Hyppää reissun alkuun tästä.
Tässä pieni videotaltiointi siltä sattumalta näkemältämme mongolialaiselta kurkkulaulukeikalta, jonka ohimennen mainitsin toukokuussa. Biisi kertoo luonnollisesti Tšingis-kaanista.
Avainsana: Mongolia
Puhuinkin viime postauksessa potaskaa, täältä sitä taas raportoidaan – Kiinan rajalta.
Tämä on ollut ensimmäinen junamatka, kun istuskeltiin ravintolavaunussa. Tällaiseen porvaritoimintaan antoivat inspiraation taskuissamme pullotelleet rahatukot. Niistä oli syytä päästä eroon ennen Kiinaa. Tögrökkejä kun on turha toivoa vaihtavansa muiksi valuutoiksi Mongolian ulkopuolella.
Money rollimme olivat ehkä vaikuttavia fyysiseltä kooltaan, mutta niiden rahallinen arvo oli melko vaatimaton. Yhteenlaskettuna meillä oli junassa käteisenä vajaa 30 000 tögrökkiä, eli tuskin kymmentä euroa.
Onneksi ravintolavaunu osoittautui varsin edulliseksi, vaikka sisustus antoi pramean ensivaikutelman. Teekupillinen irtosi vajaalla eurolla, lautasellisen borštšia sai neljällä ja puolella eurolla. (Soppa oli ihan hyvää, vaikka vähän laihaa.)
Ravintolavaunussa oli myös kätevämmin sijoitettu virtapistoke kuin makuuvaunussa, jossa virtaa läppäriin olisi pitänyt viritellä käytävän puolelta. Linnoitinkin itseni ravintolavaunun töpselin välittömään läheisyyteen kirjoittamaan päivityksiä erääseen viileää mondääniyttä houkuvaan matkablogiin.
Hyttikumppaneinamme on tällä välillä pari irlantilaista kaiffaria, joista toinen teki syvän vaikutuksen konduktööriin puhumalla tälle kiinaa. Lipuntarkastajan poistuttua sälli tunnusti, että osaa ehkä noin kaksikymmentä sanaa kieltä. Anna puolestaan kertoili omista vuoden mittaisista kiinan opinnoistaan. Tästä hänelle muistui mieleen lähettää viesti opettajalleen kysyäkseen, mitä verbiä kannattaa käyttää asemalta junalippuja noutaessa. Tämmöinen tilanne meille tulee eteen Jiningissä, kun pitää vaihtaa Datongin junaan.
Opettaja vastasi heti. Ihmettelin, valvooko hän tosiaan aamuyöllä Suomessa vain ollakseen neuvontavalmiudessa Annaa varten – mutta ei, opettaja oli kuulemma juuri nyt Kiinassa. Kehotti ottamaan heti yhteyttä, jos tarvittaisiin apua. ”Mun kiinan opettaja on maailman paras!” Anna hihkui säteillen onnellisena.
Juna on vanhempaa vuosikertaa kuin tähänastiset, sen huomaa muissakin yksityiskohdissa kuin pistokkeiden määrässä. Mutta niinpä ravintolavaunussa istumisessakin oli ihan toisenlaista hohtoa ja matkanteon tuntua kuin InterCity-junassa Turku–Helsinki-välillä.
Mongolian tasangot liukuivat ohi, ulkona sataa tihuutti. Asiakkaat höpisivät toisilleen ainakin mongoliaa, kiinaa, venäjää, hollantia, saksaa ja englantia. Ravintolan tarjoilijatäti tuntui hallitsevan hämmästyttävän monta puhutuista kielistä. Otin seuraavankin teekupillisen.
Joitain tunteja myöhemmin saavuimme rajalle. Parhaillaan ronklaavat junamme vaunuja Kiinan rataleveyteen.
Mongolian rajamuodollisuudet ovat ohi, Kiinan vastaavat vielä jäljellä. Kävi niiden kanssa miten kävi, palaamme linjoille, kun kiinalainen SIM-kortti sen suo.
Pari viimeistä päivää Ulan Batorissa meni uupuneen möllöttelyn merkeissä. Oli tarkoitus käydä vielä ainakin modernin taiteen museossa, mutta väliin se jäi lopulta kahvilajumituksemme karattua lapasesta.
Perjantaina onnistuttiin sentään kuulemaan paikallista nuorisomusiikkia aro-oppaidemme vinkattua Gandan Live Housen bändi-illasta. Vihdoinkin pääsisimme keikalle reissulla, iloitsin, mutta toivoin samalla itsekseni, ettei kovin moni yhtyeistä olisi jotain hemmetin metallia.
Mitä mittä, kaikki illan kuusi esiintyjää veivasivat tietysti heviä. Taso vaihteli, mutta soitto kulki. Soundit olivat kyllä aika hirveät, vaikka paikan äänentoistolaitteistossa ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Veikkailimme, oliko miksaaja tehnyt oharit. Ehkä homman oli sitten joutunut hoitamaan joku satunnainen tyyppi, joka suunnilleen erotti panorointipotikan eq-säätimestä.
Kotona lännessä mongolialaisista kurkkulauluhevibändeistä tunnetaan lähinnä The HU, mutta kyllä vakuuttavaa örinää näytti Ulan Batorissa irtoavan laulajalta kuin laulajalta. Täytyy sanoa, että tylsempikin pomppuhevi muuttuu kyllä monta astetta kiinnostavammaksi, kun solisti mörisee ja ulisee sahaamisen päälle kuin mikäkin savuhormi syysmyrskyssä. Muissa huomioissa totesimme, että laukkakomppi tuntuu huomattavan luontevalta rytmitysratkaisulta juuri nimenomaan mongolialaisessa heavy rockissa.
Samassa pöydässä kanssamme istui pari sälliä polttelemassa vesipiippua. Jäätä rikkoakseen Anna kaivoi esiin aroreissulla voittamansa nilkkaluut, ja kävi ilmi niiden käyvän myös arpakuutioiksi juomapeliin. Säännöt eivät oikein auenneet, mutta liekö moisilla yksityiskohdilla niin väliä, kun Anna voitti joka tapauksessa jätkiltä olutta luita heittelemällä.
Bändit nähtyämme olimme vielä jatkamasssa illanviettoa, mutta baari-ilta katkesikin puolitiehen. Kaikki paikat näyttivät menneen yllättäen kiinni samaan aikaan. Ihmettelimme Republik-juottolan edessä jokusenkin tovin Google Mapsin paikalle antaman aukioloajan ja baarin ikkunoiden valottomuuden välistä epäsynkkaa. Kävimme vielä toteamassa kadun toisellakin puolella olevan baarin kännykkätietojen vastaisesti sulkeneen, kunnes nöyrryimme kysymään ohikulkijoilta, mistä oli oikein kyse.
Meille kerrottiin, että vuorokausi oli vaihtunut Äitien ja lasten päivän puolelle. Alkoholia ei myytäisi missään kuin vasta seuraavana päivänä. Mikäs siinä sitten, päät nöyrästi tyynyyn ja kuorsausta eetteriin.
Lauantai oli ainoa päivä koko Ulan Batorin aikanamme, kun ruuhka hellitti. Hostellimme viereinen, siihen asti aina tukossa ollut kaupungin pääväylä oli nyt kokonaan suljettu autoilta. Neljä kaistaa otti haltuunsa kaistapäisnä kirmaillut kakaroiden hyöky. Ilmapalloja oli paikat väärällään, tenavat temmelsivät vemputtimissa ja lastenlauluja soi joka paikassa.
Myös siinä intialaisessa ravintolassa, jossa kävimme syömässä. Siellä oli ilmeisesti päätetty ajaa aikuisväestö hulluuden partaalle toistamalla samaa kappaletta tauotta koko juhlapäivän. Jollotus soi vieläkin päässäni. No, ruoka oli kuitenkin hyvää (ja paikka kasvisystävällinen).
Oli lopulta ihan hyvä, että perjantainen pämppäämisemme päättyi ennen aikojaan. Lauantaina saimme niin shoppailtua kaikenlaista kotiintuotavaa (tyrnituotteet ovat Mongoliassa sikahalpoja, vink vink) kuin ostettua Kiinan sisäiset junaliputkin. Se oli ihan riittävän haastavaa jo puolihatarassa olotilassa, tiedä minkälainen eeppinen taistelu siitä olisi muodostunut kokovartalokrapulassa.
Sunnuntaina heräsimme sankarillisesti ennen kuutta aamulla, huristelimme Golden Gobin tarjoamassa kyydissä asemalle ja nousimme Jiningin-junaan.
Kiinassa on luvassa aiempaa vaativampaa säätöä paikallisten kännykkäliittymien kanssa, joten blogikin saattaa ottaa muutaman päivän tauon julkaisutahdissa. Katsotaan, miten selviämme SIM-korttien ostelusta, rekisteröitymisistä, kiinalaisten puhelinverkkotaajuuksien omituisuuksista ja muista nykykommunikaation hetteiköistä.
Niin ja tietysti itse Kiinan rajasta; liekö se samanlainen koettelemus kuin viisumihakemuskin?
Pitäisikö piilottaa pressikortti kenkään?
Viime sunnuntaiaamuna pakkauduimme minibussiin ja lähdimme köröttelemään kohti aroja. Niitä ei Mongoliassa tarvitse kaukaa etsiä. Sen kun taistelee tiensä Ulan Batorin 24/7-ruuhkan läpi esikaupunkialueelle, ja paimentolaiselämän merkkejä alkaa jo näkyä: jurttia, hevoslaumoja nurmitasangoilla, miehiä perinteisissä paimentolaisasuissa.
Opastetun retkemme tähtäimessä oli aivan tietty jurtta, Terbišin perheen kevätasumus Holgodriin amissa. Mukana reissulla oli neljä turistia – Anna, minä, Michael Australiasta ja myöhemmin joukkoon liittynyt Jun Koreasta – sekä saman verran henkilökuntaa Golden Gobista.
Terbišeillä oli Hogodriin amissa peräti kaksi jurttaa – yksi itselle ja toinen vieraille. Vielä hetken he asustelisivat niillä sijoilla, mutta pian edessä oli kirjaimellisesti lähtö kesälaitumille. Mukaan otettaisiin kaikki: ihmiset, jurtat, hevoset, lampaat, arkitavarat. Lehmät olivat jo matkalla kesäasumukselle paria kantturaa ja yhtä ilmeisen kiimaista sonnia lukuunottamatta. (Elukka mylvi taukoamatta. Yritin välillä vastailla sille. Se mulkoili minuun hämmentyneenä. Toivottavasti en tullut ehdotelleeksi mitään vallan pöyristyttävää.)
Ihmettelimme kaiken vaivannäön määrää, mutta Idre ja Mogii kertoivat, että jurtan pystyttää parissa tunnissa. Nopeamminkin hommasta selviää, jos on kiire, sanoivat.
Kiire kylläkin loisti poissaolollaan Terbišien elämästä. Päivärutiinit soljuivat tasaisen rauhallisesti. Isäntä paimensi hevosia, emäntä laittoi ruokaa, katsoi penskan perään ja lypsi lehmät. Työtä oli paljon, mutta se hoitui hötkyilemättä.
Isäntäperheen jurtta oli kompaktin kotoisa asumus. Keskellä oli liesi ja reunoilla vuoteet, buddhalaisalttari sekä pari kaappia tavaroille. Oppaamme Mogii ja Idre valistivat meitä asiallisesta käytöksestä jurtassa – kuten että teltan tukipylväiden välistä ei saa kulkea, etteivät perheen energiavirrat rikkoudu; tai että vieraiden on tapana istua seinustalla ikäjärjestyksessä.
Satuin olemaan turistiporukan vanhin, mikä innoitti Michaelin kastamaan minut old maniksi. Kostin nakittamalla nuorisoa ojentelemaan asioita, tarvitsin niitä tai en. Anna vihjaili jotain sen suuntaista, että turha odottaa vastaavan pompottelun menevän läpi enää Suomessa. Nykynuoriso. Ei kunnioitusta. Tavat, perinteet, jupinaa, mutinaa.
Anna oli jo etukäteen ottanut selvää Mongolian nomaditapakulttuurista, ja osasimme oikeaoppisesti tuoda lahjoja isännillemme. Golden Gobin henkilökunta oli vielä neuvonut valitsemaan käytännöllisiä lahjoja: käsipyyhkeitä, rusinoita ja saippuaa. (Majapaikkojen lapsille oli varattu karkkia.)
Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä, sekä hiljaisuudesta huumaantuessa (samalla lailla kuin Olhonissa aiemmin).
Elämän määrä yllätti aroilla. Hiiret ja myyrät vipelsivät jaloissa, kaikenlaista ötökkää paineli pitkin ja poikin, haukkoja nähtiin jo ensimmäisen päivän aikana enemmän kuin Suomessa ikinä (ja myös tosi läheltä), käärmekin luikerteli vastaan. Mitä ilmeisimmin perinteisiin nojaava karjanhoito piti alueen muunkin eliökunnan hyvässä kunnossa.
Kuhisevan aroelämän lisäksi roskien määrä maastossa kummastutti. Vähän väliä vastaan tuli muovinkrämmäle, tyhjä vesipullo, ruostunut pellinpala tai kokonainen ruttuun ajettu autonromu.
Tästä olisi nyt varmaan kaivettavissa jotain älykästä sanottavaa ihmisen ja luonnon suhteesta, mutta jätän viisastelun muille.
Seuraavana päivänä kävimme viereisessä buddhalaistemppelissä. Mogii kertoi, että alueen munkkeja oli kommunististen puhdistusten aikana teloitettu sitomalla heidät toisiinsa ja pudottamalla jyrkänteeltä.
Nyt temppelissä oli seesteisen rauhallista. Täti sytytti suitsukkeen ja selitti kysyttäessä neulekuvien symboliikkaa. Turistikrääsää ei myyty, ellei sellaiseksi sitten laskenut pussillisia elukoiden nilkkaluita. Luita heittelemällä saattoi ennustella tulevaisuuttaan.
Luiden viskely ei varsinaisesti kuulostanut buddhalaisperinteeltä. Mutta šamanistiset ja buddhalaiset tavat näyttävät elävän melko rauhallista rinnakkaiseloa Mongoliassa muuallakin – kuten nyt vaikka ne jurtan tukipylväiden šamanistiset energiavirrat seinustan buddhalaisalttarin ilmatilassa.
Myöhemmin Idre ja Mogii opettivat myös pari peliä, joita pelattiin samanlaisilla luilla. Mogii kysyi, mitä meillä päin tehdään eläinten nilkkaluilla. ”Tuota, miten tämän nyt sanoisi”, Anna selitti vaivaantuneena. ”Ne ovat jätettä.”
Temppelin jälkeen Hogodriin amissa oli halukkaille tarjolla vielä hepalla ratsastelua. Kun klopsottelut oli klopsoteltu, lähdimme kohti Elsen tasarhaita. Siellä meidät tällättiin kameleiden selkään ja kierrätettiin hiekkadyynien kupeessa. Kamelikyyti oli verkkaista keinuntaa. Otukset olivat rauhallisia veijareita, eivätkä hätkähtäneet kokemattomia ratsastajia.
Kaiken tämän jälkeen turistin olo oli melkoisen monityydyttynyt. Seuraavassa jurttamajoituksessa Nomgonii amissa lähinnä laiskottelimme ja vetäydyimme sitten uupuneina yöpuulle.
Seuraavana päivänä ohjelmassa oli käynti Mongoli-imperiumin entisen pääkaupungin Karakorumin raunioilla.
Paikasta ei ollut paljoa jäljellä, mutta museo tarjosi menneestä loistosta hyvän katsauksen. Oli ollut hopeapuu, josta virtasi viiniä ja hevosenmaitoa, oli ollut kiertoilmalämmitystä ja markkinat jokaisella kaupungin portilla.
Museon vieressä sijaitsee edelleen Erdenezuun buddhalaisluostari, joka aikoinaan rakennettiin Karakorumin raunioille. Anna tutkiskeli mestaa niin intensiivisesti, että itse kyllästyin odottelemaan ja lähdin käppäilemään majapaikalle.
Anna kiitteli jälkikäteen Mogiin kärsivällisyyttä loputtoman kysymystulvansa äärellä. Buddhalaisuus hitusen aukeni hänelle Erdenezuun luostarikäynnillä.
Karakorumin-käynnillä hifistelimme ihan varta vasten turisteille tarkoitetussa jurttaleirissä. Oli oikein suihku ja vesivessa.
Oli myös julmetun hyvää tuuria, kun majapaikan kanttiinissa sattui juuri sinä iltana olemaan pienimuotoinen kansanmusiikkikonsertti. Kuultiin eeppinen mongolialaisballadi Tšingis-kaanista, joka sisälsi niin kurkkulaulua kuin hevosenpääviulujen rouheaa vonguntaakin. Esiintyjät olivat nuoria, mutta taitavia.
Reissun loppupäässä olimme suorastaan marinoituja nähtävyyksissä ja elämyksissä. Enkä vielä edes maininnut Karakorumin (hellyttävää) peniskiveä, Hošoo tsaidamin museota (turkkilaiskauden arkeologisten löydösten vieressä) tai tienvarteen ylinopeuksia hillitsemään pystytettyä patsasta norsusta, apinasta, jäniksestä ja linnusta (joka kuulemma myös toimii tarkoitetussa tehtävässään).
”Kyllä meitä hemmotellaan”, Anna huokaili. ”Ruokaa kannetaan eteen, eikä tarvitse mitään tehdä itse.”
Ruoka oli muuten koko ajan todella hyvää. Erityisesti jäi mieleen se vuohenmaitoon tehty jugurtti. Slurp.
Myöhemmin kuulimme, että mama oli ollut kovin otettu siitä, kun söimme aina lautasemme tyhjiksi. Hämmästelimme, jättääkö joku muka niin hyvää ruokaa syömättäkin. Kuulemma! (Sitä paitsi jos mama laittaa lautasellisen ruokaa eteen, niin silloin se syödään kaikki, eikä marista.)
Vaan siihenastinen tarjoilu oli ollut vasta verryttelyä ennen viimeisen illan herkuttelua Ogii-järven rannalla. Silloin mama, Idre ja Mogii yhdistivät kokilliset voimansa ja grillasivat lampaanlihaa lisukkeiden kera mongolialaiseen tyyliin – eli kuumennettujen kivien seassa. Syötiin itsemme palloiksi ja kaaduttiin peteihin suorin vartaloin jo kahdeksan jälkeen illalla.
Viimeinen aamu valkeni näkökulmasta riippuen joko arkaaisen romanttisesti lammaslauman vaeltaessa ihan mökkimme editse auringon suloisen lämmön kutitellessa silmäkulmaa…
… tai sitten tajuntaa repivään, satojen lampaiden määkymiseen ihan korvan juuressa – juuri kun olit saanut hiukan silmääsi ummistettua.
Oli miten oli, Mongolian maaseutukierroksemme oli nyt suoritettu, ja oli aika palata kaupunkiin.
Ulan Batorin taukoamattoman liikennekaaoksen mekkala iski päin kasvoja ja tukki kaikki aistit arojen rauhan jälkeen. Voipunut turistiryhmä hajosi tahoillensa pöllämistyneinä äkillisestä ärsyketulvasta. Michael ja Jun päättivät mennä hotellinsa kuntosalille ja saunaan. Anna oli ilta-aterian jälkeen valmis yöpuulle. Minä lähdin kaljalle.
Tänään ollaan lähinnä jumitettu kahvilassa ja toivuttu häkellyttävän hienosta reissusta. Illalla olisi tavoitteena nähdä jokunen paikallinen bändi Gandan Live Housessa. Mutta katsotaan nyt.
Lähdemme kohta viiden päivän kierrokselle Mongolian aroille sekä Karakorumin raunioille. Blogin päivitystahtiin saattaa tulla tavallista pidempi tauko, katsotaan miten käy.
Näkyy kun näkyy!
Hostellissa on hermojarepivän yhteisöllinen mekkala varsin eloisa hulina aina aamutuimaan, kun muu väki pomppaa pystyyn. Kolistelevat aamiaista, pakkailevat rinkkojaan ja kälättävät koko ajan.
Me tehokkaat pohjoismaalaiset olemme pyrkineet maksimoimaan kvartaalin unentuotannon, emmekä ole siksi ehtineet hostellin aamiaiselle tulopäivää lukuunottamatta. (Anna taisi kyllä kerran saada säälistä aamukahvikupillisen, vaikka olikin myöhässä.) Tapaamme valua herättyämme lähikahvila Caminoon ja jumittaa siellä puolenpäivän tuolle puolen.
Kun ollaan saatu tankattua riittävästi kahvia, lähdetään haahuilemaan – suunnitelmalla tai ilman. Tällä jämäkän suorituskeskeisellä aikataulutuksella olemme tähän mennessä onnistuneet käymään muun muassa Mongolialaisten dinosaurusten keskusmuseossa, joka mahtipontisesta nimestään huolimatta oli aika pieni ja lutuinen. Museo oli kuitenkin ihan kiinnostava, ja oppaiksi nakitetut koulutytöt olivat erittäin avuliaita sekä hyvin aiheesta perillä.
Pelot siitä, että Mongoliasta olisi vaikea löytää kasvisruokaa, ovat osoittautuneet ylimitoitetuiksi. Vegaaniravintola Luna Blanca on korttelin toiselta puolella hostellistamme. Ruoka on siellä niin maittavaa, että minäkin olen mieluusti massuni siellä täyttänyt. Suosittelen erityisesti mongolialaista maistelulautasta (käsittääkseni siinä oli buuzeja ja huušuureja kasvisversioina). Anna kehui myös paikan purilaista, joka oli ainakin iso.
Toisen kasvisravintolan bongasimme jazz-klubi Fat Catin lähistöltä. Sitä ei olla vielä testattu. Saattaapa tuo väliinkin jäädä, meillä kun on paha taipumus kanta-asiakoitua nopeasti mukaviksi toteamiimme kuppiloihin. Nytkin ollaan taas Caminossa, höm… mutku! Kahvilamaleksiminen rules ok!
Jatsiklubi oli oikein tyylikäs – ehkä vähän liiankin tyylikäs meille. Muu asiakaskunta oli laittautunut ykkösiin ja diggaili hillitysti jazz-standardeja soitellutta orkesteria. Me röhnötimme tiskillä reissukuteissa yrittäen vaikuttaa siltä kuin t-paita ja verkkarit olisivat nordic chic.
Kyllä siellä ihan viihtyi, mutta ehkä jonain toisena iltana olisi ollut vähän sähäkämpi bändi. Anna totesi, että onhan tämä aikamoinen kolonialismin maksimointireissu matkata Mongoliaan asti kuuntelemaan paikallisten muusikkojen tulkitsevan eurooppalaista jazzia.
Huomenna jatkamme teemaa lähtemällä tapaamaan paimentolaisia Mongolian tasangoille. Annamme heille lahjoja ja kaappaamme heidän maansa yritämme selvitä etiketin vaatimuksista.
Ulan-Uden hostellihuoneessa oli yöllä pirun viileää. ”No nytkö se sitten tapahtui, että vilustuin matkalla?” manasin kauhuissani haalien lisää takkia ja päiväpeittoa jalkoja lämmittämään.
”Et he hinä ollut, vaan mhinä”, Anna täsmensi aamulla nenä tukossa, kurkku kipeänä ja kuumeessa.
Lähdin yksikseni haahuilemaan kaupungille tehtävänäni tuoda samalla nenäliinoja sekä lisäpeite vastaanotosta.
Vaeltelin sinne tänne Ulan-Uden keskustaa yrittäen täyttää hyväksyttävät haahuilutavoitteet. Ei touhu kyllä ollut ollenkaan niin mukavaa kuin Annan kanssa. Tunnuin sahailevani samoja katuja edestakaisin ilman Annan kännykkäkartasta jatkuvalla syötöllä bongailemia tärppejä – puhumattakaan usein keskenämme höpistessä esiin pulpahtelevista tsekkauskohteista. Ja jos törmäsinkin johonkin näkemisen arvoiseen paikkaan, harmittelin että siellä se makoilee nyt sängyssä, eikä pääse tänne.
Kuten nyt esimerkiksi Daniil Harmsin mukaan nimetyssä baarissa. Se saattoi olla Venäjän-osuutemme mukavin olutjuottola. Jurottelin tuoppiini nuorisolaisten pelatessa vimmatusti pöytäjalkapalloa ja viestittelin Annalle, että tää on tosi kiva, sääli että jää sulta väliin.
Ilmeisesti Puškin ei kuulunut Harms-baarin asiakaskuntaan, sillä ihmiset tuntuivat pysyvän tuoleillaan suuremmitta ponnisteluitta. (Tämä oli sekä koodattu viesti Harmsinsa lukeneille, että yritys kuvata asiakkaiden varsin hillittyä humalatilaa.) Mesta oli simppeli, mutta viihtyisä. Pöytiä riveissä, Harms-lainauksia seinillä, pieni esiintymislava, olut sata ruplaa tuoppi (eli puolisentoista euroa).
Olin varmaan vanhin asiakas, muiden keski-ikä huiteli vain hitusen parinkympin yllä. Onko Harms nuorison suosimaa kirjallisuutta Venäjällä, kenties? Miten lie, mukava mesta.
Venäläistapojen vastaisesti paikan taustamusiikkikin oli miellyttävän hiljaa. Eikä musa ollut sitä iänikuista slaaviteknoa, vaan uutta indiepörinää miksattuna neukkuaikojen klassikkobändeihin. Olisikin ollut hauska nähdä joku paikallinen yhtye Harmsissa, sillä soundtrack lupasi tyylitajuista musiikkilinjaa. Mutta emme sitten lopulta onnistuneet hankkeessamme nähdä keikka Siperiassa, katusoittajia lukuunottamatta.
Seuraavana aamuna Annan olo oli sen verran helpottanut, että hän arveli selviävänsä ilman lääkärikäyntiä. Pakkailimme hissuksiin ja suuntasimme sitten Mongolian-junaan.
Junamatka Venäjältä Mongoliaan oli selkeästi sosiaalisin tähän asti. Toisaalta vaunu oli täynnä turisteja, joilla oli paljon toistensa kanssa jaettavia kokemuksia ja vinkkejä. Matkalaisia oli ainakin Hollannista, Saksasta, Britanniasta… ja Suomesta! Kuulimme ensimmäistä kertaa junassa jonkun muunkin puhuvan suomea kuin itsemme.
Hyttikaveriksemme saimme Nicolan Ranskasta. Hän oli vastaavanlaisella reissulla kuin mekin, joskin hiukan tiiviimpitahtisella. Täyttelimme maahantulolomakkeita yhtä hämillämme: ”Mikä on matkanumero?” ”Jätin sen tyhjäksi.” ”Hei, olisko se tämän junavuoron numero?” ”Laitan kokeeksi sen.”
Ei niitä lomakkeita kukaan taaskaan sen kummemmin tiiraillut. Mitä nyt Anna sai hitusen erikoishuomiota, kun kuuliaisesti raportoi vahvemmat lääkkeensä tullille.
Vinoilimme Nicolan kanssa Annalle, että tulemme kyllä katsomaan häntä sitten vankilaan sinne Siperiaan. Mutta hyvin kohtelias mongolialainen tullitarkastajatäti pyysi vain Annaa avaamaan lääkepussukkaansa sen verran, että sai vilkaistua kursorisesti sisään ja kuittasi sitten kaiken olevan kunnossa.
Rajamuodollisuudet olivat kaiken kaikkiaan aika simppelit, mutta olisimme arvostaneet sitä, että ne olisi hoidettu joko selkeästi aikaisemmin tai myöhemmin. Nyt nukkuminen jäi taas pätkätorkkumiseksi; pitkäkseen pääsi vasta puolen yön tuolla puolen.
Ulan Batoriin saavuttiin kymmentä vaille seitsemän aamulla. ”Niin, sillä hostellillahan oli ilmainen kyyditys asemalta?” Anna varmisteli minulta asemalaiturilla.
”Tota, öö, joo, olishan niillä, mutta en mä muistanut tilata sitä”, tunnustin nolona.
Mitä mittä. Olivat vastassa silti. Olimme erittäin kiitollisia, sillä venäläiset puhelinliittymämme eivät enää toimineet, eikä meillä ollut siis karttaa, saati hiluakaan paikallista rahaa. Mutta nytpä pääsimmekin sen kummemmitta säätämisittä hostellille.
Majapaikassa rupesimme pohjoismaisen tehokkaasti heti toohottamaan sisäänkirjautumisesta ja maksusta, mutta emäntämme toppuutteli että menkää nyt ihan ensimmäiseksi nukkumaan. ”Näytätte kovin väsyneiltä. Katsotaan niitä juttuja sitten myöhemmin.” Tämä oli ensikosketuksemme mongolialaiseen vieraanvaraisuuteen.
Nukuimme. Kävimme suihkussa. Söimme. (Käveltiin hostellin kulman taakse, missä Anna valitsi ruokapaikan metodilla mennään tonne, se on sininen. Rafla sattui olemaan korealaisteemainen. Anna tiesi taannoiselta Korean-reissultaan, että Bibimbapin voi tilata ilman lihaakin. Itse taas söin elämäni parasta kimchiä.) Sitten kirjauduimme hostelliin.
Tai yritimme. Golden Gobi -hostellin henkilökunta oli nimittäin sinnikkäästi sitä mieltä, että meidän kannatti ensin varata mahdolliset jurttaretkemme ja sen jälkeen päivittää alkuperäinen hostellivarauksemme niin, ettemme maksaisi turhaan majoituksesta Ulan Batorissa silloin kun olemme maaseudulla. Meistä näin saatu säästö ei ollut säätämisen väärti, mutta toimimme heidän suosituksensa mukaan. Säästimme kympin-pari. Olimme kuitenkin otettuja isäntiemme viitseliäisyydestä takiamme.
Niin, tuli nyt varattua viiden päivän kiepaisu Karakorumiin, aavikolle sekä perhevieraiksi jurttaan–pariin. Kamelillakin pääsee kuulemma ratsastelemaan. Jännää! Varaus onnistui kätevästi Golden Gobissa, sillä hostelli järjestää myös Mongolian maaseutukierroksia. Lähtö on ensi sunnuntaina.
Saimme oikein henkilökohtaisen, räätälöidyn matkasuunnitelman, jonka hostellin kiertoajeluista vastaava mimmi piirsi tussilla työpöytäänsä liimatun kartan muovipäällysteeseen. Kierros maksoi 650 euroa kahdelta pekalta sisältäen kuljetuksen, majoituksen, mahdolliset pääsymaksut turistikohteisiin, ruuat (kasvisvaihtoehtoineen) sekä englanninkielisen opastuksen. Emme pitäneet hintaa ollenkaan kohtuuttomana. Golden Gobi myy myös pelkkiä kuljetuksia halvemmalla, mutta me kyllä suosimme täyttä kattausta. Olemmehan, hitto vie, turisteja.
Saimme myös Kiinan-jatkojunaliput hostellille toimitettuna – juuri sillä kellonlyömällä kuin Davaajav Ganbayarin yhden miehen matkalipputoimisto ne oli luvannut. Eikä hinta ollut käytännössä sen korkeampi kuin Venäjän rautateiden nettikaupassakaan (josta Venäjän ulkopuolisten matkojen lippuja ei voi suoraan ostaa). Silkkaa luksusta!
Davaajav tarkistutti vielä kerran, että passiemme numerot olivat lipuissa varmasti oikein.
Eikös omani ollut väärin! Mutta ei ongelmaa, Davaajav lupasi toimittaa korjatun lipun seuraavaksi aamuksi. Ja toimitti. Vahva suositus tälle palvelulle.
Annan kuume nousi ja yskä paheni, joten hän pani pitkäkseen jo varhain. Lähdin yksikseni Zaisan-monumentille, joka pystytettiin 1971 juhlistamaan Mongolian kommunistivallankumouksen viidettäkymmenettä juhlavuotta.
Kokeilin samalla ABA Mongolia -taksimobiilisovellusta, joka olikin oiva valinta Ulan Batorin iltaruuhkassa. Tiedä miten kauan matka olisi kestänyt julkisilla. Viiden kilometrin reissu kaupungin laidalle maksoi alle kolme euroa – tai vähän yli, kun tippasin kuskia. Tämä hämmensi häntä kovasti. Myöhemmin Anna kertoi, ettei Mongoliassa juuri tipata.
Zaisan-monumentilla sosialistinen paatos kohtasi kapitalistisen eetoksen. Mongolian vallankumousta ylistävien mosaiikkikuvien katveessa perheet pitivät piknikkiä ja heittivät tikkaa ilmapalloihin. Tarkkakätisimmät saivat palkinnoksi pehmoleluja.
Taustalla laskeva aurinko kultasi Ulan Batorin kaupungin. Jos paikalle olisi saatu vielä Tšingis-kaani, voisin lopettaa tämän postauksen sanoihin ”Mongolian muinaisuus kätteli tulevaisuutta nykyisyyden menneisyyden sulautumispisteessä”.
Säännöllisillä lääkityksillä matkustavan ihmisen pitää aina olla erityisen tarkka lääkkeiden kanssa. Schengen-alueella matkustaminen on helppoa, suomalaisista apteekeista saa rahaa vastaan hienon schengen-todistuksen joka riittää. Muut maat ovatkin sitten ihan eri sirkus, varsinkin jos käytössä on ADHD-lääkkeitä tai mitään muuta, jotka tulkitaan psykotrooppisiksi tai narkoottisiksi aineiksi.
Aloitimme asian selvittelyn hyvissä ajoin, mutta vastaukset eivät olleet avuliaita. Venäjän lähetystö ei vastannut sähköpostiin, ja tullin maili kimposi saman tien väärän osoitteen vuoksi. Lopulta löysin vanhan tiedustelusähköpostini, johon oli vastattu, ja sain ajantasaista informaatiota. Katso sähköposti ja vastaukset tämän postauksen lopussa.
Mongolian kunniakonsulaatti kertoi, etteivät hoida tällaista asiaa ja ohjasivat ottamaan yhteyttä Tukholman lähetystöön. Yksikään sivujen puhelinnumeroista ei vastannut useammasta yrityksestä huolimatta.
Kiinan suhteen ei löytynyt edes spostia mihin tiedustelu ohjata. Lopulta tuudittauduimme erään Reddit-ketjun tarjoamaan informaatioon.
Mutta takaisin niihin sirkustemppuihin. Kyllähän minä hyppään voltteja, jos ajoissa saan tietää että millaisia. Terveyskeskuslääkäri tarjosi ensin englanninkielistä reseptiyhteenvetoa allekirjoitettuna ja lopulta aivan viimeisenä arkipäivänä sain suomen- ja englanninkielisen, vapaamuotoisen todistuksen lääkkeistäni. Reseptiyhteenvedon sain käännätettyä Suomi–Venäjä -seuran avustuksella rahallista korvausta vastaan. Suurkiitos terveyskeskuksen hoitajalle, lääkärille, apteekin farmaseutille sekä Suomi–Venäjä -seuran ihmisille.
Venäjän tulliedustaja lähetti sähköpostissa myös tullauskaavakkeen joka oli kohtuullisen mysteerinen. Katsotaan, olenko täyttänyt sen oikein!
PÄIVITYS: Junassa kyllä tarkistettiin passi ja leimattiin maahantulokortti, mutta tullilomakkeeseen ei kukaan reagoinut mitenkään. Ehkä mä pääsen Siperiaan, enkä joudu Siperiaan.
Lupaamani infot:
finrepresent at mail dot ru
Dear Anna
Making reference to your e-mail letter dated 23.04.2019 please find below answers to your questions.
– Do prescribed medications that are not considered as narcotics or psychotropics need customs clearing?
There are no restrictions regarding the import of medicines to Russia by individuals for personal use that don’t contain narcotics and psychotropic substances.– I need paperwork to bring medications that are considered to be narcotic or psychotropic but can I bring with me enough for the whole duration of my travels that Russia is the first leg of?
According to the customs rules individuals may import medicines containing narcotics and psychotropic substances in the limited quantity and due to medical prescription. As for the other countries please check their customs rules.– I have english prescribtions of the medications, but what do the excerpt from case history really mean? I am not certain it is possible to get this.
According to the customs rules individual (that imports medicines containing narcotics and psychotropic substances) should have a prescription of the doctor and an extract from the medical history. Prescription (medical report) shall contain the indication of the potent substances, their dosage and the exact time interval of the course of treatment. As for an extract from the medical history please consult with doctor.– will non accredeted translation of prescribtions to russian be sufficient?
An individual also has to make official (notarized) translation of the documents from Finnish into Russian language.And finally, are one or more of these medicines considered to be narcotic or psychotropic?
…… In this connection we recommend you to take doctor’s prescription and medical history extract in regard to all these medicines.
When entering to Russia (at the border crossing point) you have to declare the medicines (fill in passenger customs declaration – see enclosure) and attach the abovementioned documents to the customs declaration.
If person will not make these actions it can be considered as an infringement of the Russian legislation and Russian customs authorities have right to initiate administrative or criminal investigation against person.
Hope this information will be useful for you.With kind regards,
Representative Office in Finland,
Federal Customs Service of Russia
Sus siunakkos, mikä taistelu!
Perjantaina alettiin täyttää viisumihakemuksia, tänään ne viimein saatiin valmiiksi ja kiikutettua postiin.
Ei Venäjä nyt vielä mitään – yhden aanelosen täyttää huitaisee muutamassa minuutissa. Mongolian viisumin kaksi aanelostakin oli vielä kevyttä pikku raapustelua.
Ne olivat ne Kiinan viisumihakemusjärkäleen kymmenen sivua, jotka hiljensivät nämä hilpeät matkalaiskandidaatit perimmäisten kysymysten äärelle. Sellaisten kuin:
- Pitääkö työhistoriaa kovinkin pitkälle listailla? (Laitettiin vain viimeisimmät.)
- En itse asiassa koskaan valmistunut Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksesta. Jätänkö kohdan tyhjäksi? (En jättänyt. Jos täyttävät mun lasini rajakuulustelussa, voin kyllä kertoa, miksi jäi valmistumatta…)
- Voiko sukulaiskohtia jättää tyhjiksi? (Voi, mutta pitää perustella, miksi.)
- Olen kyllä suorittanut asevelvollisuuden, mutta ei teillä Kiinassa näköjään semmoista idunhalailupuidensyömistouhua kuin siviilipalvelus tunneta? Jatkovalikoissa näkyi vain sotilasarvoja, jos vastasi ”kyllä”. (Päädyin ”ei”-vastaukseen.)
- Mitä tähän ”oletko koskaan kuulunut ammatilliseen, sosiaaliseen tai hyväntekeväisyysorganisaatioon”-kohtaan uskaltaa oikein laittaa? (En maininnut ammattiliittoni erityisalaa varmuuden vuoksi.)
Lisäpuzzlepelitehtävää Kiinan sähköinen viisumilomake tarjosi vielä majoituspaikkojemme oikeisiin hallinnollisiin alueisiin sijoittamisen saralla. Esimerkiksi Pingyao-kaupunkia ei millään löytynyt kaupunkivalikosta – ei englanniksi, ei kiinaksi. Viimein Google Mapsia zoomailemalla sattumalta selvisi, että se kuuluu Jinzhongin prefektuuritason kaupunkiin. Pingyao on vain sen yksi alue.
Kiinan viisumilomake myös jämähteli sivulta toiselle siirryttäessä pitkiksi ajoiksi ja välillä kokonaan. Onneksi hakemuksen sai tallennettua välillä.
Lopulta kaikki oli kuitenkin täytetty, paperit pinottu, pino pakattu ja paketti postitettu.
”Tommonen keskiverto apurahantäyttörupeama”, totesi Anna.
Kirjasin henkiseen muistiooni: keskiviikkona leikkaan tukkani ja haen töitä.
Kääk. Nyt sinne on sitten pakko lähteä, Siperian-reissulle. Tai siis Trans-Siperian. Eikun siis Trans-Mongolian. Valitse suosikkitermisi! Venäjän ja Mongolian halki Kiinaan kuitenkin matkaamme junalla.
Ja mitenkä niin pakko? No, paluulennot on nyt ostettu, ja hyvän matkaa Venäjälle junalippujakin. Juna Helsingistä Pietariin lähtee sunnuntaina 28. huhtikuuta. Takaisin tullaan juhannukseksi.
Ollaan istuskeltu keittiön pöydän ääressä teetä kitaten ja matkareittiä suunnitellen. Selaile linkkisivulta tärppejä – ja lähetä toki myös oma vinkkisi meille!
Siperia on opettanut tähän mennessä mm. tämmöisiä:
- Venäjän rautateiden nettikaupasta lippuja ostaessa ei tarvitse vääntää aivojaan solmuun rautatieajan ja paikallisen ajan eroja laskiessa. Kauppa näyttää ajat oletusarvoisesti paikallisina.
- Nettikaupasta Venäjän sisäiset liput voi ostaa 90 päivää ennen matkaa. Venäjä–Mongolia -liput voi ostaa vasta 60 päivää ennen matkaa.
- Venäjän junissa on makuuvaunuja vain naisille. Nämä on merkitty Ж-kirjaimella nettikaupassa (myös englanniksi saittia käytettäessä).
- Mongoliankin juniin voi ostaa nykyään netitse lippuja, aikaisintaan noin kuukautta ennen matkaa. Meillä muuten toimi vain Facebook-kirjautuminen Mongolian rautateiden nettikauppaan. Sähköpostirekisteröitymisestä ei tullut koskaan vahvistusmeiliä.
- Jos haluat minimoida säätämisen Mongolian-junalippujen kanssa, voit tilata Ulan Batorista matkan Kiinaan tai Venäjälle yhden miehen toimistolta. Hinta on toki silloin korkeampi. Lippuja ei tarvitse kuitenkaan maksaa heti ja ne voi tilata paljon aiemmin kuin kuukautta ennen reissua.
Lisäksi on käynyt ilmi, että Ulan Batorissa on nykyään verevä vaihtoehtomusaskene ja että Irkutskista pääsee Olhonin saarelle vesitse vain kesäisin. Nižni Novgorodissa on puolestaan Venäjän ja samalla Euroopan pisin köysirata; Tjumenissa on kuumien lähteiden lisäksi mm. Rasputinin kotimuseo; Irkutskista löytyy dekabristikapinallisten museo.
Sekin on opittu, että Jüdgerdemidiin Gürragchaa oli Mongolian ensimmäinen kosmonautti, että hänelle omistettu patsas pönöttää kotikaupunkinsa Choirin rautatieaseman vieressä ja että juna pysähtyy siellä noin vartin. Ehtisiköhän siinä ajassa käydä ottamassa palvontakuvan patsaalla, hmmm…
Seuraavana työlistalla on vakuutustodistusten hankkiminen, passikuvat viisumiin ja viisumien ostaminen.
Kaikenlaista säätöä vielä jäljellä. Mutta ollaan kyllä useaan otteeseen taivasteltu, miten helppoa tämmöisen reissun suunnittelu on nykyään, kun kaikki hoituu internetitse.
