Avainsana: itämeri

Sarkka, Oulu

Vesivoimalan kautta keskustaan. Ihailen laitoksen seestynyttä jylhyyttä illan sinessä roikkuvien pilvien alla. Voimalan läpi syöksyvä vesi sen sijaan pärskää hulluna alakanavan laitoja vasten. Aivan vesivoimalan vieressä seisoo kerrostaloja muina rakennuksina, sen kummemmin hötkyilemättä.

Ollaan Oulussa.

– Käveltiin Fredin kanssa Kolmatta linjaa, kun se sai idean siihen kappaleeseen, E kertoo Sarkan kulmapöydässä myöhemmin. – Sillä lailla ne välillä syntyy.

Nyökkäilen, vaikka olen kyllä ollut vähän toisessa käsityksessä biisin syntytarinasta. Eikös se ensinnäkin ollut käännöskappale, ja eikös Juha Vainio poiminut nimen tekstille tökkäämällä sokkona puhelinluettelon karttaa?

Mutta mitäpä sitä vastaan väittämään. E oli paikalla, minä en. Ja pitäähän sitä merimieskapakassa varautua kuulemaan merimiestarinoita  –  sumuisten luotojen seireeneistä ja kurimuksista kurkottavista merihirviöistä.

Valokuvat rahtilaivoista ja jäänsärkijöistä koristavat Sarkan seiniä. Istuinsyvennysten selkämyksiä kiertää paksu köysi. Venerunkojen pienoismalleja roikkuu siellä täällä. Teema ei jää epäselväksi.

Mutta nykyään kaikki tuo on pelkkää koristetta, E kertoo hienoista haikeutta äänessään. Ei näy merimiehiä enää. Mistä niitä tulisikaan, kun ei ole laivojakaan. Toisin oli silloin kun kapakka avattiin, joskus jatkosodan aikoihin.

Käyn hakemassa seuraavat meille. Tiskillä riittää kun sanon “samanlainen tuolle baskeripäiselle herralle tuolla” ja kossufanta hulahtaa mukiin. Taitavat tuntea miehen. Itse pitäydyn oluessa.

– Kyllä mää maksan omani, E painottaa. – Rahaa on.

Ehdotan, että E tarjoaa seuraavan kierroksen. Järjestely kelpaa hänelle. – Vaikka mun pitääs tästä kyllä lähteä Iihin kylmäsavustamaan lohta.

Vieläkö sinne tähän aikaan pääsee, ihmettelen. – Otan taksin, E sanoo ja luo taas tuiman mulkaisun minuun, niin kuin joka kommenttinsa päätteeksi. – Nelejäkymmentä kilometriä. Mutta pääsen kympillä, kun on tota vammaa.

E naputtaa kävelykepillä jalkaansa ja mulkaisee tuimasti.

– Mennee hyvin kaupaksi kylmäsavustettu. Niin paljon saan myytyä, kun vaan ehrin savustaa. Teen aina kakskytä kiloa kerralla. Saman tien mennee. Ja hyvät on voitot. Mutta ihan harrastushan se vaan on, kulluu aika mukavasti.

– Saatanan hyväähän se, vakuutan jotain sanoakseni sekä yrittäen tavoitella E:n ilmaisutyyliä, – kylmäsavustettu lohi.

Sitten saan vakuutella, että juuri nyt ei ole tarvetta pakastimelliselle lohta. Onneksi karaokevuoro vaihtuu ja Tapio Rautavaaraa alkaa soida kaiuttimista.

– Mää tapasin Rautalapion pari päivää ennen sen kualemaa, E innostuu kertomaan. – Kontulan uimahallilla nähtiin. Äijä näytti ihan hyväkuntoiselta. Ei olis arvannu.

Lähden vessaan. Tupaten täysi tanssilattia on suoraan käymälöiden edessä. Pujottelen tanssivien parien välistä tehden itsekin melkoisia lanneliikkeitä väistellessäni heitä. Täällä porukka tosiaan tanssii, ei vain nojaile toisiinsa.

Palatessani E huitoo laseja keräävälle plokkarille. Tämä tuo seuraavan kierroksen pöytään. Hetkinen, eivät pyytäneet rahaa, ihmettelen. – Tää on ollu mun kantapaikka jo nelejäkymmentä vuotta, E kertoo. – Tietävät, että maksan lähtiessä. Tuntevat kyllä.

– Tiiä sitten, onko se hyvä vai huono asia, E jatkaa hetken päästä.

Äidymme ylistämään kantapaikkuuden autuutta. Ihmisellä pitää olla vakiokapakka, muuten ei elämä ole missään ankkurissa.

– Mutta pitää olla asiallisesti, E painottaa. Nyökkäilen, että juu, ei sovi sekoilla. Kantapaikka on pyhä. Vähän kuin kirkko tai verovirasto.

Teen lähtöä. E kauppaa vielä lohtaan, mutta pahoittelen, että lento takaisin lähtee jo päiväsaikaan huomenna. Tuskin ehditään nähdä sitä ennen uudestaan.

– Nääkö lensit tänne? E hämmästelee. Kerron, että halpalentoyhtiön tarjousliput Helsingistä Ouluun maksoivat vähemmän kuin vakiohintaiset junaliput Turkuun. Siitäpä sitten päsähti mieleen tulla viikonlopuksi käymään.

– On se kyllä, E jupisee. – Ei oo merimiehiä, mutta ei kyllä lentämisessäkään enää ole hohtoa. Nykyään ihmiset on vaan rahtia niissä koneissa. Ku sillejä suolassa.

Teen samanmielisyyttä ilmaisevia äännähdyksiä ja poistun ennen kuin E saa aasinsiltansa pystyyn ja rupeaa taas kauppaamaan kalojaan.

Kävelen kohti Tuiraa. Merikosken voimalaitos pauhaa yölläkin, taukoamatta. Padon portilla möyryävä vaahtoava vesi näyttää kaukaa katsottuna kuin muodostumassa olevalta pilveltä, joka kohtsillään nousee taivaalle.

Pilvitehdas.

På Kroken, Hanko

Tämä ei hyvältä näytä. Lavalle kapuaa punaiseen vinyylihaalariin sonnustautunut karvainen äijä, joka avaa Dinturist-yhtyeen keikan toteamalla, että huomenna on sitten Riston päivä, onnea vaan kaikille Ristoille.

Se jää keikan tasokkaimmaksi välispiikkiläpäksi. Bändi kahlaa rutinoituneesti läpi italodisko-ohjelmistoaan. Mietin ensin, että miten noin isosta miehestä voi lähteä noin hento ääni. Sitten mietin, että tässäkö sitä nyt todellakin rokkipoliisoidaan jossain väsyneessä baarissa Hangossa? Mitä ihmettä oikein teen täällä? Miksen jäänyt På Krokeniin pämppäämään?

På Kroken oli sentään mukava mesta, nyt muistelen kaiholla. Päädyin sinne sattumalta, kun kävellessäni ympäri kevätauringossa kylpevää Hankoa tuli mieleen käväistä vilkaisemassa, näyttääkö Hangonkylän venesatama edelleen samalta kuin 80-luvulla.

Joko ei näytä, tai sitten en enää muista, miltä se silloin näytti, totesin satamaan saavuttuani. Muistin kyllä pitkän metsätien, mutta eikös se ollut silloin vielä hiekkatie? En ollut varma siitäkään. Sen muistin kyllä, että Hangossa oli lapsena aina kiva käydä. Kaupunki hauskoine huviloineen oli tosi nätti, purjeveneet täplittivät ulappaa valkoisellaan, ja hiekkarantaa piisasi loputtomiin. Muistojeni Hangossa aurinko paistoi aina.

Niin tänäänkin, mutta on vielä kylmää. Veneilykausi ei ole alkanut.

Hangonkylässä laituripaikat ammottivat tyhjyyttään, mutta rannan tuntumassa nököttävän pikku mökin ovi kävi silti taajaan. Mikäs kuppila se tämmöinen on, ihmettelin ja astuin sisään. Tosi pieni ravintola, näemmä, totesin sisällä. Tarjoilija toivotti lämpimästi tervetulleeksi ja painotti, että ei ole pakko syödä, juodakin saa. Mitäs, näinkö spurgulta tässä näytetään, tuumailin itsekseni ja vastasin, että kyllähän vähän nälkäkin olisi.

Ahmin saaristolaispöydästä kalaöverit. Kaikki maistui vallan erinomaiselta, niin perinteiset saaristopöperöt kuin sushikin, johon olivat saaneet jännän Japani–saaristo -crossover-tatsin taiottua.

Miksi en jäänyt sinne istuskelemaan sen sijaan että tarvoin takaisin keskustaan, nyt tuskailen. Bändin setti ei tunnu loppuvan koskaan. Lisäksi kuin henkilökohtaisena loukkauksena yleisö on yhtyeestä aivan tohkeissaan. Pub Grönanin tanssilattia on tupaten täynnä naisväkeä, vapaita pöytiäkään ei näy. Tilaan seuraavan oluen ja tuumin että kai se tästä vielä. Työmatkahan tämä tavallaan on. Pitää uhrautua taiteen vuoksi ja suorittaa viileää havainnointia Itämeren baarit -sarjaan, vaikkei meno itseä niin nappaisikaan.

Aina ei voi onnistua. Kotkassakin olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin raahautua kapakkiin asti. Siellä sentään tiesin, minne mennä. Hangon baareista minulla ei etukäteen ollut hajuakaan, mutta olin täysin vakuuttunut, että jokaisesta kaupungista löytyy kyllä yksi viihtyisä kuppila.

Ehkä niitä on Hangossa kesäaikaan paremmin, ken tietää. Tunnetaanhan kaupunki venekansan bilemestana. Tänään tarjonta on kuitenkin vaikuttanut varsin heikolta.

Grönan tuntui vielä ulkopuolella lupaavalta. Paikka on ollut pystyssä 60-luvun alusta asti, porttikonkiin taottu kirjoitus informoi tulijaa. Katselen seinustan näytöllä pyörivää kuvasarjaa Grönanin historiasta. Kapakka näyttää kuvissa paljon persoonallisemmalta kuin nyt. Sisustus on sittemmin vaihdettu peruspubitauhkaan. Krääsää seinille ja loosheja. Viina-aiheisia tekohauskoja kylttejä. Tiedättehän. Näytön galleriakuvissa vilahtava bändikin tuntuu jännittävämmältä kuin nyt lavalla heiluva.

Haluan baarini mieluummin hiukan nuhjuisina kuin menomestoina, kiitos. Tunnustan, lienen räkälähipsteri. Tai no, en minä räkälöistä pidä, mutta. Hmm, miksi hakemaani pitäisi oikein kuvailla? Aitoudeksi? Eniten inhoan väkinäistä rentouden tavoittelua. Tällaista kuin täällä nyt. Pieleen meni.

Vaivun muistelemaan aiempien reissujen mokailuja. Kun housut repesivät Kööpenhaminassa ja paikkasin ne roudarinteipillä. Kun Fred priorisoi halvan matkakaljan kittaamisen koneeseen ehtimistä korkeammalle ja joutui jäämään lentokentälle yöksi. Kun se saksalaistyyppi puri sitä mimmiä Gdanskissa…

Äh, ei tästä nyt tule yhtään mitään. Olen henkisesti ihan muualla kuin täällä. Yltäpäältä hiessä kylpevä Dinturistin laulaja jatkaa oivaltavien välispiikkiensä sarjaa kertomalla, että eivät nämä ole heidän omia biisejään. No shit, Sherlock, tuumin ja lähden hotellille. Päätän huomenna palata På Krokeniin ja kirjoittaakin jutun sieltä.

Aamiaiselle könytessäni törmään ensimmäiseksi Dinturistin laulajaan, joka on juuri kirjautumassa ulos hotellista. Ovat jatkamassa kiertuettaan. Ajatella, mokomalla hikisellä kumihaalaribändillä riittää keikkoja kiertueeksi asti, kun meidän piti loppuaikoinamme käytännössä maksaa siitä, että päästiin jonnekin soittamaan. Maailma on rikki, manaan katkerana.

Kiertelen ympäri Hankoa näpsien kuvia. Taivas on edelleen täysin pilvetön, mutta ihmisiä ei juuri näy. Kuin kevätpäivä neutronipommi-iskun jälkeen. Vierasvenesataman laituripaikkojen sähkötolpat seisovat asennossa valmiina turistien ryntäykseen, mutta on vielä hiljaista. Laiturin päädyn bensapumput on huputettu. Ne näyttävät burkhiin pukeutuneilta, tai postapokalyptisiltä moai-patsailta.

Vatsassa alkaa kurnia, ja talsin takaisin Hangonkylään. Siellä käy ilmi, että På Kroken on sunnuntaisin suljettu. No voihan vittu. Semminkin kun nyt muistan huomanneeni kyllä tästä kertovan lapun jo eilen. Kävelen rantaan kiroilemaan lisää.

Sitten talon päätyovesta astuu sisään äijä. Kas, tuossahan on toinenkin kuppila. Seuraan perässä. Paikka osoittautuu På Krokenin kahvila- ja kalapuotipuoleksi, joka on vielä noin tunnin verran auki. Täältäkin saa ruokaa, tarjolla on lohikeittoa.

Saan lautaselliseni puoleen hintaan, koska padan vähäiseksi ehtynyt sisältö näyttää myyjätädin mukaan niin säälittävältä. Onnistun kuitenkin kauhomaan ihan kunnon annoksen tuhdin rasvaista soppaa. Joka maistuu taivaalliselta. Maistelen hitaasti joka lusikallista, jäystän saaristolaisleipää ja kuuntelen kanta-asiakkaiden höpinää. Äijät vääntävät rannikkoruotsiaan, enkä ymmärrä juuri mitään, paitsi että nuoriso on jälleen syyllinen – ja sen kohdan kun yksi ukoista päättää paasauksensa suomeksi sanoihin siinä olisi kirveellä töitä.

Ryystän kahvit päälle ja uppoan ajattomaan saaristolaistunnelmaan. Täällähän voisi istuskella vaikka koko päivän, myhäilen.

Mutta sitten kello on viisi ja on aika lähteä. Juuri kun alkoi olla kivaa. Laahustan rautatieasemalle, nousen junaan.

Päätän, että ensi kerralla Hangossa menen kyllä suoraan På Krokeniin.

Bo-Bi, Kööpenhamina

– Käyn täällä Bo-Bissa, koska täällä ei tunnu uhkaavalta, musta mies tiskillä kertoo minulle.

Hyytävä sanavalinta juuri sinä iltana. Uhkaavalta? Kööpenhaminassa – tässä vapaan rakkauden ja pössyttelijöiden pääkaupungissa?

Tässä samassa kaupungissa, jossa aiemmin samana päivänä on ammuttu elokuvaohjaaja sananvapaustapahtumassa.

– Täällä on hyvä väreily, vahvistaa mustan herrasmiehen kaveri J keskeyttäen kelailuni. – Enkelini takaa sen.

J ottaa rintataskustaan minimaalisen pienen enkelivauvanuken ja höpisee sen kanssa jotain. – Jep, paikka on hänen suojeluksessaan, J vakuuttaa hetken päästä ja laittaa enkelin takaisin taskuunsa.

– Kukaan ei koskaan rähjää täällä, vaikka oltaisiinkin humalassa, J jatkaa. – Ihmisiin tarttuu paikan hyväntahtoinen henki. Täällä tavataan tuttuja, mutta otetaan tuntemattomatkin ystävinä vastaan.

– Siitä ampumistapauksesta en sano mitään, ennen kuin tiedän, mitä todella tapahtui, J lisää hetken päästä mietteliäänä.

Varmaan ihan viisasta, tuumin. Katselen ympärilleni. Paikka on tupaten täynnä ihmisiä. Vaikea lyödä mitään yhden ihmisryhmän leimaa porukkaan. On taiteilijan näköistä, on vanhoja pariskuntia, on opiskelijan oloisia, on J farkkutakkeineen ja lerpattavine alahuulineen. Hänen yllään leijuu tietty tombombadilmainen iättömyyden tuntu, mutta arvelen hänen olevan noin kuusissakymmenissä.

Olemme onnistuneet raivaamaan tiemme tiskille, jonka yllä roikkuu niin tiivis tupakansavurintama, että sillä voisi eristää rintamamiestalon seinät. Tanskassa alle 40 neliön anniskelupaikoissa saa edelleen tupakoida, ja Bo-Bi on juuri rajan tuntumassa. Suomen baareissa jo lähes vuosikymmenen kestänyt tiukan linjan tupakointikielto on saanut minut unohtamaan, miltä tupakansavu baareissa oikein tuntuu. En pysty enää käsittämään, miten olen aikoinaan kestänyt tällaista saastehyökkäystä harva se ilta.

– Tupakassa on myrkkyjä, J myöntää. – Siksi poltankin vain luomumerkkejä.

Pohdiskelen, paljonko kehkosyövässä kärvistellessä lohduttaa se, että tauti tuli hankittua ilman teollisia lisäaineita. Sarkasmini menee J:ltä täysin ohi.

– Samoin juon vain luomuolutta, hän jatkaa ja kumoaa kurkkuunsa loput Økologisk Thy Pilsner -pullostaan. – On tärkeää, että keho on puhdas, hän selittää, röyhtäisee ja puhaltaa naamalleni pari keuhkollista savua.

J on aikoinaan tullut Tanskaan karkotettuna Tšekkoslovakiasta. – Minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa, joko Amerikka tai Tanska. Valitsin Tanskan.

Ja Tanskassa Kööpenhaminan, ja Köpiksessä Bo-Bin, päättelen. J vahvistaa kuuluvansa kanta-asiakkaisiin. Leppeä mies kuumenee muistellessaan Prahan kevättä ja sen surullista loppua. – Vitun kommarit! hän manaa ja tilaa lisää olutta. Yritän asettua tiskillä sellaiseen asentoon, ettei J ihan heti huomaisi Sharing Is Caring — Karl Marx -paitaani.

Tiskinmutkan toisella puolella Fred jutustelee britin kanssa. Tai britin ja britin… – I’m Cornish! jätkä täsmentää.

Kuten Gdanskissa ja Kotkassakin, tälläkin laidalla Itämerta keskustelu kääntyy melko pian Venäjään sekä Ukrainan sotaan. Suomen ulkopolitiikka herättää hämmennystä. Fred puolustaa Suomen linjaa käytännölliseksi. Mutta toisaalta Nato ja… blaablaablaa.

Itse en jaksa keskittyä tuttua latua suhaavaan Venäjä-jäpätykseen. Kyselen J:ltä Bo-Bin historiasta.

– Tässä on ollut baari lähemmäs sata vuotta, J kertoo. – Alun perin tämä oli merimieskapakka. Rakensivat tietoisesti amerikkalaistyyliseksi baariksi. Kuusikymmentäluvulla baari myytiin ja uusi omistaja nimesi paikan koiriensa mukaan. Mutta itse kapakan puolella hän ei muuttanut mitään.

Sisustuksessa on tosiaan aidon oloinen vanhan ajan tatsi, se ei tunnu halvalta jäljittelyltä. Ruutuliinat pöydissä, koukerokuvioiset tapetit, punaista ja ruskeaa. Ja tilaan nähden valtava tiski. Juu, onhan siinä tiettyä ameriikkatatsia.

J näyttää sytkäriään, jossa on baarin logo, kaksi koiraa. – Toinen on Bo ja toinen Bi, hän kertoo.

Ilta kuluu, Thy-pullo toisensa perään tyhjenee. Siirrymme pöytään. Jutustelun lomassa katselen tiskillä istuvaa tšekkiläiskaunotarta, jolla on Houdová-luokan sääret ja Brežnev-kaliiperin kulmakarvat. Sekä nyt juttukaverinaan harmaahapsinen äijä, joka aiemmin jurotti tiskin päädyssä. Mies peittää näkymäni, vain hiukan neidin säärtä vilahtelee silloin tällöin näkyviin. Äijän ruhon takaa korviini karkailee kikatusta.

Tulevat tänne ja vievät, jupisen itsekseni. Päätän lähteä. Hortoilen kulman ympäri ja päädyn Skarviin, islantilaisbaariin.

Paikka on täysin tyhjä lukuunottamatta färsaarelaisen louhintakoneyrityksen (tms.) jätkiä, joilla on kaikilla samanlaiset — mutta eriväriset — hatut. He tanssivat pitkin tyhjän juottolan seiniä vanhan rock’n’rollin tahdissa. Yksi karkaa hetkeksi tiskille tilatakseen lisää juotavaa, mutta toinen tarttuu hänen muniinsa ja vetää takaisin tanssimaan.

Niin, joku taisi kyllä varoittaa Bo-Bissa, että Skarv on vähän omituinen mesta.

– Olen Färsaarilta, syön valaanlihaa ja valaanrasvaa ja olen ylpeä siitä! yksi tyypeistä julistaa minulle tiskillä. Kysymättä hän jatkaa: – Ei me niitä valaita kato huviksemme tapeta. Yksi valas ruokkii viisi perhettä koko talven. Tulet meille käymään kun satut sinne päin, niin meikä tarjoaa semmoset valaspihvit, että. Ja sitten tanssitaan!

Kuin painottaakseen sanojaan hän ryntää takaisin tanssilattialle. Juon olueni loppuun ja poistun. Bo-Bi on jo kiinni, eikä huvita jatkaa siihen eiliseen juottolaan, joka olisi vielä auki, joten lähden lampsimaan kohti hotellia.

En pääse edes Nørreportin asemalle asti, kun törmään varoitusliiveihin sonnustautuneihin poliiseihin. Tie eteenpäin on suljettu. Lähden kiertämään länteen. Seuraavakin katu on suljettu, ja sitä seuraava.

Risteyksessä poliiseja pällistelee mies kameran kanssa.

– Anteeksi, mitähän täällä oikein on tapahtunut? kysyn häneltä.
– Joku on ammuttu, hän vastaa.
– Taas?
– Taas.

Jatkan matkaa häkeltyneenä. Kaikki kadut pohjoiseen tuntuvat olevan suljettu. Kävelen Østredsparkenille asti ja sen laitaa seuraten pääsen viimein hotellille, ohi poliisisulkujen.

Kotvasen kuluttua hotellihuoneeseen saapuu myös Fred, joka on jäänyt jumiin toiselle laidalle sulkuja. Hän kertoo jutelleensa tiesululla pitkään naispoliisin kanssa, joka oli ollut totaalisen hot konepistoolinsa kanssa, kunnes mimmi oli melko suorasukaisesti vihjaissut, että tässä olis näitä hommiakin kyllä.

Fred lysähtää nojatuoliin ja vakavoituu. – Tänään kaksi ihmiselämää loppui.

Syömme sardiineja ja näkkileipää hiljaisina. Sammumme.

Aamulla selviää, että kolmaskin ihmiselämä oli yöllä päättynyt — nimittäin terrori-iskujen tekijän. Poliisi oli ampunut hänet ilmeisesti niihin aikoihin, kun me sammuimme. Eikä missään kovin kaukana, muutaman korttelin päässä sillan toisella puolella Nørrebrossa.

Lipitämme lähikapakka Funchs Vinstuessa krapulakaljoja ja taivastelemme yön tapahtumia. Viereisen pöydän vanhan pariskunnan mies kommentoi väliin: – Sanoitteko että olitte Hotel Jørgensenissä? Tiesittekös, että muutama vuosi sitten siellä räjähti?

– Se oli tšetšeeniterroristi, joka oli itse väsännyt pommin, mies jatkaa päätellen ilmeistämme, että ei, emme tienneet. – Mutta se laukesi liian aikaisin, hotellihuoneessa. Tyyppi vahingoitti vain itseään.

Juomme oluemme, keräämme laukkumme ja lähdemme.

Lentokoneessa takaisin Suomeen mietin, että on se sentään hienoa, että Kööpenhaminasta edelleen löytyy ainakin yksi mesta, jossa tunnelma ei tunnu uhkaavalta.

Kairo, Kotka

Onkohan tanssilattia radioaktiivinen? Kukaan ei vahingossakaan astu sille, vaan kaikki jököttävät seinustan pöydissä ja vain katselevat bändiä, joka veivaa rhythm & bluesiaan. Ihan hyvin se kulkee, mikäs siinä, kitarasoolot vain ovat jumalattoman pitkiä ja tylsiä.

Ikkunoista hohtavat sataman valot. Laivoja siellä ei näy, ei ole näkynyt enää pitkiin aikoihin. Mutta päin vastoin kuin laivat, ravintola Kairo ei ole nostanut ankkuriaan. Se löytyy samasta paikasta kuin aina ennenkin, Kotkan Satamakadulta.

Pöydissä on valkoiset liinat, sieraimissa tuntuu puutalon tuoksu. Silmät sulkemalla voi kuvitella ravintolan täyteen tupakansavua, äriseviä merimiehiä, ilotyttöjen kujertavaa kikatusta ja nurkkaan pari pahaenteisesti mulkoilevaa hämärämiestä. Tai jotain sellaista — mitäpä minä siitä mitään tietäisin, mitä nyt tarinoita olen kuullut.

Nyt nuo ajat tuntuvat kuitenkin yhtä kaukaisilta muistoilta kuin laivat Kotkan satamassa. Paikallinen kitaristi nousee toisen setin puolivälissä lavalle vierailemaan ja aloittaa oman loputtoman soolonsa. Ei hitto, tätä ei henkilö kyllä kestä. Päätän käydä vilkaisemassa muita baareja ja palata myöhemmin takaisin.

Haahuilen hetken Kotkan satama-alueella, jossa yllätän itseni ihailemasta Mox Mäkelän Yölaiva-teosta. Se on korkealle telineelle nostettu paatti, jonka koko runko on päällystetty vanhojen liikennemerkkien heijastepalasilla. Reunat on koristeltu autojen takavaloilla. Sisältä kuuluu aika ajoin aavemaista musiikkia ja tehosteääniä. Katselen pläjäystä pitkään ja monesta kulmasta. Autojen valojen osuessa siihen vene hehkuu yössä.

Viimein havahdun matkakaljojen loppumiseen. Lähden kohti keskustaa. Kohta löydän itseni Pub Jaakko V:n tiskiltä. Bändi on keräämässä kamojaan, ei aavistusta mitä missasin. No, juon menetetyille kulttuurielämyksille.

Äkkiä viereen ilmestyy nainen, osapuilleen äitini ikäinen, veikkaisin. Kohtsillään hän itse vahvistaa arvioni oikeaksi rupeamalla jupisemaan siitä kuinka en tiedä oikeasta sodasta mitään, koska en ole Karjalasta joutunut lähtemään evakkoon lapsena. Myönnän omakohtaisten sotakokemuksieni olevan niukanlaiset, mutta yritän päteä kertomalla sentään syöneeni mädätettyä haita. Tällä saan hetkeksi pointseja, mutta pian ollaan taas Karjalassa syömässä jäätyneitä punajuuria ja sitä rataa. Tätä jatkuu hyvän kotvan, olen liian kohtelias lähteäkseni ja oluttakin saa lisää turhan kätevästi vain lasia ojentamalla.

Äkkiä viereen ilmestyy nainen, osapuilleen äitini ikäinen, veikkaisin. Kohtsillään hän itse vahvistaa arvioni oikeaksi rupeamalla jupisemaan siitä kuinka en tiedä oikeasta sodasta mitään, koska en ole Karjalasta joutunut lähtemään evakkoon lapsena. Myönnän omakohtaisten sotakokemuksieni olevan niukanlaiset, mutta yritän päteä kertomalla sentään syöneeni mädätettyä haita. Tällä saan hetkeksi pointseja, mutta pian ollaan taas Karjalassa syömässä jäätyneitä punajuuria ja sitä rataa. Tätä jatkuu hyvän kotvan, olen liian kohtelias lähteäkseni ja oluttakin saa lisää turhan kätevästi vain lasia ojentamalla.

Lopulta tädin äidyttyä paasaamaan Ukrainasta uutena Karjalana mainitsen itse asiassa olevani maanpetturisivari ja arvelen Venäjän hyökätessä Suomeen olevani ensimmäisenä karkaamassa pakoon, lällätellen pilkallisesti. Saman tien tämän sanottuani tajuan, ettei se tainnutkaan tulla ulos silleen kepeän itseironisesti, niinku. Tunnelma on hetken jäätävä, mutta jo moneen otteeseen juttuaan luupannut täti päättää vain tyynesti unohtaa koko välikohtauksen ja aloittaa taas alusta karjalaevakkooikeasotablaablaatuksensa. Onneksi valomerkki viimein katkaisee loputtoman paasauksen, ja saan riuhtaistua itseni ylös baarijakkaralta, ulos viimaiseen yöhön.

Tympii. Ei tämä nyt oikein suju. Ei hotsita mennä takaisin Kairoon (eipä se olisi ollut aukikaan, myöhemmin selviää), joten kipaisen pizzan mukaani ja palaan hotellille. Hämmästelen Ennustaja-tv:n mainoksia (joissa enkelien ja tarot-korttien seassa mystisenä voimana luetellaan myös kvanttifysiikka), kunnes nukahdan.

Hemmetti, ei olisi pitänyt ottaa niitä iltapäivätorkkuja, kiroan seuraavana iltana Kairoon kavuttuani. Tämäniltainen bändi kuulostaa paljon eilistä pirteämmältä. Veivaavat bluegrassia reippaalla tatsilla. Yleisöäkin on paljon enemmän, valtaosa pöydistä täynnä. Mutta nelituntisiksi repsahtaneiden torkkujeni takia olen myöhässä: menossa on jo encore. Kuulen vain yhden biisin Jussi Syren & The Groundbreakersilta. Meininki kuitenkin vakuuttaa heti. Täytyypä tutustua.

Keikan loputtua siirryn sivubaarin tiskille jurottelemaan. Koko ravintola näyttää tyhjenevän. Niin se usein menee, kertoo baarimikko, ihmiset tulevat katsomaan shown ja lähtevät sitten. Paikkaa pidetään yleisön mukaan auki. Hän yrittää vielä houkutella ihmisiä jäämään laittamalla karaokemasiinaan hittejä soimaan, mutta ketään ei tunnu karaoke kiinnostavan. Pian havaitsen olevani baarin ainoa asiakas.

Tuijottelen tiskiä ja mieleen muistuu edesmenneen isäukon tarina siitä, kuinka hän Kotkan Kairossa baaritiskiä rakennellessaan tapasi Juha Vainion. Tarinassa Junnu kolistelee portaita ravintolaan kilisevä muovikassi kummassakin kädessä, kaatuu lattialle rähmälleen ja sammuu. Isä ja työkaverinsa nostavat miehen sohvalle nukkumaan ja jatkavat sitten baaritiskin nikkarointia.

Tuntia–paria myöhemmin Junnu herää ja ensimmäinen asia, joka hänen silmiinsä osuu, on lähes valmis baaritiski. — Jumalauta miten hieno! Mäkin haluan tollasen! hän julistaa. Niin sitä sitten päädytään ryyppäämään Juha Vainion kanssa ja myöhemmin rakentamaan hänelle baaritiski kotiin.

Kyselen Kairon työntekijöiltä, voisiko tarina olla totta. (Ukon tarinat kun kannatti yleensä nauttia roimahkon suola-annoksen kera.) Miksei, vahvistavat, 60-luvun lopullahan Junnu vielä joi, mutta tämä nimenomainen tiski se ei voinut olla, vanhempi työntekijä lisää. Sivubaarin alue oli niihin aikoihin vielä terassia. Lisäksi kyseinen tiski on uusittu 2000-luvulla, kertoo nuorempi. Kyseessä on täytynyt olla pääsalin baaritiski. Vanhempi työntekijä valittelee, ettei tiedä, onko se uusittu 60-luvun lopulla, hän kun on ollut talossa vain 40 vuotta.

Laskevat kassaa, siivoavat vessoja. Kaipa sitä täytyy ruveta tekemään lähtöä, päättelen. Käyn vielä vilkaisemassa salin tiskiä. Pelkistetympi kuin sivubaarissa, kulmikkaan 70-lukulaiselta näyttää. Hmm, ken tietää. Ukko kyllä suosi tuommoista aikanaan modernia tyyliä, että sikäli… mutta toisaalta saattaahan se olla vain kerrottaessa kasvanut tarinakin.

Toteamme baarihenkilökunnan kanssa, että tarinoita tarvitaan, ovat ne sitten totta tai eivät.

Jatkan neljään asti auki olevaan karaokehelvettiin. Kairo jää satamaan valvomaan yötä, upoten omaan tarinaansa.

Seuraavana päivänä bussissa matkalla kotiin Kotkan poikii ilman siipii alkaa soida päässä, eikä ihan hevillä lopukaan.

Duszek, Gdansk

– Ei Gdanskista löydy toista tällaista paikkaa, miekkonen sanoo. – Eikä kyllä Gdyniastakaan, saati Sopotista, hän lisää hetken mietittyään.

Liekö koko Itämerellä vastaavaa, mietin. Katselen pikkuiseen kulmabaariin ahtautuneita juhlijoita, jotka halailevat toisiaan. Pianon luona renkutellaan kitaraa ja viritellään yhteislaulua. Ympäri kapakkaa kiertää adressi, johon ihmiset raapustelevat nimiään. On Duszekin viimeinen aukioloilta.

Mekin luonnollisesti allekirjoitamme vetoomuksen, jossa ilmeisesti vaaditaan kiinteistön omistajia jatkamaan kapakanpitoa Duszekin tiloissa ja ennen kaikkea säilyttämään paikan omaleimainen tunnelma.

Ehdotan adressin puuhanaiselle D:lle myös vaatimusten maalaamista jättimäiselle vaneriplakaatille, yleislakon käynnistämistä sekä Lech Wałęsaa pitämään puhetta baarin terassille. Lupaan myös, että jos Duszek menetetään, Suomi liittyy Venäjään. Sen pitäisi säikäyttää kenet tahansa.

– Juhuu! nainen innostuu. Illan tummutessa hänen kiljahduksiaan alkaa kajahdella tavan takaa eri puolilta Duszekin sokkeloisia katakombeja.

– Laitanko tähän ammatiksi työtön? A pohtii vetoomuslomaketta täyttäessään. Toimitusta hänen takanaan seuraava D neuvoo, että siihen kirjoitetaan artisti. Niin, tosiaan. Artistejahan tässä loppujen lopuksi ollaan, kun oikein sieluun katsotaan. Tai ainakin haluttaisiin olla.

– Duszek on aina ollut taiteilijoiden paikka, hän jatkaa. – Tällaista rennon kulturellia kohtauspaikkaa tämä kaupunki tarvitsee.

Duszekista tosiaan puuttuu takakireän cooliuden tavoittelu tai pönöttävä elitismi. Silti yläkerran pianoa pimputtelemaan pistäytynyt tyyppi saattaa olla kuuluisa konserttipianisti. Pöydässä voit törmätä toiseen kirjailijan urasta haaveilevaan ihmiseen Euroopan toiselta laidalta. Paikassa leijuu boheemiuden henki, jota ei toimiteta helposti mieleenjäävällä brändinimellä varustetuissa pulloissa.

Taiteilijoita Suomesta.

Hiukan myöhemmin A:n yhyttää portaissa pukumies, joka esittäytyy paikalliseksi tapahtumanjärjestäjäksi.  – Olit kuulemma taiteilija Suomesta. Kiinnostaisiko sinua tehdä juliste meidän festivaalille? hän utelee. A pahoittelee, ettei ole oikeastaan kovin kokenut julisteiden suunnittelussa. Tapahtumanjärjestäjä kiittää rehellisyydestä. Myöhemmin A tulee hiukan katumapäälle –  olisiko sittenkin pitänyt tarttua hetkeen?

Paikka on niin täyteen tungettu, että löydämme itsemme istumasta alakerran sivukäytävän penkiltä. Baarin nykyisiin omistajiin kuuluva vanhempi rouva J äkkää meidät sieltä ja vaatimalla vaatii, että kipuamme yläkertaan. Jotenkin onnistumme puskemaan itsemme tiskille asti, jossa huomaamme A:n pudonneen joukosta. Jäämme kuitenkin pitämään asemia. Ehkä A vielä raivaa tien eturintamaan.

Musiikki on vaihtunut katusoittoviulistin taustanauhan päälle tulkitsemiksi poppihiteiksi. Uukakkosta, policea, metallicaa ja sitä rataa. Hyvinhän jätkä vetelee, mutta pirun kovaa. Kun Scorpionsin Winds of Change alkaa vinkua yössä, alkaa tuskan hiki nousta otsalleni. Tiskillä ihmismassa on niin tiivis, että heilun tahtomattani vihaamani hard rock -balladin mukana. Jotain rajaa! Pian se varmaan rupeaa tuuttaamaan CMX:ää. Päätämme jatkaa seuraavaan kapakkaan. A löytyy terassilta tupakalta. Hän jättää jatkot väliin ja lähtee kämpille uinumaan.

Paria tuntia myöhemmin palaamme takaisin Duszekiin. Iloinen juhuu!-huuto tervehtii meitä sateiselta terassilta.  – Suomen ei nyt tarvitsekaan hyökätä Venäjälle, D kertoo. Sepäs juttu eskaloituikin nopeasti, mietin. Mutta ilmeisesti nimien keruu ylitti odotukset ja jonkinlainen suunnitelma jatkosta on jo kehkeytymässä.

Sisällä populaatio on harventunut siedettävälle tasolle. Kello alkaa lähetä kolmea, mutta J sen kun kippaa lisää kaljaa juhlijoille. Toissailtana hän aneli jo keskiyön korvilla, että ihmiset lähtisivät koteihinsa ja päästäisivät hänet nukkumaan. Nyt uupumuksesta ei näy merkkiäkään.

W, oopperatenori sekä Duszekin kanta-asiakas, ottaa pianon haltuunsa. Hän soittelee pitkän, sulavan potpurin pop- ja klassisen musiikin hittejä ja luikauttaa sekaan välillä aarian, pari. Asiakaskunta laulaa melodioita mukana kaikissa tyylilajeissa. Täällä päin näköjään aariatkin käyvät yhteislaulumusiikiksi.

Myhäilen ukrainalaisen dunkel-pullollisen kanssa pöydän äärellä ja ihailen baarin hiukan ränsistyneitä mutta kekseliäitä ornamentteja. Joulukoristeita kyttää katonrajasta vuohenpää, ja alakertaan vievien portaiden ylle on maalattu jättimäinen Švejk polttamassa piippua. Savusta muodostuu hyväntuulinen haamu. Joku kertoi aiemmin, että tuota Švejkin piipusta leijuvaa olentoa paikan nimi tarkoittaa.

– Miksi niin surullisena? kysyy tupakalta palaava nuori nainen M, joka on pianoa soittavan W:n tytär.

Yritän selittää, että onhan tämä nyt vähän haikeaa ja semmoista, mutta M ei moista lähestymistapaa arvosta. – Nimesi on Japi, joten sinun pitäisi olla häpi. Yritän tempaista riemukkaan virneen naamalleni ja kolmas yritys viimein kelpaa M:lle.

Alamme kuitenkin tehdä lähtöä, ties monesko röpötysilta alkaa jo tuntua keski-ikäisten äijien luissa. M halaa meidät läpi ja J kyselee, tulemmeko huomenna uudestaan. Yritän kiinnittää pianoa edelleen takovan W:n huomion, mutta turhaan.

– Taiteilijat ovat taiteilijoita, D hymähtää ovenpielessä. – Minun pitäisi tietää, olin naimisissa sellaisen kanssa.

Toivotamme hänelle dobranoscit ja lähdemme kävelemään kohti kämppäämme. Gdanskin kadut kiiltelevät sateen jäljiltä. Talojen katot hukkuvat pimeyteen. Massansa kadottaneet julkisivut näyttävät katuvalojen loisteessa ihan ekspressionistisen mykkäleffan lavasteilta.

Mallailemme taidekuvia yövalaistuksessa kylpevästä Pyhän Marian katedraalista, kun äkkiä L havahtuu: – Huomenna uudestaan? Eikös me juhlittukaan tänään Duszekin sulkemista?

Kyllä ja ei, tulkitsemme. Eräs aikakausi päättyi, uusi alkoi.

Otetaanpa sille tuopillinen.

Three Beers, Turku

Trebari. Hitto. Olen vieläkin Trebarissa.

Tuijotan huojuskellen seinäkirjoitusten viidakkoa, josta tunnistan omankin käsialani vuosien takaa. Mitä haluat joulupukilta? -ketjuun olen näemmä kirjoittanut makkaraperunat. Pyyntö vaikuttaa hyvin vilpittömältä: se on raapustettu erittäin huolellisesti, keskittymiskyvyn äärirajoilla.

Toisin kuin jonkun toisen toive uudesta perseestä (koska vanhaan on kuulemma kulunut reikä), tai vastaus siihen: isommat nyrkit että voin hoonata sun uuden perseen. Näiden kirjoittajilla on selvästikin ollut vielä jokunen tuoppi matkaa elämän todellisten perustarpeiden sisäistämiseen.

Mistä puheenollen, eipä sitä naista ole näkynyt. Tai vaikea sanoa  –  pitäisi kai ensin muistaa, miltä se näytti. No mutta, kysyn tiskiltä. Eipäs kun en. Enpä taida muistaa hänen nimeäänkään.

Lienee parempi keskittyä sellaisten asioiden kyselemiseen, jotka pysyvät mielessä. Pian havaitsen istuvani tiskillä uuden tuopin kanssa. Puoliksi juotu edellinen on sen vieressä.

Niistä Trebarin vessan seinäkirjoituksista joku Turun yliopistolla selvinä hetkinään heilunut kanta-asiakas teki tutkielman jokunen vuosi sitten. Ei, ei kun gradun. No jonkun semmoisen yliopistohommelin. Harmi vain, että suurin osa pikkularunoelmista oli paperiin lainattu ihan päin honkia. Kyllä harmitti. Ei saa taiteilija kiitosta tässä maailmassa.

Trebarin tiskillä syntyi myös moni Multimediakonsultit-orkesterin sanoitus vuosikymmen sitten. Niihin aikoihin asuin ihan kulman takana, Nummenmäellä.

Ei sillä, etteikö silläkin matkalla onnistuisi eksymään. Erään valomerkkipitoisen illan jälkeen löysin itseni jostain Ylioppilaskylän loputtomista sokkeloista ihmettelemästä, missä hiton välissä ne ovat jyränneet kaikki puutalot Nummenpakaltakin. Onneksi tuttu taksikuski sattui ajamaan ohi ja heitti kotiin.

Toisella kertaa en eksynyt. Kävelin päättäväisesti pitkin aamuöistä Vanhaa Hämeentietä, kotini sijainti selkeästi mieleni tutkakuvassa sykkien. Mikään ei kääntäisi minua harhapoluille. Eikä kääntänytkään, ei esimerkiksi nukahtaminen kesken kävelemisen. Jatkoin matkaa vielä hyvän matkaa sammumisen jälkeen, kunnes havahduin siihen, kun yritin ronklata ulko-oven lukkoa auki.

Jonkun täysin tuntemattoman ulko-oven. Mutta aukesi se silti, kun asukas tölmähti ulos ihmettelemään, mitä ovella oikein kolisteltiin ja öristiin aamuyöstä. Lampsin pois mutisten anteeksipyyntöjä – viistoon kadun yli ja pikkutietä parikymmentä metriä sinne, missä oma kotini sijaitsi. Pidän tätä edelleen olosuhteisiin nähden huippuluokan suunnistussuorituksena.

Harva poikkeaa Three Beersiin vahingossa  – ellei sitten ole eksynyt Ylioppilaskylään, mikä on mahdollista selvin päinkin. Legendan mukaan tähän opiskelijoille pyhitettyyn Turun kaupunginosaan haettiin vaikutteita DDR:n yhteisöllisestä kaupunkisuunnittelusta. Näkemässäni 70-luvun alun valokuvassa pirteän väristen modernien talojen reunustaman vehreän pihan uima-altaalla polski iloisia lapsia. Hyvinvoivat, tyylikkäästi pukeutuneet, valveutuneet vanhemmat istuksivat altaan reunustan penkeillä keskustellen päivänpolttavista aiheista, kuten Turun raitiotieliikenteen loistokkaasta tulevaisuudesta.

Kyseinen allas on nyttemmin täytetty ja talojen maali halkeillut, mutta vehreää niillä paikkein on kesäisin vieläkin. Miksei yhteisöllistäkin: Trebarin terassi sijaitsee nimittäin entisen uima-altaan päällä, pensasaidan ja puiden katveessa. Voin hyvin kuvitella, kuinka päiväkausia rappu 13 B:tä etsinyt, Euklideen geometriaa halveksivan rakennussijoittelun näännyttämä satunnainen kävijä purskahtaa ilon kyyneliin nähdessään sivistyksen merkkejä: olutta! Ei enää hulluutta huutavia värejä, vaan turvallisen ruskeaa olutta. Ei yhteisöllisyyttä, vain pöydissään kaljojaan lipittäviä harmaita ihmisiä; olutta. Pelastus.

Hän kapuaa alas portaita Three Beersiin, eikä hänestä kuulla enää koskaan. Ehkä yksinäinen seinäkirjoitus vessan nurkassa merkitsee hänet hetkeksi ihmiskunnan ikuisen voittokulun harvemmin mainituksi sankariksi, mutta muutaman vuoden kuluttua sekin on kulunut pois.

Jopas tiskijukka erikoista musaa äityi soittelemaan. Hetkinen, tämähän onkin livekamaa. Ilmankos. Selittää samalla myös sen, että dj istuu tiskillä. Näin tarkemmin ajatellen hänen settinsä taisikin olla jo eilen. Kertoo duon olevan nimeltään Jani ja Kasper. Soittelevat bluegrassia, Hiski Salomaata, jopa gospelia. Asiaan on perehdytty pieteetillä.

Jostain syystä mieleen päsähtää ajatus duosta nimeltä Jeesus ja Antikristus, joka soittelisi vuoron perään gospelia ja black metalia akustisesti. Biisit alustettaisiin trubaduurihengessä omakohtaisilla taustatarinoilla.  – Tää biisi kertoo siitä kun mä vetelin vinkkuu ku vettä. – Tää biisi on tehty sellasessa elämänvaiheessa, kun mä nostatin taisteluun kaikki jumalanvastaiset voimat. – Tää on tämmönen rakkauslaulu.

Hihittelemme ideaa dj:n kanssa. Ilta kuluu. Ylistämme Jania ja Kasperia keikan jälkeen. Ottavat kehuryöpyn tyynesti, joskin hitusen hämmentyneesti vastaan. Aikamme paasattuamme toinen duon jäsen esittelee minut ja dj:n artistikumppanilleen: – Tässä ovat Multimediakonsultit-yhtyeen kitaristi Riku Ahlsten ja laulaja Jarmo Lundgren.

Näin. Kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei ketään. Ilmankos tyypin naama tuntui niin tutulta. Soitteli aikoinaan myös Neva-merkkisessä progeorkesterissa, hän kertoo. Niin niin, aivan. Poistun vessaan. Tuijotan seinäkirjoituksia. Löydän toisenkin oman tekstin. Palaan tiskille.

Tummuu. Sumenee. Äänet irtoavat merkityksistään.

Trebari. Hitto. Olen vieläkin Trebarissa.

© Komitea 2019. Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa, Twitterissä ja Mastodontissa!