aikaan vuodesta kannattaa varata paikka pikkubussiin. Se ei ole kohtuuttoman kallista, reissu maksaa 1000 ruplaa yhteen suuntaan (noin 14 euroa). Laivat Irkutskista Olhoniin tosiaankin alkavat kulkea vasta kesällä, Polina vahvisti.

Olimme ajatelleet tekevämme saareen vain pienen päiväretken, mutta Polina tyrmäsi idean. Reissuun lauttamatka mukaanlukien menee viitisen tuntia, hän kertoi, joten yöpyminen olisi välttämätöntä. Tuumimme asiaa tiskillä. Olhonin-keikaus söisi melko suuren osan ajastamme Irkutskissa.

Ajasta puheenollen kello tikitteli jo reippaasti yli kuuden, ja Polinan työaika oli päättynyt. Ei hän meitä silti patistellut häipymään, vaan yritti kuumeisesti keksiä korvaavaa kohdetta meille – semmoista jonne päiväretken ehtisi tehdä. Listvjankan kalastajakylä Baikalin rannalla vaikutti jo lupaavalta…

… mutta sitten huomasin Booking.comia hajamielisesti selaillessani, että Olhonilta saisi majoituksen aika halvalla seuraavalle päivälle: pari kymppiä yöstä kahden hengen huoneessa Bereg Nadeždyn lomakylässä. Hetken arvoimme Listvjankan, Olhonin, hylje-sightseeingin, Baikal-junakierroksen sekä tee- ja dekabristimuseon välillä, mutta lopulta Olhon voitti. Mennään nyt perkele sinne, kun täällä asti jo ollaan. Tahtoo nähdä kalastuspaattien hautuumaan!

Anna yrittää katsoa, mitä turistipatsas niin kovasti tapittaa.

Varasimme paikat bussiin (se on kätevintä tehdä turisti-infossa, vaikka maksaakin siellä sata ruplaa enemmän), kävimme lapioimassa (hyvää) kasvisruokaa kupuihimme buddhalaishippien Govinda-kahvilassa (josta ostimme myös läjän piirakoita retkieväiksi), vilkaisimme pikaisesti turistipatsaan, nostimme käteistä mukaan Polinan suosituksesta – ja vetäydyimme sitten yöpuulle ehtiäksemme aamulla ajoissa bussiin.

Olhon onnistuu sittenkin! Ураа!

Tähän tukillinen unta.

Auringonlasku tiedekaupungissa

Yhdestä näkökulmasta se, että matkustaa Siperiaan päästäkseen näkemään Akademgorodokin on kuin tulisi Suomeen ihailemaan Espoota. Kerrostaloja pilkottelee metsikköjen lomassa. Talosaarekkeiden välillä risteilee kivoja polkuja, joilla joku hölkkää, toinen poimii marjoja ja kolmas lykkii lastenvaunuja. On vaikea hahmottaa, missä on taajaman keskusta. IT-firmoja näyttäisi paikassa toimivan sekä jotain tutkimuslaitoksia. Vähän niin kuin Otaniemessä.

Toisesta näkökulmasta tuo reilut parikymmentä kilometriä Novosibirskistä kaakkoon sijaitseva leppoisa kaupungike hohkaa edelleen neuvostoaikojen mystiikkaa. Akademgorodok oli aikoinaan suljettu, tieteelle omistettu kaupunki, jossa sai tehdä uraauurtavaa tutkimustyötä muuta Neuvostoliittoa paljon vapaammissa oloissa. Kiellettyjä kirjoja sai lukea ja vaikkapa ”pseudotieteeksi” Stalinin aikana tuomittua genetiikkaa tutkia.

Akademgorodokin kultakausi oli 60-luvulla, Nikita Hruštšovin kaudella. Brežnevin tultua valtaan alkoi taantuma. Neuvostoliiton hajottua 1990-luvulla moni tieteentekijä lähti länteen, mutta sittemmin suunta on kääntynyt. Nykyään Akademgorodokissa toimii korkean teknologian yrityksiä sekä edelleenkin tutkimuslaitoksia – kuten ydinfysiikan, kemian tai psykologian laitokset.

Päädyimme ottamaan Yandex-taksin Akademgorodokiin, sillä seuraavaa paikallisjunaa olisi pitänyt odotella melkein tunti. Taksikyyti maksoi reilut kuusi euroa.

Patsas laboratoriohiirelle.

Siellä sitten tarvoimme hruštšovkien ja metsiköiden katveessa ihmetellen, että tämmöinenkö tämä vain sitten on – kaiken sen hehkutuksen jälkeen. (Kröhöm, lähinnä minun hehkutukseni, myönnettäköön. Olin ollut erityisen innostunut Red Plenty -kirjan elävästä kuvauksesta neuvostotiedekaupungista.) Kylmän säänkin olimme saaneet niskaamme, ja oli vieläpä maanantai, eli museot kiinni.

Aikamme paarusteltuamme suuntasimme Way to Russia -sivuston suosittelemaan Tiedemiesten talon entiseen asukkaiden ruokalaan, joka toimii nykyään ravintolana. Paikka kuulemma huokui edelleen kadonneen neuvostoajan tunnelmaa.

Jälkkäri menossa Tieteilijöiden talon ravintolassa.

No tiedäpä tuosta, meistä se huokui enemmänkin männävuosien ruotsinlaivojen tunnelmaa. Aulassa oli kyllä hienoja akvaarioita ja ennen–jälkeen -valokuvien näyttely Leningradin piirityksestä.

Ruuasta tuli tietyllä tapaa Neuvostoliitto tosin mieleen, sillä se oli aika mitäänsanomatonta – joskaan ei kovin kallista.

Akademgorodok alkoi jo vaikuttaa turhalta reissulta, mutta auringon laskiessa päätimme vielä kävellä ”Obin mereksi” kutsutun Ob-joen tekojärvialtaan rantaan. Emme nimittäin olleet Novosibirskissä vielä käyneet joenvarressa.

Siellä rantaradan katveessa, metsikön takana iltahämyssä nökötti aavemainen, tyhjä uimaranta. Tai ehkä se oli lomanviettopaikka neutronipommi-iskun jälkeen.

Tarvoimme kuin huumaantuneina upottavassa sannassa ja pällistelimme ihmeissämme näkyä. Meidän lisäksemme rannalla näkyi vain pari nuorta kyyhöttämässä nuotion ympärillä. Huoltoauto huristeli pois kuoppaista tietä.

Annan oli aivan pakko saada tassutella hiekassa paljain jaloin. ”Se oli ihan sairaan kylmää, vieläkin paleltaa”, oli kommentti jälkikäteen.

Viimein palasimme valtatien varteen ja tilasimme taksin takaisin Novosibirskin asemalle.

”Olitteko lomailemassa?” ihmetteli kuski outoa noutopaikkaa.

”Ei, kunhan käveltiin”, vastasin.

Vaikka oltiinhan me lomailemassakin, tietysti, jos nyt ei erityisesti Obin uimarannalla. Tai kenties se oli tauko lomailusta? Vai hetkinen, pitääkö ylipäätään olla ensin töissä, jotta voi sitten lomailla?

Kutsuttakoon tätä nyt miksi hyvänsä, niin Novosibirskissä junaan kavuttuamme se vie meidät seuraavaksi Irkutskiin.

1 / 3

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon