Avainsana: tapakulttuuri

Kiinan muurin valloittaminen – teoria ja käytäntö

Olimme juuri taivastelleet, että kylläpäs hostellin Kiinan muuri -kiertoajeluilla onkin hintaa, kun Annan tutun Pekingin-tuttu Michael tarjoutui itse heittämään meidät sinne. Mitä siin si mittä, hypättiin kyytiin ja posoteltiin mestoille.

Anna oli kursorisesti tutkinut eri vaihtoehtoja nähdä muuri. ”Aidompaa” olisi ollut mennä vähemmän turisteille puleerattuun paikkaan, jossa olisi joutunut kävelemään kunnon rupeaman vuorenrinnettä. Michael kuitenkin kuskasi meidät nimenomaan turismioptimoidulle muurinpätkälle, joka paikoin tuntui enemmänkin teemapuistolta kuin historialliselta monumentilta.

Raivoisa krääsänmyynti alkoi heti astuttuamme lipunmyyntipisteeltä rinnekuljetukselle johtavalle kauppakujalle. Paikalliseen tyyliin kuuluu, että joka länkkärille huudetaan hello! hello! kunnes tämä kääntää päänsä, sitten tuputetaan t-paitaa, lippistä, omalla nimellä varustettua kaiverrusmaisemaa, välkkyvalomuovikruunua, varrasta, ylihintaista vettä… Aika pian aloin saada sadistista nautintoa hellottelijoiden huomiotta jättämisestä.

Ylös mentiin hiihtohissillä. Oli ehkä ihan hyvä, että Michaelin valitseman kulkumetodin tarkka luonne selvisi meille vasta viime hetkellä. On tuota korkean paikan kammoa kummallekin siunaantunut. Muuten olisi kenties kaikesta huolimatta kävelty ylös, vaikka onhan tuota hyvinvointikumpuakin siunaantunut keskivartaloa kaunistamaan.

Ei siinä mitään, hienoja maisemia näkyi hissistä. Havaitsin, että jos katselin niitä koko ajan kameran läpi, huimasi vähemmän. Eläköön voyerismin vieraannuttava vaikutus!

Onnistuttiin tulemaan sellaiseen aikaan, ettei muuri ollut täysin turistitulvan tukkima. (Michael näytti kännykästään kuvia, joissa turisteja hyökyi muurilla valloittaja-armeijallisen verran.) Oli mukavasti tilaa ja rauhaa tallustella vartiotornilta toiselle.

Tai olisiko ”kivuta” osuvampi verbi toiminnalle. Vartiotorneille könyäminen muistutti paikoin urheilusuoritusta. Jyrkissä portaissa kannatti myös katsella jalkoihinsa – varsinkin alas kavutessa, ettei tullut jatkaneeksi thriatloaniaan kymmenen metrin rinnekuperkeikoilla. (Vastaan tulikin joku naama verillä.)

Anna otti tavoitteekseen kavuta yhdelle kauemmista torneista, itse tyydyin näpsimään kuvia hivenen helppokulkuisemmalla muurin osuudella. Sovimme tapaamamme myöhemmin lepopaikalla. Sinne laskeutuessani muurilla meidät rauhaan jättäneet oheistuotekauppiaat hyökkäsivät heti kimppuun. ”Cold beer!” joku hihkaisi. Hikimeloneita otsalta pyyhkäisten vastasin heti ”Excellent!” ja tyyppi jo aukaisi huurteisen pullon, kun vielä jatkoin lausetta utelemalla, paljonkohan olut mahtaa maksaa.

Piti toistaa kysymys pariin kertaan, ennen kuin mies vaivautui paljastamaan pullollisen olutta maksavan 85 juania (sen hetkisellä kurssilla noin 12 euroa). Kieltäydyin ensin kohteliaasti, sitten vähemmän kohteliaasti ja lopulta lähdin marssimaan pois. Kauppias yritti epätoivoissaan kaupata vettä, lippiksiä, mitä tahansa. Muut myyntimiehet yhtyivät kuoroon. Onnistuin kuitenkin pakenemaan muurin vallanneelta kapitalismin hyökkäysarmeijalta.

Annan niskaan oli puolestaan hyökännyt sade, mutta hän oli sankarillisesti saavuttanut kohteensa. Kehui maisemia. Jupisin kateuden vihertämällä äänellä partaani, että ihan kivoja ne täälläkin oli.

Juotiin vettä, rapsuteltiin lepopisteelle ilmaantuneet koirat ja sitten liu’uttiin takaisin alas. Teemapuistolliseen kokonaisuuteen tosiaan kuului ränniä pitkin alas lasketteleminen pienillä kärryillä istuen. Oli aika vänkää, se. Alhaalla olo oli kuin Linnanmäellä vemputtimesta poistuessa: heti uudestaan! (Tai näin olen kuullut sanottavan – itsehän keskityin lapsena Linnanmäellä lähinnä videopelien tahkomiseen. (Defender, katson sinua.))

Muurin jälkeen Michael vei meidät syömään. Saatiin parhaan a-luokan kiinalaista pöperöä, jota poimittiin pyöritettävästä maistelupöydästä. Kaikki maistui mahtavalta, mutta erityisen herkullisen muisto jäi mieleen tuhatvuotisista munista (tai jonkinlaisista kevytversioista niistä – ehkä nämä vähemmät tummat herkut olivat vain satavuotisia?). Niitä sietää kokeilla, mutta varo väärennöksiä!

Onneksi Anna oli perillä etiketistä ja oli neuvonut, että lopettaessa lautaselle kuuluu hiukan jättää. Muuten isäntä tuntee velvollisuudekseen tarjota aina vain lisää ruokaa. Neuvoa noudattaenkin habituksemme lähestyi täydellistä pallomuotoa aterian lopussa.

Juomaetikettiin en niin kiinnittänyt huomiota, ja tulin yllyttäneeksi Michaelia juomaan kenties enemmän kuin hän oli aikonut. Hän ilmeisesti koki isännän velvollisuudekseen kumota olutta samaan tahtiin kuin vieraansa. Hups, sorppa. Naksutteli vain jo ravintolaan tullessa kitalakea se muurilla juomatta jäänyt kylmä olut. Seuraavakin meni aika nopsaan perään ja… no, tiedättehän. Glug!

Nuorisolaisetkin ovat vallanneet Kiinan muurin tarroineen.

Onneksi Michaelin vaimo oli pidättäytynyt juomakilvoittelusta ja istui kuskipenkille palatessamme hostellille. Osuimme keskelle iltaruuhkaa, jossa uusia kerrostaloja pällistellessä oli aikaa jutustella muun muassa Pekingin asuntojen hinnoista. Hintataso on karannut samaan tyyliin lapasesta kuin Helsingissäkin, mutta lisäksi Pekingistä ei edes voi ostaa asuntoa, ellei ole asunut siellä jo (muistaakseni) viisi vuotta.

Annan paidassa lukee ”Mongolia” mongoliaksi. Tähän vielä yksi läppä muurin valloituksesta.

Peteihin vetäytyessämme olimme täysin marinoidut kiinalaisilla elämyksillä sisäisesti ja ulkoisesti, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Datong ja kulttuurishokki

Roikkuva luostari.

Turismi on eri maissa erilaista. Yhden päivän perusteella on vaikea sanoa Kiinasta vielä mitään. Mongoliassa oppaamme kertoivat, että kiinalaiset turistit eivät matkusta yksin, vaan ryhmissä oman oppaan ja bussikuljetuksen kera. He haluavat tasaista laatua ja tiettyjä mukavuuksia. Kielimuuri on varmasti yksi tärkeä syy matkustaa omassa ryhmässä.

Olimme alustavasti suunnitelleet ensimmäisestä päivästä laiskottelua ja haahuilua, mutta saimme sovittua jaetun taksikyydin sichuanilaisen opiskelijan kanssa yhteen nähtävyyteen joka oli omalla bucket listilläni, joten laiskottelun piti nyt jäädä myöhemmäksi.

Linlan.

Roikkuva luostari (悬空寺, Xuánkōngsì), oli hieno sekä maisemiltaan, paikkana että kokemuksena. Pelkäsin kiipeämisen olevan paha nakki, mutta itse luostarin muutamaa jyrkkää ja kapeaa portaikkoa lukuunottamatta se oli erittäin helppoa. Kapea vuorenseinämän ja rakennuksen seinän välinen liukkaaksi kulunut kivilattiakäytävä oli jännittävin kohta, jos nyt alas katsomista ei lasketa. Luostari on rakennettu vuonna 491 ylhäältä alaspäin. Pylväät ovat uudenaikainen lisäys. Kenties pylväät ovat vain heikkohermoisille turistelle, kenties ne tuovat lisää tukea. Veikkaan ensimmäistä.

Its koen jokinlaista erikoista hartautta vanhoissa ja muille pyhissä paikoissa. Katselen vaikuttuneina tosin myös vuoriakin, ooh aah, vanha hieno, ooh. Paikalliset turistit eivät ehkä kokeneet samaa – välillä kälätys ja huutelu oli äänekästä. Käydessämme luostarissa liikkeellä oli hyvin vähän turisteja, ja sain nauttia näkymistä uuden ystäväni Linlanin kanssa varsin rauhassa.

Roikkuvan luostarin pikkukaupan yläpuoliset puut. Kovasti tulee mieleen paha silmä turkkilaisella kulttuurialueella.
Se oli kai X-filesissa kun pahiksille tuli tuollaiset mustat öljysilmät.
Temppelihuoneiden koristelut olivat monimutkaisia ja komeita.
Pieteetillä on jaksettu kuviot laittaa laskosten mukaan.
Alas oli pitkä matka. Siellä se J etsii angstia korkeuksista.
Alla taivaan tai jotain. Siellä takana näkyy taas tuo luostari.

Minulle kokemus oli huikea, sekä ylhäältä että alhaalta. Jotenkin vuorenseinämän keskellä sijaitseva luostari temppeleineen hivelee jotain mielikuvituksessani. Se inspiroi miettimään vuoristoisia kultteja kuvallisina ajatuksina.

Japi kuvaili luostaria alhaalta paremman kameran kera. Tapasimme kiipeilyn jälkeen jäätelollä parkkipaikan vieressä ja suuntasimme siitä kohti seuraavaa kohdettamme.

1056 rakennettu puinen pagoda (应县木塔, Yīngxiàn Mùtǎ) oli vaikuttava näky. Valokuvaus itse pagodan sisällä oli kielletty. Korkea buddhapatsas oli hieno mutta huomattavan pölyinen. Buddha istui kukan päällä ja terälehtiä kannatteli joukko hyvin erilaisia hahmoja. Patsaan vaatteiden laskokset ja kuviot olivat realistisia monin tavoin. Seinien (luullakseni laastille) maalatut kuvaelmat olivat pahasti haalistuneet. Pagoda on kokonaan puinen ja rakennettu ilman nauloja. Lukuisat pääskyt lentelivät ja kenties pesivät alueella. Ihmisten liikkuminen sai ne äänekkääseen liikkeeseen.

Päällimmäiseksi mieleen jäi patsaan otsalla ollut paksu pöly ja huoli tuhatvuotisen rakennuksen tulevaisuudesta. Jotenkin paikka antoi vaikutelman että konservointityötä olisi hyvä jatkaa. Turisteja oli melko vähän. Juuri kun lähdimme, tuli alueelle opastettu ryhmä.

Munkki ja lintu.
”Yäk, en syä.”

Pagodan takana olevan temppelin edustalla eräs munkki nosti hellästi pienen linnunpoikasen seinän viereen. Hän tarjosi linnulle jotain syötävää, muttei tuntunut maistuvan. Katselin maassa kikkareella istuvaa isoa kärpästä ja mietin, mahtaisiko se olla pienelle liian iso suupala. Ja sitten mietin, voiko munkki tarjota linnulle elävää hyönteistä ollenkaan. Buddhalaisuudessahan on tärkeää, ettei vahingoiteta mitään elävää olentoa.

En tiedä. Ehkä kyseinen lintulaji syö muuta kuin ötököitä. Olen vieraalla alueella nyt.

Venäjältä Mongoliaan saakka kulttuurishokki on ollut pientä. Sitä on ollut ulkomailla vieraan kulttuurin parissa ilman paikallisen kielen taitoa, mutta nyt olemme selkeästi hyvin eri maisemissa.

Positiivisia yksityiskohtia mainitakseni kyllä täällä jätteitä näytettäisiin kierrätettävän. Julkiset roskikset ovat usein jaettu kierrätettävien ja ei-kierrätettävien roskien astioihin. Mongoliassa, vaikka kierrätysastioita oli, niillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Pitää kysellä paikallisen kierrätyksen tilasta, jos tilaisuus ilmenee. Ainakin Kiina on kieltäytynyt ottamasta vastaan länsimaiden kierrätysjätteitä ja hyvä niin.

Olen hiljalleen yrittänyt lukea taolaisuudesta edes perusteita ymmärtääkseni Kiinan kulttuuria hiukan paremmin. Kiinassa buddhalaisuus, taolaisuus ja konfutselaisuus kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Lisäksi kulttuuria ymmärtääkseen pitää vielä muistaa sekä valtavan pitkä historia että kommunistinen aika.

Sekä Venäjällä että Mongoliassa kommunistisena aikana tuhottiin paljon sekä uskonnollista että historiallista perintöä. Kuinkakohan paljon sitä tuhottiin aatteen palossa uutta tulevaisuutta rakentaessa Kiinassa?

Olemme nyt olleet vain Jiningissä ja Datongissa, jotka ovat hyvin pieniä paikkoja suurkaupunkeihin verrattuna. Silti koin että Jiningissä ilma oli hiukan pistävää. Ilmanlaatu on Kiinassa arka puheenaihe. Erilaisia ilmanlaatua mittaavia applikaatioita on kuitenkin olemassa, mutta asiaan perehtymättömänä on aiheeseen vaikea kommentoida mitään. Kiina kuitenkin on herännyt saastumisen ongelmiin ja on viime vuosina ymmärtääkseni ottanut asian tosissaan. Se miten mittavia nämä toimet ovat, onkin sitten eri asia. Ehkä joku asiaan perehtynyt voi laittaa aiheesta kommenttia.

Taksin ikkunasta motarin viereiset puustot olivat luotisuorissa riveissä ikään ja puulajiin katsomatta. Menomatkalla luostariin vastaan tuli kymmeniä samanlaisia punaisia rekkoja. Kauempaa näin myös riveissä korkeita uudehkoja kerrostaloja Datongin laitamilla. Välillä tuntuu siltä että jos jotain on, sitä on paljon.

Ihmettelin tätä suodatinkahvin uudelleenbrändäystä hostellilla. Onko käsin suodattimen läpi kaadettu kahvi yhtään keittimellä keitettyä suodatinkahvia kummallisempaa?

Paikalliset tuijottavat paljon ja suoraan. Mistä olet kotoisin, on yleinen kysymys eikä Fēnlán-sana usein kerro mitään. Tai sitten äännän sen vain huonosti.

Monet myös rohkeasti puhuvat minulle kiinaksi, vaikka en oikein mitään ymmärrä. Vilkuttaminen ja hymyily toimii tuijottamiseen, mutta kiinankielisiin keskusteluihin en ole osannut muuta kuin kömpelösti sanoa että osaan puhua vähän kiinaa (wǒ huì shuō yīdiǎnr Hànyǔ).

Itse kittaan siperialaista teetä, jota Suomessa kutsuttaisiin mehuksi. Mahdankohan kyllästyä tyrniteehen joskus?

Wǒ bùnéng chī roù -lause (”minä en voi syödä lihaa”) auttaa paljon! Tänään sain kehuja syömäpuikkotaidoistani (päätin että ne olivat kehuja). Seuraavasta tilanteesta en ole varma: joko pohtivat, olenko raskaana, tai sitten että söinkö juuri.

Ihmiset nauravat paljon, ja usein tuleekin olo että minulle nauretaan. Liekö väliä, turistit ovatkin aika naurettavia!

Dinosauruksia, jazzia sekä vesisota

Hostellissa on hermojarepivän yhteisöllinen mekkala varsin eloisa hulina aina aamutuimaan, kun muu väki pomppaa pystyyn. Kolistelevat aamiaista, pakkailevat rinkkojaan ja kälättävät koko ajan.

Me tehokkaat pohjoismaalaiset olemme pyrkineet maksimoimaan kvartaalin unentuotannon, emmekä ole siksi ehtineet hostellin aamiaiselle tulopäivää lukuunottamatta. (Anna taisi kyllä kerran saada säälistä aamukahvikupillisen, vaikka olikin myöhässä.) Tapaamme valua herättyämme lähikahvila Caminoon ja jumittaa siellä puolenpäivän tuolle puolen.

Vain derviššillä kulkee lujaa Ulan Batorin ruuhkassa.
Tarbousaurus Bataar, dinosaurusmuseon tähti, joka saatiin hiljattain takaisin Mongoliaan harharetkiltään rapakon toisella puolen.
Toisen mongolisauruksen hammaskalustoa.
Lisää muinaishirviöitä… eikun mitäs hemmettiä? Patsas Arizona Center -nimisen puulaakin ovella. Ei mitään hajua, mistä on kyse.
Lienee paras kysyä lepakkolakimiehiltä.

Kun ollaan saatu tankattua riittävästi kahvia, lähdetään haahuilemaan – suunnitelmalla tai ilman. Tällä jämäkän suorituskeskeisellä aikataulutuksella olemme tähän mennessä onnistuneet käymään muun muassa Mongolialaisten dinosaurusten keskusmuseossa, joka mahtipontisesta nimestään huolimatta oli aika pieni ja lutuinen. Museo oli kuitenkin ihan kiinnostava, ja oppaiksi nakitetut koulutytöt olivat erittäin avuliaita sekä hyvin aiheesta perillä.

Sillä välin toiset koululaiset keskittyivät vesisotateknisiin opintoihin.
Luna Blancassa ahmimassa vegaanitettua mongolipöperöä.

Pelot siitä, että Mongoliasta olisi vaikea löytää kasvisruokaa, ovat osoittautuneet ylimitoitetuiksi. Vegaaniravintola Luna Blanca on korttelin toiselta puolella hostellistamme. Ruoka on siellä niin maittavaa, että minäkin olen mieluusti massuni siellä täyttänyt. Suosittelen erityisesti mongolialaista maistelulautasta (käsittääkseni siinä oli buuzeja ja huušuureja kasvisversioina). Anna kehui myös paikan purilaista, joka oli ainakin iso.

Toisen kasvisravintolan bongasimme jazz-klubi Fat Catin lähistöltä. Sitä ei olla vielä testattu. Saattaapa tuo väliinkin jäädä, meillä kun on paha taipumus kanta-asiakoitua nopeasti mukaviksi toteamiimme kuppiloihin. Nytkin ollaan taas Caminossa, höm… mutku! Kahvilamaleksiminen rules ok!

Anna piirtelee sarjakuvaa Fat Catin tiskillä.

Jatsiklubi oli oikein tyylikäs – ehkä vähän liiankin tyylikäs meille. Muu asiakaskunta oli laittautunut ykkösiin ja diggaili hillitysti jazz-standardeja soitellutta orkesteria. Me röhnötimme tiskillä reissukuteissa yrittäen vaikuttaa siltä kuin t-paita ja verkkarit olisivat nordic chic.

Kyllä siellä ihan viihtyi, mutta ehkä jonain toisena iltana olisi ollut vähän sähäkämpi bändi. Anna totesi, että onhan tämä aikamoinen kolonialismin maksimointireissu matkata Mongoliaan asti kuuntelemaan paikallisten muusikkojen tulkitsevan eurooppalaista jazzia.

Huomenna jatkamme teemaa lähtemällä tapaamaan paimentolaisia Mongolian tasangoille. Annamme heille lahjoja ja kaappaamme heidän maansa yritämme selvitä etiketin vaatimuksista.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon