Avainsana: saaristo

Retki Nellimiin sekä sumua Kaunispäällä

Ruska, schmuska.

Sunnuntaina Urho Kekkosen kansallispuiston kepeimmän reitin, eli Aurorapolun läpi käppäillessäni havaitsin Lapin syksyisen väriloiston jo hiipuneen näin pohjoisessa. Lehdettömiä koivuja törrötteli rankoina vihreän havupuumassan seassa.

Oli silti jännää tallustella viimevuotinen talvimaisemapolku nyt syysnäkymillä koristeltuna. Ihailtavaa riitti kyllä niukemmallakin ruska-annoksella.

Puunrunkojen harmauden keskellä yksinäinen, täydessä oranssien lehtien loistossa seissyt koivu näytti kuin tuleen tuikatulta. Kelohonkien vänkyrät viehättivät, ne vaikuttivat ulkosaariston käkkärämäntyjen jättiläisserkuilta. Taustalla Luttojoen peilikirkas vesi solisi iloisesti.

Aurorapolku.
Riitettä sunnuntaina päivällä. Suli pois päivän mittaan.
Luttojoki.

Saariselällä pääsee luontoon niin vähin ponnistuksin, että se onnistuu minunkin kaltaiselta liikunnalliselta ihmisrauniolta.

Kevyimpien reittien kutsuminen poluiksi on kyllä vähän… runollista. Väylät ovat leveitä ja tasaisia kuin lapsuuteni maaseutuhiekkatiet. Nousuja ja laskuja luonnollisesti on, ollaanhan sentään tunturimaastossa.

Jaa että miksikö höpisen yksikössä? No, kas kun minun tarpoessani 2,1 kilometrin mikrovaelluksellani Anna makasi sillä välin Tunturimajalla sängyssä, korva tulehtuneena. Koko sunnuntai livahti häneltä ohi nukkuessa. Iltasella kaiveltiin esiin Ivalon terveyskeskuksen yhteystietoja, kun peruskorvatipat eivät olleet tehonneet. Anna valitti, että turvotus tuntui vain pahenneen.

Onneksi Tunturimaja-kämppis Pekka lupautui heittämään Annan maanantaina autolla 30 kilometrin matkan Ivaloon. Näpsäistiin herätykset luureihin päälle ja mentiin ajoissa tutimaan.

Lähireitit on selvästi merkattu.

Maanantaina Anna pääsi lääkäriin Ivaloon, korva todettiin siellä ”tosi tyypillisesti tulehtuneeksi” ja jämerämpää korvatippaa määrättiin. Parkkipaikalla Annaa odotellessamme Pekka mietiskeli ääneen, huvittaisikohan meitä käydä samalla kiepaisulla vilkaisemassa vaikkapa Nellimiä, kun nyt liikkeellä oltiin.

Huvittihan meitä. Pian köröttelimme kohti Venäjän rajaa, kunnes saavuimme Inarijärven rannalla nököttelevän pienen kylän raitille.

Veneitä Nellimissä.

Koin jonkinasteisia does not compute- ja syntax error -hetkiä rannan kalastuspaatteja töllistellessäni: ”Me ollaan siis niinku Lapissa, eikö niin? Tää on siis niinku Inarijärvi, eikö niin? Mutta täähän näyttää ihan satamalta saaristossa. Nukahdinko mä tossa matkalla ja ajettiinko me kenties Nauvoon?”

Kun Pekka esitteli meille sataman infopisteen kartasta Inarijäveä totesin, etten ollut ollut täysin väärässä: Inarijärvessä on saaria kuin Saaristomeressä ikään. Nellimin elinkeinoihin kuuluu kalastus siinä kuin poronhoito ja matkailukin.

Tähän asti mielikuvieni Inarijärvi oli ollut valtava, laakea vesialue keskellä erämaata, jossa ei näy ihmissieluakaan – semmoinen, jonka rantahetteikössä vain uikuttaa haikeasti yksinäinen Vesa-Matti Lo kuikka.

Nellimin ortodoksikirkko.
Kolttasaamelaisten hautausmaa kirkon kupeessa.

Nellimin erikoisuuksiin kuuluu ortodoksikirkko, joka rakennettiin 1980-luvulla ja pyhitettiin Trifon Petsamolaiselle. Sotien jälkeen Nellimiin evakoitui nimittäin Petsamosta kolttasaamelaisia. Nykyään kylää kutsutaankin kolmen kulttuurin – inarinsaamelaisten, suomalaisten ja kolttasaamelaisten – kohtaamispaikaksi.

Lähistöltä löytyy myös entisöity uittoränni, jota pitkin kuljetettiin tukkeja Keskimöjärvestä Nellim-järveen 1920- ja 30-lukujen taitteessa. Kävimme sitäkin vilkaisemassa.

Autolla tie tuli aivan Venäjän rajan viereen. Parkkipaikalta uittorännille kävellessä polunvieren puita oli merkitty keltaisilla rajavyöhyke-nauhoilla.

Anna pohtii taiteen tekemisen näköaloja nyky-Venäjällä (kuvassa).
Uittoränni.
Pekka.
Uittorännin mukavuuksiin kuului tulipaikka, maja yöpymistä varten (ei-lämmitettävä)…
… ja tietysti puuterointieriö selfie-kaunistautumiseen.
Sillä välin sadan metrin päässä.

Kiusaus karistaa liberaalin lännen tapainturmelus harteilta ja sännätä rajan yli anomaan poliittista turvapaikkaa Putinilta oli lähes vastustamaton. Saimme kuitenkin rautaisella tahdolla hillittyä äkilliset loikkaushalumme. Lähdimme ajamaan takaisin Saariselälle.

Matkalla Pekka kertoili anekdootteja Inarin seudulta – esimerkiksi kuinka Nellimin bussiasemalla aikoinaan häntä oli tervehditty lämpimästi iskemällä puukko pöytään pystyyn; tai kuinka piskuinen kalastusvälinekauppa Kultaisen tien varrella Ivalossa tahkoo hyviä voittoja venäläisiltä, jotka autot ruokaa täyteen sullottuaan ostavat lopuilla rahoilla uistimia, vieheitä ja virveleitä; tai että Saariselän Kuukkeli-kaupan omistaa Rosa Liksomin veli; tai että…

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. Ennen Kuukkeliin munkkikahveille menoa käväisimme vielä Kaunispäällä – muistattehan, sillä tunturilla, jonne kapusin viime vuonna maisemia katselemaan vain nähdäkseni lumimyräkän lähietäisyydeltä.

Ilmeisesti tuon muassani kirouksen aina Kaunispäälle kiivetessäni. Ei ollut lumimyrskyä, ei, mutta ei laelta maisemia tälläkään kertaa näkynyt.

Kaunispään huippu.
Näkymä alas.
Näköalaton tasanne.
”Viitteks vähä hillitä sen stupengin sauhuttelun kans? Ei tääl nä mittä helvattu!”
”Ai mää vai?”

Suunnitelmamme oli käydä Kaunispään hiihtokeskuksen ravindellissa, mutta se oli kiinni. Ei näköalakuvia, ei kahvia. Mutta vaikea oli tämmöisten neutronipommitettujen maisemien metsästäjien olla katkerana, kun saatiin niskaamme kerrankin oikein kunnon laskeuma.

Ihailimme aikamme silmiähivelevän harmaata sumumassaa ja ajelimme sitten Kaunispään juurelle Kuukkeliin kupillisille.

Tehtävä koodinimeltään Hyökkäys Ivalon terveyskeskukseen todettiin onnistuneesti suoritetuksi.

Juhannus Jurmossa 2019

Isältäni varmaan ensimmäisen kerran kuulin sen tarinan Kustaa Vaasasta. Tämä oli kuulemma suuttunut aikoinaan niin sydänjuuriaan myöten Jurmon rantarosvoille, että lähetti laivallisen nihtejä polttamaan koko saaren. Tästä syystä Jurmossa on nykyään niin vähän puita, oli tarinan opetus.

Kieltolain ajalta puolestaan kuuluu kertoa tarinaa Jurmon pirtukauppiaista. He varustivat veneensä lentokoneiden moottoreilla, jotka irrottivat kukistuneelta tsaarinvallalta saarelle jääneistä lentoveneistä. Tämän turboboostauksen jälkeen poliiseilla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia saada trokareita kiinni.

Juhannussalko Högbergetillä.
Munkkirinkilä, keskellä hullu profeetta Elias.

Sitten ovat vielä omat tarinansa mystisistä kivimuodostelmista – eli ”munkkirinkilöistä” – sekä spekuloinnit Jurmon ensimmäisen, keskiaikaisen kappelin mahdollisesta sijainnista saarella. Ja tietysti määrättömästi juttuja hylkeenpyynnistä ja merenkävijöistä.

Agneta Anderssonin Jurmon kylä – lähimpänä merta -kirjasta voi lukea perinpohjaisesti saaren värikkäästä historiasta. (Spoileri: Kustaa Vaasa -juttu on mitä todennäköisimmin silkkaa legendaa.)

Mutta osaa Jurmo lumota ilman tarinoitakin, silkalla karulla kauneudellaan.

Kanervan ja katajikon peittämä Salpausselän eteläjatke näyttää saaristomeren laidalle pudotetulta palalta Lappia; tai miniatyyri-Islannilta; tai merelliseltä Mongolian etäispesäkkeeltä. Nykyään Jurmossa käydäänkin ennen kaikkea rauhoittumassa omintakeisten luontonäkymien huumaamina ja kiikaroimassa lintuja. Pienveneilijöitä pysähtelee myös tasaiseen tahtiin vierassatamassa. Ympärivuotisia asukkaita saarella on enää kourallinen.

Me majoituimme jälleen nykyjurmolaisista kenties tunnetuimmalta, eli Norgrannasin tilan pääjehu Klas Mattssonilta vuokraamaamme mökkiin. On pikku hiljaa alkanut muodostua jo perinne käydä Jurmossa pari kertaa vuodessa. Vihdoin olen oppinut kärkkymään mökkejä myös niin ajoissa, että juhannukseksikin ollaan sellainen onnistuttu saamaan. Noin vinkkinä: paras olla liikkeellä puoltatoista vuotta ennen, jos haluat juhlapyhiksi mökin Jurmosta. Ne ovat todella suosittuja.

Jurmon kylä.
Mitäs… jäikös Kustaalta jotain polttamatta? Juu ei kun tämä on 1935 Jurmoon istutettua mäntymetsää. Paikoin siistit istutusrivit näkyvät vielä.
Mökkimme Pigamurju.

Mattssonin mökit ovat kotoisia ja edullisia. Varustelultaan ne eivät ole mitään luksusta – vesi haetaan kaivosta, lämmitys hoituu puilla ja tarpeilla käydään ulkovessassa – mutta meidän tapauksessamme tämä vain lisää saarireissun rouheaa viehätystä. Myös Jurmo Inn tarjoaa majoitusta saarella, ja aina voi yöpyä teltassa (tai tulla veneellä ja nukkua siellä, jos sattuu moisen omistamaan).

Jurmossa jököttely noudattaa meillä jo uomiinsa asettunutta rytmiään. Kierretään saarta ja taivastellaan että on se vaan nätti. Sitten käydään rantasaunassa ja kehutaan että tää uusi kiuas on kyllä paljon parempi kuin se vanha. Tämän jälkeen istutaan iltaa ja ennen pitkää joku soittaa Lasse Mårtensonia Spotifysta. (En tunnusta mitään.) Vaihtelua ohjelmaan tuovat käynnit sataman kahvilassa (toimii myös kauppana, auki vain kesäisin), saaren kappelissa sekä Naturstuganissa, josta löytyy Jurmon historian pysyväisnäyttely.

Jurmon kappeli (se ei-keskiaikainen).
Kappelin votiivilaiva.
Hullu profeetta Elias muistuttaa äitiäni helvetin kiroista.
Kappelin viereiselle hautausmaalle on haudattu monen polven jurmolaisia.

Saarella vaellellessa vastaan pasteerailee alpakoita – ja jos riittävän kauaksi jaksaa lampsia, ylämaan lehmiä. Tänä vuonna jälkimmäisiä tuli sekä ihailtua laidunnushommissa (siis lehmät laidunsivat, en minä) että herkuteltua Jurmo Innin saaristolaispöydän lämpimänä ateriana juhannuspäivänä. Olimme maistavinamme tarkemmin määrittelemättömän merellisen aromin mureissa pihveissä. Elias kertoikin nähneensä elukoiden juovan janoonsa merivettä.

Jurmo Innin terassi oli täynnä väkeä, niin paikallisia kuin turistejakin. Mäntymetsikköön avautuva terassi toi paikkaan muumitalomaisen leppoisaa tunnelmaa.

Kävimme myös valloittamassa uudestaan Jurmon itäkärjen, eli Österrevetin. Valloitus on syytä uudistaa parin vuoden välein, sillä Jurmon muoto elää koko ajan hieman. Itäpäähän kävelemiseen kannattaa varata hyvät kengät, sillä pitkä pätkä pitää tarpoa pelkistä isojen perunoiden kokoisista kivistä koostunutta töyrästä pitkin.

Ylämaan lehmiä matkallamme kohti Österrevetiä. Tämän jälkeen ne kääntyivät kaikki katsomaan minua, enkä tohtinut lähemmäksi. Toissavuoden galleriasta löytyy lähikuviakin.
Österrevet…
… sekä sen valloittajat Eppu ja hullu profeetta Elias.

Ehkä erikoisin variaatio tavanomaisesta Jurmo-ohjelmasta oli – varsinkin näin juhannuksena – että juopottelu jäi väliin melkein kokonaan. Joillain reissuilla illan Lasse Mårtenson -tunnelmointi mökissä on äitynyt pitkälle aamuyöhön jatkuneeksi ”entäš tämä šitten, kuunteleš tätä”-nokitteluksi (juu ei, ei me nyt koko yötä Mårtsensonia olla kuunneltu, mutta siitä se yleensä alkaa), syvällisten puhumiseksi ja loputtomaksi saunomiseksi. Nyt joimme vain parit saunaoluet ja hieman viiniä oman saaristolaispöytämme kurkunkostukkeena. (Täytyypä muuten vähän kehaista ruokavastaava Eppua, että ei oma kalapöytämmekään ollut ollenkaan kohnompi.)

Ei silti tuntunut siltä, että jotain olisi puuttunut elämyksestä – paitsi tietysti Anna, joka vilustui Trans-Mongolian reissumme päätteeksi lopulta sen verran pahasti, että joutui jäämään kotiin toipumaan. Snif.

Mutta Jurmo tekee sen aina, oli vuodenaika tai säätila mikä tahansa: Ennen pitkää levollinen rauha leviää ruumiiseen ja mieleen. Nuorisolaisistakin alkaa ajatella vain hyviä puolia. Voimakasta yhteyttä planeettaan kokee oman elämänsä gretathunbergina.

Jossain määrin huvitti kyllä se, että Trans-Mongolian reissullakin huippuhetket olivat niitä, kun löysimme itsemme karusta luonnosta. Sitä matkaa toiselle puolelle Venäjää löytääkseen paikkoja, joista tulee mieleen Turun ulkosaaristo.

Kyllähän minä yritin ryypätä. Huolestutti sellainen mahdollisuus, että kaikki vaivalla ulkosaaristoon raijatut viinipullot pitäisi kuskata täysinä takaisin mantereelle sunnuntaina. Joten juhannuspäivän iltana rupesin kumoamaan viiniä yksikseni. Yllytin muita, mutta eivät nuo innostuneet. Luukutin musiikkia, ei se niitä kiinnostanut.

Lopulta nappasin viinipullon mukaani ja lähdin haahuilemaan kallioille yksikseni kuulokkeista Eppu Normaalia luukuttaen. Kyllä, taas. Aina tuntuu löytyvän joku tekosyy toivioretkeillä ja kuunnella Eppuja – Kiinassa koti-ikävä ja Suomessa… slaavikyykkysingulariteetti?

Kotvan päästä palasin kuitenkin mökille hakemaan kameran ja keskityin kuvaamiseen. Kuutamon valaisema juhannusyö Jurmossa näytti melkoisen runolliselta.

Johan sitä yötä siinä olikin jo minuuttikaupalla. Pannaas taas valot päälle.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti en pudonnut kalliolta pää edellä, en katkaissut nilkkojani kivikoissa, enkä sammunut rähmälleni keskelle munkkirinkilää.

Sunnuntaina siivosimme mökin, pakkasimme kamat ja palasimme Turkuun. Yhteysalus oli jo Utöstä tullessa tupaten täynnä. Tästä päättelimme juhannuksen paluuliikenteen olevan pahimmillaan ja arvelimme autoletkan Paraisten lossille hipovan mittaluokaltaan epiikkaa.

Lossijonossa kyhjöttelyn välttääksemme päätimme käydä pizzalla Nauvon vierassatamassa. Suunnitelma toimi: syödessä meni sen verran aikaa, että jono oli kutistunut siedettäväksi. (Lisäksi Najaden osoittautui oikein mainioksi pizzeriaksi.)

Eivorilla oli melua ja tungosta. Jos ei omista omaa venettä, Nauvon Pärnäisistä lähtevä yhteysalus on kuitenkin kätevin liikkumistapa Jurmoon – semminkin kun se on maksuton.
Lillmälön lossilla. Yhteysalukselle pääsee julkisillakin. Niin Turusta kuin Helsingistäkin on suora bussiyhteys.

Kun palasin Turkuun, kävi ilmi, että Anna oli toisaalta parantunut flunssastaan ja toisaalta viimein itsekin päässyt juhlimaan juhannusta. Annoin houkutella itseni baariin, mutta ei juopottelusta enää mitään tullut. Kirjattakoon aikakirjoihin, että kävin todistetusti baarissa yhdellä oluella, minkä jälkeen poistuin kotiin koisaamaan.

Semmoinen on juhannus, taikaa ja ihmeitä täynnä.

Cafe Eivor, Pärnäinen–Jurmo

Pian tulee ruumiita.

Yhteysalus Eivorin ravintola on pullollaan hippejä matkalla Jurmoon. Pelaavat Murhaaja-seurapeliä.

On joulukuun puoliväli, kuusenkoristeet kiipeilevät lakonisen kuppilan pylväitä. Päätyseinän telkkarin ympäri kiemurtelee sähkökynttiläköynnös. Ruudulla välkkyy eri tavoin solmuun jämähtäneitä dekonstruktioita kokkiohjelmasta.

Toisessa toosassa salin vastakkaisessa päässä pyörii puolestaan hitaasti vellovaa pikselimössöä, jota mystiset vaaleat kiilat silloin tällöin halkovat. Se on näkymä laivan keulasta, mutta muistuttaa enemmän 90-luvun alun multimediataiteilijan kokeellista teosta. Puuttuu vain minuuden toiseudesta mutiseva monologi ja laahaava konemusiikkikolke.

Tarjoilevat kanaa. Se on hinnoissaan, mutta vaikea mököttää emännälle, joka lätkäisee toisenkin broilerinkoiven lautaselleni, koska “näytän tarvitsevan sitä”. Ahmin lihateollisuusolennon sisuksiini ja kittaan päälle muovituopillisen. Menemme aurinkokannelle haukkaamaan happea.

Kello ei ole vielä seitsemääkään illalla, mutta on jo säkkipimeää. Ennen lähtöä odotin toiveikkaana Tove Jansson -boforiluokan myrskyä, jota ei sitten tullutkaan. Vasta yöllä tuulee kunnolla, kuulemma. Nyt ei tarvitse edes pitää reelingistä kaksin käsin kiinni kannella käydessään, tai perillä varautua konttaamaan Jurmon jäätynyttä laituria pitkin, kuten toissa vuonna samoihin aikoihin. Matkakumppanit polttelevat tupakkejaan, joiden sytyttämisessä ei ilmennyt hankaluuksia, saati vaaratilanteita. Tuuli tempoilee hiuksia leppoisan väkivaltaisesti.

Palattuamme alas kuppilaan mielessäni alkaa kehkeytyä Spede Show -kohtaus: Simo Salminen tilaa “yhden ison”, ja silloin baariin jysähtää kolmekymmentä kuutiometriä merivettä ylhäältä autokannelta. Ha ha ha. Höm, niin, varmaankin sketsi olisi tehty ennen Estoniaa, joskus 60-luvulla.

No, Eivorissahan ei ole keulaporttia. Muutenkin jykevätekoinen yhteysalus vaikuttaa erittäin merikelpoiselta vesseliltä. Se on tuotu Saaristomerelle Islannista, jossa se toimi samankaltaisissa tehtävissä Atlantin tyrskyissä. Siellä täällä Eivoria näkee vieläkin kylttejä islanniksi: farþegasalur, aðéins fyrir áhöfn, skiptiherbergi.

Joukkoomme lyöttäytyy miekkonen hippiretkueesta. Hän kertoo onnistuneensa jo päästämään päiviltä ensimmäisen uhrinsa. Esittelee ylpeänä murha-asettaan, Pepe-lakritsipatukkaa.

Kaiutin räsähtää yksisanaisen tiedotuksen, joka voisi olla Kraftwerkin Radioactivity-biisistä. Arvailemme, sanoiko se Harrisburg vai Tšernobyl, kunnes keulamonitorin kuvasta oivallamme saapuneemme Berghamiin. Matkaa on vielä tuntikaupalla. Haen seuraavan tuopillisen.

Olenhan matkalla rentoutumaan ja pitämään hauskaa.

Jurmoon.

© Komitea 2021. Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa ja Twitterissä!