Joulun pakeneminen Teneriffalle toimi oivallisesti. Vaikka kulutusjuhla toki oli läsnä sielläkin, ei ihan niin päällekäyvästi kuin kotona. Eikä tarvinnut suorittaa joulurituaaleja – väkisin änkeä sukulaisille muka tykkäämään niistä; tai vaellella yksin tihkusateisilla, pimeillä kaduilla ihmetellen, eikö yhtäkään avonaista kapakkaa löydy koko Turusta.
Santa Cruzin kaduilla vaeltelu sen sijaan oli ihan kiinnostavaa. (Eikä satanut.) Haahuilin niin yksikseni kuin Jussin opastuksella ympäri kaupunkia näpsien kuvia. Istahtelin satunnaisille terasseille nappaamaan hiukopalaa, siemaisin olusen, kirjoittelin.
Koko matkan ajan olin aikeissa metsästää jonkun putiikin, josta saisi kanarialaisia pienpanimo-oluita. Viime reissulla niitä tuli Annan kanssa maisteltua ja hyviksi todettua. Valitettavasti silloinen paikallisoluita Santa Cruzissa tarjoillut lempparibaarimme oli sittemmin mennyt nurin. Olin nyt olutmetsästyksen suhteen omien hoksottimieni varassa.
Niissä ei ollut kehumista. Google Mapsin ”craft beer”-hakutermin ohjaamana marssin Santa Cruzin keskustan ALE-HOP-kauppaan vain todetakseni sen lahjatavaraliikkeeksi. Sain silti sadistista tyydytystä siitä, että piljoonan taalan Googlen tekoäly oli hämääntynyt liikkeen nimestä siinä kuin minäkin.
Sitten löysin interwebsin suosiollisella avustuksella Teneriffan pohjoisrannalta El Sauzalista Tacoa-nimisen panimon ja olutkaupan. Oli kuitenkin jo jouluaatto, enkä uskaltanut lähteä busseilla seikkailemaan vuorten toiselle puolen. Ei ollut takeita, että sieltä pääsisi enää takaisin saman päivän aikana.
Onneksi vähän paremmin varustetusta perusmarketista löytyi joitain kanarialaisoluita. Tyydyin niihin.
No okei, okei, se on ihan tavallinen luonnonpuisto. Mutta Tolkieninsa lukeneelle ei voinut olla tulematta tiettyjä mielleyhtymiä metsikön ryteikköisten lehvistöjen katveessa. Melkein kuvitteli näkevänsä haltialeirin syvemmällä puiden välissä – ja välittömästi kuuli Gandalfin varoituksen korvissaan: ”Älkää poiketko polulta!”
Velhon ei olisi täällä tarvinnut olla huolissaan. Aistien poluiksi nimetyillä, selkeästi opastetuilta reiteiltä oli mahdotonta eksyä. Cruz del Carmenin aloituspisteellä oli parkkipaikka ja matkamuistoliike (näin joulun aikaan tosin kiinni). Haltiat olivat selvästikin oppineet käsittelemään metsänsä halki harhailevia vähemmän kovakouraisesti sitten Hobitin päivien.
Siinäpä tuo pääpiirteissään oli, joulupakoni Teneriffalle. Leppoisuuden maksimointi onnistui, pahimman krääsähelvettiangstinkin alta pääsin livahtamaan.
Jättimäisiä, suippoja, vihreitä putkia kohosi maasta. Niiden massivisia rivistöjä jatkui silmänkantamattomiin. Rakennusten rankoja röhnötti kauempana, kuin neutr kuin taistelussa tuhoutuneen uudisraivaajien etuvartion rauniot. Taustalla häämötti pilvisiä vuorenrinteitä.
Kaiken kaikkiaan maisema näytti kuin 60-luvun tieteiselokuvasta karanneelta.
Jos halusi paeta jonnekin, missä ei näkyisi minkäänlaista muistutusta pimeästä ja sateisesta joulunajan Etelä-Suomesta, parempaa paikkaa tuskin olisi voinut valita.
Rakennustenrangat lienivät vanhoja kasvihuoneiden jäänteitä, arveli Jussi. Viereiset kaktukset saivat olla rauhassa järjestelmällisiltä kasvatusyrityksiltä: ne rehottivat luonnonsuojelualueen puolella.
Vaeltelimme valtavien kaktusten lomassa ja näpsimme kuvia. Liskoja vilisteli jaloissa, mutta ne olivat liian nopeita kameralla ikuistettaviksi. Silloin tällöin polkua pitkin hölkkäili vastaan turisteja ja paikallisia kuntoilijoita.
Luonnonpuistossa olisi saanut helposti koko päivän kulumaan. Tunnin–parin päästä jatkoimme kuitenkin matkaamme rannikkoa etelämmäs toiseen neutronip aavemaista tunnelmaa huokuvaan mestaan, Abadesin hylättyyn spitaalisiirtolaan.
40-luvulla rakennettu siirtola ei koskaan valmistunut lepran hoidon ottaessa aimo harppauksia eteenpäin. Tartunnan saaneiden eristäminen kävi tarpeettomaksi.
Siirtolassa haahuillessamme ihmettelimme, miksei taloja silti ollut rakennettu loppuun. Olisi kai niille käyttöä löytynyt, vaikkapa ihan tavallisina asuntoina? Jussi arveli, että lähes valmiiden rakennusten luhistumaan jättämisestä syyttävän sormen kääntäminen diktaattori Francon suuntaan ei menisi täysin pieleen.
Nykyään nuorisolaiset järjestävät alueella teknobileitä, tiesi Jussi kertoa. Rakennusten kylkiin kiinnitetyt ”Varoitus! Tämä on raunio”-kyltit eivät heitä pelottaneet sen enempää kuin meitäkään.
Olivat myös maalailleet talot täyteen graffiteja – jotkut niistä varsin näyttäviä.
Upposimme syvälle aavekaupungin tunnelmaan, kunnes aurinko painui vuorten taa. Sitten lähdimme ajamaan takaisin Santa Cruziin.
Lumentulosta oli sen verran vähän aikaa, että Saariselän turistikoneisto ei ollut täysin kirinyt tilanteen tasalle. Kaunispään hiihtohissit könöttivät lumen kuorruttamina paikoillaan. Lumitykit vielä alustivat latuja, juottolat olivat vasta havahtumassa aikaistuneeseen talvisesonkiin.
Joku urhea hiihtäjä oli jo raivannut oman latunsa kansallispuistoon, ja erämaan reunan rinnettä alas kävellessäni vastaan pyöräili umpihangessa pari tyyppiä paksurenkaisilla sähköfillareilla puiden väleissä puikkelehtien. Siinä oli jo erikoisuudentavoittelussa yritystä.
Kävelin Luttojoen solassa kohti viereisen tunturikurun laitaa ja ihailin näkymiä. Näyttää kyllä ihan Lapilta, tuumin ihastellen. Uskottavasti lavastettu.
En ollut asettanut erämaavaellukseni tavoitetta turhan korkealle – tarkalleen ottaen noin kolmeenkymmeneen viiteen metriin. Tunturimajan kanssalomailijoideni neuvosta vaarin ottaneena tarvoin erityisen helpoksi mainostettua viitoitettua polkua kohti Auroran taukotupaa kilometrin–parin päässä.
Vaan kyllä muutaman kymmenen metrin kapuaminen tällä kunnolla jo työstä kävi. Tuvalle saavuttuani tervehdin ilahtuneena kamiinassa räiskynyttä tulta. Lököttelin aikani lämmössä kuunnellen vaellussällien vaellussällijuttuja ja lähdin sitten tarpomaan takaisin Saariselän keskustaan.
Taustalla jäähileusvaan hukkuvat lumitykit – kuin laskeumaa taivaalle sylkeneet maailmanlopun urut.
Aurinko alkoi laskea. Lopun aikojen tunnelmissani hyväntuulisesti hymistellen narskuttelin takaisin Tunturimajalle.
Ajoitus ei olisi voinut olla parempi: sauna vapautui juuri, kun lampsin sisään majaan.
Pihasaunassa viskoin yksikseni löylyä kiukaalle ja myhäilin. Olisivat mainostaneet Lappia asianmukaisen apokalyptisin termein, niin olisin tullut jo aiemmin!
Junan nytkähtäessä liikkeelle Turusta kohti Oulua tajusin kameran unohtuneen kotiin. Sastamalankempele! No, eipä tuolle enää mitään mahtanut, täytyi näpsiä kuvat kännykällä.
Näin alkoi Suomen luoteisrannikon kiertueemme omalta osaltani. Suunnitelmana on tällä viikolla tulla Oulusta Raahen, Kalajoen hiekkasärkkien, Kokkolan, Pietarsaaren, Uusikaarlepyyn ja Oravaisen kautta Vaasaan.
Odotettavissa on tapaamisia niin Kekkosen pitkän varjon kuin Krimin sodan kaikujenkin kanssa. Eläväisemmistä nähtävyyksistä veikkaisin törmäävämme jokuseenkin mukavaan kuppilaan matkan varrella – puhumattakaan Perämeren rantojen luonnosta, Suomen kristillisdemokraattisimmasta kunnasta tai sauvakävelyn syntysijoista.
Olin odottanutkin Oulun jäävän joka tapauksessa tynkävisiitiksi, olinhan ehtimässä sinne vasta illaksi. Mutta pysähdys tuossa Pohjois-Pohjanmaan metropolissa osoittautui nyt myös blogausmielessä ohuenpuoleiseksi: Kännykän akku kuoli juuri, kun iltakävelyllä rupesin räpsimään kuvia Merikosken vesivoimalasta. Sitä olin tietysti nimenomaan hehkutellut kanssatoivioretkeilijä Eliakselle kuvausystävälliseksi kohteeksi.
Joten sorppa kaikille, joudutte nyt tyytymään neljän vuoden takaisiin kuviin mestasta. Vesivoimalaa ja patoa kyllä ihailimme kantilta jos toiseltakin. Oli se taas vaikuttava, vaikka keväällä 2015 koski pauhasikin jylhemmin.
Maanantaiaamuna lähdimme Oulusta Raaheen, jonne saavuimme keskipäivän korvilla. Bussiaseman tienoo tarjosi lähinnä Pieksämäki-luokan estettisiä elämyksiä. Mutta jo pari korttelia käveltyämme pääsimme puutaloalueelle, jossa alkoi näkyä sekä pittoreskin sieviä että asianmukaisen angstisesti rapistuneita vanhempia taloja.
Elias kertoili Pietari Brahen nimenneen kaupungin itsensä mukaan Brahestadiksi, mistä nimi sittemmin pelkistyi Raaheksi. Vitsailin, että onhan Raahe sentään tyylikkäämpi nimi kuin vaikkapa Pekka.
Sitten tulimme Pekkatorille, jonka keskellä pönötti Pietari Brahen patsas. Tulin sivistetyksi, että paikalliset nimenomaankutsuivat kreiviä Pekaksi.
Tähän joku kommentti johdatuksesta – tai sitten jotain epämääräistä muminaa sokeista kanoista ja jyvistä.
Tsekkailimme kirkon ja sen jälkeen museoista Raahen Pakkahuoneen sekä Kruununmakasiinin. Jälkimmäisen vetonaula oli maailman vanhin sukelluspuku Wanha Herra – syväläismielleyhtymiä tuonut vasikannahkaviritys 1700-luvulta, jonka avulla tarkistettiin laivojen pohjien kuntoa. Pakkahuoneella kiinnostavinta oli melkeinpä rakennus itse. Se on Suomen vanhin paikallismuseo.
Kruununmakasiini panosti interaktiivisiin terästeisiin: oli näyteltyä videokuvaa ja animaatiota yhdistellyt video Raahen palosta; oli käsiä heiluttelemalla etenevä kuvagalleria kaupungin katunäkymistä; oli surrealismia hiponut animaatio Samuli Sarkkilan puuveistoksista.
Pakkahuone puolestaan oli mahdollisimman perinteinen museo ilman mitään moderneja lisäkilkkeitä. Silti siellä esillä ollut aikalaismaalauspari Raahesta ennen ja jälkeen englantilaisten tuhoiskun Krimin sodassa, tai vaikkapa toissavuosisataiseen tyyliin sisustettu lastenkammari heittivät mielen menneeseen maailmaan ihan yhtä tehokkaasti kuin multimediaspektaakkelitkin.
Tallustelimme niin tarmokkaasti ympäri Raahea, että kenkäni alkoivat lopulta hajota kappaleiksi. Olihan niillä toisaalta tarvottu jo läpi Venäjän, Mongolian ja Kiinan, joten ehkä parin kympin Tokmanni-popojeni oli aikakin tulla tiensä päähän.
En silti kokenut sen suurempia nostalgiahetkiä kengänraunioiden äärellä. Illalla sängyssä makoillessa jalkapohjat puskivat tuskaista sykintää koko vartaloon.
Mutta seuraavana päiväni tulisivat veronpalautukset. Vaivuin uneen hekumoiden Kokkolan kenkäkauppojen ihmeellisistä näyteikkunoista.
Isältäni varmaan ensimmäisen kerran kuulin sen tarinan Kustaa Vaasasta. Tämä oli kuulemma suuttunut aikoinaan niin sydänjuuriaan myöten Jurmon rantarosvoille, että lähetti laivallisen nihtejä polttamaan koko saaren. Tästä syystä Jurmossa on nykyään niin vähän puita, oli tarinan opetus.
Kieltolain ajalta puolestaan kuuluu kertoa tarinaa Jurmon pirtukauppiaista. He varustivat veneensä lentokoneiden moottoreilla, jotka irrottivat kukistuneelta tsaarinvallalta saarelle jääneistä lentoveneistä. Tämän turboboostauksen jälkeen poliiseilla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia saada trokareita kiinni.
Sitten ovat vielä omat tarinansa mystisistä kivimuodostelmista – eli ”munkkirinkilöistä” – sekä spekuloinnit Jurmon ensimmäisen, keskiaikaisen kappelin mahdollisesta sijainnista saarella. Ja tietysti määrättömästi juttuja hylkeenpyynnistä ja merenkävijöistä.
Agneta AnderssoninJurmon kylä – lähimpänä merta -kirjasta voi lukea perinpohjaisesti saaren värikkäästä historiasta. (Spoileri: Kustaa Vaasa -juttu on mitä todennäköisimmin silkkaa legendaa.)
Mutta osaa Jurmo lumota ilman tarinoitakin, silkalla karulla kauneudellaan.
Kanervan ja katajikon peittämä Salpausselän eteläjatke näyttää saaristomeren laidalle pudotetulta palalta Lappia; tai miniatyyri-Islannilta; tai merelliseltä Mongolian etäispesäkkeeltä. Nykyään Jurmossa käydäänkin ennen kaikkea rauhoittumassa omintakeisten luontonäkymien huumaamina ja kiikaroimassa lintuja. Pienveneilijöitä pysähtelee myös tasaiseen tahtiin vierassatamassa. Ympärivuotisia asukkaita saarella on enää kourallinen.
Me majoituimme jälleen nykyjurmolaisista kenties tunnetuimmalta, eli Norgrannasin tilan pääjehu Klas Mattssonilta vuokraamaamme mökkiin. On pikku hiljaa alkanut muodostua jo perinne käydä Jurmossa pari kertaa vuodessa. Vihdoin olen oppinut kärkkymään mökkejä myös niin ajoissa, että juhannukseksikin ollaan sellainen onnistuttu saamaan. Noin vinkkinä: paras olla liikkeellä puoltatoista vuotta ennen, jos haluat juhlapyhiksi mökin Jurmosta. Ne ovat todella suosittuja.
Mattssonin mökit ovat kotoisia ja edullisia. Varustelultaan ne eivät ole mitään luksusta – vesi haetaan kaivosta, lämmitys hoituu puilla ja tarpeilla käydään ulkovessassa – mutta meidän tapauksessamme tämä vain lisää saarireissun rouheaa viehätystä. Myös Jurmo Inn tarjoaa majoitusta saarella, ja aina voi yöpyä teltassa (tai tulla veneellä ja nukkua siellä, jos sattuu moisen omistamaan).
Jurmossa jököttely noudattaa meillä jo uomiinsa asettunutta rytmiään. Kierretään saarta ja taivastellaan että on se vaan nätti. Sitten käydään rantasaunassa ja kehutaan että tää uusi kiuas on kyllä paljon parempi kuin se vanha. Tämän jälkeen istutaan iltaa ja ennen pitkää joku soittaa LasseMårtensoniaSpotifysta. (En tunnusta mitään.) Vaihtelua ohjelmaan tuovat käynnit sataman kahvilassa (toimii myös kauppana, auki vain kesäisin), saaren kappelissa sekä Naturstuganissa, josta löytyy Jurmon historian pysyväisnäyttely.
Saarella vaellellessa vastaan pasteerailee alpakoita – ja jos riittävän kauaksi jaksaa lampsia, ylämaan lehmiä. Tänä vuonna jälkimmäisiä tuli sekä ihailtua laidunnushommissa (siis lehmät laidunsivat, en minä) että herkuteltua Jurmo Innin saaristolaispöydän lämpimänä ateriana juhannuspäivänä. Olimme maistavinamme tarkemmin määrittelemättömän merellisen aromin mureissa pihveissä. Elias kertoikin nähneensä elukoiden juovan janoonsa merivettä.
Jurmo Innin terassi oli täynnä väkeä, niin paikallisia kuin turistejakin. Mäntymetsikköön avautuva terassi toi paikkaan muumitalomaisen leppoisaa tunnelmaa.
Kävimme myös valloittamassa uudestaan Jurmon itäkärjen, eli Österrevetin. Valloitus on syytä uudistaa parin vuoden välein, sillä Jurmon muoto elää koko ajan hieman. Itäpäähän kävelemiseen kannattaa varata hyvät kengät, sillä pitkä pätkä pitää tarpoa pelkistä isojen perunoiden kokoisista kivistä koostunutta töyrästä pitkin.
Ehkä erikoisin variaatio tavanomaisesta Jurmo-ohjelmasta oli – varsinkin näin juhannuksena – että juopottelu jäi väliin melkein kokonaan. Joillain reissuilla illan Lasse Mårtenson -tunnelmointi mökissä on äitynyt pitkälle aamuyöhön jatkuneeksi ”entäš tämä šitten, kuunteleš tätä”-nokitteluksi (juu ei, ei me nyt koko yötä Mårtsensonia olla kuunneltu, mutta siitä se yleensä alkaa), syvällisten puhumiseksi ja loputtomaksi saunomiseksi. Nyt joimme vain parit saunaoluet ja hieman viiniä oman saaristolaispöytämme kurkunkostukkeena. (Täytyypä muuten vähän kehaista ruokavastaava Eppua, että ei oma kalapöytämmekään ollut ollenkaan kohnompi.)
Ei silti tuntunut siltä, että jotain olisi puuttunut elämyksestä – paitsi tietysti Anna, joka vilustui Trans-Mongolian reissumme päätteeksi lopulta sen verran pahasti, että joutui jäämään kotiin toipumaan. Snif.
Mutta Jurmo tekee sen aina, oli vuodenaika tai säätila mikä tahansa: Ennen pitkää levollinen rauha leviää ruumiiseen ja mieleen. Nuorisolaisistakin alkaa ajatella vain hyviä puolia. Voimakasta yhteyttä planeettaan kokee oman elämänsä gretathunbergina.
Jossain määrin huvitti kyllä se, että Trans-Mongolian reissullakin huippuhetket olivat niitä, kun löysimme itsemme karustaluonnosta. Sitä matkaa toiselle puolelle Venäjää löytääkseen paikkoja, joista tulee mieleen Turun ulkosaaristo.
Kyllähän minä yritin ryypätä. Huolestutti sellainen mahdollisuus, että kaikki vaivalla ulkosaaristoon raijatut viinipullot pitäisi kuskata täysinä takaisin mantereelle sunnuntaina. Joten juhannuspäivän iltana rupesin kumoamaan viiniä yksikseni. Yllytin muita, mutta eivät nuo innostuneet. Luukutin musiikkia, ei se niitä kiinnostanut.
Lopulta nappasin viinipullon mukaani ja lähdin haahuilemaan kallioille yksikseni kuulokkeista Eppu Normaalia luukuttaen. Kyllä, taas. Aina tuntuu löytyvän joku tekosyy toivioretkeillä ja kuunnella Eppuja – Kiinassa koti-ikävä ja Suomessa… slaavikyykkysingulariteetti?
Kotvan päästä palasin kuitenkin mökille hakemaan kameran ja keskityin kuvaamiseen. Kuutamon valaisema juhannusyö Jurmossa näytti melkoisen runolliselta.
Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti en pudonnut kalliolta pää edellä, en katkaissut nilkkojani kivikoissa, enkä sammunut rähmälleni keskelle munkkirinkilää.
Sunnuntaina siivosimme mökin, pakkasimme kamat ja palasimme Turkuun. Yhteysalus oli jo Utöstä tullessa tupaten täynnä. Tästä päättelimme juhannuksen paluuliikenteen olevan pahimmillaan ja arvelimme autoletkan Paraisten lossille hipovan mittaluokaltaan epiikkaa.
Lossijonossa kyhjöttelyn välttääksemme päätimme käydä pizzalla Nauvon vierassatamassa. Suunnitelma toimi: syödessä meni sen verran aikaa, että jono oli kutistunut siedettäväksi. (Lisäksi Najaden osoittautui oikein mainioksi pizzeriaksi.)
Kun palasin Turkuun, kävi ilmi, että Anna oli toisaalta parantunut flunssastaan ja toisaalta viimein itsekin päässyt juhlimaan juhannusta. Annoin houkutella itseni baariin, mutta ei juopottelusta enää mitään tullut. Kirjattakoon aikakirjoihin, että kävin todistetusti baarissa yhdellä oluella, minkä jälkeen poistuin kotiin koisaamaan.
Viimeiset päivät Pekingissä hurahtivat ohi nopeasti. Olimme koko ajan kovasti uudelleen matkalla Kiellettyyn kaupunkiin tsekataksemme sen nyt oikeasti. Ensimmäinen yrityshän kompastui suunnittelemattomuuden aiheuttamiin suunnitteluvirheisiin. Vaan emme lopultakaan onnistuneet. Jäi nyt näkemättä.
Sen sijaan palloiltiin siellä täällä ja eksyttiinpä ryyppäämäänkin hostellissa yhyttämiemme suomalaisten kanssa.
Freia ja Valtteri olivat Kiinassa opiskelemassa Peking-oopperaa. Samaan pöytään pöllähti myös ranskalainen sälli, joka esitteli voimakkaita mielipiteitä mahdollisimman voimakkain ranskalaiselkein, sekä amerikkalainen Brett, joka kuunteli aikansa puujalkavitsejämme todetakseen sitten: ”Finnish people are so cool.” Mitä tuohon nyt sanoisi, in Finland vii häv tis ting koold kännissä ja läpällä meininki?
Ördösumussa vilahti myös itsensä puolalaiseksi identifioinut ukrainalaisjätkä, jonka olin kuullut hostellin kahviossa usein kovaan ääneen pajattavan puhelimeensa bizniksiä ties millä kielillä. Kerran hätkähdin luultuani tyypin kailottaneen kännykkäänsä ”but what about drugs, how is the quality?”. Jatkokeskustelusta tajusin sentään kuulleeni väärin; sana taisikin olla trucks. Kenellekään ei tuntunut selvinneen, mitä hän oikein osti ja myi, ja tyypin omat puheet eivät varsinaisesti selventäneet tilannetta. Kauppaa kuitenkin käytiin ja viinaa juotiin muina aikoina. Tyyppi oli ollut jo pitkään Pekingissä ja jatkoi matkaansa Madridiin samoihin aikoihin kun me palasimme Suomeen.
Läheltä hostellia löytynyt leppoisa käsityöolutbaari Beers89 sulki ennen pitkää ovensa. Huojuskelimme hetken kadulla ja yksitellen hoipuimme peteihin. Paitsi tietysti minä, jonka piti vielä kokeilla pussikaljoittelua Kiinassa. ”Toivioretki toivioretkellä – täydellinen huipentuma!” selitin itselleni tätä kaikin muin mittarein täysin ääliömäistä toimintaa.
Tämä kaivannee selitystä: Omin kolme vuosikymmentä sitten sanavarastooni termin toivioretki, jota sivaripalveluspaikan kohtalontoverini käytti merkityksessä ”ostetaan pussillinen keskikaljaa ja katsotaan mihin päädytään” (eli esimerkiksi palveluspaikan asuntolan katolle tissuttelemaan). Myöhemmin sovelsin metodia edesmenneen koirani avustuksella, joka sai kävelytysreissuilla usein määrätä, minne mentiin. Itse huolehdin olutkassin nestetasapainosta.
Toivioretkeni Pekingissä vei minut sivukujille ja jonkin isomman tien jalankulkusillalle katselemaan heräävää liikennettä. Kuuntelin samalla suomirokkia Spotifysta (joka yllättäen toimi Kiinassa). Jossain vaiheessa löysin itseni kuunteluttamasta Eppu Normaalia nuorelle kiinalaisjätkälle, joka oli tullut ihmettelemään kummallista hahmoa pikkumarketin portailla auringonnousun aikaan. Tuli samalla tutustutta kiinalaiseen listapoppiin, joka oli varsin slaavilaista sävyltään sekin.
Oli outoa nähdä Pekingiä sellaiseen aikaan vuorokaudesta, kun kadut eivät vielä tulvineet ihmisiä. Aiemmin olimme spekuloineet, mahtoiko sivukujien vaatimattomissa asunnoissa olla vessoja ollenkaan. Julkisia käymälöitä tuntui löytyvän joka kulman takaa. Itseäni yhdessä niistä huojentaessani pohdin nyt vielä olennaisempaa kysymystä, eli kutsutaanko smalltalkia kiinalaisessa kyykkyvessassa paskapuheeksi? Ja mistä siinä ylipäätään puhutaan, kun kykitään kakkimassa vierekkäin, ilman väliseiniä? ”Miten menee?” ”Paskaaks tässä.”
Tällaisten ylemmille ajatustasoille yltäneiden filosofisten pohdintojen lisäksi toivioretkeni oli melko kommellukseton. Kukaan ei myynyt minua Pohjois-Koreaan kaivosorjaksi, eikä sisäelimiäkään tuntuisi liiemmälti puuttuvan. Palasin hostellille ja sammuin petiin. Sen pituinen se.
Ei loppureissumme nyt sentään silkaksi juopotteluksi äitynyt. Onnistuimme me esimerkiksi käymään Luogu-laakson hutong-kujilla shoppailemassa. Siellä tuli harrastettua high diningia vähän vahingossa. Nälän yltyessä oopperaopiskelijaseuralaisemme Valtteri kyllästyi ruokapaikan etsimiseen satunnaismetodilla ja paikansi kännykällään lähistöltä ravintolan, joka kehuista päätellen oli kokeilemisen arvoinen.
Astuimme tunnelmalliselle, klassiselle hutong-pihalle ja meidät ohjattiin pöytään. Menua odotellessamme meille tuotiin jo alkupaloja. Ja lisää alkupaloja. Ja lämpimiä ruokia. Siinä kohtaa alkoi vähän ihmetyttää. Kainosti tiedustelimme, milloinkohan sen ruokalistan mahtaisi saada. ”Eikö kukaan kertonut teille?” ihmetteli tarjoilija. ”Täällä on aina keittiön päättämä seitsemän ruokalajin ateria, hinta 160 juania (~ 20 €).”
Oli aika hankala lähteä enää perumaan mitään, kun oltiin jo lapattu kitoihimme hyvät satsit ruokaa. Mutta herkullistahan se oli, joten pakko Dali Courtyardia on vissiin suositella. Naureskelimme ravintolaan johtaneiden sattumusten summaa ja totesimme, ettemme varmaan olisi edes tulleet sinne, jos olisimme etukäteen tienneet hintatason ja paikan konseptin. Kaikki olivat silti yhtä mieltä, että kannatti poiketa. Eräänlainen toivioretki sekin.
Haahuiltiin siellä, haahuiltiin täällä, ja äkkiä olikin jo lähtöpäivä. Anna metsästi vielä vähän lisää paikallisia sarjakuvia (tarttuipa mukaan kissanpiirto-opaskirjakin). Kirjoiteltiin viime hetken kortteja ja sitten unohdettiin postittaa ne. Pakattiin ja lähdettiin.
Suunnattiin vähän turhankin aikaisin lentokentälle nimenomaan, jotta päästäisiin sinne halvalla metrolla. Kentällä oli luvassa tuntikaupalla nuokkumista.
Näin siis luulimme. Emme ottaneet huomioon kiinalaista jonotuskulttuuria, jolle kehitin tarkan teknisen lajityyppimääritelmän: läjä. Check-in-tiskille kaikki rynnivät samaan aikaan eri suunnista muodostaen läjän, sitten kiilailivat kärryineen ja laukkupinoineen toistensa ohi minkä pystyivät. Lennolle kirjautuminen sujui kaiken tämän seurauksena äärimmäisen hitaasti. ”70 vuotta kommunismia, eivätkä vieläkään osaa jonottaa!” manasin. Annaa häly ja kaaos ahdistivat huomattavasti – ei mitään parasta mahdollista taustamusiikkia ADHD-ihmiselle. Ihmettelimme, mitä kiilaamalla oikein voitti. Lento ei lähtisi sekuntiakaan aiemmin, vaikka pääsisikin ensimmäisenä tarkastusten läpi.
Lopulta olimme kuitenkin koneessa. Ukrainan lentoyhtiöstä oli kaikenlaisia perusteettomia ennakkoluuloja mm. allekirjoittaneella, mutta kone oli moderni, hyvässä kunnossa ja palvelu moitteetonta. Lopullisesti pulju voitti sydämeni turvallisuusohjevideolla, joka vilisi suprematismilainauksia. Ja kas! Loppukrediiteissä kerrottiinkin, että suprematismin isä Kazimir Malevitš (jonka näyttelyn missasimme Moskovassa) oli syntyjään ukrainalainen. Oppia ikä kaikki. Se oli ehkä tyylikkäin infotainment-animaatio, jonka olen konsanaan nähnyt.
Lukuunottamatta Annan selkänojaa potkinutta, tasaisin väliajoin huutanutta kersaa, lennolla ei tapahtunut mitään. Kiovassa vaihdettiin konetta (siellä ihmiset jonottivat kiltisti jonoissa ja kaikki sujui sulavasti). Sitten tapahtui lisää ei-mitään. Sitten oltiin Helsingissä. Bussissa Turkuun hämmästelimme, miten rauhallista Suomessa onkaan. Ja vihreää! Ja lämmintä! Mitä sille Mordorille oli tapahtunut, josta lähdimme reissuun huhtikuun lopussa?
Ja Anna oli vilustunut. Taas. Vilustumiset olivatkin leppoisan reissumme ainoat isommat vastoinkäymiset.
”Mennääs näin aamutuimaan, ennen helletunteja vilkaisemaan toi Tiananmen tosta”, oli suunnitelma. ”Kun se nyt on ihan vieressäkin. Helteen aikoihin voisi käväistä syömässä. Mietitään sen jälkeen, mitä muuta tsekataan tänään.”
Sääntö numero yksi: Kaikki nähtävyydet Kiinassa ovat aina Valtavan Kokoisia™. Tiananmenin aukio yksinään ryösti tunnin-pari itselleen, vaikka lähinnä kävelimme sinne ihmettelemään, mitä helkkaria me oikein teimme siellä, ja lähdimme pois.
Aukiolle ei käppäillä noin vain, vaan turvatarkastuksen läpi. Passi pitää olla mukana – onneksi kummallakin sattumalta oli.
Totalitarismi ei kuitenkaan tuntunut niskassa, vain helle. Läpivalaisijat tutkivat kyllä passiani muita tarkemmin, mutta lähinnä naureskellakseen asteittain sarjamurhaajamaisemmiksi muuttuville Venäjän viisumikuvilleni parilta viime vuodelta. (Jo nyt oli! Nuoriso. Käytöstavat. Jupinaa, mutinaa.)
Siellä sitten pällisteltiin, jättimäisellä torilla. Tuossa on tuo Maon kuva, tuossa ottaa turisti selfietä. En voinut olla kummastelematta, tiesivätkö Maoa kuviinsa sommitelleet nuoremmat kiinalaiset turistit edes, miksi tori on nykyään niin tarkasti vartioitu. Taannoisen Guardianissa julkaistun mielipidekirjoituksen mukaan historian uudelleenkirjoittaminen on ollut Kiinassa pelottavan tehokasta.
Joitain asioita taas nimenomaan ei ollut tulkittu uudelleen. Mao tosiaan oli edelleen kunniapaikallaan Tiananmenin portilla, ja torin keskivaiheilta löytyi pari tutun oloista patsasta. Niissä lippujen liehuessa kansa porhalsi kohti vallankumousta.
Patsaat tuntuivat tutulta, koska olin nähnyt lähes samanlaiset kolmekymmentä vuotta aiemmin – Pjongjangissa. Ainakin kolme kertaa isommissa pohjoiskorealaisissa vastineissa väki ei tyytynyt tuomaan vain aseita taisteluun, vaan mukaan oli tempaistu myös sylilapset, kotieläimet, polkupyörät ja muistaakseni joku kantoi telkkariakin. (Ehkä hän halusi heittää sen rokkityyliin hotellin ikkunasta, kun köyhälistö viimeinkin pääsisi makean elämän makuun?)
Mutta kun meillä ei ollut välitöntä tarvetta aloittaa uutta vallankumousta, jatkoimme matkaa Tiananmenin portin sivuitse kohti Kiellettyä kaupunkia.
”Vilkaistaas tuota Zhongshanin puistoa vähän tuosta ensin, kun nyt täällä päin ollaan”, oli seuraava toimintasuunnitelma. Emme siis oppineet vielä yhdestä virhearviosta. Joitain tunteja myöhemmin totesimme ihailleemme valtaisan puistoalueen piskuista lounaiskulmaa niin intensiivisesti, etteivät turrat jalat kantaneet enää Kiellettyyn kaupunkiin asti.
Mutta ne ikivanhat puut! Ne sievät lammet! Ne söpöt lumpeet! Ne kiinalaiset postikorttimaisemat! Harmittelimme, ettemme olleet tajunneet ottaa eväitä mukaan. Moni paikallinen kyllä oli.
Puisto vaikutti myös täydelliseltä paikalta pikku päiväunille. Semmoisten ottaminen oli vain tiukasti kielletty – joskaan ei ilmeisesti henkilökunnalta, jota löytyi torkkumassa penkeiltä ja paviljonkien terasseilta.
Jalkoihin sattui, maha kurisi. Yritimme ottaa puiston kupeesta taksin takaisin keskustaan, mutta kun kuski pyysi moninkertaista hintaa, päätimme kävellä takaisin. (Ja se oli virallinen taksi, vieläpä, ei pimeä. Pekingit viralliset taksit tunnistaa varmimmin rekisterinumeron alkukirjaimesta, jonka pitää olla B.)
Laahustimme takaisin halki kaupungin juuri päivän kuumimpien tuntien aikaan. Epäonnistuimme siis täydellisesti alkuperäisessä suunnitelmassamme välttää helletunnit.
Hienoista uupumusta havaittavissa. Ollaan jo kolme päivää haahuiltu Pingyaossa, eikä vieläkään tsekattu yhtään varsinaista nähtävyyttä. Palloillaan vain vanhankaupungin turistihelvettiä edestakaisin, kunnes yleensä jumitutaan kahvilaan pakoon kuumimpia helletunteja. Sitten käydään syömässä, ja äkkiä onkin taas ilta.
Tiedä sitten, painaako matkaväsymys, uuvuttaako helle vai rasittaako päälle hyökkäävä turismihullunmylly. Ehkä kaikki kolme. Toisaalta Anna on saanut paljon piirrettyä kahvilassa istuksiessamme. Itse puolestani onnistuin kirimään erään hillityn seksikkään matkablogin takaisin ajan tasalle.
Päin vastoin kuin Datongin neutronipommitettu aikavääristymä, Pingyaon vanhakaupunki on oikeasti vanha: ympärysmuurilla on ikää 2700 vuotta. Se rakennettiin alun perin torjumaan tataareja. Siellä täällä vastaan tulee historiallinen rakennus -kyltillä erikseen merkittyjä taloja. Söpöjä ovat kaikki, vanhat ja ikivanhat. Iltaisin kaupunki muuttuu kuin maalaukseksi lyhtyjen valaistessa seinustoja ja katukiviä.
Mutta kun niiden kivojen talojen välissä on se turistirysä. Hektinen kuhina käy kaduilla aamutuimasta iltamyöhäiseen. Samat turistiansat seuraavat toisiaan: vartaita, mausteliike, ravintola, krääsäkauppias, paitoja, kesämekkoja, sekatavarakauppa, katutaiteilija, vartaita, mausteliike, ravintola… Kaikki krääsäkauppiaat myyvät samoja röpöttimiä. Vartaat ovat samoja. Vaatteiden kuosit samoja. Soijatynnyrit mausteliikkeissä samoja. Vähän kuin kävelisi 90-luvun videopelissä, jossa tekstuureihin liikeni niin niukasti muistia, että piti toistella paria yksityiskohtaa. Tai vähän kuin katumyyjiä olisi saanut halvalla ison määrän jostain… Kiinasta.
On seassa toki laatuliikkeitäkin. Anna törmäsi tietysti taidetarvikekauppaan, josta osti paksun kiinalaisen pensselin sekä uudelleenkäytettävän, apuviivoitetun paperin kalligrafien harjoitteluun. Kenkäkaupan käsin punotut tossut näyttävät mukavilta, mutta harkitsen vielä. Kaikki on Pingyaon vanhassakaupungissa kovin kallista.
Kadut suorastaan velloivat ja tyrskyivät turisteja alkupäivinä, onnistuimme näet saapumaan juuri Lohikäärmevenejuhlan aikaan. Lähes kaikki turistit olivat Kiinasta. Erotuimme väkijoukosta selvästi.
Varsinkin Anna herättää jatkuvasti huomiota; häntä kysellään alvariinsa samaan selfieen sinisine hiuksineen. Mutta kyllä minultakin udeltiin, että olenko se tyyppi siitä The Collector -sarjasta. (Öh, mistä?) Aikuiset kuvaavat kännykällä kummajaisia Länsi-Venäjältä, lapset toljottavat suu auki jättiläisiä, pienemmät piiloutuvat äitiensä helmojen suojiin itku kurkussa.
Kun turismin paine käy sietämättömäksi, sitä pääsee pakoon helposti – sen kun kääntyy sivukadulle. Äkkiä maisema on ihan toisenlainen: ränsistyneitä pihoja, emäntiä tyhjentämässä vateja viemäreihin, äijiä lätkimässä korttia, lapsia leikkimässä autiotonteilla. Elämänmeno on kuin keskiajalta, ja kaupunki tuntuu ihan toisella tavalla vanhalta. Matkailutoiminta Pingyaon vanhassakaupungissa on vahvasti keskittynyt vain parin pääkadun varrelle.
Sivukaduillakaan ei tosin ole suojassa kaikkialla kaahaavilta kiertoajelukärryiltä. Muurien sisäpuolella autoilu on kielletty, mutta silti siellä on älytön liikenne. Sähköskootterit ja kiertoajelukärryt tööttäilevät vihaisesti selkäsi takana taatusti aina sillä hetkellä, kun koetat rajata taidekuvaasi. Myös autoja vilisee seassa silloin tällöin, kielloista viis.
Kaikesta turismista huolimatta kadut ovat siistejä. Roskia huolettomasti ympäriinsä viskovien kiinalaisturistien perässä kulkee kaadereittain melankolisia kadunlakaisijoita, jotka siivoavat jätteet pois miltei reaaliajassa.
Ollessamme Qingeda Innin pihalla iltaa istumassa Anna kyseli kovasti tuhkakuppia, muttei tullut ymmärretyksi. Hämmentynyt tarjoilija toi pöydän viereen roskakorin. Sitten huomasimme muiden asiakkaiden vain nakkaavan tumpit maahan. (Usein palavina.)
Lähtöpäivä valuu ohi hiljakseen, vakijumitus vakikahvilassa on taas meneillään (mesta löytyyjoistainkartoista nimellä Jiu’ai Cafe, mutta ulkona kyltissä lukee kylläkin Joe’l Specially Coffee). Yritämme selvittää, pääseekö Pingyaon muureille vielä ennen Pekingin junaan hyppäämistä pällistelemään näkymiä ostamatta kolmen päivän kombolippua.
Jos ei, keskitytään jumitukseen. Turismi kun on taitolaji, jossa pitää osata myös laiskotella… tuota, laiskottelun lisäksi.
Otimme etapiksi Datongin muurein rajatun vanhan kaupungin, joka osoittautui melkoisen erikoiseksi rakennushistorian taistelutantereeksi. Ympärysmuuri oli rakennettu uudestaan – eli oli siis uusi, joskin vanhan näköinen. Muurien sisäpuolella vedettiin kiukulla sileäksi ränsistynyttä rakennuskantaa uusvanhojen uudisrakennusten tieltä. Eikun vanhuusien vanhisrakenn– äh, mitä sinne nyt olikaan tulossa.
Monin paikoin tuho oli vielä meneillään. Näkyi tiilimurskan peittämiä tontteja, puolityhjiä taloja, rikkinäisiä ikkunoita, suljettuja kaihtimia, repsottavia markiiseja, lappuja luukuilla. Autioituvilla kaduilla istuksi surumielisiä hahmoja, kuin odottamassa jotain. Yksi otti torkkuja hylätyllä sohvalla, kulmakaupan luona pasteeraili setiä, tädit rupattelivat omalla cornerillaan.
Pähkäilimme, olivatko nämä ihmiset niitä, joilla ei ollut varaa muuttaa pois. Mietimme myös, minkälaisia hipsterilukaaleja tänne oli rakenteilla. Vai meinattiinko koko alueesta tehdä jonkinlainen vanhan Datongin elämyspuisto turisteille?
Oli miten oli, omasta itsekkäästä turistinäkökulmastani maisemat olivat erittäin linssiystävällisiä. Angstia huokuvia kuvia sommitellessani totesin kulkeneeni täyden ympyrän matkavalokuvaajana.
Kaikki alkoi muinaisella Teneriffan-reissulla yli vuosikymmen sitten. Näpsin upouuden kännykkäni kamerasta innostuneena kummallisia kuvia, joita matkakumppanini äityi kommentoimaan: ”Mitä lomakuvia noi on olevinaan? Ei yhtään ihmistä missään. Mestat on kuin neutronipommin jäljiltä.” (Terveisiä vaan Arille, hei!)
Vuosikausia olen sitten näpsinyt reissuillani valokuvia tällä teemalla. Kyllä paikan kuin paikan saa näyttämään melko postapokalyptiselta, kun vähän miettii kuvan rajausta.
Mutta nyt kuvasin maisemia, jotka näyttivät oikeasti siltä kuin lähistölle olisi hiljan pudotettu neutronipommi. Tähän joku kiinalainen sananlasku, joka summaa tilanteen hirtehisyyden. Otetaan vaikka tuo ykkönen tuolta: 鸟儿唱歌不是因为它们有了答案,而是因为它们有歌要唱。(”Lintu ei laula, koska sillä on vastaus. Se laulaa, koska sillä on laulu.”)
Yritimme etsiä jotain kuppilaa muurien sisältä, mutta Apple Mapsin vinkkaamat paikat oli jo jyrätty. Lähdimme paarustamaan takaisin nykykeskustaan, kohti kännykkäkartan vinkkaamaa teehuonetta. Sinne päästyämme totesimme putiikin kirjaimellisesti teehuoneeksi: se oli huone, josta sai ostaa teetä – siis pussukoissa mukaan, ei paikalla nautittavaksi.
Alkoi jo vähän turhauttaa tarpominen. Jalkoja särki, kuumakin oli. Onneksi heti kulman takaa sivukadulta kännykkä väitti löytyvän pubin. Vielä kerran heittäydyimme puhelimen kartan johdateltaviksi.
Käännyimme kadulle, jolla kävellessä tuli outo olo, että olimme astuneet Blade Runnerin kuvauksiin. Samanlainen levoton kuhina vyöryi vastaan kuin elokuvan katunäkymissä. Samanlainen äänimaisemakin velloi ympärillä – kaikensorttisista kaiuttimista mekaanisesti toistuvia kiinankielisiä lauseita myöten.
Tosin välillä olin kuulevinani seassa Turun murretta oikeaoppisella intonaatiolla. Ensin olin ihan varma jonkun kiekaisseen eiks o hianoo! ja vähän myöhemmin luulin jonkun kyselevän kui sää ny noi? hiukan lespaten. Mutta kyllä ne kiinaa aina puhuivat, kun tulin lähemmäs. Kummottos ny semmottos kiussava, hä?
Tällä kertaa kartan osoittamasta paikasta löytyi… öh, kartan osoittama paikka. Tai parikin pubia. Valitsimme auki olevamman näköisen, joka mainosti olevansa ”Australian Brewery Brewery”.
Istuimme illan tummuessa terassilla ja olimme jonkin sortin nähtävyys ihmisvilinässä. Anna selaili kirjakaupasta mukaan tarttunutta lastenkirjaa, jossa kissasadun kirjoitusmerkkejä oli kirjoitettu auki länkkäriaakkosin. Pari setää pysähtyi seuraamaan Annan lausuntayrityksiä. Ihastelivat ja opastivat toonien kanssa.
Olut oli hyvää ja halpaa (kannullinen maksoi alle kaksi euroa), ja paahdettujen auringonkukansiementen availu tarjosi meditatiivista iltapuhdetta.
Toivottavasti Datongin pormestari ei päätä jyrätä tätäkin kohtaa kaupungista uudisrakennusten tieltä. Olihan siellä kaikenlaisia hajuja ja vähän rähjäinen meno, mutta oli myös aika mukavaa.
Pari viimeistä päivää Ulan Batorissa meni uupuneen möllöttelyn merkeissä. Oli tarkoitus käydä vielä ainakin modernin taiteen museossa, mutta väliin se jäi lopulta kahvilajumituksemme karattua lapasesta.
Perjantaina onnistuttiin sentään kuulemaan paikallista nuorisomusiikkia aro-oppaidemme vinkattua Gandan Live Housen bändi-illasta. Vihdoinkin pääsisimme keikalle reissulla, iloitsin, mutta toivoin samalla itsekseni, ettei kovin moni yhtyeistä olisi jotain hemmetin metallia.
Mitä mittä, kaikki illan kuusi esiintyjää veivasivat tietysti heviä. Taso vaihteli, mutta soitto kulki. Soundit olivat kyllä aika hirveät, vaikka paikan äänentoistolaitteistossa ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Veikkailimme, oliko miksaaja tehnyt oharit. Ehkä homman oli sitten joutunut hoitamaan joku satunnainen tyyppi, joka suunnilleen erotti panorointipotikan eq-säätimestä.
Kotona lännessä mongolialaisista kurkkulauluhevibändeistä tunnetaan lähinnä The HU, mutta kyllä vakuuttavaa örinää näytti Ulan Batorissa irtoavan laulajalta kuin laulajalta. Täytyy sanoa, että tylsempikin pomppuhevi muuttuu kyllä monta astetta kiinnostavammaksi, kun solisti mörisee ja ulisee sahaamisen päälle kuin mikäkin savuhormi syysmyrskyssä. Muissa huomioissa totesimme, että laukkakomppi tuntuu huomattavan luontevalta rytmitysratkaisulta juuri nimenomaan mongolialaisessa heavy rockissa.
Samassa pöydässä kanssamme istui pari sälliä polttelemassa vesipiippua. Jäätä rikkoakseen Anna kaivoi esiin aroreissulla voittamansa nilkkaluut, ja kävi ilmi niiden käyvän myös arpakuutioiksi juomapeliin. Säännöt eivät oikein auenneet, mutta liekö moisilla yksityiskohdilla niin väliä, kun Anna voitti joka tapauksessa jätkiltä olutta luita heittelemällä.
Bändit nähtyämme olimme vielä jatkamasssa illanviettoa, mutta baari-ilta katkesikin puolitiehen. Kaikki paikat näyttivät menneen yllättäen kiinni samaan aikaan. Ihmettelimme Republik-juottolan edessä jokusenkin tovin Google Mapsin paikalle antaman aukioloajan ja baarin ikkunoiden valottomuuden välistä epäsynkkaa. Kävimme vielä toteamassa kadun toisellakin puolella olevan baarin kännykkätietojen vastaisesti sulkeneen, kunnes nöyrryimme kysymään ohikulkijoilta, mistä oli oikein kyse.
Meille kerrottiin, että vuorokausi oli vaihtunut Äitien ja lasten päivän puolelle. Alkoholia ei myytäisi missään kuin vasta seuraavana päivänä. Mikäs siinä sitten, päät nöyrästi tyynyyn ja kuorsausta eetteriin.
Lauantai oli ainoa päivä koko Ulan Batorin aikanamme, kun ruuhka hellitti. Hostellimme viereinen, siihen asti aina tukossa ollut kaupungin pääväylä oli nyt kokonaan suljettu autoilta. Neljä kaistaa otti haltuunsa kaistapäisnä kirmaillut kakaroiden hyöky. Ilmapalloja oli paikat väärällään, tenavat temmelsivät vemputtimissa ja lastenlauluja soi joka paikassa.
Myös siinä intialaisessa ravintolassa, jossa kävimme syömässä. Siellä oli ilmeisesti päätetty ajaa aikuisväestö hulluuden partaalle toistamalla samaa kappaletta tauotta koko juhlapäivän. Jollotus soi vieläkin päässäni. No, ruoka oli kuitenkin hyvää (ja paikka kasvisystävällinen).
Oli lopulta ihan hyvä, että perjantainen pämppäämisemme päättyi ennen aikojaan. Lauantaina saimme niin shoppailtua kaikenlaista kotiintuotavaa (tyrnituotteet ovat Mongoliassa sikahalpoja, vink vink) kuin ostettua Kiinan sisäiset junaliputkin. Se oli ihan riittävän haastavaa jo puolihatarassa olotilassa, tiedä minkälainen eeppinen taistelu siitä olisi muodostunut kokovartalokrapulassa.
Sunnuntaina heräsimme sankarillisesti ennen kuutta aamulla, huristelimme Golden Gobin tarjoamassa kyydissä asemalle ja nousimme Jiningin-junaan.
Kiinassa on luvassa aiempaa vaativampaa säätöä paikallisten kännykkäliittymien kanssa, joten blogikin saattaa ottaa muutaman päivän tauon julkaisutahdissa. Katsotaan, miten selviämme SIM-korttien ostelusta, rekisteröitymisistä, kiinalaisten puhelinverkkotaajuuksien omituisuuksista ja muista nykykommunikaation hetteiköistä.
Niin ja tietysti itse Kiinan rajasta; liekö se samanlainen koettelemus kuin viisumihakemuskin?