Avainsana: merimiehet

Matkalaukullinen tuliaisia Pomeranian mukavimmasta olutkaupasta

Melko tarkkaan kaikki perinteiset nähtävyydet ja turistitoiminnallisuudet skipannut Gdanskin-viikkomme huipentui viimeisen aamun kaljaostoksiin. Emme sentään vajonneet ”paku täyteen Tyskietä ja Okocimia”-tasolle, vaan köröttelimme taksilla laitakaupungille Sklepzpiwemiin lastaamaan matkalaukun pullolleen paikallisolutta.

Yhteisrahoitettu ruumalaukku oli mukana vain tätä tarkoitusta varten. Vaihtovaatteet ja muu tarpeellinen kulkivat kunkin käsimatkatavaroissa. Aikoinaan puolivahingossa Google Mapsista ”craft beer”-hakutermillä löytynyt Sklepzpiwem (suomeksi ”olutkauppa”) on nimittäin osoittautunut vierailemisen väärtiksi joka reissulla, vaikka sijaitseekin lähiöalueella varsin kaukana keskustasta. (Toisaalta se on melko lähellä Gdanskin Ronald Reagan -puistoa, jossa palvonta- tai paheksuntakäynnin voi yhdistää kätevästi olutostosreissuunsa.) Pikku liikkeen paikallisolutvalikoima on valtava, mutta saa sieltä tietysti pienpanimo-oluita muualtakin maailmasta.

Taksia odottelemassa viimeisenä aamuna.

Mutta ennen kaikkea Sklepzpiwemin tiskin takana on Bartek, jolle ei tarvitse kuin vähän hahmotella makumieltymyksiään, ja hän jo taikoo hyllyjen uumenista niihin sopivia oluita. Miekkosen vinkistä toimme aikoinaan tuliaisiksi muun muassa grodziskieta. Tuon perinteisen puolalaisen, kepeän kuplivan juhlaoluen valmistustapa oli jo miltei unohtunut, kunnes pienpanimobuumi herätti tuotannon taas henkiin.

Gdanskista löytyy toki muitakin käsityöolutpuoteja, mutta olemme palanneet aina Sklepzpiwemiin. Tällä kertaa ostosreissu oli kuitenkin jäädä väliin, kun budjettisyistä jouduimme jättämään kaupassa käymisen viimeiseen päivään. Esteeksi oli muodostua se, että virallisesti Sklepzpiwem aukeaa vasta kahdeltatoista – eli puolta tuntia myöhemmin kuin koneemme oli lähdössä takaisin Turkuun.

Bartek kuitenkin suostui tulemaan aamutuimaan kaupalleen, jotta saimme ladottua laukkumme täyteen tuliaisia. Se olikin rivakkaa shoppailua, se! Huikkailimme tyylimieltymyksiä, Bartek ehdotti oluita, me pääsääntöisesti kelpuutimme ne (elleivät ne olleet jumalattoman kalliita, ja yleensä eivät olleet), ja sitten vain pullot viuh vauh laukkuun kuplamuoviin sekä pahvilaatikoihin pakattuina. Jokunen pullo tuli valittua ”iik, ihana etiketti”-menetelmälläkin.

Anna kuvailee olutmieltymystään Bartekille: ”Ainakin nnnääääiiin iso.”

Itse asiassa Bartek hoiti pakkaamisenkin. Häneltä kun se sujui ammattilaisen nopeudella ja varmuudella. Kun laukku oli viimein täynnä, se ylitti 32 kilogramman painorajan puolellatoista kilolla.

”Mutta eihän se ole mikään ongelma”, Bartek lohdutteli. ”Usein ne ovat lentokentällä aika suurpiirteisiä näin pienten ylitysten suhteen. Mutta jos eivät, niin juotte vain pullon-pari pois laukusta kentällä.”

Minulla oli omat epäilykseni Wizzairin suurpiirteisyydestä; oman kokemukseni mukaan halpalentoyhtiön kenttätyöntekijät nimenomaan ovat raivostuttavan jämptejä laukkujen kokojen ja painojen suhteen. Mutta en ruvennut besserwisseröimään asiasta, kun en varmaksi uskaltanut sanoa. Kentälläpä tuon sitten näkisi, miten kävisi.

Bartek pakkaa laukkuamme.

Tilasimme taksin ja lähdimme kentälle. Kuskiksi sattui entinen merimies, jolla oli paljon sanottavaa niin puolalaisesta vieraanvaraisuudesta (tai sen puutteesta), saksalaisesta hymyilystä (tai sen puutteesta) kuin venäläisten yleisestä epäilyttävyydestäkin (josta ei ollut puutetta). Kerroimme hänelle juuri matkustaneemme halki Venäjän, ja hän taivasteli, ettei uskaltaisi kyllä semmoiselle reissulle aseistautumattomana. Lentokentälle saapuessamme julistimme sentään liennytystä värisevän yhteisen puolalaissuomalaisen kompromissilausunnon, jonka mukaan venäläiset ihmiset ovat mukavia, mutta johtajansa syvältä.

Ukko turisi kaiken kaikkiaan hauskasti ja loppujen lopuksi aika leppoisaan sävyyn, joten merkkasimme hänet Free Now -taksisovelluksessa suosikkikuljettajaksemme – seuraavia Gdanskin-reissuja silmälläpitäen.

Kaljapullot käsissä, vaikkei päivä ole edes puolessa! Suomalaisturistit, tsk, tsk…

Kävi niin kuin pelkäsin, painorajan ylitystä ei matkalaukkutiskillä katsottu läpi sormien. Mutta pari pulloa laukusta poistamalla pääsimme tosiaan niukasti alle painorajan.

Laukun lähtöselvitettyämme ihmettelimme terminaalissa kaljapullot kourissa, että tässäkö nämä nyt pitäisi kitata sitten, hä. Ja eikös nyt ole jo vähän aikaistakin vielä, niinku tota.

Nämä uhrattiin.

Siirryimme ulos tupakkapaikalle ja nautimme oluet siellä. Onneksi karsitut pullot eivät olleet tämänkertaisten ostosten kiinnostavimmista päästä, vaikka ihan makoista olutta olivat nekin. Gościszewo-panimon oiva vehnäolut Surfer oli jo vanhoja tuttavuuksia, ja Amberin Apa oli ihan ok -tasoa. (Arvioon saattoi tosin vaikuttaa hienoisesti se, että oluet kitattiin kiireessä ja lämpiminä.)

Sitten lampsimme turvatarkastukseen ja lensimme kotiin Pohjolaan. Sen pituinen se. Ensi vuonna takaisin!

Terveisiä Jurmosta(kin).

Kairo, Kotka

Onkohan tanssilattia radioaktiivinen? Kukaan ei vahingossakaan astu sille, vaan kaikki jököttävät seinustan pöydissä ja vain katselevat bändiä, joka veivaa rhythm & bluesiaan. Ihan hyvin se kulkee, mikäs siinä, kitarasoolot vain ovat jumalattoman pitkiä ja tylsiä.

Ikkunoista hohtavat sataman valot. Laivoja siellä ei näy, ei ole näkynyt enää pitkiin aikoihin. Mutta päin vastoin kuin laivat, ravintola Kairo ei ole nostanut ankkuriaan. Se löytyy samasta paikasta kuin aina ennenkin, Kotkan Satamakadulta.

Pöydissä on valkoiset liinat, sieraimissa tuntuu puutalon tuoksu. Silmät sulkemalla voi kuvitella ravintolan täyteen tupakansavua, äriseviä merimiehiä, ilotyttöjen kujertavaa kikatusta ja nurkkaan pari pahaenteisesti mulkoilevaa hämärämiestä. Tai jotain sellaista — mitäpä minä siitä mitään tietäisin, mitä nyt tarinoita olen kuullut.

Nyt nuo ajat tuntuvat kuitenkin yhtä kaukaisilta muistoilta kuin laivat Kotkan satamassa. Paikallinen kitaristi nousee toisen setin puolivälissä lavalle vierailemaan ja aloittaa oman loputtoman soolonsa. Ei hitto, tätä ei henkilö kyllä kestä. Päätän käydä vilkaisemassa muita baareja ja palata myöhemmin takaisin.

Haahuilen hetken Kotkan satama-alueella, jossa yllätän itseni ihailemasta Mox Mäkelän Yölaiva-teosta. Se on korkealle telineelle nostettu paatti, jonka koko runko on päällystetty vanhojen liikennemerkkien heijastepalasilla. Reunat on koristeltu autojen takavaloilla. Sisältä kuuluu aika ajoin aavemaista musiikkia ja tehosteääniä. Katselen pläjäystä pitkään ja monesta kulmasta. Autojen valojen osuessa siihen vene hehkuu yössä.

Viimein havahdun matkakaljojen loppumiseen. Lähden kohti keskustaa. Kohta löydän itseni Pub Jaakko V:n tiskiltä. Bändi on keräämässä kamojaan, ei aavistusta mitä missasin. No, juon menetetyille kulttuurielämyksille.

Äkkiä viereen ilmestyy nainen, osapuilleen äitini ikäinen, veikkaisin. Kohtsillään hän itse vahvistaa arvioni oikeaksi rupeamalla jupisemaan siitä kuinka en tiedä oikeasta sodasta mitään, koska en ole Karjalasta joutunut lähtemään evakkoon lapsena. Myönnän omakohtaisten sotakokemuksieni olevan niukanlaiset, mutta yritän päteä kertomalla sentään syöneeni mädätettyä haita. Tällä saan hetkeksi pointseja, mutta pian ollaan taas Karjalassa syömässä jäätyneitä punajuuria ja sitä rataa. Tätä jatkuu hyvän kotvan, olen liian kohtelias lähteäkseni ja oluttakin saa lisää turhan kätevästi vain lasia ojentamalla.

Äkkiä viereen ilmestyy nainen, osapuilleen äitini ikäinen, veikkaisin. Kohtsillään hän itse vahvistaa arvioni oikeaksi rupeamalla jupisemaan siitä kuinka en tiedä oikeasta sodasta mitään, koska en ole Karjalasta joutunut lähtemään evakkoon lapsena. Myönnän omakohtaisten sotakokemuksieni olevan niukanlaiset, mutta yritän päteä kertomalla sentään syöneeni mädätettyä haita. Tällä saan hetkeksi pointseja, mutta pian ollaan taas Karjalassa syömässä jäätyneitä punajuuria ja sitä rataa. Tätä jatkuu hyvän kotvan, olen liian kohtelias lähteäkseni ja oluttakin saa lisää turhan kätevästi vain lasia ojentamalla.

Lopulta tädin äidyttyä paasaamaan Ukrainasta uutena Karjalana mainitsen itse asiassa olevani maanpetturisivari ja arvelen Venäjän hyökätessä Suomeen olevani ensimmäisenä karkaamassa pakoon, lällätellen pilkallisesti. Saman tien tämän sanottuani tajuan, ettei se tainnutkaan tulla ulos silleen kepeän itseironisesti, niinku. Tunnelma on hetken jäätävä, mutta jo moneen otteeseen juttuaan luupannut täti päättää vain tyynesti unohtaa koko välikohtauksen ja aloittaa taas alusta karjalaevakkooikeasotablaablaatuksensa. Onneksi valomerkki viimein katkaisee loputtoman paasauksen, ja saan riuhtaistua itseni ylös baarijakkaralta, ulos viimaiseen yöhön.

Tympii. Ei tämä nyt oikein suju. Ei hotsita mennä takaisin Kairoon (eipä se olisi ollut aukikaan, myöhemmin selviää), joten kipaisen pizzan mukaani ja palaan hotellille. Hämmästelen Ennustaja-tv:n mainoksia (joissa enkelien ja tarot-korttien seassa mystisenä voimana luetellaan myös kvanttifysiikka), kunnes nukahdan.

Hemmetti, ei olisi pitänyt ottaa niitä iltapäivätorkkuja, kiroan seuraavana iltana Kairoon kavuttuani. Tämäniltainen bändi kuulostaa paljon eilistä pirteämmältä. Veivaavat bluegrassia reippaalla tatsilla. Yleisöäkin on paljon enemmän, valtaosa pöydistä täynnä. Mutta nelituntisiksi repsahtaneiden torkkujeni takia olen myöhässä: menossa on jo encore. Kuulen vain yhden biisin Jussi Syren & The Groundbreakersilta. Meininki kuitenkin vakuuttaa heti. Täytyypä tutustua.

Keikan loputtua siirryn sivubaarin tiskille jurottelemaan. Koko ravintola näyttää tyhjenevän. Niin se usein menee, kertoo baarimikko, ihmiset tulevat katsomaan shown ja lähtevät sitten. Paikkaa pidetään yleisön mukaan auki. Hän yrittää vielä houkutella ihmisiä jäämään laittamalla karaokemasiinaan hittejä soimaan, mutta ketään ei tunnu karaoke kiinnostavan. Pian havaitsen olevani baarin ainoa asiakas.

Tuijottelen tiskiä ja mieleen muistuu edesmenneen isäukon tarina siitä, kuinka hän Kotkan Kairossa baaritiskiä rakennellessaan tapasi Juha Vainion. Tarinassa Junnu kolistelee portaita ravintolaan kilisevä muovikassi kummassakin kädessä, kaatuu lattialle rähmälleen ja sammuu. Isä ja työkaverinsa nostavat miehen sohvalle nukkumaan ja jatkavat sitten baaritiskin nikkarointia.

Tuntia–paria myöhemmin Junnu herää ja ensimmäinen asia, joka hänen silmiinsä osuu, on lähes valmis baaritiski. — Jumalauta miten hieno! Mäkin haluan tollasen! hän julistaa. Niin sitä sitten päädytään ryyppäämään Juha Vainion kanssa ja myöhemmin rakentamaan hänelle baaritiski kotiin.

Kyselen Kairon työntekijöiltä, voisiko tarina olla totta. (Ukon tarinat kun kannatti yleensä nauttia roimahkon suola-annoksen kera.) Miksei, vahvistavat, 60-luvun lopullahan Junnu vielä joi, mutta tämä nimenomainen tiski se ei voinut olla, vanhempi työntekijä lisää. Sivubaarin alue oli niihin aikoihin vielä terassia. Lisäksi kyseinen tiski on uusittu 2000-luvulla, kertoo nuorempi. Kyseessä on täytynyt olla pääsalin baaritiski. Vanhempi työntekijä valittelee, ettei tiedä, onko se uusittu 60-luvun lopulla, hän kun on ollut talossa vain 40 vuotta.

Laskevat kassaa, siivoavat vessoja. Kaipa sitä täytyy ruveta tekemään lähtöä, päättelen. Käyn vielä vilkaisemassa salin tiskiä. Pelkistetympi kuin sivubaarissa, kulmikkaan 70-lukulaiselta näyttää. Hmm, ken tietää. Ukko kyllä suosi tuommoista aikanaan modernia tyyliä, että sikäli… mutta toisaalta saattaahan se olla vain kerrottaessa kasvanut tarinakin.

Toteamme baarihenkilökunnan kanssa, että tarinoita tarvitaan, ovat ne sitten totta tai eivät.

Jatkan neljään asti auki olevaan karaokehelvettiin. Kairo jää satamaan valvomaan yötä, upoten omaan tarinaansa.

Seuraavana päivänä bussissa matkalla kotiin Kotkan poikii ilman siipii alkaa soida päässä, eikä ihan hevillä lopukaan.

© Komitea 2019. Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa, Twitterissä ja Mastodontissa!