Satoi hissukseen lunta, kun päätin kiivetä Kaunispäälle. Auringonlaskusta tunturin huipulla hiutaleiden leijuessa voisi saada kivoja kuvia, ajattelin.
Erehtyväinen on ihminen, tyhmä on turisti. Tunnelmallinen lumitihku tällä puolen tunturia ei tietenkään kertonut mitään säätilasta sen toisella puolella. Tämä alkoi valjeta päästyäni laen tuntumaan, jossa alarinteen leppoisa postikorttisää oli mutatoitunut Fargo-simulaatioksi.
Jatkoin silti marssiani ylös. Olisi noloa luovuttaa nyt, selitin itselleni, vaikka tienpielen tolpan taksimainos vokottelikin antamaan periksi. ”Mitenkähän tänne tilataan taksi”, mietin. ”Kaunispään lounaisrinteellä ööö… niinku ens kolme tuhatta piljoonaa lumipisaraa ja siitä sit oikealle”, kenties?
Ylärinteellä viima puski jo vaakasuoraan päin naamaa. Lumimyräkkään katoavat puut näyttivät haudasta ylös kaivautuneilta zombeilta. Vastaan jolkotteli vain yksinäinen paikallinen iltalenkillään koiransa kanssa. Ei ollut säästä millänsäkään. Vilkaisi hiukan huvittuneesti pyryssä puskevaa turistia, joka sihtaili lumikuorrutetulla kamerallaan sinne tänne tuiskuun.
Kyllä kapuaminen silti kannatti, julistin itselleni päästyäni laelle. Tosin auringonlaskun, lumihiutaleet sekä tunturimaiseman sai unohtaa kuva-aiheina. Mutta onneksi oli sitäkin enemmän ydintalvea tarjolla valokuvattavaksi: jäisinä seisovia hiihtohissin koreja, kinoksiin hautautuvia laskettelukeskuksen mökkejä, näköalatasanne jolta näki noin sadan metrin päähän.
Kaunispään huippu.Näkymä alas.Näköalaton tasanne.
Sitten piti vielä kavuta alas. Parin kympin Tokmanni-talvikenkäni halusivat tuoda hiukan lisähaastetta tarpomiseen paakkuunnuttamalla lumipalluroita pohjan urien väleihin noin joka viidennellä askeleella. Tällaisista erämaan vastuksista huolimatta pääsin alas itseäni ruhjomatta. Tunsin ansainneeni iltakaljan ja poikkesin kulmapubi Kauniiseen Jormaan matkalla kämpille.
Siemailin olutta ja ihailin tiskin takana kaljaa tuoppeihin kaatavan lappalaisneidon riuskaa kurinpitoa. Aiemmin Saariselän keskustan lomamökeillä kattotöissä näkemäni pari rakennusmiestä olivat jo hyvässä myötäisessä. Toinen yritti kovasti haastaa riitaa jonkun pahaa-aavistamattoman turistin kanssa, mutta luovutti heti kiltisti baarimikottaren karjaistua hänelle: ”No niin, Pekka (nimi muutettu), eikö tästä ole puhuttu. Nyt siirryt pöytääs juomaan, etkä häiritse muita asiakkaita.”
Totesin Kauniin Jorman tunnelman jurotusyhteensopivaksi. Tilasin toisen. Pitihän sitä nyt se hetki istua, että lumi suli parrasta, selitin itselleni. Tilasin seuraavankin ja – arvasitte oikein – jökötin tiskillä valomerkkiin asti.
En sentään juonut itseäni niin humalaan, että olisin sortunut ostamaan Kaunis Jorma -pipoa. Olivat ryökäleen kalliita. Mutta olisihan semmoinen hieno ollut kyllä.
Viikko kului haahuilun ja saunomisen merkeissä. Suunnitelmanani oli ollut myös edistää kirjoitusprojektejani, mutta laiskottelu voitti. En jaksanut kokea epäonnistumisen tunnetta tästä.
Paluujunan ravintolavaunussa törmäsin treenikämppätuttuuni Turusta. Oli tulossa salassapitosopimuksen alaisista neuvotteluista, joista ei paljastanut muuta kuin että siihen liittyi joulupukkeja.
Höpötimme niitä näitä, tilasimme seuraavat ja sitä seuraavat. Samaan pöytään lyöttäytyivät myös tietöitä ympäri pohjoismaita tehnyt sälli – joka suhtautui meihin setämiehiin ironisesti – sekä Järvenpään päihdesairaalaan matkalla ollut tyttö – joka kyseli meiltä, loppuuko tää ahdistus joskus. Vakuutimme, että loppuu.
Aamulla astuin Turun asemalaiturille. Harmaus syleili minut tervetulleeksi kotiin. Sataa tihutti päälaelle. Kallon sisäpuolella jyskytti krapula.
Kaikenlaista sitä meneekin nuorisolaisille valehtelemaan, mutisin kävellessäni kotiin.
Kello oli seitsemän kolmekymmentä aamulla, kun heräsin tietoisuuteen siitä, että sisäinen kelloni näytti nyt numeroa viisikymmentä. Kumpikaan asia ei varsinaisesti piristänyt, mutta uni ei ottanut jatkuakseen. Könysin pystyyn.
Olimme lähdössä Gdanskiin. Olisin siis matkoilla 50-vuotispäivänäni, kuten lehti-ilmoituksissa tavataan sanoa. Outoa oli olla nyt itse yksi noiden ilmoitusten vakavailmeisistä pukuäijistä. Jos siis olisin sellaisen ilmoituksen julkaissut. Ja jos pukeutuisin pukuun. Ilmeeni oli kyllä asianmukaisen hapan.
Ikänumeron naksahtaminen peruuttamattomasti vanhuuden puolelle hapatti, mutta myös lentäminen. Lähtöä edeltänyt angstailuni ilmastosta ja lentämisestä oli lässähtänyt siihen, kun tajusin Wizzair-krediittejäni kertyneen riittävästi kustantamaan kokonaan lennot yhdelle porukastamme. Yritä tässä nyt sitten tiedostaa ja olla vastuullinen planeetan asukki! Moraalisen selkärankani rippeet minua soimasivat, säälittävästi vikisten.
Ennen selkärankani sulamista ehdin kyllä ottaa selvää, että jos Gdanskiin menisi Turusta muutoin kuin lentäen, reittejä on käytännössä kaksi: 1) laivalla Ruotsiin ja toisella laivalla Nynäshamnista Puolaan tai 2) junalla Helsinkiin, laivalla Tallinnaan ja bussilla Puolaan, jossa pitäisi vielä junailla itsensä Gdanskiin. Hintaa reissulle tulisi monta kertaluokkaa enemmän, ja matka-aika kasvaisi pariin vuorokauteen per suunta. Kannattaa myös huomata, etteivät ne laivatkaan mitään päästöttömiä kulkupelejä ole – saati bussit. Junien ilmastorasite sen sijaan on pieni.
Hällä väliä -asenne raivasi myös niin kulttuuritarjonnan kuin nähtävyydetkin pois ensimmäisen matkapäivän agendalta. ”Tuli mitä tuli, tänään mun pitää päästä baariin”, julistin laskeuduttuamme Lech Wałęsa -kentälle. ”Ei tätä viiskymppisyyttä selvin päin kestä.”
Tuumasta toimeen. Suuntasimme aikaisempien reissujen kantapaikkaan – tai pitäisikö sanoa kantapaikkoihin, sillä samassa kohtaa Szeroka-katua on kaksi pubia päällekkäin. Alakerran käsityöolutmesta LaBeerYntissä voi hakea paikallisia laatuoluita ja yläkerran Polskie Kinosta noutaa pöytään halpiskaljaa sitten, kun makuaisti ja aivot ovat jo turtuneet hienostuneempiin makuelämyksiin. Terassit ovat vierekkäin ja muodollisesti erotettu toisistaan, mutta käytännössä kaksoiskapakan terassialue on yhtä ja samaa – vähän kuin kolmoiskaupungin yksittäiset taajamatkin.
Taivastelin vanhuuttani ja kitattiin kaljaa. LaBeerYntin tämänkertaisesta hanatarjonnasta jäi mieleen erityisesti hedelmäinen sour, joka sopi kesäisen kelin kanssa hyvin yhteen. Ei tietenkään tullut kirjoitettua sen enempää panimon kuin oluenkaan nimeä ylös. Mutta oikeastaan se kuuluu LaBeerYntissä käväisyn perinteisiin, että randomilla otetaan tarjolla olevia hanaoluita, ihastutaan yhteen niistä täysin, ja sitten unohdetaan kaikki.
Gdanskin käsityöolutskenessä ylipäätään painotus on paljon vahvemmin vaaleissa oluissa kuin Suomen IPA-orientoituneemmassa oluthifistelykulttuurissa. Eli kaikki tarjolla oleva paikallinen olut on joka tapauksessa mukavaa vaihtelua kototarjontaan, merkeistä viis.
Jii, tämänkertaisen matkaseurueemme kolmas jäsen, harrasti vastuullista aikuisuutta ja lähti muutaman käsityöolutlasillisen jälkeen tutimaan. Jotkut viisikymppiset olisivat voineet ottaa mallia hänestä.
En kuitenkaan minä. Jatkoimme kolmanteen Gdansk-pyrähdystemme vakiobaareista, Pijalnia Wódki i Piwaan. Sinne ei mennä hienostelemaan, vaan kumoamaan kaljaa kitaan aamuviiteen asti.
Onnistuin tavoitteessa. Luullakseni. Loppuillan muistikuvat ovat hämäriä. Jossain vaiheessa löysin itseni sivupöydästä seuranani kolme ilotyttöä ja ilmeisesti heidän parittajansa. Tosin tilanne ei suinkaan valjennut minulle heti. Ihmettelin vain pitkään itsekseni, että eiköš entišiš ithäblokin maiš phukeudutthu ja meikhattu nhoin mhauttomašt viimekš 90-luvun alušša. (Todettakoon tähän väliin, että aiemmilla Gdanskin-reissuillamme olemme ihailleet puolalaisnaisten tyylikästä pukeutumista.) Sitten syy-seuraussuhteiden palaset äkkiä loksahtivat paikoilleen alkoholissa uitetuissa aivoissani.
Ja eivätkös nuo sitten ruvenneet kauppaamaan palvelujaankin. Saatoin suhtautua tilanteeseen tarpeettoman huvittuneesti, sillä jossain vaiheessa yksi neidoista haistatti minulle paskat ja koko seurue lähti kapakasta. Olin ilmeisesti antanut ymmärtää, mutten kuitenkaan ymmärtänyt… öh, ostaa.
Pijalnian vessa oli puolestaan aikamatka 80-luvun rautaesiripun takaiseen Puolaan.
Sitten minulle ei myyty enää tiskilläkään, edes lasiin kaadettavia nautintoja. Luullakseni tapahtumat eivät kuitenkaan liittyneet toisiinsa. Hoipertelin ulos aamuöiselle kadulle. Anna oli jo ajat sitten kadonnut radaristani. Mutta kumpikin pääsi ehjänä kämpille.
Semmoinen kypsään ikään saapumisen riitti oli se. Ilmeisesti alitajuntani halusi korvauksena kaikesta matkaa edeltäneestä ekotiedostamisesta tehdä ensimmäisestä Gdanskin-reissupäivästäni mahdollisimman tyypillistä halpalentoördäämistä.
Pietarsaari, tuo suomalaisen tupakkateollisuuden kehto, tervehti meitä sadetihkulla. Olimme majoittumassa Westerlunds Inniin, jonne pöljyyksissäni menin ehdottamaan, että voisimme kirjautua sisään joko heti kaupunkiin tultuamme keskipäivällä – tai sitten vasta illalla.
Lopputulos: raahasin laukkujani koko päivän ympäri Pietarsaarta. Eivät matkustajakodin pitäjät tietenkään vielä päivällä meitä sisään päästäneet. (Juu ei, ei tullut mieleen ehdottaa esim. kello neljää iltapäivällä tai muuta kaikille osapuolille käytännöllistä.)
Westerlunds Inn on toiminut Pietarsaaressa jo miltei vuosisadan.
Odotellessamme pääsyä matkustajakotiin vilkaisimme Strengbergin tupakkatehtaan museon. Ihan kiinnostava piskuinen näyttely oli se, joskaan pettymyksekseni museon krääsäkaupasta ei voinut ostaa mitään suoraan tupakointiin liittyviä tuliaisia.
Jotenkin odotin, että esimerkiksi vanhojen, jo vuosikymmeniä poissa tuotannosta olleiden tupakkiaskien jääkaappimagneettiversioita olisi ollut tarjolla. Ei sillä että polttaisin tai olisin edes mikään tupakoinnin ylin ymmärtäjä, mutta mikä menetetty krääsäpotentiaali!
Marlboro man, taustalla tupakkamuseon näyttelyn tupakanvalmistuskoneita.
No ehkä tämä oli odotettavissa, sillä museossa opin jo Pietari Brahen paheksuneen tuota joka paikkaan leviämässä ollutta uutta rappioharrastusta: ”Pian ei enää ole ainoatakaan miestä tai naista, nuorta tai vanhaa, joka ei tapaisi myöhään ja varhain sekä nuuskata että juoda tupakkaa.”
Vilkaisimme myös Pietarsaaren kirkon, Malmin talon museon sekäKoulupuutarhan. Malmin talossa oli esillä ikivanhoja valokuvia (tai tarkemmin sanoen ambro-, ferro- ja dagerrotypioita), upeita laivojen pienoismalleja sekä laivanvarustamon konttori 1800-luvun loppupuolelta. Malmin talon piharakennuksessa oli puolestaan pieteetillä rekonstruoitu 1950-luvun maalaiskauppa, työläisasunto ja kampaamo.
Vielä ennen Westerlunds Inniin kirjautumista ehdimme talsia toiselle puolelle kaupunkia Tupakkamakasiinille katsomaan Karin Sidorow -näyttelyn. Hänen tauluissaan oli vahvoja värejä, paksua pensseliä ja viipyileviä tunnelmia.
Kukkia Koulupuutarhassa.
Koulupuutarha sijaitsee aivan Pietarsaaren keskustassa, jonne apteekkari Victor Schauman ja hänen vaimonsa Elise sen perustivat yli sata vuotta sitten edistämään koululaisten kasvitieteen opintoja.
Puutarha oli kaunis, siisti ja rauhoittava. Oli nättejä kukkia ja joka sortin hyötykasveja – löytyipä jopa soma lampi, jossa polski värikkäitä kaloja. Kaikki tämä ihmeellisyys oli tarjolla keskellä kaupunkia kaikille ilmaiseksi, kameravalvontaa lukuunottamatta vartioimattomana. Ihmettelimme, miten moinen ilmeinen huliganisoinnin kohde oikein säästyi tihutöiltä. Vain penkeissä näkyi graffiti tai pari, nekin jo haalistuneita.
Pietarsaaren kirkko.Kirkon votiivilaiva oli ilmeisesti paraikaa luovimassa lähemmäs Jumalaa.
Iltakaljalla Black Sheepissä selvisi, ettei Koulupuutarhan symbioottinen elo kaupungin keskustassa nyt ihan täysin välikohtauksitta ole sujunut. Hyötykasveista on esimerkiksi jouduttu jättämään hamppu pois.
Pöytäämme lyöttäytynyt Ossi ihmetteli myös, mitä ihmettä oikein teimme Pietarsaaressa noin ylipäätään. ”Eihän täällä tapahdu mitään”, hän taivasteli. ”Onneksi on tuo taidekoulu tuossa ja toinen Uudessakaarlepyyssä, niin söpöjä opiskelijaneitosia sentään näkyy.”
Elias uteli, miten UPM Kymmenellä – seutukunnan suurimmalla työnantajalla – menee. Aikoinaan tehtaan toimintaa vaivannut nepotismi oli kuulemma jo menneiden talvien lumia. Mutta sellun keittelystä Ossi kertoi vieläkin ikäviä hajuja kaupunkiin tulevan, kun tuulee oikeasta suunnasta.
”Mutta mitä minä ilmahaitoista saarnaamaan, kun olen itse teurastaja. Ei taida ilmastolle ystävällisintä puuhaa sekään olla”, Ossi linjasi.
Myös Pietarsaaressa kohdattiin Kekkonen.
Istuimme iltaa ja höpisimme niitä näitä. Paikallisolut maistui, ja vessaan piti ennen pitkää kipittää. Sivusilmällä huomasin jonkun kumartuneen lavuaarille, mutta kiinnitin häneen kunnolla huomiota vasta kun hän sanoi vaivalloisesti: ”Thäää on… nnnaišten vvvhessa…”
Hups, tosiaan. Ei pisoaareja, ja oksentaja on nainen. Check. No mutta, missähän päin miesten wc mahtoi sitten sijaita, kysyin.
”En… thiedääyyöörrgghh.”
Loppuilta sumeni, taittui rullalle ja sukelsi tähtiin. Aamulla rankaisimme itseämme kahdeksan korville tilatulla aamiaisella, vaikka mitään tarvetta herätä niin aikaisin ei ollut.
Elias kävi vilkaisemassa sataman, itse makoilin lähtöön asti. Tai yritin, kunnes luovutin ja laahustin linja-autoaseman liepeille purilaiselle. Pysäkillä kohtasimme pari nuorta mormonia, joista toinen viritteli kovastikin keskustelua kanssamme.
Siinä sitten turistiin, kaksi missiolla ollutta parivaljakkoa. Eliaksen käännytystyö Suomen sodan nähtävyyksistä taisi tällä kertaa olla tehokkaampaa kuin mormonisällien sananlevitys. Onneksi Uudenkaarlepyyn bussi tuli ennen Jumalaan pääsemistä.
Isältäni varmaan ensimmäisen kerran kuulin sen tarinan Kustaa Vaasasta. Tämä oli kuulemma suuttunut aikoinaan niin sydänjuuriaan myöten Jurmon rantarosvoille, että lähetti laivallisen nihtejä polttamaan koko saaren. Tästä syystä Jurmossa on nykyään niin vähän puita, oli tarinan opetus.
Kieltolain ajalta puolestaan kuuluu kertoa tarinaa Jurmon pirtukauppiaista. He varustivat veneensä lentokoneiden moottoreilla, jotka irrottivat kukistuneelta tsaarinvallalta saarelle jääneistä lentoveneistä. Tämän turboboostauksen jälkeen poliiseilla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia saada trokareita kiinni.
Juhannussalko Högbergetillä.Munkkirinkilä, keskellä hullu profeetta Elias.
Sitten ovat vielä omat tarinansa mystisistä kivimuodostelmista – eli ”munkkirinkilöistä” – sekä spekuloinnit Jurmon ensimmäisen, keskiaikaisen kappelin mahdollisesta sijainnista saarella. Ja tietysti määrättömästi juttuja hylkeenpyynnistä ja merenkävijöistä.
Agneta AnderssoninJurmon kylä – lähimpänä merta -kirjasta voi lukea perinpohjaisesti saaren värikkäästä historiasta. (Spoileri: Kustaa Vaasa -juttu on mitä todennäköisimmin silkkaa legendaa.)
Mutta osaa Jurmo lumota ilman tarinoitakin, silkalla karulla kauneudellaan.
Kanervan ja katajikon peittämä Salpausselän eteläjatke näyttää saaristomeren laidalle pudotetulta palalta Lappia; tai miniatyyri-Islannilta; tai merelliseltä Mongolian etäispesäkkeeltä. Nykyään Jurmossa käydäänkin ennen kaikkea rauhoittumassa omintakeisten luontonäkymien huumaamina ja kiikaroimassa lintuja. Pienveneilijöitä pysähtelee myös tasaiseen tahtiin vierassatamassa. Ympärivuotisia asukkaita saarella on enää kourallinen.
Me majoituimme jälleen nykyjurmolaisista kenties tunnetuimmalta, eli Norgrannasin tilan pääjehu Klas Mattssonilta vuokraamaamme mökkiin. On pikku hiljaa alkanut muodostua jo perinne käydä Jurmossa pari kertaa vuodessa. Vihdoin olen oppinut kärkkymään mökkejä myös niin ajoissa, että juhannukseksikin ollaan sellainen onnistuttu saamaan. Noin vinkkinä: paras olla liikkeellä puoltatoista vuotta ennen, jos haluat juhlapyhiksi mökin Jurmosta. Ne ovat todella suosittuja.
Jurmon kylä.Mitäs… jäikös Kustaalta jotain polttamatta? Juu ei kun tämä on 1935 Jurmoon istutettua mäntymetsää. Paikoin siistit istutusrivit näkyvät vielä.Mökkimme Pigamurju.
Mattssonin mökit ovat kotoisia ja edullisia. Varustelultaan ne eivät ole mitään luksusta – vesi haetaan kaivosta, lämmitys hoituu puilla ja tarpeilla käydään ulkovessassa – mutta meidän tapauksessamme tämä vain lisää saarireissun rouheaa viehätystä. Myös Jurmo Inn tarjoaa majoitusta saarella, ja aina voi yöpyä teltassa (tai tulla veneellä ja nukkua siellä, jos sattuu moisen omistamaan).
Jurmossa jököttely noudattaa meillä jo uomiinsa asettunutta rytmiään. Kierretään saarta ja taivastellaan että on se vaan nätti. Sitten käydään rantasaunassa ja kehutaan että tää uusi kiuas on kyllä paljon parempi kuin se vanha. Tämän jälkeen istutaan iltaa ja ennen pitkää joku soittaa LasseMårtensoniaSpotifysta. (En tunnusta mitään.) Vaihtelua ohjelmaan tuovat käynnit sataman kahvilassa (toimii myös kauppana, auki vain kesäisin), saaren kappelissa sekä Naturstuganissa, josta löytyy Jurmon historian pysyväisnäyttely.
Jurmon kappeli (se ei-keskiaikainen).Kappelin votiivilaiva.Hullu profeetta Elias muistuttaa äitiäni helvetin kiroista.Kappelin viereiselle hautausmaalle on haudattu monen polven jurmolaisia.
Saarella vaellellessa vastaan pasteerailee alpakoita – ja jos riittävän kauaksi jaksaa lampsia, ylämaan lehmiä. Tänä vuonna jälkimmäisiä tuli sekä ihailtua laidunnushommissa (siis lehmät laidunsivat, en minä) että herkuteltua Jurmo Innin saaristolaispöydän lämpimänä ateriana juhannuspäivänä. Olimme maistavinamme tarkemmin määrittelemättömän merellisen aromin mureissa pihveissä. Elias kertoikin nähneensä elukoiden juovan janoonsa merivettä.
Jurmo Innin terassi oli täynnä väkeä, niin paikallisia kuin turistejakin. Mäntymetsikköön avautuva terassi toi paikkaan muumitalomaisen leppoisaa tunnelmaa.
Kävimme myös valloittamassa uudestaan Jurmon itäkärjen, eli Österrevetin. Valloitus on syytä uudistaa parin vuoden välein, sillä Jurmon muoto elää koko ajan hieman. Itäpäähän kävelemiseen kannattaa varata hyvät kengät, sillä pitkä pätkä pitää tarpoa pelkistä isojen perunoiden kokoisista kivistä koostunutta töyrästä pitkin.
Ylämaan lehmiä matkallamme kohti Österrevetiä. Tämän jälkeen ne kääntyivät kaikki katsomaan minua, enkä tohtinut lähemmäksi. Toissavuoden galleriasta löytyy lähikuviakin.Österrevet…… sekä sen valloittajat Eppu ja hullu profeetta Elias.
Ehkä erikoisin variaatio tavanomaisesta Jurmo-ohjelmasta oli – varsinkin näin juhannuksena – että juopottelu jäi väliin melkein kokonaan. Joillain reissuilla illan Lasse Mårtenson -tunnelmointi mökissä on äitynyt pitkälle aamuyöhön jatkuneeksi ”entäš tämä šitten, kuunteleš tätä”-nokitteluksi (juu ei, ei me nyt koko yötä Mårtsensonia olla kuunneltu, mutta siitä se yleensä alkaa), syvällisten puhumiseksi ja loputtomaksi saunomiseksi. Nyt joimme vain parit saunaoluet ja hieman viiniä oman saaristolaispöytämme kurkunkostukkeena. (Täytyypä muuten vähän kehaista ruokavastaava Eppua, että ei oma kalapöytämmekään ollut ollenkaan kohnompi.)
Ei silti tuntunut siltä, että jotain olisi puuttunut elämyksestä – paitsi tietysti Anna, joka vilustui Trans-Mongolian reissumme päätteeksi lopulta sen verran pahasti, että joutui jäämään kotiin toipumaan. Snif.
Mutta Jurmo tekee sen aina, oli vuodenaika tai säätila mikä tahansa: Ennen pitkää levollinen rauha leviää ruumiiseen ja mieleen. Nuorisolaisistakin alkaa ajatella vain hyviä puolia. Voimakasta yhteyttä planeettaan kokee oman elämänsä gretathunbergina.
Jossain määrin huvitti kyllä se, että Trans-Mongolian reissullakin huippuhetket olivat niitä, kun löysimme itsemme karustaluonnosta. Sitä matkaa toiselle puolelle Venäjää löytääkseen paikkoja, joista tulee mieleen Turun ulkosaaristo.
Kyllähän minä yritin ryypätä. Huolestutti sellainen mahdollisuus, että kaikki vaivalla ulkosaaristoon raijatut viinipullot pitäisi kuskata täysinä takaisin mantereelle sunnuntaina. Joten juhannuspäivän iltana rupesin kumoamaan viiniä yksikseni. Yllytin muita, mutta eivät nuo innostuneet. Luukutin musiikkia, ei se niitä kiinnostanut.
Lopulta nappasin viinipullon mukaani ja lähdin haahuilemaan kallioille yksikseni kuulokkeista Eppu Normaalia luukuttaen. Kyllä, taas. Aina tuntuu löytyvän joku tekosyy toivioretkeillä ja kuunnella Eppuja – Kiinassa koti-ikävä ja Suomessa… slaavikyykkysingulariteetti?
Kotvan päästä palasin kuitenkin mökille hakemaan kameran ja keskityin kuvaamiseen. Kuutamon valaisema juhannusyö Jurmossa näytti melkoisen runolliselta.
Johan sitä yötä siinä olikin jo minuuttikaupalla. Pannaas taas valot päälle.
Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti en pudonnut kalliolta pää edellä, en katkaissut nilkkojani kivikoissa, enkä sammunut rähmälleni keskelle munkkirinkilää.
Sunnuntaina siivosimme mökin, pakkasimme kamat ja palasimme Turkuun. Yhteysalus oli jo Utöstä tullessa tupaten täynnä. Tästä päättelimme juhannuksen paluuliikenteen olevan pahimmillaan ja arvelimme autoletkan Paraisten lossille hipovan mittaluokaltaan epiikkaa.
Lossijonossa kyhjöttelyn välttääksemme päätimme käydä pizzalla Nauvon vierassatamassa. Suunnitelma toimi: syödessä meni sen verran aikaa, että jono oli kutistunut siedettäväksi. (Lisäksi Najaden osoittautui oikein mainioksi pizzeriaksi.)
Eivorilla oli melua ja tungosta. Jos ei omista omaa venettä, Nauvon Pärnäisistä lähtevä yhteysalus on kuitenkin kätevin liikkumistapa Jurmoon – semminkin kun se on maksuton.Lillmälön lossilla. Yhteysalukselle pääsee julkisillakin. Niin Turusta kuin Helsingistäkin on suora bussiyhteys.
Kun palasin Turkuun, kävi ilmi, että Anna oli toisaalta parantunut flunssastaan ja toisaalta viimein itsekin päässyt juhlimaan juhannusta. Annoin houkutella itseni baariin, mutta ei juopottelusta enää mitään tullut. Kirjattakoon aikakirjoihin, että kävin todistetusti baarissa yhdellä oluella, minkä jälkeen poistuin kotiin koisaamaan.
Viimeiset päivät Pekingissä hurahtivat ohi nopeasti. Olimme koko ajan kovasti uudelleen matkalla Kiellettyyn kaupunkiin tsekataksemme sen nyt oikeasti. Ensimmäinen yrityshän kompastui suunnittelemattomuuden aiheuttamiin suunnitteluvirheisiin. Vaan emme lopultakaan onnistuneet. Jäi nyt näkemättä.
Sen sijaan palloiltiin siellä täällä ja eksyttiinpä ryyppäämäänkin hostellissa yhyttämiemme suomalaisten kanssa.
Freian, Valtterin, Brettin ja Annan kanssa Beers89:ssä.
Freia ja Valtteri olivat Kiinassa opiskelemassa Peking-oopperaa. Samaan pöytään pöllähti myös ranskalainen sälli, joka esitteli voimakkaita mielipiteitä mahdollisimman voimakkain ranskalaiselkein, sekä amerikkalainen Brett, joka kuunteli aikansa puujalkavitsejämme todetakseen sitten: ”Finnish people are so cool.” Mitä tuohon nyt sanoisi, in Finland vii häv tis ting koold kännissä ja läpällä meininki?
Ördösumussa vilahti myös itsensä puolalaiseksi identifioinut ukrainalaisjätkä, jonka olin kuullut hostellin kahviossa usein kovaan ääneen pajattavan puhelimeensa bizniksiä ties millä kielillä. Kerran hätkähdin luultuani tyypin kailottaneen kännykkäänsä ”but what about drugs, how is the quality?”. Jatkokeskustelusta tajusin sentään kuulleeni väärin; sana taisikin olla trucks. Kenellekään ei tuntunut selvinneen, mitä hän oikein osti ja myi, ja tyypin omat puheet eivät varsinaisesti selventäneet tilannetta. Kauppaa kuitenkin käytiin ja viinaa juotiin muina aikoina. Tyyppi oli ollut jo pitkään Pekingissä ja jatkoi matkaansa Madridiin samoihin aikoihin kun me palasimme Suomeen.
Ranskalaiskaiffari. Beers89:ssä oli laaja laatuolutvalikoima. Põhjalaakin löytyi, mutta se oli hinnoissaan. Pullollinen maksoi 120 juania, eli yli 15 euroa.
Läheltä hostellia löytynyt leppoisa käsityöolutbaari Beers89 sulki ennen pitkää ovensa. Huojuskelimme hetken kadulla ja yksitellen hoipuimme peteihin. Paitsi tietysti minä, jonka piti vielä kokeilla pussikaljoittelua Kiinassa. ”Toivioretki toivioretkellä – täydellinen huipentuma!” selitin itselleni tätä kaikin muin mittarein täysin ääliömäistä toimintaa.
Sivukuja hostellimme lähellä.
Tämä kaivannee selitystä: Omin kolme vuosikymmentä sitten sanavarastooni termin toivioretki, jota sivaripalveluspaikan kohtalontoverini käytti merkityksessä ”ostetaan pussillinen keskikaljaa ja katsotaan mihin päädytään” (eli esimerkiksi palveluspaikan asuntolan katolle tissuttelemaan). Myöhemmin sovelsin metodia edesmenneen koirani avustuksella, joka sai kävelytysreissuilla usein määrätä, minne mentiin. Itse huolehdin olutkassin nestetasapainosta.
Toivioretkeni Pekingissä vei minut sivukujille ja jonkin isomman tien jalankulkusillalle katselemaan heräävää liikennettä. Kuuntelin samalla suomirokkia Spotifysta (joka yllättäen toimi Kiinassa). Jossain vaiheessa löysin itseni kuunteluttamasta Eppu Normaalia nuorelle kiinalaisjätkälle, joka oli tullut ihmettelemään kummallista hahmoa pikkumarketin portailla auringonnousun aikaan. Tuli samalla tutustutta kiinalaiseen listapoppiin, joka oli varsin slaavilaista sävyltään sekin.
Oli outoa nähdä Pekingiä sellaiseen aikaan vuorokaudesta, kun kadut eivät vielä tulvineet ihmisiä. Aiemmin olimme spekuloineet, mahtoiko sivukujien vaatimattomissa asunnoissa olla vessoja ollenkaan. Julkisia käymälöitä tuntui löytyvän joka kulman takaa. Itseäni yhdessä niistä huojentaessani pohdin nyt vielä olennaisempaa kysymystä, eli kutsutaanko smalltalkia kiinalaisessa kyykkyvessassa paskapuheeksi? Ja mistä siinä ylipäätään puhutaan, kun kykitään kakkimassa vierekkäin, ilman väliseiniä? ”Miten menee?” ”Paskaaks tässä.”
Tällaisten ylemmille ajatustasoille yltäneiden filosofisten pohdintojen lisäksi toivioretkeni oli melko kommellukseton. Kukaan ei myynyt minua Pohjois-Koreaan kaivosorjaksi, eikä sisäelimiäkään tuntuisi liiemmälti puuttuvan. Palasin hostellille ja sammuin petiin. Sen pituinen se.
Hostellimme viereisen ruokamestan yövuorolainen valmistaa taikinanyyttejä.
Ei loppureissumme nyt sentään silkaksi juopotteluksi äitynyt. Onnistuimme me esimerkiksi käymään Luogu-laakson hutong-kujilla shoppailemassa. Siellä tuli harrastettua high diningia vähän vahingossa. Nälän yltyessä oopperaopiskelijaseuralaisemme Valtteri kyllästyi ruokapaikan etsimiseen satunnaismetodilla ja paikansi kännykällään lähistöltä ravintolan, joka kehuista päätellen oli kokeilemisen arvoinen.
Astuimme tunnelmalliselle, klassiselle hutong-pihalle ja meidät ohjattiin pöytään. Menua odotellessamme meille tuotiin jo alkupaloja. Ja lisää alkupaloja. Ja lämpimiä ruokia. Siinä kohtaa alkoi vähän ihmetyttää. Kainosti tiedustelimme, milloinkohan sen ruokalistan mahtaisi saada. ”Eikö kukaan kertonut teille?” ihmetteli tarjoilija. ”Täällä on aina keittiön päättämä seitsemän ruokalajin ateria, hinta 160 juania (~ 20 €).”
Vahinkoherkuttelua Dali Courtyardissa.
Oli aika hankala lähteä enää perumaan mitään, kun oltiin jo lapattu kitoihimme hyvät satsit ruokaa. Mutta herkullistahan se oli, joten pakko Dali Courtyardia on vissiin suositella. Naureskelimme ravintolaan johtaneiden sattumusten summaa ja totesimme, ettemme varmaan olisi edes tulleet sinne, jos olisimme etukäteen tienneet hintatason ja paikan konseptin. Kaikki olivat silti yhtä mieltä, että kannatti poiketa. Eräänlainen toivioretki sekin.
Haahuiltiin siellä, haahuiltiin täällä, ja äkkiä olikin jo lähtöpäivä. Anna metsästi vielä vähän lisää paikallisia sarjakuvia (tarttuipa mukaan kissanpiirto-opaskirjakin). Kirjoiteltiin viime hetken kortteja ja sitten unohdettiin postittaa ne. Pakattiin ja lähdettiin.
Suunnattiin vähän turhankin aikaisin lentokentälle nimenomaan, jotta päästäisiin sinne halvalla metrolla. Kentällä oli luvassa tuntikaupalla nuokkumista.
Näin siis luulimme. Emme ottaneet huomioon kiinalaista jonotuskulttuuria, jolle kehitin tarkan teknisen lajityyppimääritelmän: läjä. Check-in-tiskille kaikki rynnivät samaan aikaan eri suunnista muodostaen läjän, sitten kiilailivat kärryineen ja laukkupinoineen toistensa ohi minkä pystyivät. Lennolle kirjautuminen sujui kaiken tämän seurauksena äärimmäisen hitaasti. ”70 vuotta kommunismia, eivätkä vieläkään osaa jonottaa!” manasin. Annaa häly ja kaaos ahdistivat huomattavasti – ei mitään parasta mahdollista taustamusiikkia ADHD-ihmiselle. Ihmettelimme, mitä kiilaamalla oikein voitti. Lento ei lähtisi sekuntiakaan aiemmin, vaikka pääsisikin ensimmäisenä tarkastusten läpi.
Lopulta olimme kuitenkin koneessa. Ukrainan lentoyhtiöstä oli kaikenlaisia perusteettomia ennakkoluuloja mm. allekirjoittaneella, mutta kone oli moderni, hyvässä kunnossa ja palvelu moitteetonta. Lopullisesti pulju voitti sydämeni turvallisuusohjevideolla, joka vilisi suprematismilainauksia. Ja kas! Loppukrediiteissä kerrottiinkin, että suprematismin isä Kazimir Malevitš (jonka näyttelyn missasimme Moskovassa) oli syntyjään ukrainalainen. Oppia ikä kaikki. Se oli ehkä tyylikkäin infotainment-animaatio, jonka olen konsanaan nähnyt.
Lukuunottamatta Annan selkänojaa potkinutta, tasaisin väliajoin huutanutta kersaa, lennolla ei tapahtunut mitään. Kiovassa vaihdettiin konetta (siellä ihmiset jonottivat kiltisti jonoissa ja kaikki sujui sulavasti). Sitten tapahtui lisää ei-mitään. Sitten oltiin Helsingissä. Bussissa Turkuun hämmästelimme, miten rauhallista Suomessa onkaan. Ja vihreää! Ja lämmintä! Mitä sille Mordorille oli tapahtunut, josta lähdimme reissuun huhtikuun lopussa?
Ja Anna oli vilustunut. Taas. Vilustumiset olivatkin leppoisan reissumme ainoat isommat vastoinkäymiset.
Taisi vähän väsyttää aamulla Jiningissä. Mallailin vaikka kuinka monta saapumiskuvaa Kiinaan, enkä huomannut sormen mittaista sommitteluongelmaa niissä kaikissa.
Kiinan rajatarkastus oli mittava, mutta enemmän vartijat olivat kiinnostuneet itse junasta kuin ihmisistä. Kaikkien matkustajien piti raahata koko matkarojustonsa asemarakennukseen, jotta saivat syynättyä vaunut läpi perinpohjaisesti.
Asemalla oli lentokenttätyylinen turvatarkastus. Anna yritti päästä kovasti punaiselle linjalle raportoidakseen lääkkeensä sääntöjen mukaan, mutta virkailijat eivät ottaneet moista pyyntöä kuuleviin korviinsa. Passittivat vain muiden perään ”ei tullattavaa”-jonoon. Tarkastuksen toisella puolen Anna vaikutti lievästi tympääntyneeltä. ”Kaikki se vaiva niiden lääkkeiden takia, ihan turhaan.” Matkatavarat toki läpivalaistiin, mutta se tuntui enemmänkin muotoseikalta kuin totalitaariselta kontrollilta.
Kukaan ei myöskään ollut kiinnostunut lehdistökortistani tai lahjoituksistani Amnestylle. (Hups, kannattaako näitä nyt tähän kirjoittaa… (Toisaalta myöhemmin havaitsin erään taivaallisen rauhallisen tankkiparaatin 30-vuotispäivänä, ettei Kiinan palomuuri sensuroinut Helsingin Sanomien artikkelia aiheesta. Suomi taitaa olla niin obskuuri pläntti kartalla, ettei meidän sanomisiamme tarvitse niin noteerailla.))
Prätkätuunausta Jiningin malliin.
Yöllä kohdallani aktualisoitui aivan toisenlainen ihmisoikeuskysymys, kun yritin päästä vaunun vessaan lorotellakseni ulos jokusen litran asemahallissa kittaamistani kaljoista.
Vessan ovi oli lukossa. Juna seisoi edelleen rajakaupunki Erlianin asemalla, eikä minulla ollut kovin tarkkaa hajua, koska se lähtisi liikkeelle. Sännätäkö aseman vessaan, kustako vaunun roskikseen tai kenties ovesta raiteille… vai arrrgh! ihan parin sekunnin päästä käytävälle, jos en äkkiä keksisi jotain.
Säntäsin hyttiimme ja löysin ratkaisun. Mutta koska Anna sanoi, ettei tästä enää puhuta, niin mainitsen vain, että tiskasin myöhemmin huolellisesti. Viittaan tapahtumaan jatkossa vain koodatuin viestein, kuten 63.19 tai vapaus hukkuu kuseen.
Kaiken kaikkiaan jököteltiin Erlianissa viisi tuntia. Kolme ensimmäistä odoteltiin ensin vaunutarkastuksen päättymistä ja pari tuntia sen päälle kuorsailtiin vaunuissa asemalla. Moni muukin sortui odotellessa ryypiskelyyn huomattuaan oluen aseman putiikissa naurettavan halvaksi. (En nyt tässä pohdi sen kummemmin, minkälaisia erityksellisiä tragedioita muissa vaunuissa koettiin yön kuluessa, koska minähän lupasin, että en.)
Tietysti irlantilaiset olivat ensimmäisinä korkkaamassa puteleita. Jep, juuri ne meidän hyttikaverimme. Kävivät melko raskaaksi seuraksi yön mittaan, mutta onneksi sammuivat lopulta. Tähän joku kommentti Irlannin nykynuorisosta ja juomakestävyydestä (mutta pohjimmiltaan helpottuneeseen sävyyn).
Kännykkäliittymiä ostelemassa.
Kello oli hiukan yli puoli seitsemän aamulla, kun saavuimme Jiningiin. Olimme kumpikin tahoillamme sekoilleet aikataulun tulkinnassa ja luulleet, että perille tultaisiin viisi tuntia myöhemmin. Venäläisen juna-aikataulun ”railway timeen” ei tarvinnutkaan lisätä tunteja, tajuttiin onneksi ajoissa. Jatkoliput Datongiin ehdittiin kuitenkin ostaa väärässä luulossa vasta kello kolmen junaan päivällä. No, onneksi aikakömmähdys meni näin päin.
Tärkeimmät asiat ensin: suuntasimme aamuteelle lähimpään avoimeen kuppilaan. Anna suoritti ensimmäisen kommunikaationsa kiinaksi. Teen sijaan saimme eteemme valtavat kulholliset nuudelisoppaa. Ja puikot.
No, kuumaa ruskehtavaa lientähän sekin oli. Anna puikuloi keittoa naamariinsa kantakiinalaiseen tahtiin ja kehui että onpas hyvää. Itse yritin saada liukkaita makaroninperkeleitä pysymään edes pari sekuntia tikkujen välissä saadakseni niitä suuhun asti. Lopulta tyydyin ryystämään lientä annoksen mukana tulleella pienellä lusikalla.
Oli ollut kyllä tarkoitus palauttaa mieleen puikoilla syömistä ennen reissuun lähtöä, mutta vähän kursoriseksi se jäi. Aamutuimaan aivot eivät suostuneet selviytymään tehtävästä edes välttävästi.
Matkalippujen lunastus, tavarasäilytys ja kännykkäliittymien ostaminen sujui jo huomattavan sulavasti. Anna oli kirjoitellut muistikirjaansa kiinankielisiä lauseita valmiiksi, ja kännykkäsanakirja Pleco auttoi kun valmislauseet loppuivat. China Unicorn -liittymiä myyneessä kännykkäputiikissa kuitenkin homma tyssäsi passien rekisteröintiin. Sälli valitteli, ettei hänellä ole oikeuksia siihen. Neuvoi kävelemään parin korttelin päähän lafkan isompaan toimipisteeseen. Näin teimme, ja sieltä liittymät saatiin.
Vielä oli tuntikausia junan lähtöön. Tapoimme aikaa yrittäen löytää kahvilaa Jiningistä. Ei muuten ihan helppoa Kiinassa. Anna kysyi neuvoa meitä kadunkulmassa kännykällä (naureskellen) kuvanneelta naiselta. Meidät opastettiin melkein perille asti. Café-sanaa nimessään kantaneesta pikaruokamestasta ei kuitenkaan kahvia saanut, sen sijaan kanankoipia maissin ja tulikuuman limsan kera sai. Tyydyttiin niihin.
Anna ja seurallinen junamatka. Historianopettaja keskellä.
Jos Venäjän junissa kanssamatkustajien jurous yllätti ja välillä vähän nyppikin (menisivät Suomeen jurottamaan, mokomat durakit!), niin matkalla Datongiin seurasta ei ollut pulaa. Loošiseuralaiset kyselivät, mistä oltiin, mitä tehtiin, minne oltiin menossa. Ja naureskelivat yleiselle hassuudellemme (”tolla on sininen tukka ja toi on valtavan kokoinen!”-tyyppisesti, oletimme). Seurassa oli yksi englantiakin osaava historianopettaja, joka toimi tulkkina.
Tai näin Anna kertoi myöhemmin. Itse torkuin ja jätin sosialiseeraamisen hänelle. Kuulin kyllä ennen nukahtamista, kuinka arvailivat minua venäläiseksi. Ну что, это хорошо. Semmoisia vähäpuheisiahan ne, venäläiset, junissa. Ja rupeavat nukkumaan, kun yrität jotain jutuntynkää.
Herätessäni oltiin juuri saapumassa Datongiin. Ihmettelin, eikö Annaa yhtään nukuttanut. ”Väsytti ihan helvetisti, mutta enhän mä nyt siinä tilanteessa voinut ruveta nukkumaan”, tämä kommentoi. No hups, sorppa.
Näin puhui NordVPN Kiinassa.
Datongin majapaikka oli aivan aseman vieressä ja löytyi helposti Applen kännykkäkartalla. Se toimii Kiinassakin, kun taas Google Maps ei. VPN:n avulla voi yrittää kiertää Kiinan nettipalomuurin ja siten saada esimerkiksi Googlen kartan toimimaan, mutta ainakaan NordVPN ei täällä saanut yhteyttä minnekään.
Hostellilla intialainen tyyppi hämmästeli, että kyllä hänen ilmainen VPN-palvelunsa toimi ihan hyvin. Kehotan kyllä harkitsemaan kahdesti ilmaisten VPN-palvelujen käyttämistä. Melkoisen ironista olisi se, että yrittäessään kiertää Kiinan nettisensuuria päätyisi dumppaamaan kaiken informaation itsestään jollekin hämäräperäiselle kiinalaiselle taholle. YMMV. Lisää Kiinan kiristyneestä VPN-syynistä täällä.
Hostellin kahvilassa.
Me olemme pärjäilleet Applen karttasovelluksella ihan hyvin. Latasin kyllä myös läjän OpenStreetMap-pohjaisia äppsejä puhelimeen, mutta niiden taso on kauniisti sanoen vaihteleva. Maps.me oli niistä siedettävin, mutta etsimämme kuppilan tilalta löytyi jo joku ihan muu liike. Anna kehui CityMaps2Go-sovellusta. Hyvänä puolena mainittakoon, että kummallakin näistä kartat voi ladata paketteina puhelimeen – eli ne eivät ole riippuvaisia nettiyhteydestä. Hostellin intialaismiekkonen suositteli myös Amapia, mutta häh, sehän on pelkästään kiinaksi? (Suositteli myös kielenkääntöhommiin Dear Translatea, mutta se taas on vain Androidille.)
Datong Green Island Youth Hostel oli silkkaa luksusta makuusalien ja junapetien jälkeen. Valtava huone, oma vessa, oma suihku, kahvila hostellin respassa ja… kissa!
Olimme niin uupuneita, että haaveilimme seuraavaksi päiväksi silkkaa ohjelmatonta haahuilua Datongissa. Mutta hostellin tarjoama ryhmätaksikyyti alueen nähtävyyksiin oli lähdössä nimenomaan seuraavana aamuna. Ei siin si mikkä auttanu, ilmoittauduttiin mukaan.
Rapsuteltiin kissa, eräät tiskasivat astioita (joista ei puhuta sen enempää), rojahdettiin peteihin. Roikkuva luostari ja buddhalaispagoda odottivat kärsivällisinä heräämistämme ikuisesta unesta. Iä, iä, krooh fhtagn.
Pari viimeistä päivää Ulan Batorissa meni uupuneen möllöttelyn merkeissä. Oli tarkoitus käydä vielä ainakin modernin taiteen museossa, mutta väliin se jäi lopulta kahvilajumituksemme karattua lapasesta.
Perjantaina onnistuttiin sentään kuulemaan paikallista nuorisomusiikkia aro-oppaidemme vinkattua Gandan Live Housen bändi-illasta. Vihdoinkin pääsisimme keikalle reissulla, iloitsin, mutta toivoin samalla itsekseni, ettei kovin moni yhtyeistä olisi jotain hemmetin metallia.
Mitä mittä, kaikki illan kuusi esiintyjää veivasivat tietysti heviä. Taso vaihteli, mutta soitto kulki. Soundit olivat kyllä aika hirveät, vaikka paikan äänentoistolaitteistossa ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Veikkailimme, oliko miksaaja tehnyt oharit. Ehkä homman oli sitten joutunut hoitamaan joku satunnainen tyyppi, joka suunnilleen erotti panorointipotikan eq-säätimestä.
Tämä yhtye oli mahdollisesti Growl of Clown. Ainakin näillä oli parhaat örinät.
Kotona lännessä mongolialaisista kurkkulauluhevibändeistä tunnetaan lähinnä The HU, mutta kyllä vakuuttavaa örinää näytti Ulan Batorissa irtoavan laulajalta kuin laulajalta. Täytyy sanoa, että tylsempikin pomppuhevi muuttuu kyllä monta astetta kiinnostavammaksi, kun solisti mörisee ja ulisee sahaamisen päälle kuin mikäkin savuhormi syysmyrskyssä. Muissa huomioissa totesimme, että laukkakomppi tuntuu huomattavan luontevalta rytmitysratkaisulta juuri nimenomaan mongolialaisessa heavy rockissa.
Samassa pöydässä kanssamme istui pari sälliä polttelemassa vesipiippua. Jäätä rikkoakseen Anna kaivoi esiin aroreissulla voittamansa nilkkaluut, ja kävi ilmi niiden käyvän myös arpakuutioiksi juomapeliin. Säännöt eivät oikein auenneet, mutta liekö moisilla yksityiskohdilla niin väliä, kun Anna voitti joka tapauksessa jätkiltä olutta luita heittelemällä.
Bändit nähtyämme olimme vielä jatkamasssa illanviettoa, mutta baari-ilta katkesikin puolitiehen. Kaikki paikat näyttivät menneen yllättäen kiinni samaan aikaan. Ihmettelimme Republik-juottolan edessä jokusenkin tovin Google Mapsin paikalle antaman aukioloajan ja baarin ikkunoiden valottomuuden välistä epäsynkkaa. Kävimme vielä toteamassa kadun toisellakin puolella olevan baarin kännykkätietojen vastaisesti sulkeneen, kunnes nöyrryimme kysymään ohikulkijoilta, mistä oli oikein kyse.
Meille kerrottiin, että vuorokausi oli vaihtunut Äitien ja lasten päivän puolelle. Alkoholia ei myytäisi missään kuin vasta seuraavana päivänä. Mikäs siinä sitten, päät nöyrästi tyynyyn ja kuorsausta eetteriin.
Lauantai oli ainoa päivä koko Ulan Batorin aikanamme, kun ruuhka hellitti. Hostellimme viereinen, siihen asti aina tukossa ollut kaupungin pääväylä oli nyt kokonaan suljettu autoilta. Neljä kaistaa otti haltuunsa kaistapäisnä kirmaillut kakaroiden hyöky. Ilmapalloja oli paikat väärällään, tenavat temmelsivät vemputtimissa ja lastenlauluja soi joka paikassa.
Myös siinä intialaisessa ravintolassa, jossa kävimme syömässä. Siellä oli ilmeisesti päätetty ajaa aikuisväestö hulluuden partaalle toistamalla samaa kappaletta tauotta koko juhlapäivän. Jollotus soi vieläkin päässäni. No, ruoka oli kuitenkin hyvää (ja paikka kasvisystävällinen).
Oli lopulta ihan hyvä, että perjantainen pämppäämisemme päättyi ennen aikojaan. Lauantaina saimme niin shoppailtua kaikenlaista kotiintuotavaa (tyrnituotteet ovat Mongoliassa sikahalpoja, vink vink) kuin ostettua Kiinan sisäiset junaliputkin. Se oli ihan riittävän haastavaa jo puolihatarassa olotilassa, tiedä minkälainen eeppinen taistelu siitä olisi muodostunut kokovartalokrapulassa.
Sunnuntaina heräsimme sankarillisesti ennen kuutta aamulla, huristelimme Golden Gobin tarjoamassa kyydissä asemalle ja nousimme Jiningin-junaan.
Kiinassa on luvassa aiempaa vaativampaa säätöä paikallisten kännykkäliittymien kanssa, joten blogikin saattaa ottaa muutaman päivän tauon julkaisutahdissa. Katsotaan, miten selviämme SIM-korttien ostelusta, rekisteröitymisistä, kiinalaisten puhelinverkkotaajuuksien omituisuuksista ja muista nykykommunikaation hetteiköistä.
Niin ja tietysti itse Kiinan rajasta; liekö se samanlainen koettelemus kuin viisumihakemuskin?
”No nyt tultiin oikeasti Venäjälle” oli ensimmäinen mieleeni päsähtänyt ajatus, kun astuttiin ulos Nižni Novgorodin rautatieasemalta. Lommoisia autoja päristeli ohi kämäisten talojen katveessa kuoppaisilla kaduilla. Tympääntyneet ihmiset tarpoivat halkeilleilla jalkakäytävillä. Satoi.
Moskovan julkisen liikenteen yhdistelmäkortin kätevyyden oivaltaneina marssimme heti metroasemalle ostaamaan vastaavan Nižniin. Onnistuin muodostamaan palttiarallaa oikean lauseen venäjäksi, jolla saimme kumpikin ”siticardin” kolmeksi päiväksi. Sillä pääsee joka vekottimella huristelemaan ympäri kaupunkia…
Tämä kortti on kaverisi Nižnin julkisessa liikenteessä. Kolme päivää maksaa 400 ruplaa (noin kuusi euroa).
… silloin kun se toimii. Google Maps neuvoi meidät ottamaan bussi T40:n hostellille, mutta äkäisenoloisen bussikuskin lukulaite ei korttejamme tunnistanut. Piti lopulta pulittaa 28 ruplaa kertalipuista (n. 40 senttiä). Myöhemmin metrossa ja raitiovaunussa kortti toimi kyllä.
Koira Nižnin bussiasemalla alkoi murista heti, kun tulin kuvausetäisyydelle.
Vaikka kuski ilmaisikin itseään äreästi, hän kuitenkin kysyi jossain vaiheessa matkaa, tiedämmekö me missä jäämme pois. Piti siis huolta asiakkaistaan, vaikkakin kiukkuisesti.
Hostellilla seurasi eeppistä mittaluokkaa oleva säätäminen kirjautumisen kanssa. Odotellessamme vastaanottotädin täyttelevän sitä ja tätä lomaketta istuksimme keittiössä, jossa raksaäijän oloiset miehet keittelivät makaronia. Ärinä ja murina oli kommunikaation tyylilaji täälläkin. Kyräiltiin toisiamme vaivaantuneina.
Yhdellä miehistä oli valtava rakko jalassaan. Anna katsoi sitä voivotellen ja kipaisi sitten matkalaukulleen, jonka uumenista taikoi rakkolaastaria. Mies suli heti saatuaan hoivaa kipuunsa. Kyräily loppui siihen. Laitettuaan laastarin kipeään jalkaansa setä kävi vielä suutelemassa Annan kättä kiitokseksi.
Venäjällä on joka paikassa kukkakauppoja, ja ne ovat auki ympäri vuorokauden. Mistä sen tosiaan tietää, jos aamuyöstä iskee äkillinen tarve kukittaa joku. Suomessa olisit silloin pulassa!
Kun oltiin saatu proopuskat raapusteltua, lähdettiin kaupungille. Ensimmäiseksi tsekattiin Tškalovin portaat Nižnin kremlin kupeessa. Olihan niissä kokoa ja mittaa. Kuten asiaan kuuluu, sekä lentäjä Valeri Tškalovilla – jonka mukaan portaat on nimetty – että rakentamisesta vastanneen kaupungin toimeenpanevan komitean puheenjohtaja Aleksander Šulpinilla oli paskaisempi loppu.
Konstantin Makovski: Mininin vetoomus
Kun ei juuri siinä kohtaa jaksettu pahemmin kävellä ympäriinsä, mentiin vieressä olleeseen Nižni Novgorodin taidemuseoon. Nähtiin ääniraidalla tehostettu valtava Konstantin Makovskin maalaus kansallissankari Kuzma Mininistä (joka oli kotoisin Nižnin seuduilta) sekä Svetlana Uškovan hillittömän värikkäitä, kaikkia mahdollisia kankaaseen liimattavissa olevia elementtejä yhdisteleviä maalauksia. ”Nää on hysteerisiä”, Anna kommentoi.
Svetlana Uškova ei pihtaillut värejä eikä materiaaleja.Niitä hetkiä kun et ole varma, katsotko sinä maalausta vai se sinua. Felix Pencharskyn Näytös Lubinissa taidemuseon länsimaisen taiteen näyttelyssä.
Museossa oli myös länsimaisen taiteen historiaa läpikäynyt näyttely, joka oli kasattu kaikenlaisista b-sarjan töistä. Moni maalaus oli tuntemattomaksi jääneeltä artistilta. Silti Anna sanoi, että näyttely antoi varsin kattavan leikkauksen taiteenhistoriaan, eivätkä työt olleet millään lailla huonoja. Aika monta kapakkamaalausta siellä kyllä oli.
Šustryi Šmel.
Joten syytettäköön taiteen turmelevaa vaikutusta siitä, mitä tapahtui seuraavaksi. Löysimme nimittäin itsemme ensin Fidel Barista lasilliselta, sitten toiselta, kymmenenneltä… ja viimein havaitsimme olevamme Šustryi Šmelissä kittaamassa paikallisia oluita. (Onneksi kihtini päätti katsoa tämän kaljoittelukerran läpi varpaiden, eivätkä paikat vihloneet tänään.)
Fidelissä tapasimme myös kaksi Alekseita, joista ensimmäinen lyöttäytyi pöytään ja yritti kovasti saada meidät(kin) laulamaan. Toinen Aleksei tuli hillitsemään ensimmäistä, joka alkoi ennen pitkää olla niin humalassa, että livahdimme häneltä pakoon.
Anna ja Alekseit kaksi sekä yksi Fidel Barissa.
Sain välittömästi sata bonuspistettä (ensimmäiseltä) Alekseilta, kun tunnistin Kin-Dza-Dzan – tuon hulvattoman tieteiselokuvan 80-luvun Neuvostoliitosta. Ykkös-Aleksei ei puhunut englantia ollenkaan, mutta Kin-Dza-Dzan kulttirepliikki ku! tuntui välittävän kaiken tarvittavan.
Ennen kuin liukenimme yöhön, sovimme kakkos-Aleksein kanssa kiertelevämme Nižni Novgorodia hänen opastuksellaan. Saa nyt nähdä, tuleeko siitä enää mitään tänään. Kello on kohta viisi, ja Anna on edelleen pehkuissa tukka kipeänä. Täytynee soittaa Alekseille ja ehdottaa kiertokävelyn siirtämistä huomiseen. PÄIVITYS: Anna tarkensi, että ei tukka enää viideltä ollut kipeä. Laiskotti vain.
Tästä taisi tulla välipäivä. No mutta, pyykkiäkin pitäisi pestä kyllä. Tjumenin hostellissa ei ole pesumahdollisuutta.
Tuijotan huojuskellen seinäkirjoitusten viidakkoa, josta tunnistan omankin käsialani vuosien takaa. Mitä haluat joulupukilta? -ketjuun olen näemmä kirjoittanut makkaraperunat. Pyyntö vaikuttaa hyvin vilpittömältä: se on raapustettu erittäin huolellisesti, keskittymiskyvyn äärirajoilla.
Toisin kuin jonkun toisen toive uudesta perseestä (koska vanhaan on kuulemma kulunut reikä), tai vastaus siihen: isommat nyrkit että voin hoonata sun uuden perseen. Näiden kirjoittajilla on selvästikin ollut vielä jokunen tuoppi matkaa elämän todellisten perustarpeiden sisäistämiseen.
Mistä puheenollen, eipä sitä naista ole näkynyt. Tai vaikea sanoa – pitäisi kai ensin muistaa, miltä se näytti. No mutta, kysyn tiskiltä. Eipäs kun en. Enpä taida muistaa hänen nimeäänkään.
Lienee parempi keskittyä sellaisten asioiden kyselemiseen, jotka pysyvät mielessä. Pian havaitsen istuvani tiskillä uuden tuopin kanssa. Puoliksi juotu edellinen on sen vieressä.
Niistä Trebarin vessan seinäkirjoituksista joku Turun yliopistolla selvinä hetkinään heilunut kanta-asiakas teki tutkielman jokunen vuosi sitten. Ei, ei kun gradun. No jonkun semmoisen yliopistohommelin. Harmi vain, että suurin osa pikkularunoelmista oli paperiin lainattu ihan päin honkia. Kyllä harmitti. Ei saa taiteilija kiitosta tässä maailmassa.
Trebarin tiskillä syntyi myös moni Multimediakonsultit-orkesterin sanoitus vuosikymmen sitten. Niihin aikoihin asuin ihan kulman takana, Nummenmäellä.
Ei sillä, etteikö silläkin matkalla onnistuisi eksymään. Erään valomerkkipitoisen illan jälkeen löysin itseni jostain Ylioppilaskylän loputtomista sokkeloista ihmettelemästä, missä hiton välissä ne ovat jyränneet kaikki puutalot Nummenpakaltakin. Onneksi tuttu taksikuski sattui ajamaan ohi ja heitti kotiin.
Toisella kertaa en eksynyt. Kävelin päättäväisesti pitkin aamuöistä Vanhaa Hämeentietä, kotini sijainti selkeästi mieleni tutkakuvassa sykkien. Mikään ei kääntäisi minua harhapoluille. Eikä kääntänytkään, ei esimerkiksi nukahtaminen kesken kävelemisen. Jatkoin matkaa vielä hyvän matkaa sammumisen jälkeen, kunnes havahduin siihen, kun yritin ronklata ulko-oven lukkoa auki.
Jonkun täysin tuntemattoman ulko-oven. Mutta aukesi se silti, kun asukas tölmähti ulos ihmettelemään, mitä ovella oikein kolisteltiin ja öristiin aamuyöstä. Lampsin pois mutisten anteeksipyyntöjä – viistoon kadun yli ja pikkutietä parikymmentä metriä sinne, missä oma kotini sijaitsi. Pidän tätä edelleen olosuhteisiin nähden huippuluokan suunnistussuorituksena.
Harva poikkeaa Three Beersiin vahingossa – ellei sitten ole eksynyt Ylioppilaskylään, mikä on mahdollista selvin päinkin. Legendan mukaan tähän opiskelijoille pyhitettyyn Turun kaupunginosaan haettiin vaikutteita DDR:n yhteisöllisestä kaupunkisuunnittelusta. Näkemässäni 70-luvun alun valokuvassa pirteän väristen modernien talojen reunustaman vehreän pihan uima-altaalla polski iloisia lapsia. Hyvinvoivat, tyylikkäästi pukeutuneet, valveutuneet vanhemmat istuksivat altaan reunustan penkeillä keskustellen päivänpolttavista aiheista, kuten Turun raitiotieliikenteen loistokkaasta tulevaisuudesta.
Kyseinen allas on nyttemmin täytetty ja talojen maali halkeillut, mutta vehreää niillä paikkein on kesäisin vieläkin. Miksei yhteisöllistäkin: Trebarin terassi sijaitsee nimittäin entisen uima-altaan päällä, pensasaidan ja puiden katveessa. Voin hyvin kuvitella, kuinka päiväkausia rappu 13 B:tä etsinyt, Euklideen geometriaa halveksivan rakennussijoittelun näännyttämä satunnainen kävijä purskahtaa ilon kyyneliin nähdessään sivistyksen merkkejä: olutta! Ei enää hulluutta huutavia värejä, vaan turvallisen ruskeaa olutta. Ei yhteisöllisyyttä, vain pöydissään kaljojaan lipittäviä harmaita ihmisiä; olutta. Pelastus.
Hän kapuaa alas portaita Three Beersiin, eikä hänestä kuulla enää koskaan. Ehkä yksinäinen seinäkirjoitus vessan nurkassa merkitsee hänet hetkeksi ihmiskunnan ikuisen voittokulun harvemmin mainituksi sankariksi, mutta muutaman vuoden kuluttua sekin on kulunut pois.
Jopas tiskijukka erikoista musaa äityi soittelemaan. Hetkinen, tämähän onkin livekamaa. Ilmankos. Selittää samalla myös sen, että dj istuu tiskillä. Näin tarkemmin ajatellen hänen settinsä taisikin olla jo eilen. Kertoo duon olevan nimeltään Jani ja Kasper. Soittelevat bluegrassia, Hiski Salomaata, jopa gospelia. Asiaan on perehdytty pieteetillä.
Jostain syystä mieleen päsähtää ajatus duosta nimeltä Jeesus ja Antikristus, joka soittelisi vuoron perään gospelia ja black metalia akustisesti. Biisit alustettaisiin trubaduurihengessä omakohtaisilla taustatarinoilla. – Tää biisi kertoo siitä kun mä vetelin vinkkuu ku vettä. – Tää biisi on tehty sellasessa elämänvaiheessa, kun mä nostatin taisteluun kaikki jumalanvastaiset voimat. – Tää on tämmönen rakkauslaulu.
Hihittelemme ideaa dj:n kanssa. Ilta kuluu. Ylistämme Jania ja Kasperia keikan jälkeen. Ottavat kehuryöpyn tyynesti, joskin hitusen hämmentyneesti vastaan. Aikamme paasattuamme toinen duon jäsen esittelee minut ja dj:n artistikumppanilleen: – Tässä ovat Multimediakonsultit-yhtyeen kitaristi Riku Ahlsten ja laulaja Jarmo Lundgren.
Näin. Kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei ketään. Ilmankos tyypin naama tuntui niin tutulta. Soitteli aikoinaan myös Neva-merkkisessä progeorkesterissa, hän kertoo. Niin niin, aivan. Poistun vessaan. Tuijotan seinäkirjoituksia. Löydän toisenkin oman tekstin. Palaan tiskille.
