Avainsana: tjumen

Tjumen – Novosibirsk

Lounas kolmosluokassa: nuudeleita termosmukista.

Takaisin kolmosluokkaan, klonksuti-klonksuti, heiluti-heiluti. Vaunu keikkui kuin peräprutku Airistolla syysmyrskyssä. Epäilen, että piruuttaan laittavat tuplajousituksen talonpoikaisluokan vaunuihin. Unet olivat taas katkonaista sorttia. Valveilla käkkiessäni luin Kohtalon miekkaa hyvän pätkän eteenpäin. Vahva suositus matkalukemiseksi!

Tjumen–Novosibirsk -keikaus oli kaiken kaikkiaan aika tylsä ja torkkuisa taipale. Mutta kohdattiin me sentään lahjomaton vaunuemäntä!

Tai siltä se ensin vaikutti, kun tämä torjui pöh, mitä te nyt tuommoisia! -käsielkeellä Annan tarjoaman Fazerin sinisen. Anna kuitenkin oivalsi pelin hengen ja jätti suklaalevyn emännän hytin tiskipöydälle. Oli se sieltä sitten myöhemmin kadonnut. (Ehkä paikalla päsmäröineen pomon suihin, kuka tietää.)

Kolmosluokan sisustuksessa ei kikkailla.

Matkakumppaninamme oli ensin ystävällinen mummo, jonka kanssa Anna yritti kommunikoida Google Translaten välityksellä. Ei siitä oikein mitään tullut. Käännösvekotin tuntui lähinnä hämmentävän häntä. Mummon jälkeen seuranamme oli teinityttö, joka hihitteli läppärinsä takana internet-kissoille (arvaan).

Etukäteen mainostettu yöjunien ylitsepursuavan venäläinen vieraanvaraisuus on meidän tapauksessamme ollut tyylilajiltaan pikemminkin kaurismäkeläistä. Mutta eipä tuo haittaa – matkakumppanit ovat kuitenkin olleet mukavia ja avuliaita. Suomalaiselle kelpaa se ihan hyvin, että saa olla rauhassa.

”Mis mä ole?” ”Oot Novosibirskis.”

Pienimuotoinen seikkailu syntyi hostellin löytämisen kanssa. Virallinen osoite vei meidät valtaisan lähiötalon edustalle, jonka katutasossa oli kaikenlaisia putiikkeja eläinklinikasta kielikouluun, muttei majoitusliikettä.

Soitin mestaan ja kyselin ruosteisella venäjälläni, missä Big Ben -hostelli oikein mahtaa sijaita. (Jep, vahvasti brittiteemaisen hostellin henkilökunta ei puhu englantia.) Yhdistelemällä puhe- ja tekstiviestintää löysimme viimein pihalta tiilitönön, josta laskeuduttiin maan alle hostelliin.

Lappu sen talon eräällä sisäänkäynnillä, josta etsimme hostellia: ”Tässä EI ole käytettyjen tavaroiden kauppaa! Minne meni – EMME TIEDÄ!”

Tämä taitaa olla reissun halvin majoitus: kolme yötä kahdelta yhteensä noin 29 euroa. Toisaalta halpuus näkyy myös kaikessa. Suihkussa ei ole saippuaa, vessassa ei ole paperia, kortti ei kelvannut maksuvälineenä, eikä vastaanoton tyyppi edes rekisteröinyt meitä oikeaoppisesti viranomaistahoja varten. Ehkä siinäkin sitten säästettiin jotain?

Asiakkaina näytti olevan lähinnä nuorisolaisia. Mutta onneksi olivat hiljaista sorttia ja antoivat meidän kuorsata rauhassa.

Koti, uskonto, isänmaa, ilmapalloja, jätskiä sekä saippuakuplia

Voitonpäivä tervehti meitä aamutuimaan kaikkialle ripustetuista kaiuttimista tulvineella neukkuhenkisellä kuorolaululla. Oltiin ajateltu mennä vilkaisemaan paraatia, mutta mitä ilmeisimmin olimme jo myöhässä. Edellisillan kylpyreissun jälkeen uni oli maistunut, mutta sehän oli tietysti virhe. Isänmaan asia ei odota länsimaista liberaalihedonistia!

Siperialaiset, pitäkää ortodoksinen usko! – tuo tunnettu neuvostoiskulause sotavuosilta.
Selfieitä otettiin suorastaan verissä päin.

Kun päästiin kadulle asti, ihmiset olivat kerääntymässä marssia varten – tai siltä se ainakin näytti. Suuren isänmaallisen sodan sankarien kuvia kanneltiin kuin ikoneja, vappumarssihenkisissä banderolleissa luki uskonnollisia iskulauseita, moni oli pukeutunut sotilasunivormuun – vilahtipa väkijoukossa haavoittunuttakin larpannut mies (joka hiukan rikkoi rooliin eläytymistään syömällä iloisena jätskiä).

Kenttäkeittiöistä lapioitiin jotain risoton näköistä apetta lautasille.

Oli ilmapalloja, neuvostolippuja, saippuakuplia, haitareita, soppatykkejä, taukoamaton neukkujollotus, kirkuvia lapsia, tympääntyneitä poliiseja, hattaraa, läpivalaisupisteitä – sekä palopuheita joissa vilisi sellaisia sanoja kuin isänmaa, Venäjä ja rrrrajat!

Oli myös koulujenvälinen viestijuoksu, jossa synnyinmaan vaatimaa yhteisrintama-ajatusta ajettiin laittamalla mahdollisimman epätasaiset juoksijat viemään samaa viestiä. Oli myös eläkeläisten paritanssit, jossa nuoremmat pyörittelivät univormuihin sonnustautuneita ikäihmisiä.

Poliiseja pitämässä taukoa voitonpäivähulinasta hostellimme edustalla.

Oli kamala tungos ja mekkala. Ja oli nälkä. Menimme siis lähigeorgialaiseen myöhäiselle aamiaiselle. Epäilemättä tjumenilaiset selviytyisivät voiton juhlimisesta ilman meitäkin.

Ravintolassa, jossa yleensä taustamusiikki tuntui soivan hiukan liian lujaa, tuntui nyt olevan ihanan rauhallista. Kun olimme saaneet syötyä, kahviteltua ja tungettua kupuumme ihan liian monta suklaamakkaraa, olimme valmiit palaamaan voitonpäivän vilskeeseen.

Touhu oli ilahduttavasti laantunut jo vapaamuotoisemmaksi juhlinnaksi, joka muistutti vähän suomalaista vappua – sillä erotuksella, että missään ei hoippunut juopuneita. Myöhemmin Annan käydessä ostamassa tupakkaa selvisi, miksi: kaupan ovilapussa ilmoitettiin, ettei voitonpäivänä myyty alkoholia. (Baareista sitä sai kyllä.)

Myöskään kerjäläisiä ei näkynyt missään. Voitonpäivä oli voittajille, ei luusereille.

Annan venäläistuttu oli vinkannut, että kymmeneltä illalla Rakastavaisten sillalla olisi ilotulitus. Sehän kuulosti mainiolta päätökseltä Tjumenin-vierailullemme! Veimme matkatavarat asemalle säilytykseen ja lähdimme lähipubiin… jossa unohdimme koko ilotulituksen, kun oli niin kiire lipittää paikallista käsityöolutta, toljottaa zombeina etäisyyteen ja suoltaa huonoja sanaleikkejä.

Iloisia juhlijoita pitämässä niin-ja-niin-monetta taukoa Еда-baarin terassilla.
Edasta sai muuten melko isoja vegepurilaisia. Vink, vink.

Keskiyön hujakoilla kapusimme junaan ja lähdimme keinumaan kohti Novosibirskiä.

Suuret isänmaalliset kissat sekä hyvin venäläinen kylpylä

Jos voitonpäivän hurmoksellinen paatos täällä pitää kiteyttää yhteen anekdoottiin, niin kokeillaan tätä: Käytiin majapaikan viereisessä kirjakaupassa metsästämässä postikortteja. Ostin samalla tutulle tuliaiseksi voitonpäiväpränikän. Kun oltiin tiskillä maksamassa, myyjä antoi toisen pinssin kaupan päälle Annalle. Eihän se nyt käynyt päinsä, että vain toinen meistä juhlistaisi voittoa ja toinen ei.

Rasputinin kotimuseo ei ollut auki eikä arkeologis-etnografista museota löytynyt (tai sitten sinne pääsee vain sopimalla etukäteen – tämä ei täysin selvinnyt), joten päädyimme haahuilemaan ympäri kaupunkia.

Znamenskin katedraali.

Tjumen on paljon siistimpi ja hyväkuntoisempi paikka kuin Nižni Novgorod. Siellä täällä modernien lasiteräskolhotusten sekä stalinististen kivitalojen seassa pilkottelee vanhoja siperialaisittain koristeltuja puutaloja (vaihtelevassa kunnossa) sekä nättejä kirkkoja (kaikki hyvässä kunnossa).

Rakastavaisten silta. Mukana kuvassa myös uskonto ja isänmaa.
Tura-joen renkuttelija oli selvästi maakuntasarjaa Moskovan katusoittajien jälkeen.

Ennen pitkää päädyimme Turan rantaan. Joki oli kotoista kokoluokkaa, kapeammista kohdistaan semmoista Aurajoki-leveyttä.

Oli lämmin ilma, oli kahvilaa, oli suihkulähdettä, oli nuorisoa liikenteessä potku- ja skeittilautoineen, oli katusoittajaa. Viihdyttiin. Istuttiin kahvilan terassilla ja yritettiin keksiä Visit Tyumen -saitilta sekä venäläisestä 2GIS-karttasovelluksesta muuta nähtävää suunniteltujen kohteidemme jätettyä kalenterimme tyhjäksi.

Suuri isänmaallinen kissa tarkistaa voitonpäiväkoristelun kadun varressa.
”Faskistiset rotat eivät yleisliittolaisista kynsistäni hengissä selviä!”

Näin päädyimme Siperialaisten kissojen puistoon. Kuinka ollakaan, tämäkin söpönpuoleinen muistomerkki liittyi Suureen isänmaalliseen sotaan. Tjumenista ja muualta Siperiasta nimittäin rahdattiin Leningradiin piirityksen jälkeen valtavia määriä kissoja, joiden tehtävä oli puhdistaa sankarikaupunki rotista, kun tienoon omat kissat olivat kadonneet (arvatenkin ne syötiin nälänhädän pahetessa).

Anna: ”Näiden tekijä sai siis luvan kanssa väsätä patsaita kissoista. Epistä!”

Kissoja palvottuamme löysimme itsemme taas hostellin viereisestä georgialaisesta päivälliseltä. Ateroituamme raukaisi sen verran voimakkaasti ja peti kutsui niin vahvasti, että meinasi unohtua kokonaan alkuperäinen syy, miksi ylipäätään olimme Tjumeniin tulleet – nimittäin seutukunnan kuumien lähteiden takia.

Yksinäinen soppatykki sen talon pihassa, josta etsimme arkeologis-etnografista museota. Tässä vaiheessa en vielä hiffannut vekottimen voitonpäiväyhteyttä.

Saimme kuin saimmekin revittyä itsemme vielä liikenteeseen. Valitsimme alueen runsaasta kuumien lähteiden tarjonnasta uimalan, jonne pääsi paikallisbussilla. Vasta pysäkillä huomasimme, että eihän sieltä enää siihen aikaan takaisin päässyt bussilla. Yandex-taksin mobiilisovellus Yango kuitenkin lupaili kyydin kaupunkiin löytyvän helposti, joten päätimme ottaa riskin joutua pahimmassa tapauksessa talsimaan neljäntoista kilometriä takaisin.

Bussi huristeli Turan yli ja lähti seuraamaan joenuomaa itään. Savitiilitaloja vilahteli ohi tummenevassa illassa. Rakennukset harvenivat. Yksinäisellä moottoritienvarsipysäkillä istuksi arkkityyppinen, suorastaan tyylipuhdas gopnik syljeskelemässä katuun.

Välillä Tjumenin pääelinkeino muistuttaa olemassaolostaan söpskien talojen lomassa.

Puolen tunnin matkan päästä olimme perillä, sanoi Google Maps. Perillä missä, ihmettelimme pysäkillä. Tuossa oli moottoritie, tuolla iso liittymä, tällä puolen tietä vain heinikkoa ja pari hruštšovkaa. Bensanhaju leijui ilmassa. Kerrostalopihasta kaikui pahaenteistä hohotusta.

Juuri sinne kartta tietysti näytti tiemme kulkevan. ”Voi vittu näitä seikkailuja”, Anna mutisi tarpoessamme kohti pimeää talonpihaa. Kukaan ei kuitenkaan käynyt kimppuumme tai vaatinut rahoja ja/tai henkeä – mitä nyt hätkähdin pahanpäiväisesti, kun joku verkkarihahmo mylväisi aivan nenäni edessä jotain täysillä yöhön. Mutta sitäkään ei ollut tarkoitettu meille, sillä joku toinen mölisi hänelle hetken kuluttua takaisin pimeydestä.

Tjumenilainen mineraalilähde -kylpylä kaupungin laidalla.

Ja sieltä lähde löytyi, hruštšovkien takaa, moottoritien kupeesta. Ostimme liput (250 ruplaa, eli reilu kolme euroa per naama) ja astuimme virkistyskeskukseen.

Näky oli hämmentävä. Pleksein aidatussa betonialtaassa polski ihmisiä. Rusehtavanvihreä vesi höyrysi. Pleksiseinissä vilkkui neonvaloja. Altaan vastapäätyä koristi iso, haalistunut maisemakuva vetävännäköisestä uima-altaasta jonkin eksoottisen eteläisen meren äärellä. Pari ruostunutta putkenpätkää törrötti keskellä seinäkuvaa. Niiden alle kuvaan oli pinttynyt ruskeita raitoja.

Altaan edustalla ihmisiä istuksi penkeillä pyyhkeineen vilvoittelemassa. Kaakelilattian aukoista vilkkui kuoppaista betonia. Kaiken kaikkiaan näky oli jokseenkin koruton, mutta ihmiset vaikuttivat hyväntuulisen rentoutuneilta.

”Lapset juoksee iloisina, mä pidän tästä”, kiteytti Anna tunnelman ja täsmensi: ”Siellä kerrostalojen takapihoilla vielä pelkäsin, että tää kylpyreissu oli paha virhe.”

Tässä kohtaa pitäisi olla kuvia kylpemisestä, mutta yksityisyyssuojasyistä korvaamme ne kuvalla Tjumenin kujilla vaeltavasta, viittaan pukeutuneesta yön ritarista.

Ei ollut täysin selvää, missä vaatteet oli tarkoitus vaihtaa. Olisiko meidän pitänyt varata myös oma huone? Altaalle tultaessa oltiin kävelty semmoisten ohi – samoin kuin grillikatosrivistön ja vuorokauden ympäri auki olleen kahvilan. (Koko kylpylä on auki 24/7, joka päivä.)

Asia kuitenkin selvisi allasvalvojalta: naisten puku- ja suihkuhuone sijaitsi altaan toisessa päässä narikan vieressä, miesten sisääntuloväylän luona. Jätimme arvotavarat narikkaan (jossa melankolinen täti sinetöi puhelimeni mustaan muovipussiin), kävimme vaihtamassa uima-asuihin ja marssimme veteen.

Siinä sitä sitten lilluttiin. Vesi oli suolaista ja lämmintä, yöilma viileää. Kelluin sinne tänne päämäärättömästi ja katselin yllä tuikkivaa Otavaa. Välillä käytiin keskelle allasta pystytettyjen rujojen suihkujen alla ottamassa tujakka vesihieronta niskaan. Aitoon venäläistyyliin painevaihtoehtoja oli vain yksi, хард.

Raukea olo levisi ruumiiseen, ja aiempi hermoilu öisellä hruštšovka-pihalla alkoi tuntua naurettavalta. Mahdollisimman tavallisia ihmisiä oli paikalla virkistämässä mahdollisimman tavallisia ruumiitaan. Emme eronneet joukosta kuin avatessamme suumme. Mitä tarvitaan hyvään kylpyyn? Lämmintä vettä ja jonkin sortin sammio. Täällä oli kaikki tarvittava, muu oli turhaa keekoilua. Panimme kumpikin tahoillamme myös merkille, kuinka helppo altaaseen oli kävellä: karheassa betonipohjassa ei ollut liukkaita kohtia. Päättelimme tästä allasta siivottavan säännöllisesti. Perusasiat olivat siis kunnossa, vaikka ensivaikutelmamme olikin ollut karunpuoleinen.

Anna kahvilassa kylpemisen jälkeen: ”Tää oli mahtavaa.”

Muutaman kelluntasession jälkeen kävimme suihkussa, pukeuduimme ja istuksimme hetken kahvilassa lipitellen virvokkeita. Hakiessani puhelinta narikasta melankolinen täti kysyi, olimmeko nauttineet kylvystä ja mistä olimme Tjumeniin tulleet. Sanoin, että erittäin paljon ja Suomesta. Jälkimmäinen kirvoitti tädiltä yllättynyttä ihastelua. (Huomasin myös, ettenme sittenkään olleet sulautuneet muuhun asiakaskuntaan ihan niin hyvin kuin luulin.) Anna puolestaan kertoi pukuhuoneessa vanhemman naisen hokeneen hänelle onnellisena хорошо, хорошо, хорошо… Tähän arvioon Anna oli yhtynyt täysin.

Yandex-taksin saaminen takaisin kaupunkiin ei osoittautunut minkäänasteiseksi ongelmaksi. Portin edustalla oli jo auto kärkkymässä asiakasta. Tällä kertaa hinta ei tuottanut ikäviä yllätyksiä, kun muistimme tilata matkan mobiilisovelluksella.

Kuskina ollut nuori jätkä yritti small talkia kanssamme, mutta oloni oli niin untelo, että järjellisten vastausten muodostaminen oli liki mahdotonta. Se ei onneksi haitannut sälliä, jolla oli ajamisen lomassa meneillään myös kiivas chat-sessio puhelimellaan jonkun kanssa.

Oli keskiyö, kun saavuimme takaisin hostellille. Tervehdimme alkanutta voitonpäivää raikuvin kuorsauksin.

Tjumenissa auringon uuvuttamina

Juna saapui ensimmäiseen Siperian-kohteeseemme Tjumeniin kello 5.51 aamulla (aika lailla tasan, terveisiä vain sinne VR:lle taas). Matkalla junan ikkunassa vilahteli välillä lumen peittämiä metsiä. Hienoisia kauhunhikikarpaloita ehti kerääntyä otsalle: ei kai sielläkin…

Vaan mitä mittä! Tjumenissa aurinko lämmitti jo aamutuimaan. Päivän mittaan lämpö kiipesi jo kolmenkympin tuntumaan.

Siperiassa on kuumaa! No, näinpä se taitaa mennä. Joko turskatin kylmä tai helvetin kuuma, ei paljoa siltä väliltä.

Pitkäksi venähtäneellä aamiaisella Šokoladnitsassa. Anna piirtää kulkukoiraa.
Kulkukoirista puheenollen Tjumenissa on niille omistettu patsas.

Päivä alkoi haahuilulla etsiessämme aikaisin auki olevaa kahvilaa (keskustan Šokoladnitsa on auki kellon ympäri) ja jatkui pöllämistyneellä palloilulla sekä epäsynkronisella lepäilyllä. Kun minä jaksoin ravata ympäri kaupunkia kuvia näpsimässä, Anna torkkui – ja päin vastoin. Helle oli melkoisen uuvuttava kokemus näin äkkiarvaamatta.

Sen verran saimme valverytmejämme synkkaan päivän mittaan, että onnistuimme samaan aikaan käymään hostellimme viereisessä georgialaisravintola Bašissa syömässä sekä iltaviinillä.

Baši oli viihtyisä ja siisti rafla, mutta seinämatto loi outoa tunnelmaa. Raadeltu zombipeura?

Mutta ei päivä hukkaan mennyt. Selvisi, että Rasputinin kotimuseossa käyminen pitää unohtaa, sillä se on auki vain viikonloppuisin. Olemme silloin jo Novosibirskissä.

Tjumenissa ei ole kolmen päivän bussikortteja, vaan tämmöinen ostetaan kioskista ja siihen ladataan rahaa vihreillä automaateilla, joita löytyy bussipysäkkien luota. Kortilla bussimatka maksaa 25 ₽, käteisellä 26. (Kumpikin n. 0,35 €.) Itse kortti maksaa 25 ₽.

Kävi ilmi myös, että päästäkseen kuumille lähteille ei tarvitse raahautua kolmenkymmenen kilometrin päähän kaupungista, vaan lähin löytyy paikallisbussialueelta. Vihjeet eivät olisi voineet olla selkeämpiä: kylpylän nimi on Tjumenilainen mineraalilähde ja se sijaitsee Lähde-kadulla kaupunginosassa nimeltä Lähde. Vaan eipä tuo aiemmin tarttunut haaviin silti. No, parempi myöhään ja sitä rataa.

Juu ei, ajatus ei ole maksimoida helletainnosta löllymällä 40-asteisessa vedessä samaan aikaan kun 30-asteinen aurinko porottelee otsaan, vaan tuumiskelimme pulahduksen mineraalilähteessä voivan olla mukava iltarentoutumisnumero – sitten kun ulkona on vähän viileämpää.

Voitonpäivän valmistelut meneillään Ulitsa Respublikilla.

Erityisesti tänään kävi ilmi, että ylihuomenna on voitonpäivä. Sloganeita, julisteita sekä punalippuja ja -tähtiä vyöryy päälle joka paikassa – jopa sivukujilla. Talonkulmia maalataan vimmatusti tip top -kuntoon, paraatikatsomoja rakennellaan tienvarsiin. Lievää suurempaa Neuvostoliitto-flashbackia on pukannut meikäläisellä. Iskulauseetkin voisivat olla 80-luvulta.

Juhlaliputuksessa ei ole katsottu tarpeelliseksi luopua tutun turvallisesta punaväristä.
Lipputankojen jalustoissakin oli tiettyä neukkutatsia.
Voiton juna.

Saa nähdä, minkälainen hulabaloo lähtöpäivänämme tulee olemaan. Tjumenhan tunnetaan Suuren isänmaallisen sodan sotateollisena keskuksena – onko luvassa tankkiparaatia tai jotain muuta vastaavaa maailmanrauhallista ajanvietettä?

Juna Novosibirskiin lähtee torstaina vasta keskiyön korvilla. Ei näytä siltä, että ainakaan välttäisimme patrioottisen vouhotuksen voitonpäivänä – ellemme sitten lillu sen ohi kuumassa lähteessä… hmm, tätä vaihtoehtoa sietääkin miettiä.

Nižni Novgorod – Tjumen

Hifistelemme tämän välin kakkosluokassa talonpoikaisluokka kolmosen sijaan, ja sen kyllä huomaa. Vaunuemäntä Elena oli lahjomatta ystävällinen (mutta sai silti suklaalevyn), kävi imuroimassa pariinkin kertaan hytissämme ja tuli kysymään aterian jälkeen, maistuiko ruoka.

Tosiaan, hifistelymme meni niin pitkälle, että tilasimme aamiaiset ja lounaat etukäteen hyttiin. Semmoista aika peruspöperöä se oli, ja Annan kasvisvaihtoehto oli muuttunut kanaksi, mutta kyllä siitä nälkä lähti. Itse asiassa taisivat tilatessa kyllä mainita, että valitun aterian saatavuutta ei voida taata.

Anna ja vaunuemäntämme Elena tauolla.
Vessa on iso, siisti ja toimii kuin, no, junan vessa.
Tuosta punaisesta vivusta kun vääntää, saa kuumaa vettä mukiinsa.

Ollaan nyt Jekaterinburgissa. Matkakumppanimme hytissä ovat vaihtuneet jo pariin kertaan. Kaikki ovat olleet yhtä vähäpuheisia. Ensimmäiset tosin neuvoivat Annaa yläpedin portaikon avaamisessa ja näyttivät, että tuosta kun vääntää tuon istumatuen auki nuin, niin sielläpä onkin säilytyslokero.

Pitkällä junamatkalla on vähänlaisesti tekemistä. Nettiaddiktinkin pitää keksiä muuta viihdykettä, sillä verkko toimii vain pysähdyttäessä taajamiin. Anna kuuntelee äänikirjahömppäsarjaa, itse lueskelen Andrzej Sapkowskin menevää fantasiaa.

Ei toimi, ei.

Junassa on kyllä langaton verkkokin, mutta kun ei siihen pääse kiinni. Teoriassa wifiin voi kirjautua joko junalipun numerolla tai passi- ja paikkatiedoilla, mutta kumpikin antaa sinnikkäästi erroria. (Sitten on vielä joku faniklubi-ID:kin, mutta siitä ei ole mitään hajua.)

Jossain kohtaa ajattelin mennä istuksimaan ravintolaan, mutta aikeeksi jäi. Hytissä on melko kuuma ja olen lötkötellyt kevyessä oloasussa. Ajattelematta asiaa sen kummemmin läpsyttelin kakkosluokkapaikan mukana tulleissa tossuissa, makoilusta möhnääntyneessä tukassa ja sortseissa ravintolavaunuun. Siellä happaman oloinen vaunuemäntä mulkaisi habitustani päästä jalkoihin. Hän sanoi jotain joka meni ohi, mutta tulkitsin sen näin: ”Viittiks läpsytellä takaisin Big Lebowskiin, dude.”

Ehkä olisi pitänyt antaa suklaata. Samapa tuo, palasin hyttiin ja jatkoin torkkumista. Vielä vajaa kuusi tuntia Tjumeniin.

Vegeä Venäjällä

Tässä joitain netistä kammattuja kasvisruokaystävällisiä syömäpaikkoja reittimme varrelta. Lähteinä TripAdvisor, Restaurant Guru ja hakukoneella löytyneet lukuisat ”niin ja niin monta parasta”-listat. Paikkoja ei siis suurimmaksi osaksi olla (vielä) testattu itse, ellei erikseen mainittu. Listaamme näitä ennen kaikkea itseämme varten jo hyvissä ajoin ennen matkaa. Toivottavasti poiminnoistamme on hyötyä muillekin.

Valintaperusteina hinta, läheisyys majapaikkaan/asemaan/keskustaan/nähtävyyteen sekä kiinnostuneen kutinan herääminen. Plussaksi olen laskenut myös laajemman kuin vain kasvisruokaan rajoittuvan tarjonnan. Nämä siis eivät ole ainoastaan kasvisruokaa tarjoavia ravintoloita (ellei erikseen mainittu). Johtoajatuksena on, että mestoihin voi mennä, jos seurueessa on kasvissyöjiä – kuten meidän kahden hengen seurueessamme. Mahdollisuuksien mukaan vegaaniystävällisyys on pyritty mainitsemaan.

Pietari

  • Grand Café Frida (kartalla)
    … kertoo mm. että ”polttaessasi vesipiippua 51 Fridaa tarkkailee sinua joka suunnasta 102 silmäparilla ja 51 kulmakarvalla” ja että ”brittiläiset tiedemiehet ovat laskeneet paikan mukavuusenergian 1000 kilojouleksi”. Melko lähellä Suomen-asemaa. Frida approves.
  • Zeljonaja komnata (kartalla)
    … eli ”vihreä huone” lähellä Moskovan-asemaa. Erittäin halpa. Tämän itse asiassa olen testannut pari vuotta sitten ja viihtyisäksi tuomitsin. Kattoterassi varsinkin oli kauhian kiva aurinkoisena kesäpäivänä.
  • Prekrasnaja zeljonaja (kartalla)
    Lisää vihreyden hehkutusta puolimatkassa Suomen-asemalta Moskovan-asemalle. Halvaksi mainittu. Myös vegaanisia annoksia.
  • Ukrop (kartalla)
    Ravintola Ulitsa Maratalla sijaitsee kulman takana Dostojevski-museosta, joka taas on kävelymatkan päässä Moskovan-asemasta. Kehuivat Ukropin kuppiloita viihtyisiksi ja ruokaa erinomaiseksi.

Moskova

Nižni Novgorod

Tjumen

  • Tesla Burger (kartalla)
    Halpa purilaispaikka sekä serbialainen grilli. Listalta löytyy myös vegaanipurilainen ja -wräppi.
  • Katso (kartalla)
    Georgialaissafkaa Tjumenissa. Vegaanivaihtoehtojakin.
  • Vrindavan (kartalla)
    Vain kasvisruokaa, myös vegaanisena. Samalla myös vahvasti ituhippihörhöilevän oloinen luontaistuotekauppa.

Novosibirsk

Irkutsk

Ulan-Ude

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon