Avainsana: kommunismi

Toivioretkellä toivioretkellä

Kotikatumme Pekingissä.

Viimeiset päivät Pekingissä hurahtivat ohi nopeasti. Olimme koko ajan kovasti uudelleen matkalla Kiellettyyn kaupunkiin tsekataksemme sen nyt oikeasti. Ensimmäinen yrityshän kompastui suunnittelemattomuuden aiheuttamiin suunnitteluvirheisiin. Vaan emme lopultakaan onnistuneet. Jäi nyt näkemättä.

Sen sijaan palloiltiin siellä täällä ja eksyttiinpä ryyppäämäänkin hostellissa yhyttämiemme suomalaisten kanssa.

Freian, Valtterin, Brettin ja Annan kanssa Beers89:ssä.

Freia ja Valtteri olivat Kiinassa opiskelemassa Peking-oopperaa. Samaan pöytään pöllähti myös ranskalainen sälli, joka esitteli voimakkaita mielipiteitä mahdollisimman voimakkain ranskalaiselkein, sekä amerikkalainen Brett, joka kuunteli aikansa puujalkavitsejämme todetakseen sitten: ”Finnish people are so cool.” Mitä tuohon nyt sanoisi, in Finland vii häv tis ting koold kännissä ja läpällä meininki?

Ördösumussa vilahti myös itsensä puolalaiseksi identifioinut ukrainalaisjätkä, jonka olin kuullut hostellin kahviossa usein kovaan ääneen pajattavan puhelimeensa bizniksiä ties millä kielillä. Kerran hätkähdin luultuani tyypin kailottaneen kännykkäänsä ”but what about drugs, how is the quality?”. Jatkokeskustelusta tajusin sentään kuulleeni väärin; sana taisikin olla trucks. Kenellekään ei tuntunut selvinneen, mitä hän oikein osti ja myi, ja tyypin omat puheet eivät varsinaisesti selventäneet tilannetta. Kauppaa kuitenkin käytiin ja viinaa juotiin muina aikoina. Tyyppi oli ollut jo pitkään Pekingissä ja jatkoi matkaansa Madridiin samoihin aikoihin kun me palasimme Suomeen.

Ranskalaiskaiffari. Beers89:ssä oli laaja laatuolutvalikoima. Põhjalaakin löytyi, mutta se oli hinnoissaan. Pullollinen maksoi 120 juania, eli yli 15 euroa.

Läheltä hostellia löytynyt leppoisa käsityöolutbaari Beers89 sulki ennen pitkää ovensa. Huojuskelimme hetken kadulla ja yksitellen hoipuimme peteihin. Paitsi tietysti minä, jonka piti vielä kokeilla pussikaljoittelua Kiinassa. ”Toivioretki toivioretkellä – täydellinen huipentuma!” selitin itselleni tätä kaikin muin mittarein täysin ääliömäistä toimintaa.

Sivukuja hostellimme lähellä.

Tämä kaivannee selitystä: Omin kolme vuosikymmentä sitten sanavarastooni termin toivioretki, jota sivaripalveluspaikan kohtalontoverini käytti merkityksessä ”ostetaan pussillinen keskikaljaa ja katsotaan mihin päädytään” (eli esimerkiksi palveluspaikan asuntolan katolle tissuttelemaan). Myöhemmin sovelsin metodia edesmenneen koirani avustuksella, joka sai kävelytysreissuilla usein määrätä, minne mentiin. Itse huolehdin olutkassin nestetasapainosta.

Toivioretkeni Pekingissä vei minut sivukujille ja jonkin isomman tien jalankulkusillalle katselemaan heräävää liikennettä. Kuuntelin samalla suomirokkia Spotifysta (joka yllättäen toimi Kiinassa). Jossain vaiheessa löysin itseni kuunteluttamasta Eppu Normaalia nuorelle kiinalaisjätkälle, joka oli tullut ihmettelemään kummallista hahmoa pikkumarketin portailla auringonnousun aikaan. Tuli samalla tutustutta kiinalaiseen listapoppiin, joka oli varsin slaavilaista sävyltään sekin.

Oli outoa nähdä Pekingiä sellaiseen aikaan vuorokaudesta, kun kadut eivät vielä tulvineet ihmisiä. Aiemmin olimme spekuloineet, mahtoiko sivukujien vaatimattomissa asunnoissa olla vessoja ollenkaan. Julkisia käymälöitä tuntui löytyvän joka kulman takaa. Itseäni yhdessä niistä huojentaessani pohdin nyt vielä olennaisempaa kysymystä, eli kutsutaanko smalltalkia kiinalaisessa kyykkyvessassa paskapuheeksi? Ja mistä siinä ylipäätään puhutaan, kun kykitään kakkimassa vierekkäin, ilman väliseiniä? ”Miten menee?” ”Paskaaks tässä.”

Tällaisten ylemmille ajatustasoille yltäneiden filosofisten pohdintojen lisäksi toivioretkeni oli melko kommellukseton. Kukaan ei myynyt minua Pohjois-Koreaan kaivosorjaksi, eikä sisäelimiäkään tuntuisi liiemmälti puuttuvan. Palasin hostellille ja sammuin petiin. Sen pituinen se.

Hostellimme viereisen ruokamestan yövuorolainen valmistaa taikinanyyttejä.

Ei loppureissumme nyt sentään silkaksi juopotteluksi äitynyt. Onnistuimme me esimerkiksi käymään Luogu-laakson hutong-kujilla shoppailemassa. Siellä tuli harrastettua high diningia vähän vahingossa. Nälän yltyessä oopperaopiskelijaseuralaisemme Valtteri kyllästyi ruokapaikan etsimiseen satunnaismetodilla ja paikansi kännykällään lähistöltä ravintolan, joka kehuista päätellen oli kokeilemisen arvoinen.

Astuimme tunnelmalliselle, klassiselle hutong-pihalle ja meidät ohjattiin pöytään. Menua odotellessamme meille tuotiin jo alkupaloja. Ja lisää alkupaloja. Ja lämpimiä ruokia. Siinä kohtaa alkoi vähän ihmetyttää. Kainosti tiedustelimme, milloinkohan sen ruokalistan mahtaisi saada. ”Eikö kukaan kertonut teille?” ihmetteli tarjoilija. ”Täällä on aina keittiön päättämä seitsemän ruokalajin ateria, hinta 160 juania (~ 20 €).”

Vahinkoherkuttelua Dali Courtyardissa.

Oli aika hankala lähteä enää perumaan mitään, kun oltiin jo lapattu kitoihimme hyvät satsit ruokaa. Mutta herkullistahan se oli, joten pakko Dali Courtyardia on vissiin suositella. Naureskelimme ravintolaan johtaneiden sattumusten summaa ja totesimme, ettemme varmaan olisi edes tulleet sinne, jos olisimme etukäteen tienneet hintatason ja paikan konseptin. Kaikki olivat silti yhtä mieltä, että kannatti poiketa. Eräänlainen toivioretki sekin.

Haahuiltiin siellä, haahuiltiin täällä, ja äkkiä olikin jo lähtöpäivä. Anna metsästi vielä vähän lisää paikallisia sarjakuvia (tarttuipa mukaan kissanpiirto-opaskirjakin). Kirjoiteltiin viime hetken kortteja ja sitten unohdettiin postittaa ne. Pakattiin ja lähdettiin.

Suunnattiin vähän turhankin aikaisin lentokentälle nimenomaan, jotta päästäisiin sinne halvalla metrolla. Kentällä oli luvassa tuntikaupalla nuokkumista.

Näin siis luulimme. Emme ottaneet huomioon kiinalaista jonotuskulttuuria, jolle kehitin tarkan teknisen lajityyppimääritelmän: läjä. Check-in-tiskille kaikki rynnivät samaan aikaan eri suunnista muodostaen läjän, sitten kiilailivat kärryineen ja laukkupinoineen toistensa ohi minkä pystyivät. Lennolle kirjautuminen sujui kaiken tämän seurauksena äärimmäisen hitaasti. ”70 vuotta kommunismia, eivätkä vieläkään osaa jonottaa!” manasin. Annaa häly ja kaaos ahdistivat huomattavasti – ei mitään parasta mahdollista taustamusiikkia ADHD-ihmiselle. Ihmettelimme, mitä kiilaamalla oikein voitti. Lento ei lähtisi sekuntiakaan aiemmin, vaikka pääsisikin ensimmäisenä tarkastusten läpi.

Lopulta olimme kuitenkin koneessa. Ukrainan lentoyhtiöstä oli kaikenlaisia perusteettomia ennakkoluuloja mm. allekirjoittaneella, mutta kone oli moderni, hyvässä kunnossa ja palvelu moitteetonta. Lopullisesti pulju voitti sydämeni turvallisuusohjevideolla, joka vilisi suprematismilainauksia. Ja kas! Loppukrediiteissä kerrottiinkin, että suprematismin isä Kazimir Malevitš (jonka näyttelyn missasimme Moskovassa) oli syntyjään ukrainalainen. Oppia ikä kaikki. Se oli ehkä tyylikkäin infotainment-animaatio, jonka olen konsanaan nähnyt.

Lukuunottamatta Annan selkänojaa potkinutta, tasaisin väliajoin huutanutta kersaa, lennolla ei tapahtunut mitään. Kiovassa vaihdettiin konetta (siellä ihmiset jonottivat kiltisti jonoissa ja kaikki sujui sulavasti). Sitten tapahtui lisää ei-mitään. Sitten oltiin Helsingissä. Bussissa Turkuun hämmästelimme, miten rauhallista Suomessa onkaan. Ja vihreää! Ja lämmintä! Mitä sille Mordorille oli tapahtunut, josta lähdimme reissuun huhtikuun lopussa?

Ja Anna oli vilustunut. Taas. Vilustumiset olivatkin leppoisan reissumme ainoat isommat vastoinkäymiset.

Mitä mittä. Siin se sit oli. Terveissi Siperiast!

Taivaallisen rauhallista haahuilua

”Mennääs näin aamutuimaan, ennen helletunteja vilkaisemaan toi Tiananmen tosta”, oli suunnitelma. ”Kun se nyt on ihan vieressäkin. Helteen aikoihin voisi käväistä syömässä. Mietitään sen jälkeen, mitä muuta tsekataan tänään.”

Sääntö numero yksi: Kaikki nähtävyydet Kiinassa ovat aina Valtavan Kokoisia™. Tiananmenin aukio yksinään ryösti tunnin-pari itselleen, vaikka lähinnä kävelimme sinne ihmettelemään, mitä helkkaria me oikein teimme siellä, ja lähdimme pois.

Aukiolle ei käppäillä noin vain, vaan turvatarkastuksen läpi. Passi pitää olla mukana – onneksi kummallakin sattumalta oli.

Totalitarismi ei kuitenkaan tuntunut niskassa, vain helle. Läpivalaisijat tutkivat kyllä passiani muita tarkemmin, mutta lähinnä naureskellakseen asteittain sarjamurhaajamaisemmiksi muuttuville Venäjän viisumikuvilleni parilta viime vuodelta. (Jo nyt oli! Nuoriso. Käytöstavat. Jupinaa, mutinaa.)

Siellä sitten pällisteltiin, jättimäisellä torilla. Tuossa on tuo Maon kuva, tuossa ottaa turisti selfietä. En voinut olla kummastelematta, tiesivätkö Maoa kuviinsa sommitelleet nuoremmat kiinalaiset turistit edes, miksi tori on nykyään niin tarkasti vartioitu. Taannoisen Guardianissa julkaistun mielipidekirjoituksen mukaan historian uudelleenkirjoittaminen on ollut Kiinassa pelottavan tehokasta.

Joitain asioita taas nimenomaan ei ollut tulkittu uudelleen. Mao tosiaan oli edelleen kunniapaikallaan Tiananmenin portilla, ja torin keskivaiheilta löytyi pari tutun oloista patsasta. Niissä lippujen liehuessa kansa porhalsi kohti vallankumousta.

Patsaat tuntuivat tutulta, koska olin nähnyt lähes samanlaiset kolmekymmentä vuotta aiemmin – Pjongjangissa. Ainakin kolme kertaa isommissa pohjoiskorealaisissa vastineissa väki ei tyytynyt tuomaan vain aseita taisteluun, vaan mukaan oli tempaistu myös sylilapset, kotieläimet, polkupyörät ja muistaakseni joku kantoi telkkariakin. (Ehkä hän halusi heittää sen rokkityyliin hotellin ikkunasta, kun köyhälistö viimeinkin pääsisi makean elämän makuun?)

Mutta kun meillä ei ollut välitöntä tarvetta aloittaa uutta vallankumousta, jatkoimme matkaa Tiananmenin portin sivuitse kohti Kiellettyä kaupunkia.

”Vilkaistaas tuota Zhongshanin puistoa vähän tuosta ensin, kun nyt täällä päin ollaan”, oli seuraava toimintasuunnitelma. Emme siis oppineet vielä yhdestä virhearviosta. Joitain tunteja myöhemmin totesimme ihailleemme valtaisan puistoalueen piskuista lounaiskulmaa niin intensiivisesti, etteivät turrat jalat kantaneet enää Kiellettyyn kaupunkiin asti.

Mutta ne ikivanhat puut! Ne sievät lammet! Ne söpöt lumpeet! Ne kiinalaiset postikorttimaisemat! Harmittelimme, ettemme olleet tajunneet ottaa eväitä mukaan. Moni paikallinen kyllä oli.

Puisto vaikutti myös täydelliseltä paikalta pikku päiväunille. Semmoisten ottaminen oli vain tiukasti kielletty – joskaan ei ilmeisesti henkilökunnalta, jota löytyi torkkumassa penkeiltä ja paviljonkien terasseilta.

Puistonvartija työssään.
Itsekin olen taipuvainen pitämään luistelua vedessä huonona ideana.

Jalkoihin sattui, maha kurisi. Yritimme ottaa puiston kupeesta taksin takaisin keskustaan, mutta kun kuski pyysi moninkertaista hintaa, päätimme kävellä takaisin. (Ja se oli virallinen taksi, vieläpä, ei pimeä. Pekingit viralliset taksit tunnistaa varmimmin rekisterinumeron alkukirjaimesta, jonka pitää olla B.)

Laahustimme takaisin halki kaupungin juuri päivän kuumimpien tuntien aikaan. Epäonnistuimme siis täydellisesti alkuperäisessä suunnitelmassamme välttää helletunnit.

Sellaista se haahuilu välillä on.

Datong ja kulttuurishokki

Roikkuva luostari.

Turismi on eri maissa erilaista. Yhden päivän perusteella on vaikea sanoa Kiinasta vielä mitään. Mongoliassa oppaamme kertoivat, että kiinalaiset turistit eivät matkusta yksin, vaan ryhmissä oman oppaan ja bussikuljetuksen kera. He haluavat tasaista laatua ja tiettyjä mukavuuksia. Kielimuuri on varmasti yksi tärkeä syy matkustaa omassa ryhmässä.

Olimme alustavasti suunnitelleet ensimmäisestä päivästä laiskottelua ja haahuilua, mutta saimme sovittua jaetun taksikyydin sichuanilaisen opiskelijan kanssa yhteen nähtävyyteen joka oli omalla bucket listilläni, joten laiskottelun piti nyt jäädä myöhemmäksi.

Linlan.

Roikkuva luostari (悬空寺, Xuánkōngsì), oli hieno sekä maisemiltaan, paikkana että kokemuksena. Pelkäsin kiipeämisen olevan paha nakki, mutta itse luostarin muutamaa jyrkkää ja kapeaa portaikkoa lukuunottamatta se oli erittäin helppoa. Kapea vuorenseinämän ja rakennuksen seinän välinen liukkaaksi kulunut kivilattiakäytävä oli jännittävin kohta, jos nyt alas katsomista ei lasketa. Luostari on rakennettu vuonna 491 ylhäältä alaspäin. Pylväät ovat uudenaikainen lisäys. Kenties pylväät ovat vain heikkohermoisille turistelle, kenties ne tuovat lisää tukea. Veikkaan ensimmäistä.

Its koen jokinlaista erikoista hartautta vanhoissa ja muille pyhissä paikoissa. Katselen vaikuttuneina tosin myös vuoriakin, ooh aah, vanha hieno, ooh. Paikalliset turistit eivät ehkä kokeneet samaa – välillä kälätys ja huutelu oli äänekästä. Käydessämme luostarissa liikkeellä oli hyvin vähän turisteja, ja sain nauttia näkymistä uuden ystäväni Linlanin kanssa varsin rauhassa.

Roikkuvan luostarin pikkukaupan yläpuoliset puut. Kovasti tulee mieleen paha silmä turkkilaisella kulttuurialueella.
Se oli kai X-filesissa kun pahiksille tuli tuollaiset mustat öljysilmät.
Temppelihuoneiden koristelut olivat monimutkaisia ja komeita.
Pieteetillä on jaksettu kuviot laittaa laskosten mukaan.
Alas oli pitkä matka. Siellä se J etsii angstia korkeuksista.
Alla taivaan tai jotain. Siellä takana näkyy taas tuo luostari.

Minulle kokemus oli huikea, sekä ylhäältä että alhaalta. Jotenkin vuorenseinämän keskellä sijaitseva luostari temppeleineen hivelee jotain mielikuvituksessani. Se inspiroi miettimään vuoristoisia kultteja kuvallisina ajatuksina.

Japi kuvaili luostaria alhaalta paremman kameran kera. Tapasimme kiipeilyn jälkeen jäätelollä parkkipaikan vieressä ja suuntasimme siitä kohti seuraavaa kohdettamme.

1056 rakennettu puinen pagoda (应县木塔, Yīngxiàn Mùtǎ) oli vaikuttava näky. Valokuvaus itse pagodan sisällä oli kielletty. Korkea buddhapatsas oli hieno mutta huomattavan pölyinen. Buddha istui kukan päällä ja terälehtiä kannatteli joukko hyvin erilaisia hahmoja. Patsaan vaatteiden laskokset ja kuviot olivat realistisia monin tavoin. Seinien (luullakseni laastille) maalatut kuvaelmat olivat pahasti haalistuneet. Pagoda on kokonaan puinen ja rakennettu ilman nauloja. Lukuisat pääskyt lentelivät ja kenties pesivät alueella. Ihmisten liikkuminen sai ne äänekkääseen liikkeeseen.

Päällimmäiseksi mieleen jäi patsaan otsalla ollut paksu pöly ja huoli tuhatvuotisen rakennuksen tulevaisuudesta. Jotenkin paikka antoi vaikutelman että konservointityötä olisi hyvä jatkaa. Turisteja oli melko vähän. Juuri kun lähdimme, tuli alueelle opastettu ryhmä.

Munkki ja lintu.
”Yäk, en syä.”

Pagodan takana olevan temppelin edustalla eräs munkki nosti hellästi pienen linnunpoikasen seinän viereen. Hän tarjosi linnulle jotain syötävää, muttei tuntunut maistuvan. Katselin maassa kikkareella istuvaa isoa kärpästä ja mietin, mahtaisiko se olla pienelle liian iso suupala. Ja sitten mietin, voiko munkki tarjota linnulle elävää hyönteistä ollenkaan. Buddhalaisuudessahan on tärkeää, ettei vahingoiteta mitään elävää olentoa.

En tiedä. Ehkä kyseinen lintulaji syö muuta kuin ötököitä. Olen vieraalla alueella nyt.

Venäjältä Mongoliaan saakka kulttuurishokki on ollut pientä. Sitä on ollut ulkomailla vieraan kulttuurin parissa ilman paikallisen kielen taitoa, mutta nyt olemme selkeästi hyvin eri maisemissa.

Positiivisia yksityiskohtia mainitakseni kyllä täällä jätteitä näytettäisiin kierrätettävän. Julkiset roskikset ovat usein jaettu kierrätettävien ja ei-kierrätettävien roskien astioihin. Mongoliassa, vaikka kierrätysastioita oli, niillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Pitää kysellä paikallisen kierrätyksen tilasta, jos tilaisuus ilmenee. Ainakin Kiina on kieltäytynyt ottamasta vastaan länsimaiden kierrätysjätteitä ja hyvä niin.

Olen hiljalleen yrittänyt lukea taolaisuudesta edes perusteita ymmärtääkseni Kiinan kulttuuria hiukan paremmin. Kiinassa buddhalaisuus, taolaisuus ja konfutselaisuus kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Lisäksi kulttuuria ymmärtääkseen pitää vielä muistaa sekä valtavan pitkä historia että kommunistinen aika.

Sekä Venäjällä että Mongoliassa kommunistisena aikana tuhottiin paljon sekä uskonnollista että historiallista perintöä. Kuinkakohan paljon sitä tuhottiin aatteen palossa uutta tulevaisuutta rakentaessa Kiinassa?

Olemme nyt olleet vain Jiningissä ja Datongissa, jotka ovat hyvin pieniä paikkoja suurkaupunkeihin verrattuna. Silti koin että Jiningissä ilma oli hiukan pistävää. Ilmanlaatu on Kiinassa arka puheenaihe. Erilaisia ilmanlaatua mittaavia applikaatioita on kuitenkin olemassa, mutta asiaan perehtymättömänä on aiheeseen vaikea kommentoida mitään. Kiina kuitenkin on herännyt saastumisen ongelmiin ja on viime vuosina ymmärtääkseni ottanut asian tosissaan. Se miten mittavia nämä toimet ovat, onkin sitten eri asia. Ehkä joku asiaan perehtynyt voi laittaa aiheesta kommenttia.

Taksin ikkunasta motarin viereiset puustot olivat luotisuorissa riveissä ikään ja puulajiin katsomatta. Menomatkalla luostariin vastaan tuli kymmeniä samanlaisia punaisia rekkoja. Kauempaa näin myös riveissä korkeita uudehkoja kerrostaloja Datongin laitamilla. Välillä tuntuu siltä että jos jotain on, sitä on paljon.

Ihmettelin tätä suodatinkahvin uudelleenbrändäystä hostellilla. Onko käsin suodattimen läpi kaadettu kahvi yhtään keittimellä keitettyä suodatinkahvia kummallisempaa?

Paikalliset tuijottavat paljon ja suoraan. Mistä olet kotoisin, on yleinen kysymys eikä Fēnlán-sana usein kerro mitään. Tai sitten äännän sen vain huonosti.

Monet myös rohkeasti puhuvat minulle kiinaksi, vaikka en oikein mitään ymmärrä. Vilkuttaminen ja hymyily toimii tuijottamiseen, mutta kiinankielisiin keskusteluihin en ole osannut muuta kuin kömpelösti sanoa että osaan puhua vähän kiinaa (wǒ huì shuō yīdiǎnr Hànyǔ).

Itse kittaan siperialaista teetä, jota Suomessa kutsuttaisiin mehuksi. Mahdankohan kyllästyä tyrniteehen joskus?

Wǒ bùnéng chī roù -lause (”minä en voi syödä lihaa”) auttaa paljon! Tänään sain kehuja syömäpuikkotaidoistani (päätin että ne olivat kehuja). Seuraavasta tilanteesta en ole varma: joko pohtivat, olenko raskaana, tai sitten että söinkö juuri.

Ihmiset nauravat paljon, ja usein tuleekin olo että minulle nauretaan. Liekö väliä, turistit ovatkin aika naurettavia!

Matka Mongolian sydämeen

Viime sunnuntaiaamuna pakkauduimme minibussiin ja lähdimme köröttelemään kohti aroja. Niitä ei Mongoliassa tarvitse kaukaa etsiä. Sen kun taistelee tiensä Ulan Batorin 24/7-ruuhkan läpi esikaupunkialueelle, ja paimentolaiselämän merkkejä alkaa jo näkyä: jurttia, hevoslaumoja nurmitasangoilla, miehiä perinteisissä paimentolaisasuissa.

Opastetun retkemme tähtäimessä oli aivan tietty jurtta, Terbišin perheen kevätasumus Holgodriin amissa. Mukana reissulla oli neljä turistia – Anna, minä, Michael Australiasta ja myöhemmin joukkoon liittynyt Jun Koreasta – sekä saman verran henkilökuntaa Golden Gobista.

Majapaikkamme ensimmäisenä yönä.
Anna sekä oppaamme Mogii ja Idre.
Aurinko nousee Holgodriin amissa.

Terbišeillä oli Hogodriin amissa peräti kaksi jurttaa – yksi itselle ja toinen vieraille. Vielä hetken he asustelisivat niillä sijoilla, mutta pian edessä oli kirjaimellisesti lähtö kesälaitumille. Mukaan otettaisiin kaikki: ihmiset, jurtat, hevoset, lampaat, arkitavarat. Lehmät olivat jo matkalla kesäasumukselle paria kantturaa ja yhtä ilmeisen kiimaista sonnia lukuunottamatta. (Elukka mylvi taukoamatta. Yritin välillä vastailla sille. Se mulkoili minuun hämmentyneenä. Toivottavasti en tullut ehdotelleeksi mitään vallan pöyristyttävää.)

Ihmettelimme kaiken vaivannäön määrää, mutta Idre ja Mogii kertoivat, että jurtan pystyttää parissa tunnissa. Nopeamminkin hommasta selviää, jos on kiire, sanoivat.

Kiire kylläkin loisti poissaolollaan Terbišien elämästä. Päivärutiinit soljuivat tasaisen rauhallisesti. Isäntä paimensi hevosia, emäntä laittoi ruokaa, katsoi penskan perään ja lypsi lehmät. Työtä oli paljon, mutta se hoitui hötkyilemättä.

Isäntämme Hogodriin amissa.
Perheen poika.
Maisemat olivat välillä kuin Avaruusseikkailu 2001:n alusta repäistyjä.
Paikallinen šamaanipylväs. Kuppeihin voi uhrata maitoa, viinaa tai muita arvokkaita asioita.

Isäntäperheen jurtta oli kompaktin kotoisa asumus. Keskellä oli liesi ja reunoilla vuoteet, buddhalaisalttari sekä pari kaappia tavaroille. Oppaamme Mogii ja Idre valistivat meitä asiallisesta käytöksestä jurtassa – kuten että teltan tukipylväiden välistä ei saa kulkea, etteivät perheen energiavirrat rikkoudu; tai että vieraiden on tapana istua seinustalla ikäjärjestyksessä.

Satuin olemaan turistiporukan vanhin, mikä innoitti Michaelin kastamaan minut old maniksi. Kostin nakittamalla nuorisoa ojentelemaan asioita, tarvitsin niitä tai en. Anna vihjaili jotain sen suuntaista, että turha odottaa vastaavan pompottelun menevän läpi enää Suomessa. Nykynuoriso. Ei kunnioitusta. Tavat, perinteet, jupinaa, mutinaa.

Isäntiemme jurtta Hogodriin amissa.
Terbišien hevosia.
Michael ja Anna lepäilevät vierasjurtassa.
Mogii ja Idre lämmittävät.
Kamiinan polttoainetta, eli kuivattua lehmänlantaa. Se ei muuten haissut ollenkaan. Mogii kertoi myös, että lannan polttelu pitää ötökät loitolla.

Anna oli jo etukäteen ottanut selvää Mongolian nomaditapakulttuurista, ja osasimme oikeaoppisesti tuoda lahjoja isännillemme. Golden Gobin henkilökunta oli vielä neuvonut valitsemaan käytännöllisiä lahjoja: käsipyyhkeitä, rusinoita ja saippuaa. (Majapaikkojen lapsille oli varattu karkkia.)

Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä, sekä hiljaisuudesta huumaantuessa (samalla lailla kuin Olhonissa aiemmin).

Elämän määrä yllätti aroilla. Hiiret ja myyrät vipelsivät jaloissa, kaikenlaista ötökkää paineli pitkin ja poikin, haukkoja nähtiin jo ensimmäisen päivän aikana enemmän kuin Suomessa ikinä (ja myös tosi läheltä), käärmekin luikerteli vastaan. Mitä ilmeisimmin perinteisiin nojaava karjanhoito piti alueen muunkin eliökunnan hyvässä kunnossa.

Kuhisevan aroelämän lisäksi roskien määrä maastossa kummastutti. Vähän väliä vastaan tuli muovinkrämmäle, tyhjä vesipullo, ruostunut pellinpala tai kokonainen ruttuun ajettu autonromu.

Tästä olisi nyt varmaan kaivettavissa jotain älykästä sanottavaa ihmisen ja luonnon suhteesta, mutta jätän viisastelun muille.

Piirakoiden eli huušuurien valmistusta. Etualalla nokkosia ja lihaa vatkailee Golden Gobin ruokavastaava, jota kaikki kutsuivat vain mamaksi. Taustalla Idre vaivaa taikinaa. (Kun mama nakitti, silloin toteltiin mukisematta.)

Seuraavana päivänä kävimme viereisessä buddhalaistemppelissä. Mogii kertoi, että alueen munkkeja oli kommunististen puhdistusten aikana teloitettu sitomalla heidät toisiinsa ja pudottamalla jyrkänteeltä.

Nyt temppelissä oli seesteisen rauhallista. Täti sytytti suitsukkeen ja selitti kysyttäessä neulekuvien symboliikkaa. Turistikrääsää ei myyty, ellei sellaiseksi sitten laskenut pussillisia elukoiden nilkkaluita. Luita heittelemällä saattoi ennustella tulevaisuuttaan.

Luiden viskely ei varsinaisesti kuulostanut buddhalaisperinteeltä. Mutta šamanistiset ja buddhalaiset tavat näyttävät elävän melko rauhallista rinnakkaiseloa Mongoliassa muuallakin – kuten nyt vaikka ne jurtan tukipylväiden šamanistiset energiavirrat seinustan buddhalaisalttarin ilmatilassa.

Anna ihailee seinävaatteiden taidokasta tekstiilityötä.
Temppelin edustalla oli vainoissa raunioitunut vanhempi luostari.
Šamanistihengiltä on vissiin pyydetty suojelua buddhalaisluostarin raunioille.

Myöhemmin Idre ja Mogii opettivat myös pari peliä, joita pelattiin samanlaisilla luilla. Mogii kysyi, mitä meillä päin tehdään eläinten nilkkaluilla. ”Tuota, miten tämän nyt sanoisi”, Anna selitti vaivaantuneena. ”Ne ovat jätettä.”

Temppelin jälkeen Hogodriin amissa oli halukkaille tarjolla vielä hepalla ratsastelua. Kun klopsottelut oli klopsoteltu, lähdimme kohti Elsen tasarhaita. Siellä meidät tällättiin kameleiden selkään ja kierrätettiin hiekkadyynien kupeessa. Kamelikyyti oli verkkaista keinuntaa. Otukset olivat rauhallisia veijareita, eivätkä hätkähtäneet kokemattomia ratsastajia.

Seurapelaamista nilkkaluilla. Anna heitti neljä ”hevosta” kerralla. Se oli niin harvinaista, että hän sai ottaa neljä nilkkaluuta itselleen. Mogii sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt moista heittoa.
Nomgonii am.

Kaiken tämän jälkeen turistin olo oli melkoisen monityydyttynyt. Seuraavassa jurttamajoituksessa Nomgonii amissa lähinnä laiskottelimme ja vetäydyimme sitten uupuneina yöpuulle.

… mitä nyt ensin paijattiin isäntäperheen elukoita.
Tumeen pariskunnan vekaralla oli meitä paljon arkisempi suhde perheen eläimiin. Tyttö pomotti kilejä varmaotteisesti.
Nuorempi koira tykkäsi kovasti rapsutuksesta.
Vahempi koira tykkäsi nukkumisesta.
Tumeen jurtta nähtynä läheiseltä kukkulalta…
… jonka huipulla oli šamaanipylvään sijaan jonkinlainen hautakivi. Unohtui kysyä, mistä oikein oli kyse.
Nomgonii amissa maisemat näyttivät välillä karanneen elokuvien sijaan Windows XP:n työpöytätaustakuva-arkistosta.

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli käynti Mongoli-imperiumin entisen pääkaupungin Karakorumin raunioilla.

Paikasta ei ollut paljoa jäljellä, mutta museo tarjosi menneestä loistosta hyvän katsauksen. Oli ollut hopeapuu, josta virtasi viiniä ja hevosenmaitoa, oli ollut kiertoilmalämmitystä ja markkinat jokaisella kaupungin portilla.

Anna, Michael ja Karakorumin pienoismalli.
”Kun kaupunki tuhottiin, oli tavallista tehdä selvää myös patsaista”, Mogii kertoi. ”Tässä on kansi Kivireen sinkulle”, tuumin. ”Nyt täytyy vielä keksiä biisi sille.”
Kuninkaan monumentti lähellä Karakorumin raunioita, nykyisen Harhorinin kaupungin laidalla.
Matkamuistokauppias Kuninkaan monumentilla.
Kivikilpikonnat vartioivat aikoinaan Karakorumia.
Anna metsästää pyhyyttä buddhalaisluostarista Karakorumissa.
”Minä sinulle pyhyydet näytän!”
Luostarin pihalla oli esitys, jossa buddhalaishahmot esiintyivät jättimäisen torven möristessä ja symbaalien mäiskyessä. Tämmöinen hahmo jakoi karkkia yleisöön. Esityksen pointti ei auennut buddhalaisuudesta heikosti perillä olleelle länkkärille.
Koneellistettua rukoilua meneillään.

Museon vieressä sijaitsee edelleen Erdenezuun buddhalaisluostari, joka aikoinaan rakennettiin Karakorumin raunioille. Anna tutkiskeli mestaa niin intensiivisesti, että itse kyllästyin odottelemaan ja lähdin käppäilemään majapaikalle.

Anna kiitteli jälkikäteen Mogiin kärsivällisyyttä loputtoman kysymystulvansa äärellä. Buddhalaisuus hitusen aukeni hänelle Erdenezuun luostarikäynnillä.

Karakorumin-käynnillä hifistelimme ihan varta vasten turisteille tarkoitetussa jurttaleirissä. Oli oikein suihku ja vesivessa.

Oli myös julmetun hyvää tuuria, kun majapaikan kanttiinissa sattui juuri sinä iltana olemaan pienimuotoinen kansanmusiikkikonsertti. Kuultiin eeppinen mongolialaisballadi Tšingis-kaanista, joka sisälsi niin kurkkulaulua kuin hevosenpääviulujen rouheaa vonguntaakin. Esiintyjät olivat nuoria, mutta taitavia.

Reissun loppupäässä olimme suorastaan marinoituja nähtävyyksissä ja elämyksissä. Enkä vielä edes maininnut Karakorumin (hellyttävää) peniskiveä, Hošoo tsaidamin museota (turkkilaiskauden arkeologisten löydösten vieressä) tai tienvarteen ylinopeuksia hillitsemään pystytettyä patsasta norsusta, apinasta, jäniksestä ja linnusta (joka kuulemma myös toimii tarkoitetussa tehtävässään).

Ehkä tässä tosiaan on nopeusrajoitusmerkkien tulevaisuus?
Kul-Teginin kivi Hošoo tsaidamin museon luona. Tai paremminkin kiven jäljennös, sillä alkuperäinen on museon puolella sisätiloissa.
Tärkeistä monumenteista puhuttaessa emme voi sivuuttaa tätä: mongolialainen puusee, eli monttu maassa ja koppi sen päällä. Tämä on luksusmalli, kun siinä on oikein ovi ja kattokin.

”Kyllä meitä hemmotellaan”, Anna huokaili. ”Ruokaa kannetaan eteen, eikä tarvitse mitään tehdä itse.”

Ruoka oli muuten koko ajan todella hyvää. Erityisesti jäi mieleen se vuohenmaitoon tehty jugurtti. Slurp.

Myöhemmin kuulimme, että mama oli ollut kovin otettu siitä, kun söimme aina lautasemme tyhjiksi. Hämmästelimme, jättääkö joku muka niin hyvää ruokaa syömättäkin. Kuulemma! (Sitä paitsi jos mama laittaa lautasellisen ruokaa eteen, niin silloin se syödään kaikki, eikä marista.)

Michael kastautuu Ogii-järveen säestäen pulikointia ”I’m alive!”-karjaisuilla.
Anna kastautuu Ogii-järveen hitusen kaurismäkeläisemmin: ”Aika kylmää.”
Idre tuumailee grillaukseen vaadittavan ajan pituutta. ”Noin puoli tuntia – neljäkymmentä minuuttia, katsotaan nyt.”

Vaan siihenastinen tarjoilu oli ollut vasta verryttelyä ennen viimeisen illan herkuttelua Ogii-järven rannalla. Silloin mama, Idre ja Mogii yhdistivät kokilliset voimansa ja grillasivat lampaanlihaa lisukkeiden kera mongolialaiseen tyyliin – eli kuumennettujen kivien seassa. Syötiin itsemme palloiksi ja kaaduttiin peteihin suorin vartaloin jo kahdeksan jälkeen illalla.

Viimeinen aamu valkeni näkökulmasta riippuen joko arkaaisen romanttisesti lammaslauman vaeltaessa ihan mökkimme editse auringon suloisen lämmön kutitellessa silmäkulmaa…

… tai sitten tajuntaa repivään, satojen lampaiden määkymiseen ihan korvan juuressa – juuri kun olit saanut hiukan silmääsi ummistettua.

Oli miten oli, Mongolian maaseutukierroksemme oli nyt suoritettu, ja oli aika palata kaupunkiin.

Ulan Batorin taukoamattoman liikennekaaoksen mekkala iski päin kasvoja ja tukki kaikki aistit arojen rauhan jälkeen. Voipunut turistiryhmä hajosi tahoillensa pöllämistyneinä äkillisestä ärsyketulvasta. Michael ja Jun päättivät mennä hotellinsa kuntosalille ja saunaan. Anna oli ilta-aterian jälkeen valmis yöpuulle. Minä lähdin kaljalle.

Tänään ollaan lähinnä jumitettu kahvilassa ja toivuttu häkellyttävän hienosta reissusta. Illalla olisi tavoitteena nähdä jokunen paikallinen bändi Gandan Live Housessa. Mutta katsotaan nyt.

Ulan-Ude – Ulan Bator

Ulan-Uden hostellihuoneessa oli yöllä pirun viileää. ”No nytkö se sitten tapahtui, että vilustuin matkalla?” manasin kauhuissani haalien lisää takkia ja päiväpeittoa jalkoja lämmittämään.

”Et he hinä ollut, vaan mhinä”, Anna täsmensi aamulla nenä tukossa, kurkku kipeänä ja kuumeessa.

Lähdin yksikseni haahuilemaan kaupungille tehtävänäni tuoda samalla nenäliinoja sekä lisäpeite vastaanotosta.

Venäjän-patsaskierroksemme panokset kovenevat: Anton Tšehov, Ulan-Ude.
Mutta myös Lenin-setä asuu Ulan-Udessa…
… kuten myös poliittisten vainojen uhrien patsas.
Vaan Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin. Tai vähintäänkin kalliolainen yksiö. Ulan-Uden Lenin-pää on nimittäin maailman suurin.

Vaeltelin sinne tänne Ulan-Uden keskustaa yrittäen täyttää hyväksyttävät haahuilutavoitteet. Ei touhu kyllä ollut ollenkaan niin mukavaa kuin Annan kanssa. Tunnuin sahailevani samoja katuja edestakaisin ilman Annan kännykkäkartasta jatkuvalla syötöllä bongailemia tärppejä – puhumattakaan usein keskenämme höpistessä esiin pulpahtelevista tsekkauskohteista. Ja jos törmäsinkin johonkin näkemisen arvoiseen paikkaan, harmittelin että siellä se makoilee nyt sängyssä, eikä pääse tänne.

Harms Bar, Ulan-Ude.

Kuten nyt esimerkiksi Daniil Harmsin mukaan nimetyssä baarissa. Se saattoi olla Venäjän-osuutemme mukavin olutjuottola. Jurottelin tuoppiini nuorisolaisten pelatessa vimmatusti pöytäjalkapalloa ja viestittelin Annalle, että tää on tosi kiva, sääli että jää sulta väliin.

Ilmeisesti Puškin ei kuulunut Harms-baarin asiakaskuntaan, sillä ihmiset tuntuivat pysyvän tuoleillaan suuremmitta ponnisteluitta. (Tämä oli sekä koodattu viesti Harmsinsa lukeneille, että yritys kuvata asiakkaiden varsin hillittyä humalatilaa.) Mesta oli simppeli, mutta viihtyisä. Pöytiä riveissä, Harms-lainauksia seinillä, pieni esiintymislava, olut sata ruplaa tuoppi (eli puolisentoista euroa).

Olin varmaan vanhin asiakas, muiden keski-ikä huiteli vain hitusen parinkympin yllä. Onko Harms nuorison suosimaa kirjallisuutta Venäjällä, kenties? Miten lie, mukava mesta.

Venäläistapojen vastaisesti paikan taustamusiikkikin oli miellyttävän hiljaa. Eikä musa ollut sitä iänikuista slaaviteknoa, vaan uutta indiepörinää miksattuna neukkuaikojen klassikkobändeihin. Olisikin ollut hauska nähdä joku paikallinen yhtye Harmsissa, sillä soundtrack lupasi tyylitajuista musiikkilinjaa. Mutta emme sitten lopulta onnistuneet hankkeessamme nähdä keikka Siperiassa, katusoittajia lukuunottamatta.

Katusoittajista puheenollen alikulkukäytävässä Ulan-Udessa nuoret sällit tulkitsivat Kinoa, vieläpä helvetin hyvin. Laulajan rahkeet riittivät Viktor Tsoin matalaan rekisteriin. Heitin kaikki hilut taskustani tyypeille.
Paikallisen šamaaniryhmä Darhan Tengerin toimitilat Ulan-Udessa osoitteessa Kommunistinen katu 10 oli merkitty asianmukaisin värikkäin liinoin.

Seuraavana aamuna Annan olo oli sen verran helpottanut, että hän arveli selviävänsä ilman lääkärikäyntiä. Pakkailimme hissuksiin ja suuntasimme sitten Mongolian-junaan.

Junamatka Venäjältä Mongoliaan oli selkeästi sosiaalisin tähän asti. Toisaalta vaunu oli täynnä turisteja, joilla oli paljon toistensa kanssa jaettavia kokemuksia ja vinkkejä. Matkalaisia oli ainakin Hollannista, Saksasta, Britanniasta… ja Suomesta! Kuulimme ensimmäistä kertaa junassa jonkun muunkin puhuvan suomea kuin itsemme.

Hyttikaveriksemme saimme Nicolan Ranskasta. Hän oli vastaavanlaisella reissulla kuin mekin, joskin hiukan tiiviimpitahtisella. Täyttelimme maahantulolomakkeita yhtä hämillämme: ”Mikä on matkanumero?” ”Jätin sen tyhjäksi.” ”Hei, olisko se tämän junavuoron numero?” ”Laitan kokeeksi sen.”

Ei niitä lomakkeita kukaan taaskaan sen kummemmin tiiraillut. Mitä nyt Anna sai hitusen erikoishuomiota, kun kuuliaisesti raportoi vahvemmat lääkkeensä tullille.

Vinoilimme Nicolan kanssa Annalle, että tulemme kyllä katsomaan häntä sitten vankilaan sinne Siperiaan. Mutta hyvin kohtelias mongolialainen tullitarkastajatäti pyysi vain Annaa avaamaan lääkepussukkaansa sen verran, että sai vilkaistua kursorisesti sisään ja kuittasi sitten kaiken olevan kunnossa.

Mongolian rajan tuntumassa.

Rajamuodollisuudet olivat kaiken kaikkiaan aika simppelit, mutta olisimme arvostaneet sitä, että ne olisi hoidettu joko selkeästi aikaisemmin tai myöhemmin. Nyt nukkuminen jäi taas pätkätorkkumiseksi; pitkäkseen pääsi vasta puolen yön tuolla puolen.

Ulan Batoriin saavuttiin kymmentä vaille seitsemän aamulla. ”Niin, sillä hostellillahan oli ilmainen kyyditys asemalta?” Anna varmisteli minulta asemalaiturilla.

”Tota, öö, joo, olishan niillä, mutta en mä muistanut tilata sitä”, tunnustin nolona.

Ulan… ppprrröööötttt!!!… Bator.

Mitä mittä. Olivat vastassa silti. Olimme erittäin kiitollisia, sillä venäläiset puhelinliittymämme eivät enää toimineet, eikä meillä ollut siis karttaa, saati hiluakaan paikallista rahaa. Mutta nytpä pääsimmekin sen kummemmitta säätämisittä hostellille.

Majapaikassa rupesimme pohjoismaisen tehokkaasti heti toohottamaan sisäänkirjautumisesta ja maksusta, mutta emäntämme toppuutteli että menkää nyt ihan ensimmäiseksi nukkumaan. ”Näytätte kovin väsyneiltä. Katsotaan niitä juttuja sitten myöhemmin.” Tämä oli ensikosketuksemme mongolialaiseen vieraanvaraisuuteen.

Slurp. Nam.

Nukuimme. Kävimme suihkussa. Söimme. (Käveltiin hostellin kulman taakse, missä Anna valitsi ruokapaikan metodilla mennään tonne, se on sininen. Rafla sattui olemaan korealaisteemainen. Anna tiesi taannoiselta Korean-reissultaan, että Bibimbapin voi tilata ilman lihaakin. Itse taas söin elämäni parasta kimchiä.) Sitten kirjauduimme hostelliin.

Tai yritimme. Golden Gobi -hostellin henkilökunta oli nimittäin sinnikkäästi sitä mieltä, että meidän kannatti ensin varata mahdolliset jurttaretkemme ja sen jälkeen päivittää alkuperäinen hostellivarauksemme niin, ettemme maksaisi turhaan majoituksesta Ulan Batorissa silloin kun olemme maaseudulla. Meistä näin saatu säästö ei ollut säätämisen väärti, mutta toimimme heidän suosituksensa mukaan. Säästimme kympin-pari. Olimme kuitenkin otettuja isäntiemme viitseliäisyydestä takiamme.

Beatles-muistomerkki Ulan Batorin -hostellimme lähellä. Pytinki on pystytetty paikallisilta faneilta kerätyillä varoilla.

Niin, tuli nyt varattua viiden päivän kiepaisu Karakorumiin, aavikolle sekä perhevieraiksi jurttaan–pariin. Kamelillakin pääsee kuulemma ratsastelemaan. Jännää! Varaus onnistui kätevästi Golden Gobissa, sillä hostelli järjestää myös Mongolian maaseutukierroksia. Lähtö on ensi sunnuntaina.

Saimme oikein henkilökohtaisen, räätälöidyn matkasuunnitelman, jonka hostellin kiertoajeluista vastaava mimmi piirsi tussilla työpöytäänsä liimatun kartan muovipäällysteeseen. Kierros maksoi 650 euroa kahdelta pekalta sisältäen kuljetuksen, majoituksen, mahdolliset pääsymaksut turistikohteisiin, ruuat (kasvisvaihtoehtoineen) sekä englanninkielisen opastuksen. Emme pitäneet hintaa ollenkaan kohtuuttomana. Golden Gobi myy myös pelkkiä kuljetuksia halvemmalla, mutta me kyllä suosimme täyttä kattausta. Olemmehan, hitto vie, turisteja.

Nuorisoa skeittaamassa Beatles-patsaan edustalla.

Saimme myös Kiinan-jatkojunaliput hostellille toimitettuna – juuri sillä kellonlyömällä kuin Davaajav Ganbayarin yhden miehen matkalipputoimisto ne oli luvannut. Eikä hinta ollut käytännössä sen korkeampi kuin Venäjän rautateiden nettikaupassakaan (josta Venäjän ulkopuolisten matkojen lippuja ei voi suoraan ostaa). Silkkaa luksusta!

Davaajav tarkistutti vielä kerran, että passiemme numerot olivat lipuissa varmasti oikein.

Eikös omani ollut väärin! Mutta ei ongelmaa, Davaajav lupasi toimittaa korjatun lipun seuraavaksi aamuksi. Ja toimitti. Vahva suositus tälle palvelulle.

Zaisan-monumentti.

Annan kuume nousi ja yskä paheni, joten hän pani pitkäkseen jo varhain. Lähdin yksikseni Zaisan-monumentille, joka pystytettiin 1971 juhlistamaan Mongolian kommunistivallankumouksen viidettäkymmenettä juhlavuotta.

Matkalla Zaisanille.

Kokeilin samalla ABA Mongolia -taksimobiilisovellusta, joka olikin oiva valinta Ulan Batorin iltaruuhkassa. Tiedä miten kauan matka olisi kestänyt julkisilla. Viiden kilometrin reissu kaupungin laidalle maksoi alle kolme euroa – tai vähän yli, kun tippasin kuskia. Tämä hämmensi häntä kovasti. Myöhemmin Anna kertoi, ettei Mongoliassa juuri tipata.

Zaisan-monumentilla sosialistinen paatos kohtasi kapitalistisen eetoksen. Mongolian vallankumousta ylistävien mosaiikkikuvien katveessa perheet pitivät piknikkiä ja heittivät tikkaa ilmapalloihin. Tarkkakätisimmät saivat palkinnoksi pehmoleluja.

Taustalla laskeva aurinko kultasi Ulan Batorin kaupungin. Jos paikalle olisi saatu vielä Tšingis-kaani, voisin lopettaa tämän postauksen sanoihin ”Mongolian muinaisuus kätteli tulevaisuutta nykyisyyden menneisyyden sulautumispisteessä”.

Bo-Bi, Kööpenhamina

– Käyn täällä Bo-Bissa, koska täällä ei tunnu uhkaavalta, musta mies tiskillä kertoo minulle.

Hyytävä sanavalinta juuri sinä iltana. Uhkaavalta? Kööpenhaminassa – tässä vapaan rakkauden ja pössyttelijöiden pääkaupungissa?

Tässä samassa kaupungissa, jossa aiemmin samana päivänä on ammuttu elokuvaohjaaja sananvapaustapahtumassa.

– Täällä on hyvä väreily, vahvistaa mustan herrasmiehen kaveri J keskeyttäen kelailuni. – Enkelini takaa sen.

J ottaa rintataskustaan minimaalisen pienen enkelivauvanuken ja höpisee sen kanssa jotain. – Jep, paikka on hänen suojeluksessaan, J vakuuttaa hetken päästä ja laittaa enkelin takaisin taskuunsa.

– Kukaan ei koskaan rähjää täällä, vaikka oltaisiinkin humalassa, J jatkaa. – Ihmisiin tarttuu paikan hyväntahtoinen henki. Täällä tavataan tuttuja, mutta otetaan tuntemattomatkin ystävinä vastaan.

– Siitä ampumistapauksesta en sano mitään, ennen kuin tiedän, mitä todella tapahtui, J lisää hetken päästä mietteliäänä.

Varmaan ihan viisasta, tuumin. Katselen ympärilleni. Paikka on tupaten täynnä ihmisiä. Vaikea lyödä mitään yhden ihmisryhmän leimaa porukkaan. On taiteilijan näköistä, on vanhoja pariskuntia, on opiskelijan oloisia, on J farkkutakkeineen ja lerpattavine alahuulineen. Hänen yllään leijuu tietty tombombadilmainen iättömyyden tuntu, mutta arvelen hänen olevan noin kuusissakymmenissä.

Olemme onnistuneet raivaamaan tiemme tiskille, jonka yllä roikkuu niin tiivis tupakansavurintama, että sillä voisi eristää rintamamiestalon seinät. Tanskassa alle 40 neliön anniskelupaikoissa saa edelleen tupakoida, ja Bo-Bi on juuri rajan tuntumassa. Suomen baareissa jo lähes vuosikymmenen kestänyt tiukan linjan tupakointikielto on saanut minut unohtamaan, miltä tupakansavu baareissa oikein tuntuu. En pysty enää käsittämään, miten olen aikoinaan kestänyt tällaista saastehyökkäystä harva se ilta.

– Tupakassa on myrkkyjä, J myöntää. – Siksi poltankin vain luomumerkkejä.

Pohdiskelen, paljonko kehkosyövässä kärvistellessä lohduttaa se, että tauti tuli hankittua ilman teollisia lisäaineita. Sarkasmini menee J:ltä täysin ohi.

– Samoin juon vain luomuolutta, hän jatkaa ja kumoaa kurkkuunsa loput Økologisk Thy Pilsner -pullostaan. – On tärkeää, että keho on puhdas, hän selittää, röyhtäisee ja puhaltaa naamalleni pari keuhkollista savua.

J on aikoinaan tullut Tanskaan karkotettuna Tšekkoslovakiasta. – Minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa, joko Amerikka tai Tanska. Valitsin Tanskan.

Ja Tanskassa Kööpenhaminan, ja Köpiksessä Bo-Bin, päättelen. J vahvistaa kuuluvansa kanta-asiakkaisiin. Leppeä mies kuumenee muistellessaan Prahan kevättä ja sen surullista loppua. – Vitun kommarit! hän manaa ja tilaa lisää olutta. Yritän asettua tiskillä sellaiseen asentoon, ettei J ihan heti huomaisi Sharing Is Caring — Karl Marx -paitaani.

Tiskinmutkan toisella puolella Fred jutustelee britin kanssa. Tai britin ja britin… – I’m Cornish! jätkä täsmentää.

Kuten Gdanskissa ja Kotkassakin, tälläkin laidalla Itämerta keskustelu kääntyy melko pian Venäjään sekä Ukrainan sotaan. Suomen ulkopolitiikka herättää hämmennystä. Fred puolustaa Suomen linjaa käytännölliseksi. Mutta toisaalta Nato ja… blaablaablaa.

Itse en jaksa keskittyä tuttua latua suhaavaan Venäjä-jäpätykseen. Kyselen J:ltä Bo-Bin historiasta.

– Tässä on ollut baari lähemmäs sata vuotta, J kertoo. – Alun perin tämä oli merimieskapakka. Rakensivat tietoisesti amerikkalaistyyliseksi baariksi. Kuusikymmentäluvulla baari myytiin ja uusi omistaja nimesi paikan koiriensa mukaan. Mutta itse kapakan puolella hän ei muuttanut mitään.

Sisustuksessa on tosiaan aidon oloinen vanhan ajan tatsi, se ei tunnu halvalta jäljittelyltä. Ruutuliinat pöydissä, koukerokuvioiset tapetit, punaista ja ruskeaa. Ja tilaan nähden valtava tiski. Juu, onhan siinä tiettyä ameriikkatatsia.

J näyttää sytkäriään, jossa on baarin logo, kaksi koiraa. – Toinen on Bo ja toinen Bi, hän kertoo.

Ilta kuluu, Thy-pullo toisensa perään tyhjenee. Siirrymme pöytään. Jutustelun lomassa katselen tiskillä istuvaa tšekkiläiskaunotarta, jolla on Houdová-luokan sääret ja Brežnev-kaliiperin kulmakarvat. Sekä nyt juttukaverinaan harmaahapsinen äijä, joka aiemmin jurotti tiskin päädyssä. Mies peittää näkymäni, vain hiukan neidin säärtä vilahtelee silloin tällöin näkyviin. Äijän ruhon takaa korviini karkailee kikatusta.

Tulevat tänne ja vievät, jupisen itsekseni. Päätän lähteä. Hortoilen kulman ympäri ja päädyn Skarviin, islantilaisbaariin.

Paikka on täysin tyhjä lukuunottamatta färsaarelaisen louhintakoneyrityksen (tms.) jätkiä, joilla on kaikilla samanlaiset — mutta eriväriset — hatut. He tanssivat pitkin tyhjän juottolan seiniä vanhan rock’n’rollin tahdissa. Yksi karkaa hetkeksi tiskille tilatakseen lisää juotavaa, mutta toinen tarttuu hänen muniinsa ja vetää takaisin tanssimaan.

Niin, joku taisi kyllä varoittaa Bo-Bissa, että Skarv on vähän omituinen mesta.

– Olen Färsaarilta, syön valaanlihaa ja valaanrasvaa ja olen ylpeä siitä! yksi tyypeistä julistaa minulle tiskillä. Kysymättä hän jatkaa: – Ei me niitä valaita kato huviksemme tapeta. Yksi valas ruokkii viisi perhettä koko talven. Tulet meille käymään kun satut sinne päin, niin meikä tarjoaa semmoset valaspihvit, että. Ja sitten tanssitaan!

Kuin painottaakseen sanojaan hän ryntää takaisin tanssilattialle. Juon olueni loppuun ja poistun. Bo-Bi on jo kiinni, eikä huvita jatkaa siihen eiliseen juottolaan, joka olisi vielä auki, joten lähden lampsimaan kohti hotellia.

En pääse edes Nørreportin asemalle asti, kun törmään varoitusliiveihin sonnustautuneihin poliiseihin. Tie eteenpäin on suljettu. Lähden kiertämään länteen. Seuraavakin katu on suljettu, ja sitä seuraava.

Risteyksessä poliiseja pällistelee mies kameran kanssa.

– Anteeksi, mitähän täällä oikein on tapahtunut? kysyn häneltä.
– Joku on ammuttu, hän vastaa.
– Taas?
– Taas.

Jatkan matkaa häkeltyneenä. Kaikki kadut pohjoiseen tuntuvat olevan suljettu. Kävelen Østredsparkenille asti ja sen laitaa seuraten pääsen viimein hotellille, ohi poliisisulkujen.

Kotvasen kuluttua hotellihuoneeseen saapuu myös Fred, joka on jäänyt jumiin toiselle laidalle sulkuja. Hän kertoo jutelleensa tiesululla pitkään naispoliisin kanssa, joka oli ollut totaalisen hot konepistoolinsa kanssa, kunnes mimmi oli melko suorasukaisesti vihjaissut, että tässä olis näitä hommiakin kyllä.

Fred lysähtää nojatuoliin ja vakavoituu. – Tänään kaksi ihmiselämää loppui.

Syömme sardiineja ja näkkileipää hiljaisina. Sammumme.

Aamulla selviää, että kolmaskin ihmiselämä oli yöllä päättynyt — nimittäin terrori-iskujen tekijän. Poliisi oli ampunut hänet ilmeisesti niihin aikoihin, kun me sammuimme. Eikä missään kovin kaukana, muutaman korttelin päässä sillan toisella puolella Nørrebrossa.

Lipitämme lähikapakka Funchs Vinstuessa krapulakaljoja ja taivastelemme yön tapahtumia. Viereisen pöydän vanhan pariskunnan mies kommentoi väliin: – Sanoitteko että olitte Hotel Jørgensenissä? Tiesittekös, että muutama vuosi sitten siellä räjähti?

– Se oli tšetšeeniterroristi, joka oli itse väsännyt pommin, mies jatkaa päätellen ilmeistämme, että ei, emme tienneet. – Mutta se laukesi liian aikaisin, hotellihuoneessa. Tyyppi vahingoitti vain itseään.

Juomme oluemme, keräämme laukkumme ja lähdemme.

Lentokoneessa takaisin Suomeen mietin, että on se sentään hienoa, että Kööpenhaminasta edelleen löytyy ainakin yksi mesta, jossa tunnelma ei tunnu uhkaavalta.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon