Avainsana: inari

Retki Nellimiin sekä sumua Kaunispäällä

Ruska, schmuska.

Sunnuntaina Urho Kekkosen kansallispuiston kepeimmän reitin, eli Aurorapolun läpi käppäillessäni havaitsin Lapin syksyisen väriloiston jo hiipuneen näin pohjoisessa. Lehdettömiä koivuja törrötteli rankoina vihreän havupuumassan seassa.

Oli silti jännää tallustella viimevuotinen talvimaisemapolku nyt syysnäkymillä koristeltuna. Ihailtavaa riitti kyllä niukemmallakin ruska-annoksella.

Puunrunkojen harmauden keskellä yksinäinen, täydessä oranssien lehtien loistossa seissyt koivu näytti kuin tuleen tuikatulta. Kelohonkien vänkyrät viehättivät, ne vaikuttivat ulkosaariston käkkärämäntyjen jättiläisserkuilta. Taustalla Luttojoen peilikirkas vesi solisi iloisesti.

Aurorapolku.
Riitettä sunnuntaina päivällä. Suli pois päivän mittaan.
Luttojoki.

Saariselällä pääsee luontoon niin vähin ponnistuksin, että se onnistuu minunkin kaltaiselta liikunnalliselta ihmisrauniolta.

Kevyimpien reittien kutsuminen poluiksi on kyllä vähän… runollista. Väylät ovat leveitä ja tasaisia kuin lapsuuteni maaseutuhiekkatiet. Nousuja ja laskuja luonnollisesti on, ollaanhan sentään tunturimaastossa.

Jaa että miksikö höpisen yksikössä? No, kas kun minun tarpoessani 2,1 kilometrin mikrovaelluksellani Anna makasi sillä välin Tunturimajalla sängyssä, korva tulehtuneena. Koko sunnuntai livahti häneltä ohi nukkuessa. Iltasella kaiveltiin esiin Ivalon terveyskeskuksen yhteystietoja, kun peruskorvatipat eivät olleet tehonneet. Anna valitti, että turvotus tuntui vain pahenneen.

Onneksi Tunturimaja-kämppis Pekka lupautui heittämään Annan maanantaina autolla 30 kilometrin matkan Ivaloon. Näpsäistiin herätykset luureihin päälle ja mentiin ajoissa tutimaan.

Lähireitit on selvästi merkattu.

Maanantaina Anna pääsi lääkäriin Ivaloon, korva todettiin siellä ”tosi tyypillisesti tulehtuneeksi” ja jämerämpää korvatippaa määrättiin. Parkkipaikalla Annaa odotellessamme Pekka mietiskeli ääneen, huvittaisikohan meitä käydä samalla kiepaisulla vilkaisemassa vaikkapa Nellimiä, kun nyt liikkeellä oltiin.

Huvittihan meitä. Pian köröttelimme kohti Venäjän rajaa, kunnes saavuimme Inarijärven rannalla nököttelevän pienen kylän raitille.

Veneitä Nellimissä.

Koin jonkinasteisia does not compute- ja syntax error -hetkiä rannan kalastuspaatteja töllistellessäni: ”Me ollaan siis niinku Lapissa, eikö niin? Tää on siis niinku Inarijärvi, eikö niin? Mutta täähän näyttää ihan satamalta saaristossa. Nukahdinko mä tossa matkalla ja ajettiinko me kenties Nauvoon?”

Kun Pekka esitteli meille sataman infopisteen kartasta Inarijäveä totesin, etten ollut ollut täysin väärässä: Inarijärvessä on saaria kuin Saaristomeressä ikään. Nellimin elinkeinoihin kuuluu kalastus siinä kuin poronhoito ja matkailukin.

Tähän asti mielikuvieni Inarijärvi oli ollut valtava, laakea vesialue keskellä erämaata, jossa ei näy ihmissieluakaan – semmoinen, jonka rantahetteikössä vain uikuttaa haikeasti yksinäinen Vesa-Matti Lo kuikka.

Nellimin ortodoksikirkko.
Kolttasaamelaisten hautausmaa kirkon kupeessa.

Nellimin erikoisuuksiin kuuluu ortodoksikirkko, joka rakennettiin 1980-luvulla ja pyhitettiin Trifon Petsamolaiselle. Sotien jälkeen Nellimiin evakoitui nimittäin Petsamosta kolttasaamelaisia. Nykyään kylää kutsutaankin kolmen kulttuurin – inarinsaamelaisten, suomalaisten ja kolttasaamelaisten – kohtaamispaikaksi.

Lähistöltä löytyy myös entisöity uittoränni, jota pitkin kuljetettiin tukkeja Keskimöjärvestä Nellim-järveen 1920- ja 30-lukujen taitteessa. Kävimme sitäkin vilkaisemassa.

Autolla tie tuli aivan Venäjän rajan viereen. Parkkipaikalta uittorännille kävellessä polunvieren puita oli merkitty keltaisilla rajavyöhyke-nauhoilla.

Anna pohtii taiteen tekemisen näköaloja nyky-Venäjällä (kuvassa).
Uittoränni.
Pekka.
Uittorännin mukavuuksiin kuului tulipaikka, maja yöpymistä varten (ei-lämmitettävä)…
… ja tietysti puuterointieriö selfie-kaunistautumiseen.
Sillä välin sadan metrin päässä.

Kiusaus karistaa liberaalin lännen tapainturmelus harteilta ja sännätä rajan yli anomaan poliittista turvapaikkaa Putinilta oli lähes vastustamaton. Saimme kuitenkin rautaisella tahdolla hillittyä äkilliset loikkaushalumme. Lähdimme ajamaan takaisin Saariselälle.

Matkalla Pekka kertoili anekdootteja Inarin seudulta – esimerkiksi kuinka Nellimin bussiasemalla aikoinaan häntä oli tervehditty lämpimästi iskemällä puukko pöytään pystyyn; tai kuinka piskuinen kalastusvälinekauppa Kultaisen tien varrella Ivalossa tahkoo hyviä voittoja venäläisiltä, jotka autot ruokaa täyteen sullottuaan ostavat lopuilla rahoilla uistimia, vieheitä ja virveleitä; tai että Saariselän Kuukkeli-kaupan omistaa Rosa Liksomin veli; tai että…

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. Ennen Kuukkeliin munkkikahveille menoa käväisimme vielä Kaunispäällä – muistattehan, sillä tunturilla, jonne kapusin viime vuonna maisemia katselemaan vain nähdäkseni lumimyräkän lähietäisyydeltä.

Ilmeisesti tuon muassani kirouksen aina Kaunispäälle kiivetessäni. Ei ollut lumimyrskyä, ei, mutta ei laelta maisemia tälläkään kertaa näkynyt.

Kaunispään huippu.
Näkymä alas.
Näköalaton tasanne.
”Viitteks vähä hillitä sen stupengin sauhuttelun kans? Ei tääl nä mittä helvattu!”
”Ai mää vai?”

Suunnitelmamme oli käydä Kaunispään hiihtokeskuksen ravindellissa, mutta se oli kiinni. Ei näköalakuvia, ei kahvia. Mutta vaikea oli tämmöisten neutronipommitettujen maisemien metsästäjien olla katkerana, kun saatiin niskaamme kerrankin oikein kunnon laskeuma.

Ihailimme aikamme silmiähivelevän harmaata sumumassaa ja ajelimme sitten Kaunispään juurelle Kuukkeliin kupillisille.

Tehtävä koodinimeltään Hyökkäys Ivalon terveyskeskukseen todettiin onnistuneesti suoritetuksi.

Takaisin Saariselälle

Ensin ei ollut yhtään kiire ja sitten päsähti päälle kauhea hässäkkä. Kuulostaako jotenkin tutulta?

Tämänkertainen lähtö Saariselälle sisälsi mm. kadonneen matkalaukun metsästystä ympäri Turkua, viime hetken talvikenkäsovitussession sekä pähkäilyä reilua puolta tuntia ennen junan lähtöä, ehtiikö asemalle pyöräillessä vielä Lidliin.

Päätin olla uhraamatta junaan ehtimistä kauppareissun alttarille ja tapasin Annan asemalaiturilla hyvissä ajoin. Olin toki läkähdyksissä kaikesta lähtösählingistä, mutta noin muutoin olemukseni huokui kokeneen maailmanmatkaajan mondääniä charmia. Ellei se sitten ollut alkuillan viileän ilman höyrystämää hikeä.

Luxury.

Tällä kertaa oltiin menossa kimpassa Journalistiliiton Tunturimajalle. Viime vuonna olin yksin reissussa. Silloin onnistuin saapumaan samaan aikaan ensilumen kanssa Inariin. Tänä vuonna olemme kuukautta aiemmin liikkeellä, ruskasesongin jälkimainingeissa.

Yöjunassa Rovaniemelle ooh!-, aah!- ja luxury!-huokauksia raikui jälleen hytistämme ihaillessamme suomalaisen makuuvaunun hotellihuonemaista varustelutasoa verrattuna – sanotaan nyt vaikka noin esimerkinomaisesti – venäläisiin kolmosluokan makuuvaunuihin.

Lämpötila Rovaniemellä oli miinus kymmenen astetta Turkuun verrattuna.
Annan aamiainen.

Hotellifiilis jatkui Rovaniemen aseman buffet-aamiaisella. Söin överit kaikkea. Anna halunnee erikseen mainita, että kahvi oli siellä hyvää.

Puhvettiahminnan jälkeen toimin järkevästi, loogisesti ja suunnitelmallisesti lähtemällä paikalliseen Lidliin nyt hoitamaan Saariselkä-viikon ruokaostokset. Aikaa bussin lähtöön kun tuntui olevan puoli ikuisuus.

Takaisin Rovaniemen Teollisuuskylän Lidlistä talsiessani aloin hahmottaa, että tässähän saattaa tulla jopa kiire. Vaihtelin järjettömän painavaa kassia kädestä toiseen ja töpöttelin kiivaammin kohti asemaa. Kirosin, että pitikin mättää sitä aamiaista napaan niin jumalattomasti. Burp. Lääh. Ääh.

Melkein ehdin. Bussi lähti nenäni edestä juuri, kun saavuin aseman pihaan. Anna oli viestitellyt yrittäneensä kuikuilla saapumistani, muttei minua ollut nähnyt. (Minä taas en ollut huomannut viestejä.) Peli ei ollut kuitenkaan vielä menetetty. Ravasin kuudensadan metrin lisätaipaleen Rovaniemen linja-autoasemalla ja kapusin autoon, joka seisoo siellä rautatieasemalta tultuaan parikymmentä minuuttia. Höyrysin taas hikeä.

Bussimatkalla Saariselälle maisema näytti vielä varsin ruskaiselta. Pitääkö tässä nyt ruveta kiittämään ilmastonmuutosta, että saatiin väriloistoa ihailtavaksemme näin virallisen sesongin ulkopuolellakin?

Saariselällä söimme, saunoimme ja simahdimme. Katsotaan huomenna, jaksammeko tarpoa jonnekin luonnon armoille, vai menemmekö vain lähimpään karaokebaariin (n. 200 metrin päässä) hoilaamaan itsemme tärviölle.

Anna ja tumppikukkaro.

Turku – Rovaniemi – Saariselkä

Sataa tihutti, kun juoksin Turun rautatieasemalle. Manasin sekä lokakuun puolivälin tympeää säätä että itseaiheutettua kiirettä. Piti sittenkin juosta junaan, vaikka kämppäni sijaitsee aivan aseman vieressä. Mutta siksipä sitä tulikin matkaan lähtö jätettyä viime tinkaan. ”Sadan metrin päähän ehtii aina, otanpa vielä kupillisen kahvia…”

Pro Tip! Kyllä sadankin metrin talsimiseen muutama minuutti menee. Onneksi asemalla nökötteli vain Rovaniemen-juna, joten sen etsimiseen ei tuhrautunut enää aikaa. Loikkasin makuuvaunuun ja metsästin oman hyttini.

Ovi oli lukossa. Kaikkien muiden hyttien ovet olivat auki, vain minun oli kiinni. Kysäisin naapurihytin tytöltä, miten sisään oli oikein tarkoitus päästä. ”Yleensä on avainkortti ovessa. Jos ei ole, toinen matkustaja on sisällä. Koputtele oveen.”

Koputtelin. Jyskytin. Rynkytin. Ja hymyilin väkinäisesti ohikulkijoille, joita väistelin kimpsut ja kampsut edelleen niskassani, koko käytävän tukkien.

”Se varmaan nukkuu”, huikkasi naapurihytin tyttö.

”Aika sikeästi”, murahdin ja istahdin yläkerroksen portaille odottamaan konduktööriä.

Hiukan Liedon jälkeen konduktööri saapui ja avasi oven. Sisältä ei löytynyt sikeästi kuorsaavaa kanssamatkustajaa: toinen hytin avainkorteista vain puuttui. Konduktööri lupasi tuoda uuden tilalle. Hän sälytti syyn siivoojan niskoille ja lähti jatkamaan lippujen tarkastamista. Lykkäsin laukkuni säilytyshyllylle ja rojahdin alapedille.

Sänky oli pehmeä, lakanatkin valmiina. Luxury! (Venäjän junissa piti aina itse sijata vuode.) Juna kiihdytteli kohti Forssaa, huomattavan vähäisesti heiluen. Luxury! (Venäjällä vaunu keikkui välillä kuin paatti myrskyssä.) Sähköpistokkeita oli ylenpalttisesti. Luxury! (Venäjän junavaunuissa niitä oli jokunen siellä täällä.) Vettäkin oli VR matkustajalle varannut pienen pullollisen. Luxury! Kiskojen kolke oli vain vienon unettavaa; Lappiin matkustavaisten suksille oli hytissä varattu oma teline; kiinteä herätyskello löytyi sängynpäädystä; makuuvaunu oli varustettu suihkulla. Luxury! LUXURY!!! L.U.X.U.R.Y!!!1!11!!!!!

Makoilin ja taivastelin, mitä kaikkea sitä Suomessa junalla matkustaessaan ottaakaan itsestäänselvyyksinä. Suksitelineen kyltti hymyilytti erityisesti. En ollut itse aikeissa hiihdellä Lapissa, mutta lapun symboli tuntui huokuvan pohjoismaisen viileää, avuliasta informatiivisuutta.

Olin toki matkalla talviliikuntavetoiselle Saariselälle Inariin, mutta aikomukseni oli lähinnä laiskotella. No, ehkä sinne Urho Kekkosen kansallispuistoon pitää mennä vähän vilkaisemaan, tuumin. Jos ei sada.

Matkani osui typerästi sesonkien väliin. Ruska oli jo ohi, mutta talvisesonki vasta tulossa. Jos Turussa sataa tihuutti, mitenkähän viheliäinen keli Lapissa olisi? Sadetta vaakasuoraan sysimustassa pimeydessä?

Mutta minkäs teki. Ammattiliittoni myöntämä virkistysstipendi edellytti, että se käytettiin sesonkien ulkopuolella. Sinänsä ihan sama minulle. En ollut koskaan ollut Lapissa, jos käyntiä Kemissä lapsena ei laskettu. Lapin tuntureita, vaaroja, jänkhää ja semmoisia en ollut koskaan nähnyt.

Matka sujui köllötellen, Netflixiä töllötellen. Jossain vaiheessa nukahdin. Heräsin hetkeksi junan seisoessa Tampereella ja vajosin sitten taas uneen.

Aamupäivällä kömmin suihkuun, jossa lämpimän veden loitsiminen ei onnistunut millään ilveellä. (Olisi varmaan pitänyt tulla aamutoimille aamuaikaan kuumaa vettä saadakseen.) Kun nyt kuitenkin olin jo ilkosillani suihkun alla, tyydyin karjumaan jääkylmän veden viiltävässä hyväilyssä.

Rovaniemessä oli juuri sen verran aikaa, että ehdin kävellä ruokakaupan kautta bussiin Saariselälle. Vielä kolme ja puoli tuntia jököttelyä, ennen kuin oltaisiin perillä. Nukahdin melko pian bussin hytkyntään. Heräsin joskus Sodankylän jälkeen ja ihmettelin omituista häiriötä ikkunan takana. Vähän kuin lasin takaisen todellisuuden maisemalähetyksessä olisi ollut lumisadetta.

Sitten tajusin, että se totta vieköön oli lumisadetta. Hyvät hyssykät! Voisiko olla mahdollista, että…

Kyllä. Perillä kävi ilmi, että Saariselälle oli jo tullut talvi.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon