Avainsana: taide

Kantaaottava ilta Gdanskin telakalla

B90-klubilla.

Sanomattakin lienee selvää, että syntymäpäiväördäystä seurannut päivä meni melko hitaasti. Jossain vaiheessa alkuiltaa kampesin itseni sängystä kadulle metsästäjäkeräilemään ruokaa. Onnistuin ruokkimaan itseni Masalassa (lisää Gdanskin-reissujemme vakiopaikkoja), ja Annalle ja Jiille hain pizzat Da Grassosta – lähinnä koska se oli lähellä ja valikoimasta näytti löytyvän useampikin kasvisvaihtoehto.

Sitten alkoikin jo taas väsyttää. Ei tämmöinen viiskymppinen jaksa juopotella enää siihen malliin kuin viime viik nuorempana.

Sillä välin kämppämme portailla Mariacka-kadulla Jii nauttii ilta-auringosta.
Merkittävimpiä naapureitamme.

Ei päivä silti hukkaan mennyt. Kadulla laahustaessa huomioni kiinnittyi Solidarity of Arts -nimisen tapahtuman massiivisiin julisteisiin: ”Mitäs hemmettiä, lukeeko tuossa että Pussy Riot?”

Kyllä siinä vain niin seisoi. Olisivat keikalla seuraavana päivänä Gdanskissa. Sehän piti nähdä! Kaiken mediahuomion ja kohun keskellä ainakin allekirjoittaneelta on mennyt täysin ohi, minkälaista musiikkia Pussy Riot oikein tekee.

Felicitan sekä laulu- ja tanssiryhmä Śląskin Soft Powerissa oli kirveellä töitä.

Keikkapaikka B90:kin sijaitsi vielä jännästi vanhalla telakka-alueella – siellä, missä kommunistivallan lopullista romahdusta puskettiin liikkeelle 80-luvulla, kun työväenparatiisin työväki rupesi kapinoimaan. Solidarity of Artsin mahdolliset kytkökset Solidaarisuus-ammattiliittoon eivät minulle valjenneet, mutta rohkeus-teeman osalta oltiin asian ytimessä.

Illan aloittanut Mary Komasa oli vielä herkistelyä viulusektiolla ja sähköpianolla, mutta lavan seuraavaksi vallanneessa Soft Power -tanssiesityksessä viuhdottiin jo kirveillä punaisten värivalojen välkkeessä.

Hirtehisesti kansallispuvuissa tanssattiin välillä. Toisinaan lavalla ei liikkunut muuta kuin ilmatorjunnan mieleen tuoneet valonheitinten keilat, kokeellisen konemusan jyllätessä. Jotain kansallisen identiteetin rappeutumista nationalismiuhoksi siinä kai käsiteltiin. Tai sellaisia viboja aisti meitsi.

Siksa.
Mimmin painellessa yleisön seassa basisti pöristeli yksikseen lavalla.

Seuraavaksi lavan valtasi Siksa. Tai paremminkin koko salin äänitilan valtasi duon basistin käsittämätön säröbassosoundi: PÖRRRRRRRRR. Basistin räimittyä riffiä aikansa solistikin tuli lavalle ja alkoi posottaa eetteriin tekstiä. Puolaksi, tietysti.

Välillä riimit olivat taimissa bassopörinän kanssa, välillä mentiin freestylemmin. Ihme että teksti oli missään tahdissa minkään kanssa, sillä solisti laukkasi suurimman osan keikkaa ympäri yleisöä, julistaen katsojille päin naamaa – mistä nyt puhuikaan. Sain selvää vain siitä fuck me now -kohdasta. Oli se silti aika vaikuttavaa rutistusta. Täytyy tsekata Siksan tallenteita tarkemmin myöhemmin.

Pussy Riot.

Vaikea siitä oli enää rankemmaksi pistää, ja aluksi Pussy Riot tuntuikin vähän laimealta. Kaksi alkuperäisjäsentä sisältänyt kokoonpano seisoi rivissä lavan reunalla ja julisti konemusapohjien päälle. Välillä yksi soitti vähän saksofonia ja toinen paiskoi tomeja konerytmien täydennykseksi. Konekompit eivät ollet mitään vaarallisinta valuvaa reunaa -osastoa (kuten edeltäneellä tanssiryhmällä), eikä livesoittokaan erityisen ihmeellistä.

Mutta se julistus, se oli vakuuttavaa. Eikä tauonnut hetkeksikään puoleentoista tuntiin. Pussy Riotilla oli tasan yksi pointti, Venäjällä on poliittisia vankeja, tajutkaa ja toimikaa! Se välitettiin käyttämällä hyväksi yhtyeen omaa tarinaa. Tämä kerrottiin osana paasausta, sekä myös videomateriaalina kolmen jättimäisen taustakankaan voimalla. Venäjänkielinen pajatus oli tekstitetty puolaksi, mutta videossa alleviivattiin tärkeimmät pointit vielä englanninkielisin tekstiplanssein. Pysyin kyllä kärryillä, mitä yritettiin sanoa.

Vaikka pläjäys oli kenties musiikillisesti vähän meh, niin poliittisena taideperformanssina se oli täyttä rautaa. Pitihän sitä sitten paitakin ostaa. Semminkin kun varat menivät venäläisten poliittisten vankien auttamiseen, kertoivat.

Poistuin klubilta kaiken kaikkiaan tyytyväisenä ja kantaaottavassa taiteessa marinoituna. Ja löysin itseni kohta Pijalniasta miettimässä asiaa oluttuopposen ääressä. Sekä sen jälkeen pussikaljalta joenrannassa. Kuunnellen Eppu Normaalia auringon noustessa, kuinkas muuten.

Niin tuomitsin itseni örisemään sängynpohjalle toisenkin reissupäivän.

Satusedän kintereillä ja Suomen sodan tantereilla

Uusikaarlepyy.

Vain parinkymmenen minuutin bussiköröttelyn päässä Pietarsaaresta lounaaseen on Uusikaarlepyy, jossa pistäydyimme Sakari Topeliuksen kotimuseossa Kuddnäsissä. Esillä oli entisöityä lastenhuonetta, aikalaiskeittiötä ja talon ullakolla luokkahuone. Ullakon kulmauksessa näytillä oli myös Topeliuksen tuotantoa sekä kehotus istahtaa hetkeksi nojatuoliin lukemaan.

Toimin tietysti ohjeistuksen mukaisesti ja lukea lotkautin Topeliuksen sadun Kaksi ynnä kaksi on neljä. Siinä parhaat kaverit pupu ja kurre oppivat sekä yhteenlaskun perusteita että koululaitoksen oivallisuutta. Äkäistä murrea juostiin välillä pakoon, mutta sankarit kuitenkin selvisivät naarmuitta ja lopussa ”yhtyivät metsässä” (suora lainaus). Sadussaan Topelius painotti sivistyksen lisäksi myös elämänkoulun merkitystä henkilön kasvukokemuksissa. Isäm maata ei tällä kertaa mainittu.

Kuddnäs.
Lapuanjoki virtaa verkkaisesti Kuddnäsin takana.

Kuddnäs oli niin idyllinen paikka, ettei portilla ollutta Topelius-lainausta borta bra men hemma bäst ihmetellyt yhtään. Tönöjen pittoreskius ja jokirannan unelias rauha nostivat jo kateuden viheriää naamalle. Ja sitten sitä astui huoneeseen, jossa kerrottiin Topeliusten majoittaneen Kuddnäsiin kodittomia Uudenkaarlepyyn palon jälkeen.

Yritä nyt sitten viritellä jotain vihantunnetta noin hyväsydämistä tyyppiä kohtaan! Viimeisinä sanoinaankin hän lähetti terveisiä kahdennenkymmenennen vuosisadan nuorisolle. Öh, siis esim. männävuosituhantiselle minulle, joka 1990-luvulla ördäili Aurajoen rannoilla päämärättömästi? No mitä mittä, eipä kestä, äijä! Paa kymppi, tiedät mihin menee.

Hylkäsimmekin siinä paikassa kyynisyyden, sirpaletiedon sekä negatiivisuuden ja vannoimme positiivisen uushumanismin nimeen! Minuuttikaupalla.

Topeliuksen innoittama Elias kannustaa Lapuanjokea tulemaan tietoiseksi kutsumuksestaan ja luomaan itselleen valtion.

Lounaalla kävimme Uudenkaarlepyyn vesitornissa, josta sai ostaa Lapuanjoen vettä mukaan hintaan kaksi euroa pullo. Toisaalta täsmälleen samaa vettä sai vesitornin kuppilassa crepeksiensä kyytipojaksi ilmaiseksi hanasta. Täytetyt lätyt maistuivat ja vesikin oli… no… ihan hyvää. Hoiti hommansa. Iski ytimeen. Poisti janon. Maku oli vedeksi oivallinen, eli mahdollisimman neutraali. Ihan kiva, kolme ja puoli tähteä.

Emme me siitä niin hullaantuneet, että olisimme ihan tuliaisiksi ostaneet. En tiedä, ehkä meillä on vielä vesihifistelijöinä kehittymisen varaa. (Tai sitten aiemmin mainitun Aurajoen vesi on tärvellyt makuhermomme jo nuorena.)

Varoitus omakotitalon pihalla lähellä Uudenkaarlepyyn vesitornia.
Luoteisrannikon kiertuettamme hallinnut sievien puutalojen sarjatuli jatkui Uudessakaarlepyyssä.

Välskärin kertomusten syntysijoilta etenimme seuraavaksi Vänrikki Stoolin tarinoiden tapahtumapaikoille Oravaisiin, eli muutaman kymmenen minuutin bussimatkan verran lisää rannikkoa lonaaseen.

Tai tarkemmin sanottuna 1808 syksyllä Oravaisissa käytiin keskeisin niistä taisteluista, josta sitten Runeberg sepitti värssynsä. Oravaisten Taistelutantereella (paikan nimi on tosiaan Taistelutanner isolla T:llä) ratkaistiin myös se, että Suomi siirtyi Ruotsin hallinnasta Venäjän huomaan reiluksi sadaksi vuodeksi. Tämä oli kuitenkin pelkkä sivujuonne itse sodan päätarkoituksessa – pakottaa Ruotsi mukaan Britannian vastaiseen kauppasaartoon.

Taistelutantereen kupeessa, Lotta Svärdille omistetulla kivellä tosi ja sepite kietoutuivat toisiinsa. Kivi jököttää paikassa, jossa Runebergin runoonsa luoman urheutta uhkuvan naisen kenttäkanttiini olisi voinut sijaita. Toisaalta Svärdillä oli kenties oppaamme mukaan tosielämän esikuvansakin.

Suomen sodan pienoismallia ihailemassa Furiirin puustellin yläkerrassa.

Niin, meillä oli Taistelutantereella oikein opas Oravaisten historiallisesta yhdistyksestä. Yhdistys järjestää Suomen sodan näytöksiä Taistelutantereella ja pyörittää ravintolaa sekä kesäkahvilaa sotanäyttämön vieressä Furiirin puustellissa, vanhassa Ruotsin vallan ajalta säilyneessä upseerinasunnossa.

Olimme täpärästi myöhässä kesäaikatauluista, joten ainoa tapa käydä talossa sisällä oli tilata opastus. Vahvistimme kuitenkin tilauksemme niin viime tingassa, että kiireessä oppaamme oli saanut mukaansa väärän ovikoodin. Joten alkajaisiksi täräytimme murtohälyttimen raikaamaan, ja Furiirin puustellia kiertäessä hälytys rämähti soimaan aina uudestaan astuessamme huoneesta toiseen.

Loihan se kyllä tietynlaista sotaista tunnelmaa sekin. Naapureita – saati vartiointiliikettä – hälyttimen toistuva ulvonta ei tuntunut pahemmin kiinnostavan.

Furiirin puustellin näyttelyn kohokohta oli pienoismalli Taistelutantereen vuoden 1808 taistelusta. Se täytti miltei kokonaan toisen ullakkohuoneista.

Pienoismalliin oli väkerretty yksityiskohtia huolella, muskettilaukausten pumpulisavuja myöten. Oppaamme väritti pienoismallin yleiskuvaa brutaaleilla anekdooteilla taistelun vääjäämättömästä etenemisestä. Tahdissa ja riveissä marssittiin kohti vihollista. Välillä pysähdyttiin ampumaan yhteislaukaus yksin- tai kaksinkertaisena. Sitten jatkettiin taas marssia, kunnes oltiin niin lähellä, että voitiin ruveta survomaan pistimillä vastapuolen sotilaita. Kaikki tämä taukoamattoman marssimusiikin säestyksellä! Kaunis on kuolla joukkosi eessä, totta vieköön.

Oppaamme muuten kertoi hänkin olevansa tietyllä lailla Suomen sodan uhri. Eräässä yhdistyksen taistelunäytöksessä ruutinyssäkkä oli räjähtänyt käteen hänen esittäessään tykkimiestä. Oli ollut sen verran hurmeinen kokemus, että nykyään hän kertoi keskittyvänsä vain oppaan tehtäviin.

Taistelutanner.

Kävimme vielä katsomassa itse Taistelutantereen. Sen viereiselle mäelle on pystytetty muistomerkki liki parille tuhannelle taistelussa kaatuneelle, kummankin osapuolen sotilaille.

Sen jälkeen pakenimme rintamalta Vaasaan menevään bussiin.

Vaasaan tulimme illansuussa juuri parahiksi, kun Taiteiden yö oli täydessä vedossa. Haahuilimme väentungoksessa sinne tänne, kunnes löysimme itsemme Kuntsin modernin taiteen museosta, jossa lyöttäydyimme opastetun kierroksen mukaan. Näimme ekotiedostavaa videotaidetta, värikynien päistä tehdyt ”taiteilijan hampaat” sekä…

Teos Laura Liljan sarjasta Friikki (Presidenttien viralliset muotokuvat).

… nahasta ja niiteistä kyhätyn Kekkosen.

Totesimme luoteisrannikon kiertueemme päättyneen asianmukaiseen loppukaneettiin.

Hetki hiljaisuutta sekä armottomat löylyt Olhonissa

Olhoniin matkattiin yli viisi tuntia lommoisella pikkubussilla. Kuski kaahasi kuoppaisia siperialaisteitä kaasu pohjassa ja luukutti stereoista venäläistä konepoppia, sitäkin mahdollisimman kovaa. Vieressäni istui kasvoiltaan ehkä hivenen burjaattipiirteinen, jättimäinen häiskä, joka katseli kännykästään hupivideoita (täysillä) ja hohotteli niille (täysillä).

En enää ikinä valita junan keinumisesta.

Hyvät hyssykät, onko ne valloittaneet jo kaukoidänkin! Ei ihan, kyseessä on venäläinen АZS- eli Автозаправки-huoltamoketju.
Tauokahvilassa juteltiin Olhonin-matkakumppani Elliottin kanssa, jota kiinnosti, mihin aikaan vuodesta Suomessa näkee revontulia. Elliott oli australiankiinalainen.
Lautalla.

Vuorokauden käväisy Olhonin saaressa Baikalilla söi Irkutskin-pysähdyksestämme niin paljon aikaa, ettemme ehtineet nähdä itse kaupunkia käytännössä ollenkaan. Ituhippibaari Govindassa käytiin syömässä (halpa ja hyvä kasvisruokapaikka), turisti-infossa kyselemässä neuvoa Olhoniin pääsemisessä ja pankkiautomaatilla nostamassa rahaa. Liikenne oli kaaosta. Busseissa maksettiin poistuessa, ei sisään mennessä. Hostelli oli ihan luksusta, totaalinen vastakohta Novosibirskin mestaan. Siinä osapuilleen koko Irkutsk-elämyksemme.

Mutta kyllä saarireissu kannatti.

Olhonin Šamaanikivi.
Anna kastautuu Baikaliin. Oli kylmää, kuulemma.
Hužir.

Matkamökän ja venäläisten kaupunkien hulinan jälkeen Olhonilla oli aivopoimuja hivelevän hiljaista. Käveltiin saaren pääasuinkeskittymä Hužiria ympäröivillä rinteillä ja vain pällisteltiin. Jos uskaltautui Baikaliin putoavan jyrkänteen reunalle, alkoi kuulla jo ääniäkin – jään rätinää, aaltojen loisketta, lokkien kirkunaa.

Niin, Baikalista on vielä isoja alueita jäässä. Sen takia laivatkaan eivät toukokuussa kulje suoraan Irkutskista Olhoniin. Mantereen ja saaren välissä liikennöi lautta, mutta pääosa matkasta – noin kolmesataa kilometriä Irkutskista – taitettiin bussilla.

Seuraamme lyöttäytynyt koira kipitteli muina musteina merkitsemässä reviiriään melkein pystysuoralla jyrkänteellä.
Puu, johon on burjaattišamanistiseen tapaan sidottu huiveja ja nauhoja.
Šamaanipylväät.
Anna tavoittelee yhteyttä henkiin.

Olhonkin on yksi niistä paikoista Venäjällä, jonne aikoinaan ei niinkään vaelleltu hipstereinä elämyksiä metsästämään, vaan sinne mentiin vankeina kalatehtaaseen pakkotyöhön. Stalinin kuoltua pienois-gulag suljettiin.

Nykyään saari elää pitkälti matkailusta. Hužirin hiekkapäällysteisiä katuja vaellellessa tuli vastaan kaljaa maanisesti kittaava hahmo jos toinenkin – siis maalattuina suljettujen baarien porttipieliin. Kahviloita oli joka kulman takana, kaikki kiinni. Kaikenlaista kesäharrastehärpätintä mainostettiin, mutta mikään näitä tarjonneista puulaakeista ei vielä ollut auki. Polkupyöriä tosin vuokrattiin jo.

Veikkailimme, että kesällä mesta on varmaan aivan sietämätön turistihelvetti. Sesongin ulkopuolella Hužir näytti kuitenkin enemmän Afrikasta Siperiaan teleportanneelta hökkelikylältä.

Hužirin pääkatu. UAZit rahtaavat kiinalaisturisteja takaisin šamaanipylväiltä.
”Meitsi märehtii mis meitsi diggaa märehtii.”
Oikeauskoisuuden etuvartio pakanain mailla.

Löydettiin onneksi yksi kahvila, joka oli auki. Siellä sulloin sisuksiini lättyä lihalla, ja Anna ryysti kanakeittoa (kasvisvaihtoehto). Oli yllättävän hyvää, kumpikin. Anna aprikoi, oliko kanakeitto tehty kalakeiton liemeen. Maku oli aika jännä.

Ateroituamme alkoikin jo hämärtää. Kiiruhdimme majapaikkaan, jonne olimme tilanneet vuoron venäläiseen saunaan – eli banjaan.

”Aivot sulaa.”

Se oli muuten ihan perkeleen kuuma sauna, se. Jo pesuhuoneessa oli niin hyvin lämpöä, että siellä olisi suomalaisittain voinut saunoa.

Nähdessäni kylpytossuja pukuhuoneen naulakon alla vielä tuhahtelin, että antakaa nyt jo olla noiden saamarin taapotškojenne kanssa. Mutta astuttuani pari askelta löylyhuoneeseen kipittelin sukkelaan hakemaan tossut jalkapohjieni suojaksi.

Löylyhuoneen lattialla ei paljain jaloin kävellyt kuin fakiiri. Myös huopainen saunahattu osoittautui tarpeelliseksi suojavälineeksi kuumuutta vastaan. Niitä oli tosin vain yksi, joten vuorottelimme, kumpi laittaa pyyhkeen päänsä suojaksi ja kumpi saa hatun.

Pää suojattunakin löyly iski keskivartaloon kuin oikea suora. Lauteilla ei kyennyt istumaan ilman jonkin sortin alustaa persuksen alla. Jos paljas pakara osui vahingossa laudepuuhun, antoi se näkökulmasta riippuen joko mukavan lisäkirpaisun kokemukseen tai kärvensi kuin polttomerkintä.

”Hä?”

Määrittelimme, että banja on ikään kuin suomalainen sauna turboboostilla. Kaikki on paljon hektisempää. Taustalta puuttui vain tasainen slaaviteknon jyske, joka määräisi vihtomisen tahdin. Hihattien kohdalla heitettäisiin löylyä. Tällaista tyylilajia voisi kutsua vaikkapa hardbass-saunomiseksi.

Jo muutaman löylykiepauksen jälkeen olimme täysin pariloituja. Uhrasimme ruumiimme raukeuden jumalille ja kaaduimme peteihin kuorsaten pää puolimatkassa tyynyyn.

Mutta ei kuorsausta puolille päivin kestänyt. Herätys oli kello kahdeksan, jotta ehdimme käydä kalastuspaattien hautausmaalla. Olin etukäteen lukenut Hužirin satamassa rannalle ruostumaan jääneistä kalastuveneistä, ja halusin ehdottomasti nähdä ne.

Sitten vuosi sitten kirjoitetun artikkelin rantaa oli kuitenkin siivottu. Paatit olivat edelleen siellä, mutta suurin osa niistä oli kerätty riviin. Näky ei ollut enää yhtä apokalyptinen, mutta kuitenkin melko vaikuttava.

Nuorisolaiset olivat spreijanneet veneiden kylkiin graffiteja.
Tämä vene oli kylläkin edelleen käytössä. Ainakin siinä oli ihan ehjän näköinen perämoottori.
”Ei roskaamista!”
”No jos ihan vähän?”

Kalastuspaattien palvomishetken jälkeen oli tarkoitus kierrellä vielä Hužiria ennen paluuta Irkutskiin. Anna oli bongannut taidekahvilan, jossa halusi käydä, ja paikansipa hän Hužirista geokätkönkin, jonka halusi löytää.

Itseäni kuitenkin ramaisi vielä, ja sovimme näkevämme kahvilassa myöhemmin. Painuin torkuille.

Myöhemmin Anna kertoi, että kahvilanpitäjä oli erittäin mukava nainen, eivätkä taulutkaan olleet hullumpia. Mainostetulla turkkilaisella kahvilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Turkin kanssa – ja ennen kaikkea se oli laihaa. Kardinaalivirhe!

Taidetta taidekahvilassa.
Kaikki muut saa tehdä kissakuvia, paitsi Anna.
Mistä puheenollen, tässä yksi majapaikkamme kissoista.
Oli siellä koirakin.
Kissat tykkäsivät tapella.

Arvasitte aivan oikein, nukuin lähtöön asti. Se oli sillä lailla älykäs veto, että bussissa ei sitten unettanut enää ollenkaan, ja saatoinkin nauttia kirkkain aistein hytkymisestä, tärinästä ja täysillä luukutetusta slaaviteknosta koko viisi tuntia takaisin Irkutskiin.

Matkalla kyytiin hyppäsi puolalainen Siperian-matkaaja (unohtui kysyä hänen nimeään), joka oli pyöräillyt autiomökille Olhonissa. Sälli halusi meidän kirjoittavan matkavieraskirjaansa näkemyksensä siitä, mitä on onnellisuus. En sitten tiedä, tuliko riipusteltua vähän turhan suomalaislakonisesti, mutta reippaasti hymyillen kyytiin astunut miekkonen lakkasi vastaustemme jälkeen hymyilemästä ja muuttui vähäpuheiseksi. Suorastaan kotoisan suomalaiseksi.

No, ehkä se oli vain reissuväsymystä…

Irkutskissa kävimme iltakaljalla (samasta korttelista hostellin kanssa löytyi käsityöoluihin erikoistunut baari (jossa musiikki soi liian kovaa)) ja nukuimme yön kuin uppotukit. Kun tänään viimein saimme puskettua itsemme ulos Irkutskin-hostellista, oli jo aika suunnata rautatieasemalle – ja Ulan-Uden junaan.

Turismi suoritettu Nižni Novgorodin osalta

Tškalovin portaat.

Sunnuntai alkoi taholtani tarmokkaasti tarpomalla Tškalovin portaat alhaalta ylös. Meinasi usko synnyinmaahan sekä Venäjän kansan jumalanykseyteen mennä.

Teki monta kertaa mieli luovuttaa, mutta toveri Tškalovin esimerkki innoitti minua jatkamaan. Kuten ei hänkään hypännyt palavasta koneesta, jotta saattoi viimeisillä voimillaan ohjata sen pois törmäyskurssilta asuinrakennukseen, niin samalla lailla minäkin… tuota… kävelin, öh, siis… portaita. Kunnes olin ylhäällä. Mutta olipas se kyllä, huh. Voisi ehkä vähän kuntoilla tässä. Kröhöm.

Valeri Tškalovin patsas portaiden huipulla.
Portaiden alapäässä puolestaan patsastelee Герой-alus, joka sankaroi Stalingradissa ja muualla. Suosittu myös vastanaineiden kuhertelupaikkana.

Pyykit eivät olleet ehtineet kuivua hostellista uloskirjautumisaikaan mennessä, joten Anna keksi silitellä niitä kuiviksi. Lähdettiin melkein tunti myöhässä, mutta vastaanottotäti ei ollut moksiskaan, auttelipa vielä matkalaukkujenkin kanssa. Saattaa tosin olla, että lahjoittamamme Fazerin sininen suklaalevy vaikutti jossain määrin hänen asenteeseensa.

Alexin kanssa kaupungilla.

Veimme isommat matkarojut säilytykseen asemalle ja lähdimme Alexin (kuten Bar Fidelissä tapaamamme Aleksei numero kaksi toivoi itseään kutsuttavan) kanssa katselemaan kaupunkia. Ensin pistäydyimme israelilaisessa pikaruokapaikka Boker Tovissa, jossa Annan ottama hummus herätti melkoista annoskateutta – vaikka olihan oma kebab-pläjäyksenikin aika jees.

Katutaidetta Nižnissä.

Sitten haahuilimme kävelykadulla, jolta löytyi tällä kertaa varsin mainiotakin katutaidetta. Tämän jälkeen menimme nykytaidegalleria Futuroon ihmettelemään internet-ajan absurdiaa kommentoivia teoksia.

Nykytaidetta Futurossa.
Odotin, kun kerta pyydettiin. Mutta tuli vain uusia ”please wait”-tekstejä.
Teksti ilmestyi kuvaan, kun oli suorassa kulmassa siihen.
Peukut liikkuivat loputtomassa luupissa. Anna peukutti tätä.
Futuro oli tilanakin melko vaikuttava.
Annan taidetuska ei lieventynyt Futurossa.

Alex vei meidät paikalle, jossa taidemuseossa näkemämme Makovskin Mininin vetoomus -maalauksen vapaaehtoisjoukkojen varainkeruu tapahtui oikeasti. Käytiin myös Gorkovskaja-panimon käsityöolutkapakissa. Olut oli ihan kiva -osastoa (Alexin mielestä kammottavaa), mutta naposteluruuaksi sai kuivattuja kampelatikkuja. Tykkäsin niistä kovasti, mutta söin tietysti yliannoksen ja pian alkoi ällöttää. Kaikki maistui suolatulle kampelalle tuntikaupalla.

Anna: ”Taide on paskaa.” Edustalla vähemmän paskoja kampelatikkuja.

Suoritettuamme ohjekirjan mukaista turismitoimintaa useamman tunnin oli aika lähteä Tjumenin junaan. Tämänkertainen junaemäntä oli mukava ja avulias heti kättelyssä, mutta Anna antoi hänelle silti suklaalevyn ihan varmuuden vuoksi.

Oka laskee Volgaan.
Kevättä Volgalla.

Tämä onkin ensimmäinen pitkä junataipaleemme: ollaan perillä Tjumenissa vasta tiistaina.

Turismi on taitolaji (jota en osaa)

Katutaidetta Tretjakovin uuden gallerian edustalla.

Tälleen kuvataiteilijalle matkailu on joko älyttömän inspiroivaa tai sitten vaan vaikeaa. Itsellä on ollut vaikea kausi kuvataiteen tekemisen kanssa. Nykytaiteen tekeminen ja maailmantuska tuntuvat välillä olevan jopa ristiriidassa keskenään, sillä en usko kärsimystaiteeseen, enkä halua tehdä taidetta tiedottamiseksi.

Tretjakovin uuden gallerian edustalla oli pitkä rivi taidetta myynnissä, mutta muutaman lokeron nähtyään oli nähty jo kaikki. Vapun vuoksi itse valtava museo tietenkin ehkä kiinni, jäi nyt Malevitšin Musta neliö näkemättä. Sisäänkäynnille päästessä oli jo niin kova taideangsti, ettei valtavaan galleriaan ollut menemistä.

Sen sijaan oli romantiikan inspiroimia maisemia ja rokokoomimmejä, muuten vaan mimmejä; oli pointillismia, oli sateisia kaupunkimaisemia, perinteisiä kukka-asetelmia ja tietenkin paljon kissoja ja vaikka hevosia. Taitoa oli suurimmalla osalla paljonkin, muutama ihan kivakin taulu, mutta kylmäksi jätti.

Tosin jos itsekin teen ”markkinoille”, niin kyllä ne aihepiirit valitsee tylsästi.

Mutta mikä sen taiteen museossa nyt sitten tekee niin erikoiseksi? Kerron sitten kun käyn kuvataidetta katsomassa jossain taas. Jos olen keksinyt miten eroavat. Vinkki, tekninen taito ei ole se erottava tekijä.

Yksi patsaspuiston Lenineistä, taustalla kuutioitu Lenin.

No, katseltiin sitten patsaspuistossa neukkuaikojen paikoiltaan riistettyjä patsaita, enimmäkseen ”ihailtavien” tyyppien muotokuvia. Oliko taiteilijoilla myös oma aikansa poliittinen hurmos? Vai moniko teos oli tehty, koska muutakaan ei sopinut tehdä (ja koska tilaustyöstä sai rahaa)? Siellä ne nyt olivat, vierekkäin.

Tehdastyöläisnainen on päässyt livahtamaan Lenineiltä pusikkoon.

Nälkä ehdotteli syömistä ja laiskoina otimme lupaavan kaukaisen kasvisraflan sijaan puistoravintolan, jonka ruoka oli mitäänsanomatonta ja kallista. Mutta auttoihan se. Turistin on tehtävä mitä turistin on tehtävä. Jatkossa eväitä.

Anna ja Pauli.

Takaisin kävellessä vielä EVK:laista taas höynäytettiin. Kävelysillalla tuli vastaan tyyppi Pauli-nimisen pöllön kera, jota sai silittää ja jota hän nosteli päälleni kuvattavaksi. Hyvää ja rauhallista duunia Pauli teki, mutta poitsu pyysi jälkikäteen kuvamahkuista hullut summat rahaa. Lompakkoon jäi sentään pari viisikymppistä (ruplia) mutta eipä kyllä naurattanut oma tyhmyys. Fool me once jne. Valkoisia puluja käsillään kantanutta jannua juoksin jo melkein karkuun.

Se kolmas money shot.

Lisäksi tuo Japi huomautteli että ollaan kyllä missattu kaikki mitä meinattiin et halutaan nähdä Moskovassa. Paitsi patsaspuisto ja Vysotskin hauta. Ja Pietari Erittäin Suuri ollaan nähty monasti. Ja Punainen tori.

Mä koitan muistaa aina että ei se mitään, jo täällä oleminen avartaa ja antaa. Ei tarvi suorittaa.

Just äsken feilasin tarjoilijan kanssa kommunikoinnissa.

– What can you tell me about the taste of this wine?

– Taste? Yes.

Ja saan maistiaiset viinistä josta kyselin, sekä pettyneen tarjoilijan, kun otan vain lasillisen enkä koko pulloa.

Kommunikaatio on vaikeaa jo normaalioloissakin, turistina olemisesta puhumattakaan.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä sano entinen mimmi, kun viininsä horasi ja painui pehkuihin!

Patsaatkin paheksuu. Opettele kieliä!

Kairo, Kotka

Onkohan tanssilattia radioaktiivinen? Kukaan ei vahingossakaan astu sille, vaan kaikki jököttävät seinustan pöydissä ja vain katselevat bändiä, joka veivaa rhythm & bluesiaan. Ihan hyvin se kulkee, mikäs siinä, kitarasoolot vain ovat jumalattoman pitkiä ja tylsiä.

Ikkunoista hohtavat sataman valot. Laivoja siellä ei näy, ei ole näkynyt enää pitkiin aikoihin. Mutta päin vastoin kuin laivat, ravintola Kairo ei ole nostanut ankkuriaan. Se löytyy samasta paikasta kuin aina ennenkin, Kotkan Satamakadulta.

Pöydissä on valkoiset liinat, sieraimissa tuntuu puutalon tuoksu. Silmät sulkemalla voi kuvitella ravintolan täyteen tupakansavua, äriseviä merimiehiä, ilotyttöjen kujertavaa kikatusta ja nurkkaan pari pahaenteisesti mulkoilevaa hämärämiestä. Tai jotain sellaista — mitäpä minä siitä mitään tietäisin, mitä nyt tarinoita olen kuullut.

Nyt nuo ajat tuntuvat kuitenkin yhtä kaukaisilta muistoilta kuin laivat Kotkan satamassa. Paikallinen kitaristi nousee toisen setin puolivälissä lavalle vierailemaan ja aloittaa oman loputtoman soolonsa. Ei hitto, tätä ei henkilö kyllä kestä. Päätän käydä vilkaisemassa muita baareja ja palata myöhemmin takaisin.

Haahuilen hetken Kotkan satama-alueella, jossa yllätän itseni ihailemasta Mox Mäkelän Yölaiva-teosta. Se on korkealle telineelle nostettu paatti, jonka koko runko on päällystetty vanhojen liikennemerkkien heijastepalasilla. Reunat on koristeltu autojen takavaloilla. Sisältä kuuluu aika ajoin aavemaista musiikkia ja tehosteääniä. Katselen pläjäystä pitkään ja monesta kulmasta. Autojen valojen osuessa siihen vene hehkuu yössä.

Viimein havahdun matkakaljojen loppumiseen. Lähden kohti keskustaa. Kohta löydän itseni Pub Jaakko V:n tiskiltä. Bändi on keräämässä kamojaan, ei aavistusta mitä missasin. No, juon menetetyille kulttuurielämyksille.

Äkkiä viereen ilmestyy nainen, osapuilleen äitini ikäinen, veikkaisin. Kohtsillään hän itse vahvistaa arvioni oikeaksi rupeamalla jupisemaan siitä kuinka en tiedä oikeasta sodasta mitään, koska en ole Karjalasta joutunut lähtemään evakkoon lapsena. Myönnän omakohtaisten sotakokemuksieni olevan niukanlaiset, mutta yritän päteä kertomalla sentään syöneeni mädätettyä haita. Tällä saan hetkeksi pointseja, mutta pian ollaan taas Karjalassa syömässä jäätyneitä punajuuria ja sitä rataa. Tätä jatkuu hyvän kotvan, olen liian kohtelias lähteäkseni ja oluttakin saa lisää turhan kätevästi vain lasia ojentamalla.

Äkkiä viereen ilmestyy nainen, osapuilleen äitini ikäinen, veikkaisin. Kohtsillään hän itse vahvistaa arvioni oikeaksi rupeamalla jupisemaan siitä kuinka en tiedä oikeasta sodasta mitään, koska en ole Karjalasta joutunut lähtemään evakkoon lapsena. Myönnän omakohtaisten sotakokemuksieni olevan niukanlaiset, mutta yritän päteä kertomalla sentään syöneeni mädätettyä haita. Tällä saan hetkeksi pointseja, mutta pian ollaan taas Karjalassa syömässä jäätyneitä punajuuria ja sitä rataa. Tätä jatkuu hyvän kotvan, olen liian kohtelias lähteäkseni ja oluttakin saa lisää turhan kätevästi vain lasia ojentamalla.

Lopulta tädin äidyttyä paasaamaan Ukrainasta uutena Karjalana mainitsen itse asiassa olevani maanpetturisivari ja arvelen Venäjän hyökätessä Suomeen olevani ensimmäisenä karkaamassa pakoon, lällätellen pilkallisesti. Saman tien tämän sanottuani tajuan, ettei se tainnutkaan tulla ulos silleen kepeän itseironisesti, niinku. Tunnelma on hetken jäätävä, mutta jo moneen otteeseen juttuaan luupannut täti päättää vain tyynesti unohtaa koko välikohtauksen ja aloittaa taas alusta karjalaevakkooikeasotablaablaatuksensa. Onneksi valomerkki viimein katkaisee loputtoman paasauksen, ja saan riuhtaistua itseni ylös baarijakkaralta, ulos viimaiseen yöhön.

Tympii. Ei tämä nyt oikein suju. Ei hotsita mennä takaisin Kairoon (eipä se olisi ollut aukikaan, myöhemmin selviää), joten kipaisen pizzan mukaani ja palaan hotellille. Hämmästelen Ennustaja-tv:n mainoksia (joissa enkelien ja tarot-korttien seassa mystisenä voimana luetellaan myös kvanttifysiikka), kunnes nukahdan.

Hemmetti, ei olisi pitänyt ottaa niitä iltapäivätorkkuja, kiroan seuraavana iltana Kairoon kavuttuani. Tämäniltainen bändi kuulostaa paljon eilistä pirteämmältä. Veivaavat bluegrassia reippaalla tatsilla. Yleisöäkin on paljon enemmän, valtaosa pöydistä täynnä. Mutta nelituntisiksi repsahtaneiden torkkujeni takia olen myöhässä: menossa on jo encore. Kuulen vain yhden biisin Jussi Syren & The Groundbreakersilta. Meininki kuitenkin vakuuttaa heti. Täytyypä tutustua.

Keikan loputtua siirryn sivubaarin tiskille jurottelemaan. Koko ravintola näyttää tyhjenevän. Niin se usein menee, kertoo baarimikko, ihmiset tulevat katsomaan shown ja lähtevät sitten. Paikkaa pidetään yleisön mukaan auki. Hän yrittää vielä houkutella ihmisiä jäämään laittamalla karaokemasiinaan hittejä soimaan, mutta ketään ei tunnu karaoke kiinnostavan. Pian havaitsen olevani baarin ainoa asiakas.

Tuijottelen tiskiä ja mieleen muistuu edesmenneen isäukon tarina siitä, kuinka hän Kotkan Kairossa baaritiskiä rakennellessaan tapasi Juha Vainion. Tarinassa Junnu kolistelee portaita ravintolaan kilisevä muovikassi kummassakin kädessä, kaatuu lattialle rähmälleen ja sammuu. Isä ja työkaverinsa nostavat miehen sohvalle nukkumaan ja jatkavat sitten baaritiskin nikkarointia.

Tuntia–paria myöhemmin Junnu herää ja ensimmäinen asia, joka hänen silmiinsä osuu, on lähes valmis baaritiski. — Jumalauta miten hieno! Mäkin haluan tollasen! hän julistaa. Niin sitä sitten päädytään ryyppäämään Juha Vainion kanssa ja myöhemmin rakentamaan hänelle baaritiski kotiin.

Kyselen Kairon työntekijöiltä, voisiko tarina olla totta. (Ukon tarinat kun kannatti yleensä nauttia roimahkon suola-annoksen kera.) Miksei, vahvistavat, 60-luvun lopullahan Junnu vielä joi, mutta tämä nimenomainen tiski se ei voinut olla, vanhempi työntekijä lisää. Sivubaarin alue oli niihin aikoihin vielä terassia. Lisäksi kyseinen tiski on uusittu 2000-luvulla, kertoo nuorempi. Kyseessä on täytynyt olla pääsalin baaritiski. Vanhempi työntekijä valittelee, ettei tiedä, onko se uusittu 60-luvun lopulla, hän kun on ollut talossa vain 40 vuotta.

Laskevat kassaa, siivoavat vessoja. Kaipa sitä täytyy ruveta tekemään lähtöä, päättelen. Käyn vielä vilkaisemassa salin tiskiä. Pelkistetympi kuin sivubaarissa, kulmikkaan 70-lukulaiselta näyttää. Hmm, ken tietää. Ukko kyllä suosi tuommoista aikanaan modernia tyyliä, että sikäli… mutta toisaalta saattaahan se olla vain kerrottaessa kasvanut tarinakin.

Toteamme baarihenkilökunnan kanssa, että tarinoita tarvitaan, ovat ne sitten totta tai eivät.

Jatkan neljään asti auki olevaan karaokehelvettiin. Kairo jää satamaan valvomaan yötä, upoten omaan tarinaansa.

Seuraavana päivänä bussissa matkalla kotiin Kotkan poikii ilman siipii alkaa soida päässä, eikä ihan hevillä lopukaan.

Duszek, Gdansk

– Ei Gdanskista löydy toista tällaista paikkaa, miekkonen sanoo. – Eikä kyllä Gdyniastakaan, saati Sopotista, hän lisää hetken mietittyään.

Liekö koko Itämerellä vastaavaa, mietin. Katselen pikkuiseen kulmabaariin ahtautuneita juhlijoita, jotka halailevat toisiaan. Pianon luona renkutellaan kitaraa ja viritellään yhteislaulua. Ympäri kapakkaa kiertää adressi, johon ihmiset raapustelevat nimiään. On Duszekin viimeinen aukioloilta.

Mekin luonnollisesti allekirjoitamme vetoomuksen, jossa ilmeisesti vaaditaan kiinteistön omistajia jatkamaan kapakanpitoa Duszekin tiloissa ja ennen kaikkea säilyttämään paikan omaleimainen tunnelma.

Ehdotan adressin puuhanaiselle D:lle myös vaatimusten maalaamista jättimäiselle vaneriplakaatille, yleislakon käynnistämistä sekä Lech Wałęsaa pitämään puhetta baarin terassille. Lupaan myös, että jos Duszek menetetään, Suomi liittyy Venäjään. Sen pitäisi säikäyttää kenet tahansa.

– Juhuu! nainen innostuu. Illan tummutessa hänen kiljahduksiaan alkaa kajahdella tavan takaa eri puolilta Duszekin sokkeloisia katakombeja.

– Laitanko tähän ammatiksi työtön? A pohtii vetoomuslomaketta täyttäessään. Toimitusta hänen takanaan seuraava D neuvoo, että siihen kirjoitetaan artisti. Niin, tosiaan. Artistejahan tässä loppujen lopuksi ollaan, kun oikein sieluun katsotaan. Tai ainakin haluttaisiin olla.

– Duszek on aina ollut taiteilijoiden paikka, hän jatkaa. – Tällaista rennon kulturellia kohtauspaikkaa tämä kaupunki tarvitsee.

Duszekista tosiaan puuttuu takakireän cooliuden tavoittelu tai pönöttävä elitismi. Silti yläkerran pianoa pimputtelemaan pistäytynyt tyyppi saattaa olla kuuluisa konserttipianisti. Pöydässä voit törmätä toiseen kirjailijan urasta haaveilevaan ihmiseen Euroopan toiselta laidalta. Paikassa leijuu boheemiuden henki, jota ei toimiteta helposti mieleenjäävällä brändinimellä varustetuissa pulloissa.

Taiteilijoita Suomesta.

Hiukan myöhemmin A:n yhyttää portaissa pukumies, joka esittäytyy paikalliseksi tapahtumanjärjestäjäksi.  – Olit kuulemma taiteilija Suomesta. Kiinnostaisiko sinua tehdä juliste meidän festivaalille? hän utelee. A pahoittelee, ettei ole oikeastaan kovin kokenut julisteiden suunnittelussa. Tapahtumanjärjestäjä kiittää rehellisyydestä. Myöhemmin A tulee hiukan katumapäälle –  olisiko sittenkin pitänyt tarttua hetkeen?

Paikka on niin täyteen tungettu, että löydämme itsemme istumasta alakerran sivukäytävän penkiltä. Baarin nykyisiin omistajiin kuuluva vanhempi rouva J äkkää meidät sieltä ja vaatimalla vaatii, että kipuamme yläkertaan. Jotenkin onnistumme puskemaan itsemme tiskille asti, jossa huomaamme A:n pudonneen joukosta. Jäämme kuitenkin pitämään asemia. Ehkä A vielä raivaa tien eturintamaan.

Musiikki on vaihtunut katusoittoviulistin taustanauhan päälle tulkitsemiksi poppihiteiksi. Uukakkosta, policea, metallicaa ja sitä rataa. Hyvinhän jätkä vetelee, mutta pirun kovaa. Kun Scorpionsin Winds of Change alkaa vinkua yössä, alkaa tuskan hiki nousta otsalleni. Tiskillä ihmismassa on niin tiivis, että heilun tahtomattani vihaamani hard rock -balladin mukana. Jotain rajaa! Pian se varmaan rupeaa tuuttaamaan CMX:ää. Päätämme jatkaa seuraavaan kapakkaan. A löytyy terassilta tupakalta. Hän jättää jatkot väliin ja lähtee kämpille uinumaan.

Paria tuntia myöhemmin palaamme takaisin Duszekiin. Iloinen juhuu!-huuto tervehtii meitä sateiselta terassilta.  – Suomen ei nyt tarvitsekaan hyökätä Venäjälle, D kertoo. Sepäs juttu eskaloituikin nopeasti, mietin. Mutta ilmeisesti nimien keruu ylitti odotukset ja jonkinlainen suunnitelma jatkosta on jo kehkeytymässä.

Sisällä populaatio on harventunut siedettävälle tasolle. Kello alkaa lähetä kolmea, mutta J sen kun kippaa lisää kaljaa juhlijoille. Toissailtana hän aneli jo keskiyön korvilla, että ihmiset lähtisivät koteihinsa ja päästäisivät hänet nukkumaan. Nyt uupumuksesta ei näy merkkiäkään.

W, oopperatenori sekä Duszekin kanta-asiakas, ottaa pianon haltuunsa. Hän soittelee pitkän, sulavan potpurin pop- ja klassisen musiikin hittejä ja luikauttaa sekaan välillä aarian, pari. Asiakaskunta laulaa melodioita mukana kaikissa tyylilajeissa. Täällä päin näköjään aariatkin käyvät yhteislaulumusiikiksi.

Myhäilen ukrainalaisen dunkel-pullollisen kanssa pöydän äärellä ja ihailen baarin hiukan ränsistyneitä mutta kekseliäitä ornamentteja. Joulukoristeita kyttää katonrajasta vuohenpää, ja alakertaan vievien portaiden ylle on maalattu jättimäinen Švejk polttamassa piippua. Savusta muodostuu hyväntuulinen haamu. Joku kertoi aiemmin, että tuota Švejkin piipusta leijuvaa olentoa paikan nimi tarkoittaa.

– Miksi niin surullisena? kysyy tupakalta palaava nuori nainen M, joka on pianoa soittavan W:n tytär.

Yritän selittää, että onhan tämä nyt vähän haikeaa ja semmoista, mutta M ei moista lähestymistapaa arvosta. – Nimesi on Japi, joten sinun pitäisi olla häpi. Yritän tempaista riemukkaan virneen naamalleni ja kolmas yritys viimein kelpaa M:lle.

Alamme kuitenkin tehdä lähtöä, ties monesko röpötysilta alkaa jo tuntua keski-ikäisten äijien luissa. M halaa meidät läpi ja J kyselee, tulemmeko huomenna uudestaan. Yritän kiinnittää pianoa edelleen takovan W:n huomion, mutta turhaan.

– Taiteilijat ovat taiteilijoita, D hymähtää ovenpielessä. – Minun pitäisi tietää, olin naimisissa sellaisen kanssa.

Toivotamme hänelle dobranoscit ja lähdemme kävelemään kohti kämppäämme. Gdanskin kadut kiiltelevät sateen jäljiltä. Talojen katot hukkuvat pimeyteen. Massansa kadottaneet julkisivut näyttävät katuvalojen loisteessa ihan ekspressionistisen mykkäleffan lavasteilta.

Mallailemme taidekuvia yövalaistuksessa kylpevästä Pyhän Marian katedraalista, kun äkkiä L havahtuu: – Huomenna uudestaan? Eikös me juhlittukaan tänään Duszekin sulkemista?

Kyllä ja ei, tulkitsemme. Eräs aikakausi päättyi, uusi alkoi.

Otetaanpa sille tuopillinen.

© Komitea 2019. Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa, Twitterissä ja Mastodontissa!