Avainsana: taiteilijat

Duszek, Gdansk

– Ei Gdanskista löydy toista tällaista paikkaa, miekkonen sanoo. – Eikä kyllä Gdyniastakaan, saati Sopotista, hän lisää hetken mietittyään.

Liekö koko Itämerellä vastaavaa, mietin. Katselen pikkuiseen kulmabaariin ahtautuneita juhlijoita, jotka halailevat toisiaan. Pianon luona renkutellaan kitaraa ja viritellään yhteislaulua. Ympäri kapakkaa kiertää adressi, johon ihmiset raapustelevat nimiään. On Duszekin viimeinen aukioloilta.

Mekin luonnollisesti allekirjoitamme vetoomuksen, jossa ilmeisesti vaaditaan kiinteistön omistajia jatkamaan kapakanpitoa Duszekin tiloissa ja ennen kaikkea säilyttämään paikan omaleimainen tunnelma.

Ehdotan adressin puuhanaiselle D:lle myös vaatimusten maalaamista jättimäiselle vaneriplakaatille, yleislakon käynnistämistä sekä Lech Wałęsaa pitämään puhetta baarin terassille. Lupaan myös, että jos Duszek menetetään, Suomi liittyy Venäjään. Sen pitäisi säikäyttää kenet tahansa.

– Juhuu! nainen innostuu. Illan tummutessa hänen kiljahduksiaan alkaa kajahdella tavan takaa eri puolilta Duszekin sokkeloisia katakombeja.

– Laitanko tähän ammatiksi työtön? A pohtii vetoomuslomaketta täyttäessään. Toimitusta hänen takanaan seuraava D neuvoo, että siihen kirjoitetaan artisti. Niin, tosiaan. Artistejahan tässä loppujen lopuksi ollaan, kun oikein sieluun katsotaan. Tai ainakin haluttaisiin olla.

– Duszek on aina ollut taiteilijoiden paikka, hän jatkaa. – Tällaista rennon kulturellia kohtauspaikkaa tämä kaupunki tarvitsee.

Duszekista tosiaan puuttuu takakireän cooliuden tavoittelu tai pönöttävä elitismi. Silti yläkerran pianoa pimputtelemaan pistäytynyt tyyppi saattaa olla kuuluisa konserttipianisti. Pöydässä voit törmätä toiseen kirjailijan urasta haaveilevaan ihmiseen Euroopan toiselta laidalta. Paikassa leijuu boheemiuden henki, jota ei toimiteta helposti mieleenjäävällä brändinimellä varustetuissa pulloissa.

Taiteilijoita Suomesta.

Hiukan myöhemmin A:n yhyttää portaissa pukumies, joka esittäytyy paikalliseksi tapahtumanjärjestäjäksi.  – Olit kuulemma taiteilija Suomesta. Kiinnostaisiko sinua tehdä juliste meidän festivaalille? hän utelee. A pahoittelee, ettei ole oikeastaan kovin kokenut julisteiden suunnittelussa. Tapahtumanjärjestäjä kiittää rehellisyydestä. Myöhemmin A tulee hiukan katumapäälle –  olisiko sittenkin pitänyt tarttua hetkeen?

Paikka on niin täyteen tungettu, että löydämme itsemme istumasta alakerran sivukäytävän penkiltä. Baarin nykyisiin omistajiin kuuluva vanhempi rouva J äkkää meidät sieltä ja vaatimalla vaatii, että kipuamme yläkertaan. Jotenkin onnistumme puskemaan itsemme tiskille asti, jossa huomaamme A:n pudonneen joukosta. Jäämme kuitenkin pitämään asemia. Ehkä A vielä raivaa tien eturintamaan.

Musiikki on vaihtunut katusoittoviulistin taustanauhan päälle tulkitsemiksi poppihiteiksi. Uukakkosta, policea, metallicaa ja sitä rataa. Hyvinhän jätkä vetelee, mutta pirun kovaa. Kun Scorpionsin Winds of Change alkaa vinkua yössä, alkaa tuskan hiki nousta otsalleni. Tiskillä ihmismassa on niin tiivis, että heilun tahtomattani vihaamani hard rock -balladin mukana. Jotain rajaa! Pian se varmaan rupeaa tuuttaamaan CMX:ää. Päätämme jatkaa seuraavaan kapakkaan. A löytyy terassilta tupakalta. Hän jättää jatkot väliin ja lähtee kämpille uinumaan.

Paria tuntia myöhemmin palaamme takaisin Duszekiin. Iloinen juhuu!-huuto tervehtii meitä sateiselta terassilta.  – Suomen ei nyt tarvitsekaan hyökätä Venäjälle, D kertoo. Sepäs juttu eskaloituikin nopeasti, mietin. Mutta ilmeisesti nimien keruu ylitti odotukset ja jonkinlainen suunnitelma jatkosta on jo kehkeytymässä.

Sisällä populaatio on harventunut siedettävälle tasolle. Kello alkaa lähetä kolmea, mutta J sen kun kippaa lisää kaljaa juhlijoille. Toissailtana hän aneli jo keskiyön korvilla, että ihmiset lähtisivät koteihinsa ja päästäisivät hänet nukkumaan. Nyt uupumuksesta ei näy merkkiäkään.

W, oopperatenori sekä Duszekin kanta-asiakas, ottaa pianon haltuunsa. Hän soittelee pitkän, sulavan potpurin pop- ja klassisen musiikin hittejä ja luikauttaa sekaan välillä aarian, pari. Asiakaskunta laulaa melodioita mukana kaikissa tyylilajeissa. Täällä päin näköjään aariatkin käyvät yhteislaulumusiikiksi.

Myhäilen ukrainalaisen dunkel-pullollisen kanssa pöydän äärellä ja ihailen baarin hiukan ränsistyneitä mutta kekseliäitä ornamentteja. Joulukoristeita kyttää katonrajasta vuohenpää, ja alakertaan vievien portaiden ylle on maalattu jättimäinen Švejk polttamassa piippua. Savusta muodostuu hyväntuulinen haamu. Joku kertoi aiemmin, että tuota Švejkin piipusta leijuvaa olentoa paikan nimi tarkoittaa.

– Miksi niin surullisena? kysyy tupakalta palaava nuori nainen M, joka on pianoa soittavan W:n tytär.

Yritän selittää, että onhan tämä nyt vähän haikeaa ja semmoista, mutta M ei moista lähestymistapaa arvosta. – Nimesi on Japi, joten sinun pitäisi olla häpi. Yritän tempaista riemukkaan virneen naamalleni ja kolmas yritys viimein kelpaa M:lle.

Alamme kuitenkin tehdä lähtöä, ties monesko röpötysilta alkaa jo tuntua keski-ikäisten äijien luissa. M halaa meidät läpi ja J kyselee, tulemmeko huomenna uudestaan. Yritän kiinnittää pianoa edelleen takovan W:n huomion, mutta turhaan.

– Taiteilijat ovat taiteilijoita, D hymähtää ovenpielessä. – Minun pitäisi tietää, olin naimisissa sellaisen kanssa.

Toivotamme hänelle dobranoscit ja lähdemme kävelemään kohti kämppäämme. Gdanskin kadut kiiltelevät sateen jäljiltä. Talojen katot hukkuvat pimeyteen. Massansa kadottaneet julkisivut näyttävät katuvalojen loisteessa ihan ekspressionistisen mykkäleffan lavasteilta.

Mallailemme taidekuvia yövalaistuksessa kylpevästä Pyhän Marian katedraalista, kun äkkiä L havahtuu: – Huomenna uudestaan? Eikös me juhlittukaan tänään Duszekin sulkemista?

Kyllä ja ei, tulkitsemme. Eräs aikakausi päättyi, uusi alkoi.

Otetaanpa sille tuopillinen.

Three Beers, Turku

Trebari. Hitto. Olen vieläkin Trebarissa.

Tuijotan huojuskellen seinäkirjoitusten viidakkoa, josta tunnistan omankin käsialani vuosien takaa. Mitä haluat joulupukilta? -ketjuun olen näemmä kirjoittanut makkaraperunat. Pyyntö vaikuttaa hyvin vilpittömältä: se on raapustettu erittäin huolellisesti, keskittymiskyvyn äärirajoilla.

Toisin kuin jonkun toisen toive uudesta perseestä (koska vanhaan on kuulemma kulunut reikä), tai vastaus siihen: isommat nyrkit että voin hoonata sun uuden perseen. Näiden kirjoittajilla on selvästikin ollut vielä jokunen tuoppi matkaa elämän todellisten perustarpeiden sisäistämiseen.

Mistä puheenollen, eipä sitä naista ole näkynyt. Tai vaikea sanoa  –  pitäisi kai ensin muistaa, miltä se näytti. No mutta, kysyn tiskiltä. Eipäs kun en. Enpä taida muistaa hänen nimeäänkään.

Lienee parempi keskittyä sellaisten asioiden kyselemiseen, jotka pysyvät mielessä. Pian havaitsen istuvani tiskillä uuden tuopin kanssa. Puoliksi juotu edellinen on sen vieressä.

Niistä Trebarin vessan seinäkirjoituksista joku Turun yliopistolla selvinä hetkinään heilunut kanta-asiakas teki tutkielman jokunen vuosi sitten. Ei, ei kun gradun. No jonkun semmoisen yliopistohommelin. Harmi vain, että suurin osa pikkularunoelmista oli paperiin lainattu ihan päin honkia. Kyllä harmitti. Ei saa taiteilija kiitosta tässä maailmassa.

Trebarin tiskillä syntyi myös moni Multimediakonsultit-orkesterin sanoitus vuosikymmen sitten. Niihin aikoihin asuin ihan kulman takana, Nummenmäellä.

Ei sillä, etteikö silläkin matkalla onnistuisi eksymään. Erään valomerkkipitoisen illan jälkeen löysin itseni jostain Ylioppilaskylän loputtomista sokkeloista ihmettelemästä, missä hiton välissä ne ovat jyränneet kaikki puutalot Nummenpakaltakin. Onneksi tuttu taksikuski sattui ajamaan ohi ja heitti kotiin.

Toisella kertaa en eksynyt. Kävelin päättäväisesti pitkin aamuöistä Vanhaa Hämeentietä, kotini sijainti selkeästi mieleni tutkakuvassa sykkien. Mikään ei kääntäisi minua harhapoluille. Eikä kääntänytkään, ei esimerkiksi nukahtaminen kesken kävelemisen. Jatkoin matkaa vielä hyvän matkaa sammumisen jälkeen, kunnes havahduin siihen, kun yritin ronklata ulko-oven lukkoa auki.

Jonkun täysin tuntemattoman ulko-oven. Mutta aukesi se silti, kun asukas tölmähti ulos ihmettelemään, mitä ovella oikein kolisteltiin ja öristiin aamuyöstä. Lampsin pois mutisten anteeksipyyntöjä – viistoon kadun yli ja pikkutietä parikymmentä metriä sinne, missä oma kotini sijaitsi. Pidän tätä edelleen olosuhteisiin nähden huippuluokan suunnistussuorituksena.

Harva poikkeaa Three Beersiin vahingossa  – ellei sitten ole eksynyt Ylioppilaskylään, mikä on mahdollista selvin päinkin. Legendan mukaan tähän opiskelijoille pyhitettyyn Turun kaupunginosaan haettiin vaikutteita DDR:n yhteisöllisestä kaupunkisuunnittelusta. Näkemässäni 70-luvun alun valokuvassa pirteän väristen modernien talojen reunustaman vehreän pihan uima-altaalla polski iloisia lapsia. Hyvinvoivat, tyylikkäästi pukeutuneet, valveutuneet vanhemmat istuksivat altaan reunustan penkeillä keskustellen päivänpolttavista aiheista, kuten Turun raitiotieliikenteen loistokkaasta tulevaisuudesta.

Kyseinen allas on nyttemmin täytetty ja talojen maali halkeillut, mutta vehreää niillä paikkein on kesäisin vieläkin. Miksei yhteisöllistäkin: Trebarin terassi sijaitsee nimittäin entisen uima-altaan päällä, pensasaidan ja puiden katveessa. Voin hyvin kuvitella, kuinka päiväkausia rappu 13 B:tä etsinyt, Euklideen geometriaa halveksivan rakennussijoittelun näännyttämä satunnainen kävijä purskahtaa ilon kyyneliin nähdessään sivistyksen merkkejä: olutta! Ei enää hulluutta huutavia värejä, vaan turvallisen ruskeaa olutta. Ei yhteisöllisyyttä, vain pöydissään kaljojaan lipittäviä harmaita ihmisiä; olutta. Pelastus.

Hän kapuaa alas portaita Three Beersiin, eikä hänestä kuulla enää koskaan. Ehkä yksinäinen seinäkirjoitus vessan nurkassa merkitsee hänet hetkeksi ihmiskunnan ikuisen voittokulun harvemmin mainituksi sankariksi, mutta muutaman vuoden kuluttua sekin on kulunut pois.

Jopas tiskijukka erikoista musaa äityi soittelemaan. Hetkinen, tämähän onkin livekamaa. Ilmankos. Selittää samalla myös sen, että dj istuu tiskillä. Näin tarkemmin ajatellen hänen settinsä taisikin olla jo eilen. Kertoo duon olevan nimeltään Jani ja Kasper. Soittelevat bluegrassia, Hiski Salomaata, jopa gospelia. Asiaan on perehdytty pieteetillä.

Jostain syystä mieleen päsähtää ajatus duosta nimeltä Jeesus ja Antikristus, joka soittelisi vuoron perään gospelia ja black metalia akustisesti. Biisit alustettaisiin trubaduurihengessä omakohtaisilla taustatarinoilla.  – Tää biisi kertoo siitä kun mä vetelin vinkkuu ku vettä. – Tää biisi on tehty sellasessa elämänvaiheessa, kun mä nostatin taisteluun kaikki jumalanvastaiset voimat. – Tää on tämmönen rakkauslaulu.

Hihittelemme ideaa dj:n kanssa. Ilta kuluu. Ylistämme Jania ja Kasperia keikan jälkeen. Ottavat kehuryöpyn tyynesti, joskin hitusen hämmentyneesti vastaan. Aikamme paasattuamme toinen duon jäsen esittelee minut ja dj:n artistikumppanilleen: – Tässä ovat Multimediakonsultit-yhtyeen kitaristi Riku Ahlsten ja laulaja Jarmo Lundgren.

Näin. Kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei ketään. Ilmankos tyypin naama tuntui niin tutulta. Soitteli aikoinaan myös Neva-merkkisessä progeorkesterissa, hän kertoo. Niin niin, aivan. Poistun vessaan. Tuijotan seinäkirjoituksia. Löydän toisenkin oman tekstin. Palaan tiskille.

Tummuu. Sumenee. Äänet irtoavat merkityksistään.

Trebari. Hitto. Olen vieläkin Trebarissa.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon