Avainsana: kurkkulaulu

Laukkahevin lähteillä Mongoliassa

Hyppää reissun alkuun tästä.

Tässä pieni videotaltiointi siltä sattumalta näkemältämme mongolialaiselta kurkkulaulukeikalta, jonka ohimennen mainitsin toukokuussa. Biisi kertoo luonnollisesti Tšingis-kaanista.

Möllötystä ja mölinää, jollotusta ja ulinaa

Pari viimeistä päivää Ulan Batorissa meni uupuneen möllöttelyn merkeissä. Oli tarkoitus käydä vielä ainakin modernin taiteen museossa, mutta väliin se jäi lopulta kahvilajumituksemme karattua lapasesta.

Perjantaina onnistuttiin sentään kuulemaan paikallista nuorisomusiikkia aro-oppaidemme vinkattua Gandan Live Housen bändi-illasta. Vihdoinkin pääsisimme keikalle reissulla, iloitsin, mutta toivoin samalla itsekseni, ettei kovin moni yhtyeistä olisi jotain hemmetin metallia.

Mitä mittä, kaikki illan kuusi esiintyjää veivasivat tietysti heviä. Taso vaihteli, mutta soitto kulki. Soundit olivat kyllä aika hirveät, vaikka paikan äänentoistolaitteistossa ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Veikkailimme, oliko miksaaja tehnyt oharit. Ehkä homman oli sitten joutunut hoitamaan joku satunnainen tyyppi, joka suunnilleen erotti panorointipotikan eq-säätimestä.

Tämä yhtye oli mahdollisesti Growl of Clown. Ainakin näillä oli parhaat örinät.

Kotona lännessä mongolialaisista kurkkulauluhevibändeistä tunnetaan lähinnä The HU, mutta kyllä vakuuttavaa örinää näytti Ulan Batorissa irtoavan laulajalta kuin laulajalta. Täytyy sanoa, että tylsempikin pomppuhevi muuttuu kyllä monta astetta kiinnostavammaksi, kun solisti mörisee ja ulisee sahaamisen päälle kuin mikäkin savuhormi syysmyrskyssä. Muissa huomioissa totesimme, että laukkakomppi tuntuu huomattavan luontevalta rytmitysratkaisulta juuri nimenomaan mongolialaisessa heavy rockissa.

Samassa pöydässä kanssamme istui pari sälliä polttelemassa vesipiippua. Jäätä rikkoakseen Anna kaivoi esiin aroreissulla voittamansa nilkkaluut, ja kävi ilmi niiden käyvän myös arpakuutioiksi juomapeliin. Säännöt eivät oikein auenneet, mutta liekö moisilla yksityiskohdilla niin väliä, kun Anna voitti joka tapauksessa jätkiltä olutta luita heittelemällä.

Bändit nähtyämme olimme vielä jatkamasssa illanviettoa, mutta baari-ilta katkesikin puolitiehen. Kaikki paikat näyttivät menneen yllättäen kiinni samaan aikaan. Ihmettelimme Republik-juottolan edessä jokusenkin tovin Google Mapsin paikalle antaman aukioloajan ja baarin ikkunoiden valottomuuden välistä epäsynkkaa. Kävimme vielä toteamassa kadun toisellakin puolella olevan baarin kännykkätietojen vastaisesti sulkeneen, kunnes nöyrryimme kysymään ohikulkijoilta, mistä oli oikein kyse.

Meille kerrottiin, että vuorokausi oli vaihtunut Äitien ja lasten päivän puolelle. Alkoholia ei myytäisi missään kuin vasta seuraavana päivänä. Mikäs siinä sitten, päät nöyrästi tyynyyn ja kuorsausta eetteriin.

Lauantai oli ainoa päivä koko Ulan Batorin aikanamme, kun ruuhka hellitti. Hostellimme viereinen, siihen asti aina tukossa ollut kaupungin pääväylä oli nyt kokonaan suljettu autoilta. Neljä kaistaa otti haltuunsa kaistapäisnä kirmaillut kakaroiden hyöky. Ilmapalloja oli paikat väärällään, tenavat temmelsivät vemputtimissa ja lastenlauluja soi joka paikassa.

Myös siinä intialaisessa ravintolassa, jossa kävimme syömässä. Siellä oli ilmeisesti päätetty ajaa aikuisväestö hulluuden partaalle toistamalla samaa kappaletta tauotta koko juhlapäivän. Jollotus soi vieläkin päässäni. No, ruoka oli kuitenkin hyvää (ja paikka kasvisystävällinen).

Oli lopulta ihan hyvä, että perjantainen pämppäämisemme päättyi ennen aikojaan. Lauantaina saimme niin shoppailtua kaikenlaista kotiintuotavaa (tyrnituotteet ovat Mongoliassa sikahalpoja, vink vink) kuin ostettua Kiinan sisäiset junaliputkin. Se oli ihan riittävän haastavaa jo puolihatarassa olotilassa, tiedä minkälainen eeppinen taistelu siitä olisi muodostunut kokovartalokrapulassa.

Sunnuntaina heräsimme sankarillisesti ennen kuutta aamulla, huristelimme Golden Gobin tarjoamassa kyydissä asemalle ja nousimme Jiningin-junaan.

Kiinassa on luvassa aiempaa vaativampaa säätöä paikallisten kännykkäliittymien kanssa, joten blogikin saattaa ottaa muutaman päivän tauon julkaisutahdissa. Katsotaan, miten selviämme SIM-korttien ostelusta, rekisteröitymisistä, kiinalaisten puhelinverkkotaajuuksien omituisuuksista ja muista nykykommunikaation hetteiköistä.

Niin ja tietysti itse Kiinan rajasta; liekö se samanlainen koettelemus kuin viisumihakemuskin?

Pitäisikö piilottaa pressikortti kenkään?

Matka Mongolian sydämeen

Viime sunnuntaiaamuna pakkauduimme minibussiin ja lähdimme köröttelemään kohti aroja. Niitä ei Mongoliassa tarvitse kaukaa etsiä. Sen kun taistelee tiensä Ulan Batorin 24/7-ruuhkan läpi esikaupunkialueelle, ja paimentolaiselämän merkkejä alkaa jo näkyä: jurttia, hevoslaumoja nurmitasangoilla, miehiä perinteisissä paimentolaisasuissa.

Opastetun retkemme tähtäimessä oli aivan tietty jurtta, Terbišin perheen kevätasumus Holgodriin amissa. Mukana reissulla oli neljä turistia – Anna, minä, Michael Australiasta ja myöhemmin joukkoon liittynyt Jun Koreasta – sekä saman verran henkilökuntaa Golden Gobista.

Majapaikkamme ensimmäisenä yönä.
Anna sekä oppaamme Mogii ja Idre.
Aurinko nousee Holgodriin amissa.

Terbišeillä oli Hogodriin amissa peräti kaksi jurttaa – yksi itselle ja toinen vieraille. Vielä hetken he asustelisivat niillä sijoilla, mutta pian edessä oli kirjaimellisesti lähtö kesälaitumille. Mukaan otettaisiin kaikki: ihmiset, jurtat, hevoset, lampaat, arkitavarat. Lehmät olivat jo matkalla kesäasumukselle paria kantturaa ja yhtä ilmeisen kiimaista sonnia lukuunottamatta. (Elukka mylvi taukoamatta. Yritin välillä vastailla sille. Se mulkoili minuun hämmentyneenä. Toivottavasti en tullut ehdotelleeksi mitään vallan pöyristyttävää.)

Ihmettelimme kaiken vaivannäön määrää, mutta Idre ja Mogii kertoivat, että jurtan pystyttää parissa tunnissa. Nopeamminkin hommasta selviää, jos on kiire, sanoivat.

Kiire kylläkin loisti poissaolollaan Terbišien elämästä. Päivärutiinit soljuivat tasaisen rauhallisesti. Isäntä paimensi hevosia, emäntä laittoi ruokaa, katsoi penskan perään ja lypsi lehmät. Työtä oli paljon, mutta se hoitui hötkyilemättä.

Isäntämme Hogodriin amissa.
Perheen poika.
Maisemat olivat välillä kuin Avaruusseikkailu 2001:n alusta repäistyjä.
Paikallinen šamaanipylväs. Kuppeihin voi uhrata maitoa, viinaa tai muita arvokkaita asioita.

Isäntäperheen jurtta oli kompaktin kotoisa asumus. Keskellä oli liesi ja reunoilla vuoteet, buddhalaisalttari sekä pari kaappia tavaroille. Oppaamme Mogii ja Idre valistivat meitä asiallisesta käytöksestä jurtassa – kuten että teltan tukipylväiden välistä ei saa kulkea, etteivät perheen energiavirrat rikkoudu; tai että vieraiden on tapana istua seinustalla ikäjärjestyksessä.

Satuin olemaan turistiporukan vanhin, mikä innoitti Michaelin kastamaan minut old maniksi. Kostin nakittamalla nuorisoa ojentelemaan asioita, tarvitsin niitä tai en. Anna vihjaili jotain sen suuntaista, että turha odottaa vastaavan pompottelun menevän läpi enää Suomessa. Nykynuoriso. Ei kunnioitusta. Tavat, perinteet, jupinaa, mutinaa.

Isäntiemme jurtta Hogodriin amissa.
Terbišien hevosia.
Michael ja Anna lepäilevät vierasjurtassa.
Mogii ja Idre lämmittävät.
Kamiinan polttoainetta, eli kuivattua lehmänlantaa. Se ei muuten haissut ollenkaan. Mogii kertoi myös, että lannan polttelu pitää ötökät loitolla.

Anna oli jo etukäteen ottanut selvää Mongolian nomaditapakulttuurista, ja osasimme oikeaoppisesti tuoda lahjoja isännillemme. Golden Gobin henkilökunta oli vielä neuvonut valitsemaan käytännöllisiä lahjoja: käsipyyhkeitä, rusinoita ja saippuaa. (Majapaikkojen lapsille oli varattu karkkia.)

Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä, sekä hiljaisuudesta huumaantuessa (samalla lailla kuin Olhonissa aiemmin).

Elämän määrä yllätti aroilla. Hiiret ja myyrät vipelsivät jaloissa, kaikenlaista ötökkää paineli pitkin ja poikin, haukkoja nähtiin jo ensimmäisen päivän aikana enemmän kuin Suomessa ikinä (ja myös tosi läheltä), käärmekin luikerteli vastaan. Mitä ilmeisimmin perinteisiin nojaava karjanhoito piti alueen muunkin eliökunnan hyvässä kunnossa.

Kuhisevan aroelämän lisäksi roskien määrä maastossa kummastutti. Vähän väliä vastaan tuli muovinkrämmäle, tyhjä vesipullo, ruostunut pellinpala tai kokonainen ruttuun ajettu autonromu.

Tästä olisi nyt varmaan kaivettavissa jotain älykästä sanottavaa ihmisen ja luonnon suhteesta, mutta jätän viisastelun muille.

Piirakoiden eli huušuurien valmistusta. Etualalla nokkosia ja lihaa vatkailee Golden Gobin ruokavastaava, jota kaikki kutsuivat vain mamaksi. Taustalla Idre vaivaa taikinaa. (Kun mama nakitti, silloin toteltiin mukisematta.)

Seuraavana päivänä kävimme viereisessä buddhalaistemppelissä. Mogii kertoi, että alueen munkkeja oli kommunististen puhdistusten aikana teloitettu sitomalla heidät toisiinsa ja pudottamalla jyrkänteeltä.

Nyt temppelissä oli seesteisen rauhallista. Täti sytytti suitsukkeen ja selitti kysyttäessä neulekuvien symboliikkaa. Turistikrääsää ei myyty, ellei sellaiseksi sitten laskenut pussillisia elukoiden nilkkaluita. Luita heittelemällä saattoi ennustella tulevaisuuttaan.

Luiden viskely ei varsinaisesti kuulostanut buddhalaisperinteeltä. Mutta šamanistiset ja buddhalaiset tavat näyttävät elävän melko rauhallista rinnakkaiseloa Mongoliassa muuallakin – kuten nyt vaikka ne jurtan tukipylväiden šamanistiset energiavirrat seinustan buddhalaisalttarin ilmatilassa.

Anna ihailee seinävaatteiden taidokasta tekstiilityötä.
Temppelin edustalla oli vainoissa raunioitunut vanhempi luostari.
Šamanistihengiltä on vissiin pyydetty suojelua buddhalaisluostarin raunioille.

Myöhemmin Idre ja Mogii opettivat myös pari peliä, joita pelattiin samanlaisilla luilla. Mogii kysyi, mitä meillä päin tehdään eläinten nilkkaluilla. ”Tuota, miten tämän nyt sanoisi”, Anna selitti vaivaantuneena. ”Ne ovat jätettä.”

Temppelin jälkeen Hogodriin amissa oli halukkaille tarjolla vielä hepalla ratsastelua. Kun klopsottelut oli klopsoteltu, lähdimme kohti Elsen tasarhaita. Siellä meidät tällättiin kameleiden selkään ja kierrätettiin hiekkadyynien kupeessa. Kamelikyyti oli verkkaista keinuntaa. Otukset olivat rauhallisia veijareita, eivätkä hätkähtäneet kokemattomia ratsastajia.

Seurapelaamista nilkkaluilla. Anna heitti neljä ”hevosta” kerralla. Se oli niin harvinaista, että hän sai ottaa neljä nilkkaluuta itselleen. Mogii sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt moista heittoa.
Nomgonii am.

Kaiken tämän jälkeen turistin olo oli melkoisen monityydyttynyt. Seuraavassa jurttamajoituksessa Nomgonii amissa lähinnä laiskottelimme ja vetäydyimme sitten uupuneina yöpuulle.

… mitä nyt ensin paijattiin isäntäperheen elukoita.
Tumeen pariskunnan vekaralla oli meitä paljon arkisempi suhde perheen eläimiin. Tyttö pomotti kilejä varmaotteisesti.
Nuorempi koira tykkäsi kovasti rapsutuksesta.
Vahempi koira tykkäsi nukkumisesta.
Tumeen jurtta nähtynä läheiseltä kukkulalta…
… jonka huipulla oli šamaanipylvään sijaan jonkinlainen hautakivi. Unohtui kysyä, mistä oikein oli kyse.
Nomgonii amissa maisemat näyttivät välillä karanneen elokuvien sijaan Windows XP:n työpöytätaustakuva-arkistosta.

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli käynti Mongoli-imperiumin entisen pääkaupungin Karakorumin raunioilla.

Paikasta ei ollut paljoa jäljellä, mutta museo tarjosi menneestä loistosta hyvän katsauksen. Oli ollut hopeapuu, josta virtasi viiniä ja hevosenmaitoa, oli ollut kiertoilmalämmitystä ja markkinat jokaisella kaupungin portilla.

Anna, Michael ja Karakorumin pienoismalli.
”Kun kaupunki tuhottiin, oli tavallista tehdä selvää myös patsaista”, Mogii kertoi. ”Tässä on kansi Kivireen sinkulle”, tuumin. ”Nyt täytyy vielä keksiä biisi sille.”
Kuninkaan monumentti lähellä Karakorumin raunioita, nykyisen Harhorinin kaupungin laidalla.
Matkamuistokauppias Kuninkaan monumentilla.
Kivikilpikonnat vartioivat aikoinaan Karakorumia.
Anna metsästää pyhyyttä buddhalaisluostarista Karakorumissa.
”Minä sinulle pyhyydet näytän!”
Luostarin pihalla oli esitys, jossa buddhalaishahmot esiintyivät jättimäisen torven möristessä ja symbaalien mäiskyessä. Tämmöinen hahmo jakoi karkkia yleisöön. Esityksen pointti ei auennut buddhalaisuudesta heikosti perillä olleelle länkkärille.
Koneellistettua rukoilua meneillään.

Museon vieressä sijaitsee edelleen Erdenezuun buddhalaisluostari, joka aikoinaan rakennettiin Karakorumin raunioille. Anna tutkiskeli mestaa niin intensiivisesti, että itse kyllästyin odottelemaan ja lähdin käppäilemään majapaikalle.

Anna kiitteli jälkikäteen Mogiin kärsivällisyyttä loputtoman kysymystulvansa äärellä. Buddhalaisuus hitusen aukeni hänelle Erdenezuun luostarikäynnillä.

Karakorumin-käynnillä hifistelimme ihan varta vasten turisteille tarkoitetussa jurttaleirissä. Oli oikein suihku ja vesivessa.

Oli myös julmetun hyvää tuuria, kun majapaikan kanttiinissa sattui juuri sinä iltana olemaan pienimuotoinen kansanmusiikkikonsertti. Kuultiin eeppinen mongolialaisballadi Tšingis-kaanista, joka sisälsi niin kurkkulaulua kuin hevosenpääviulujen rouheaa vonguntaakin. Esiintyjät olivat nuoria, mutta taitavia.

Reissun loppupäässä olimme suorastaan marinoituja nähtävyyksissä ja elämyksissä. Enkä vielä edes maininnut Karakorumin (hellyttävää) peniskiveä, Hošoo tsaidamin museota (turkkilaiskauden arkeologisten löydösten vieressä) tai tienvarteen ylinopeuksia hillitsemään pystytettyä patsasta norsusta, apinasta, jäniksestä ja linnusta (joka kuulemma myös toimii tarkoitetussa tehtävässään).

Ehkä tässä tosiaan on nopeusrajoitusmerkkien tulevaisuus?
Kul-Teginin kivi Hošoo tsaidamin museon luona. Tai paremminkin kiven jäljennös, sillä alkuperäinen on museon puolella sisätiloissa.
Tärkeistä monumenteista puhuttaessa emme voi sivuuttaa tätä: mongolialainen puusee, eli monttu maassa ja koppi sen päällä. Tämä on luksusmalli, kun siinä on oikein ovi ja kattokin.

”Kyllä meitä hemmotellaan”, Anna huokaili. ”Ruokaa kannetaan eteen, eikä tarvitse mitään tehdä itse.”

Ruoka oli muuten koko ajan todella hyvää. Erityisesti jäi mieleen se vuohenmaitoon tehty jugurtti. Slurp.

Myöhemmin kuulimme, että mama oli ollut kovin otettu siitä, kun söimme aina lautasemme tyhjiksi. Hämmästelimme, jättääkö joku muka niin hyvää ruokaa syömättäkin. Kuulemma! (Sitä paitsi jos mama laittaa lautasellisen ruokaa eteen, niin silloin se syödään kaikki, eikä marista.)

Michael kastautuu Ogii-järveen säestäen pulikointia ”I’m alive!”-karjaisuilla.
Anna kastautuu Ogii-järveen hitusen kaurismäkeläisemmin: ”Aika kylmää.”
Idre tuumailee grillaukseen vaadittavan ajan pituutta. ”Noin puoli tuntia – neljäkymmentä minuuttia, katsotaan nyt.”

Vaan siihenastinen tarjoilu oli ollut vasta verryttelyä ennen viimeisen illan herkuttelua Ogii-järven rannalla. Silloin mama, Idre ja Mogii yhdistivät kokilliset voimansa ja grillasivat lampaanlihaa lisukkeiden kera mongolialaiseen tyyliin – eli kuumennettujen kivien seassa. Syötiin itsemme palloiksi ja kaaduttiin peteihin suorin vartaloin jo kahdeksan jälkeen illalla.

Viimeinen aamu valkeni näkökulmasta riippuen joko arkaaisen romanttisesti lammaslauman vaeltaessa ihan mökkimme editse auringon suloisen lämmön kutitellessa silmäkulmaa…

… tai sitten tajuntaa repivään, satojen lampaiden määkymiseen ihan korvan juuressa – juuri kun olit saanut hiukan silmääsi ummistettua.

Oli miten oli, Mongolian maaseutukierroksemme oli nyt suoritettu, ja oli aika palata kaupunkiin.

Ulan Batorin taukoamattoman liikennekaaoksen mekkala iski päin kasvoja ja tukki kaikki aistit arojen rauhan jälkeen. Voipunut turistiryhmä hajosi tahoillensa pöllämistyneinä äkillisestä ärsyketulvasta. Michael ja Jun päättivät mennä hotellinsa kuntosalille ja saunaan. Anna oli ilta-aterian jälkeen valmis yöpuulle. Minä lähdin kaljalle.

Tänään ollaan lähinnä jumitettu kahvilassa ja toivuttu häkellyttävän hienosta reissusta. Illalla olisi tavoitteena nähdä jokunen paikallinen bändi Gandan Live Housessa. Mutta katsotaan nyt.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon