Avainsana: ravintolavaunut

Viimaa Kaunispäällä, huurretta tuopissa

Satoi hissukseen lunta, kun päätin kiivetä Kaunispäälle. Auringonlaskusta tunturin huipulla hiutaleiden leijuessa voisi saada kivoja kuvia, ajattelin.

Erehtyväinen on ihminen, tyhmä on turisti. Tunnelmallinen lumitihku tällä puolen tunturia ei tietenkään kertonut mitään säätilasta sen toisella puolella. Tämä alkoi valjeta päästyäni laen tuntumaan, jossa alarinteen leppoisa postikorttisää oli mutatoitunut Fargo-simulaatioksi.

Jatkoin silti marssiani ylös. Olisi noloa luovuttaa nyt, selitin itselleni, vaikka tienpielen tolpan taksimainos vokottelikin antamaan periksi. ”Mitenkähän tänne tilataan taksi”, mietin. ”Kaunispään lounaisrinteellä ööö… niinku ens kolme tuhatta piljoonaa lumipisaraa ja siitä sit oikealle”, kenties?

Ylärinteellä viima puski jo vaakasuoraan päin naamaa. Lumimyräkkään katoavat puut näyttivät haudasta ylös kaivautuneilta zombeilta. Vastaan jolkotteli vain yksinäinen paikallinen iltalenkillään koiransa kanssa. Ei ollut säästä millänsäkään. Vilkaisi hiukan huvittuneesti pyryssä puskevaa turistia, joka sihtaili lumikuorrutetulla kamerallaan sinne tänne tuiskuun.

Kyllä kapuaminen silti kannatti, julistin itselleni päästyäni laelle. Tosin auringonlaskun, lumihiutaleet sekä tunturimaiseman sai unohtaa kuva-aiheina. Mutta onneksi oli sitäkin enemmän ydintalvea tarjolla valokuvattavaksi: jäisinä seisovia hiihtohissin koreja, kinoksiin hautautuvia laskettelukeskuksen mökkejä, näköalatasanne jolta näki noin sadan metrin päähän.

Kaunispään huippu.
Näkymä alas.
Näköalaton tasanne.

Sitten piti vielä kavuta alas. Parin kympin Tokmanni-talvikenkäni halusivat tuoda hiukan lisähaastetta tarpomiseen paakkuunnuttamalla lumipalluroita pohjan urien väleihin noin joka viidennellä askeleella. Tällaisista erämaan vastuksista huolimatta pääsin alas itseäni ruhjomatta. Tunsin ansainneeni iltakaljan ja poikkesin kulmapubi Kauniiseen Jormaan matkalla kämpille.

Siemailin olutta ja ihailin tiskin takana kaljaa tuoppeihin kaatavan lappalaisneidon riuskaa kurinpitoa. Aiemmin Saariselän keskustan lomamökeillä kattotöissä näkemäni pari rakennusmiestä olivat jo hyvässä myötäisessä. Toinen yritti kovasti haastaa riitaa jonkun pahaa-aavistamattoman turistin kanssa, mutta luovutti heti kiltisti baarimikottaren karjaistua hänelle: ”No niin, Pekka (nimi muutettu), eikö tästä ole puhuttu. Nyt siirryt pöytääs juomaan, etkä häiritse muita asiakkaita.”

Totesin Kauniin Jorman tunnelman jurotusyhteensopivaksi. Tilasin toisen. Pitihän sitä nyt se hetki istua, että lumi suli parrasta, selitin itselleni. Tilasin seuraavankin ja – arvasitte oikein – jökötin tiskillä valomerkkiin asti.

En sentään juonut itseäni niin humalaan, että olisin sortunut ostamaan Kaunis Jorma -pipoa. Olivat ryökäleen kalliita. Mutta olisihan semmoinen hieno ollut kyllä.

Viikko kului haahuilun ja saunomisen merkeissä. Suunnitelmanani oli ollut myös edistää kirjoitusprojektejani, mutta laiskottelu voitti. En jaksanut kokea epäonnistumisen tunnetta tästä.

Paluujunan ravintolavaunussa törmäsin treenikämppätuttuuni Turusta. Oli tulossa salassapitosopimuksen alaisista neuvotteluista, joista ei paljastanut muuta kuin että siihen liittyi joulupukkeja.

Höpötimme niitä näitä, tilasimme seuraavat ja sitä seuraavat. Samaan pöytään lyöttäytyivät myös tietöitä ympäri pohjoismaita tehnyt sälli – joka suhtautui meihin setämiehiin ironisesti – sekä Järvenpään päihdesairaalaan matkalla ollut tyttö – joka kyseli meiltä, loppuuko tää ahdistus joskus. Vakuutimme, että loppuu.

Aamulla astuin Turun asemalaiturille. Harmaus syleili minut tervetulleeksi kotiin. Sataa tihutti päälaelle. Kallon sisäpuolella jyskytti krapula.

Kaikenlaista sitä meneekin nuorisolaisille valehtelemaan, mutisin kävellessäni kotiin.

Ulan Bator – Jining

Anna huokailee money rollinsa kanssa. (Tämä kuva on Ulan Batorista, ei junasta.) Pinossa on ehkä kuusi euroa tögrökkeinä.

Puhuinkin viime postauksessa potaskaa, täältä sitä taas raportoidaan – Kiinan rajalta.

Tämä on ollut ensimmäinen junamatka, kun istuskeltiin ravintolavaunussa. Tällaiseen porvaritoimintaan antoivat inspiraation taskuissamme pullotelleet rahatukot. Niistä oli syytä päästä eroon ennen Kiinaa. Tögrökkejä kun on turha toivoa vaihtavansa muiksi valuutoiksi Mongolian ulkopuolella.

Money rollimme olivat ehkä vaikuttavia fyysiseltä kooltaan, mutta niiden rahallinen arvo oli melko vaatimaton. Yhteenlaskettuna meillä oli junassa käteisenä vajaa 30 000 tögrökkiä, eli tuskin kymmentä euroa.

Ravintolavaunussa.
Hintataso. Jaa 3000:lla niin saat euroja.
Vaunun koristelua.
Onko tämä kenties juopuneita välienselvittelyjä varten?

Onneksi ravintolavaunu osoittautui varsin edulliseksi, vaikka sisustus antoi pramean ensivaikutelman. Teekupillinen irtosi vajaalla eurolla, lautasellisen borštšia sai neljällä ja puolella eurolla. (Soppa oli ihan hyvää, vaikka vähän laihaa.)

Ravintolavaunussa oli myös kätevämmin sijoitettu virtapistoke kuin makuuvaunussa, jossa virtaa läppäriin olisi pitänyt viritellä käytävän puolelta. Linnoitinkin itseni ravintolavaunun töpselin välittömään läheisyyteen kirjoittamaan päivityksiä erääseen viileää mondääniyttä houkuvaan matkablogiin. 

Nuorisolaiset matkustavat – kieli suupielestä lerpattaen, oletan.

Hyttikumppaneinamme on tällä välillä pari irlantilaista kaiffaria, joista toinen teki syvän vaikutuksen konduktööriin puhumalla tälle kiinaa. Lipuntarkastajan poistuttua sälli tunnusti, että osaa ehkä noin kaksikymmentä sanaa kieltä. Anna puolestaan kertoili omista vuoden mittaisista kiinan opinnoistaan. Tästä hänelle muistui mieleen lähettää viesti opettajalleen kysyäkseen, mitä verbiä kannattaa käyttää asemalta junalippuja noutaessa. Tämmöinen tilanne meille tulee eteen Jiningissä, kun pitää vaihtaa Datongin junaan.

Opettaja vastasi heti. Ihmettelin, valvooko hän tosiaan aamuyöllä Suomessa vain ollakseen neuvontavalmiudessa Annaa varten – mutta ei, opettaja oli kuulemma juuri nyt Kiinassa. Kehotti ottamaan heti yhteyttä, jos tarvittaisiin apua. ”Mun kiinan opettaja on maailman paras!” Anna hihkui säteillen onnellisena.

Juna on vanhempaa vuosikertaa kuin tähänastiset, sen huomaa muissakin yksityiskohdissa kuin pistokkeiden määrässä. Mutta niinpä ravintolavaunussa istumisessakin oli ihan toisenlaista hohtoa ja matkanteon tuntua kuin InterCity-junassa Turku–Helsinki-välillä.

Säntäsin vartin pysähdyksen aikana Choirissa ottamaan kuvan Mongolian ensimmäisen kosmonautin patsaasta, kuten uhosin ennen lähtöä. En kuitenkaan uskaltanut mennä riittävän lähelle, etten jäisi junasta, ja tästä tuli sitten vähän… tämmöinen.

Mongolian tasangot liukuivat ohi, ulkona sataa tihuutti. Asiakkaat höpisivät toisilleen ainakin mongoliaa, kiinaa, venäjää, hollantia, saksaa ja englantia. Ravintolan tarjoilijatäti tuntui hallitsevan hämmästyttävän monta puhutuista kielistä. Otin seuraavankin teekupillisen.

Takana Mongolia, edessä, tuota, lisää itää.

Joitain tunteja myöhemmin saavuimme rajalle. Parhaillaan ronklaavat junamme vaunuja Kiinan rataleveyteen.

Mongolian rajamuodollisuudet ovat ohi, Kiinan vastaavat vielä jäljellä. Kävi niiden kanssa miten kävi, palaamme linjoille, kun kiinalainen SIM-kortti sen suo.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon