Avainsana: olut

Matkalaukullinen tuliaisia Pomeranian mukavimmasta olutkaupasta

Melko tarkkaan kaikki perinteiset nähtävyydet ja turistitoiminnallisuudet skipannut Gdanskin-viikkomme huipentui viimeisen aamun kaljaostoksiin. Emme sentään vajonneet ”paku täyteen Tyskietä ja Okocimia”-tasolle, vaan köröttelimme taksilla laitakaupungille Sklepzpiwemiin lastaamaan matkalaukun pullolleen paikallisolutta.

Yhteisrahoitettu ruumalaukku oli mukana vain tätä tarkoitusta varten. Vaihtovaatteet ja muu tarpeellinen kulkivat kunkin käsimatkatavaroissa. Aikoinaan puolivahingossa Google Mapsista ”craft beer”-hakutermillä löytynyt Sklepzpiwem (suomeksi ”olutkauppa”) on nimittäin osoittautunut vierailemisen väärtiksi joka reissulla, vaikka sijaitseekin lähiöalueella varsin kaukana keskustasta. (Toisaalta se on melko lähellä Gdanskin Ronald Reagan -puistoa, jossa palvonta- tai paheksuntakäynnin voi yhdistää kätevästi olutostosreissuunsa.) Pikku liikkeen paikallisolutvalikoima on valtava, mutta saa sieltä tietysti pienpanimo-oluita muualtakin maailmasta.

Taksia odottelemassa viimeisenä aamuna.

Mutta ennen kaikkea Sklepzpiwemin tiskin takana on Bartek, jolle ei tarvitse kuin vähän hahmotella makumieltymyksiään, ja hän jo taikoo hyllyjen uumenista niihin sopivia oluita. Miekkosen vinkistä toimme aikoinaan tuliaisiksi muun muassa grodziskieta. Tuon perinteisen puolalaisen, kepeän kuplivan juhlaoluen valmistustapa oli jo miltei unohtunut, kunnes pienpanimobuumi herätti tuotannon taas henkiin.

Gdanskista löytyy toki muitakin käsityöolutpuoteja, mutta olemme palanneet aina Sklepzpiwemiin. Tällä kertaa ostosreissu oli kuitenkin jäädä väliin, kun budjettisyistä jouduimme jättämään kaupassa käymisen viimeiseen päivään. Esteeksi oli muodostua se, että virallisesti Sklepzpiwem aukeaa vasta kahdeltatoista – eli puolta tuntia myöhemmin kuin koneemme oli lähdössä takaisin Turkuun.

Bartek kuitenkin suostui tulemaan aamutuimaan kaupalleen, jotta saimme ladottua laukkumme täyteen tuliaisia. Se olikin rivakkaa shoppailua, se! Huikkailimme tyylimieltymyksiä, Bartek ehdotti oluita, me pääsääntöisesti kelpuutimme ne (elleivät ne olleet jumalattoman kalliita, ja yleensä eivät olleet), ja sitten vain pullot viuh vauh laukkuun kuplamuoviin sekä pahvilaatikoihin pakattuina. Jokunen pullo tuli valittua ”iik, ihana etiketti”-menetelmälläkin.

Anna kuvailee olutmieltymystään Bartekille: ”Ainakin nnnääääiiin iso.”

Itse asiassa Bartek hoiti pakkaamisenkin. Häneltä kun se sujui ammattilaisen nopeudella ja varmuudella. Kun laukku oli viimein täynnä, se ylitti 32 kilogramman painorajan puolellatoista kilolla.

”Mutta eihän se ole mikään ongelma”, Bartek lohdutteli. ”Usein ne ovat lentokentällä aika suurpiirteisiä näin pienten ylitysten suhteen. Mutta jos eivät, niin juotte vain pullon-pari pois laukusta kentällä.”

Minulla oli omat epäilykseni Wizzairin suurpiirteisyydestä; oman kokemukseni mukaan halpalentoyhtiön kenttätyöntekijät nimenomaan ovat raivostuttavan jämptejä laukkujen kokojen ja painojen suhteen. Mutta en ruvennut besserwisseröimään asiasta, kun en varmaksi uskaltanut sanoa. Kentälläpä tuon sitten näkisi, miten kävisi.

Bartek pakkaa laukkuamme.

Tilasimme taksin ja lähdimme kentälle. Kuskiksi sattui entinen merimies, jolla oli paljon sanottavaa niin puolalaisesta vieraanvaraisuudesta (tai sen puutteesta), saksalaisesta hymyilystä (tai sen puutteesta) kuin venäläisten yleisestä epäilyttävyydestäkin (josta ei ollut puutetta). Kerroimme hänelle juuri matkustaneemme halki Venäjän, ja hän taivasteli, ettei uskaltaisi kyllä semmoiselle reissulle aseistautumattomana. Lentokentälle saapuessamme julistimme sentään liennytystä värisevän yhteisen puolalaissuomalaisen kompromissilausunnon, jonka mukaan venäläiset ihmiset ovat mukavia, mutta johtajansa syvältä.

Ukko turisi kaiken kaikkiaan hauskasti ja loppujen lopuksi aika leppoisaan sävyyn, joten merkkasimme hänet Free Now -taksisovelluksessa suosikkikuljettajaksemme – seuraavia Gdanskin-reissuja silmälläpitäen.

Kaljapullot käsissä, vaikkei päivä ole edes puolessa! Suomalaisturistit, tsk, tsk…

Kävi niin kuin pelkäsin, painorajan ylitystä ei matkalaukkutiskillä katsottu läpi sormien. Mutta pari pulloa laukusta poistamalla pääsimme tosiaan niukasti alle painorajan.

Laukun lähtöselvitettyämme ihmettelimme terminaalissa kaljapullot kourissa, että tässäkö nämä nyt pitäisi kitata sitten, hä. Ja eikös nyt ole jo vähän aikaistakin vielä, niinku tota.

Nämä uhrattiin.

Siirryimme ulos tupakkapaikalle ja nautimme oluet siellä. Onneksi karsitut pullot eivät olleet tämänkertaisten ostosten kiinnostavimmista päästä, vaikka ihan makoista olutta olivat nekin. Gościszewo-panimon oiva vehnäolut Surfer oli jo vanhoja tuttavuuksia, ja Amberin Apa oli ihan ok -tasoa. (Arvioon saattoi tosin vaikuttaa hienoisesti se, että oluet kitattiin kiireessä ja lämpiminä.)

Sitten lampsimme turvatarkastukseen ja lensimme kotiin Pohjolaan. Sen pituinen se. Ensi vuonna takaisin!

Terveisiä Jurmosta(kin).

Gdanskissa aikuisuutta etsimässä

Terveisiä Jurmosta(kin)!

Kello oli seitsemän kolmekymmentä aamulla, kun heräsin tietoisuuteen siitä, että sisäinen kelloni näytti nyt numeroa viisikymmentä. Kumpikaan asia ei varsinaisesti piristänyt, mutta uni ei ottanut jatkuakseen. Könysin pystyyn.

Olimme lähdössä Gdanskiin. Olisin siis matkoilla 50-vuotispäivänäni, kuten lehti-ilmoituksissa tavataan sanoa. Outoa oli olla nyt itse yksi noiden ilmoitusten vakavailmeisistä pukuäijistä. Jos siis olisin sellaisen ilmoituksen julkaissut. Ja jos pukeutuisin pukuun. Ilmeeni oli kyllä asianmukaisen hapan.

Ikänumeron naksahtaminen peruuttamattomasti vanhuuden puolelle hapatti, mutta myös lentäminen. Lähtöä edeltänyt angstailuni ilmastosta ja lentämisestä oli lässähtänyt siihen, kun tajusin Wizzair-krediittejäni kertyneen riittävästi kustantamaan kokonaan lennot yhdelle porukastamme. Yritä tässä nyt sitten tiedostaa ja olla vastuullinen planeetan asukki! Moraalisen selkärankani rippeet minua soimasivat, säälittävästi vikisten.

Ennen selkärankani sulamista ehdin kyllä ottaa selvää, että jos Gdanskiin menisi Turusta muutoin kuin lentäen, reittejä on käytännössä kaksi: 1) laivalla Ruotsiin ja toisella laivalla Nynäshamnista Puolaan tai 2) junalla Helsinkiin, laivalla Tallinnaan ja bussilla Puolaan, jossa pitäisi vielä junailla itsensä Gdanskiin. Hintaa reissulle tulisi monta kertaluokkaa enemmän, ja matka-aika kasvaisi pariin vuorokauteen per suunta. Kannattaa myös huomata, etteivät ne laivatkaan mitään päästöttömiä kulkupelejä ole – saati bussit. Junien ilmastorasite sen sijaan on pieni.

Mutta mitäs tässä pätemään, kun lopulta lennettiin kumminkin. Meidän jälkeemme vedenpaisumus!

Käsityöolusella LaBeerYntin terassilla.

Hällä väliä -asenne raivasi myös niin kulttuuritarjonnan kuin nähtävyydetkin pois ensimmäisen matkapäivän agendalta. ”Tuli mitä tuli, tänään mun pitää päästä baariin”, julistin laskeuduttuamme Lech Wałęsa -kentälle. ”Ei tätä viiskymppisyyttä selvin päin kestä.”

Tuumasta toimeen. Suuntasimme aikaisempien reissujen kantapaikkaan – tai pitäisikö sanoa kantapaikkoihin, sillä samassa kohtaa Szeroka-katua on kaksi pubia päällekkäin. Alakerran käsityöolutmesta LaBeerYntissä voi hakea paikallisia laatuoluita ja yläkerran Polskie Kinosta noutaa pöytään halpiskaljaa sitten, kun makuaisti ja aivot ovat jo turtuneet hienostuneempiin makuelämyksiin. Terassit ovat vierekkäin ja muodollisesti erotettu toisistaan, mutta käytännössä kaksoiskapakan terassialue on yhtä ja samaa – vähän kuin kolmoiskaupungin yksittäiset taajamatkin.

Käytiin me sentään syömässä ensin. Anna bongasi omaa nimimerkkiään kantavan kasvisravintolan läheltä majapaikkaamme (Manna-nickiä hän käyttää mm. tässä samaisessa blogissa). Hyvää oli pöperö. Kuvassa Jii testaa paikallista vehnäolutta.
Tultiin Gdanskiin juuri kun dominikaanimarkkinoiden kojuja ja myyntipöytiä kerättiin pois.

Taivastelin vanhuuttani ja kitattiin kaljaa. LaBeerYntin tämänkertaisesta hanatarjonnasta jäi mieleen erityisesti hedelmäinen sour, joka sopi kesäisen kelin kanssa hyvin yhteen. Ei tietenkään tullut kirjoitettua sen enempää panimon kuin oluenkaan nimeä ylös. Mutta oikeastaan se kuuluu LaBeerYntissä käväisyn perinteisiin, että randomilla otetaan tarjolla olevia hanaoluita, ihastutaan yhteen niistä täysin, ja sitten unohdetaan kaikki.

Gdanskin käsityöolutskenessä ylipäätään painotus on paljon vahvemmin vaaleissa oluissa kuin Suomen IPA-orientoituneemmassa oluthifistelykulttuurissa. Eli kaikki tarjolla oleva paikallinen olut on joka tapauksessa mukavaa vaihtelua kototarjontaan, merkeistä viis.

Jii, tämänkertaisen matkaseurueemme kolmas jäsen, harrasti vastuullista aikuisuutta ja lähti muutaman käsityöolutlasillisen jälkeen tutimaan. Jotkut viisikymppiset olisivat voineet ottaa mallia hänestä.

En kuitenkaan minä. Jatkoimme kolmanteen Gdansk-pyrähdystemme vakiobaareista, Pijalnia Wódki i Piwaan. Sinne ei mennä hienostelemaan, vaan kumoamaan kaljaa kitaan aamuviiteen asti.

Onnistuin tavoitteessa. Luullakseni. Loppuillan muistikuvat ovat hämäriä. Jossain vaiheessa löysin itseni sivupöydästä seuranani kolme ilotyttöä ja ilmeisesti heidän parittajansa. Tosin tilanne ei suinkaan valjennut minulle heti. Ihmettelin vain pitkään itsekseni, että eiköš entišiš ithäblokin maiš phukeudutthu ja meikhattu nhoin mhauttomašt viimekš 90-luvun alušša. (Todettakoon tähän väliin, että aiemmilla Gdanskin-reissuillamme olemme ihailleet puolalaisnaisten tyylikästä pukeutumista.) Sitten syy-seuraussuhteiden palaset äkkiä loksahtivat paikoilleen alkoholissa uitetuissa aivoissani.

Ja eivätkös nuo sitten ruvenneet kauppaamaan palvelujaankin. Saatoin suhtautua tilanteeseen tarpeettoman huvittuneesti, sillä jossain vaiheessa yksi neidoista haistatti minulle paskat ja koko seurue lähti kapakasta. Olin ilmeisesti antanut ymmärtää, mutten kuitenkaan ymmärtänyt… öh, ostaa.

Pijalnian vessa oli puolestaan aikamatka 80-luvun rautaesiripun takaiseen Puolaan.

Sitten minulle ei myyty enää tiskilläkään, edes lasiin kaadettavia nautintoja. Luullakseni tapahtumat eivät kuitenkaan liittyneet toisiinsa. Hoipertelin ulos aamuöiselle kadulle. Anna oli jo ajat sitten kadonnut radaristani. Mutta kumpikin pääsi ehjänä kämpille.

Semmoinen kypsään ikään saapumisen riitti oli se. Ilmeisesti alitajuntani halusi korvauksena kaikesta matkaa edeltäneestä ekotiedostamisesta tehdä ensimmäisestä Gdanskin-reissupäivästäni mahdollisimman tyypillistä halpalentoördäämistä.

Haahuilua neutronipommin jälkilämmössä

Edellisen päivän voimallisen turistisuorittamisen jälkeen heittäydyimme haahuilun vuon vietäviksi.

Otimme etapiksi Datongin muurein rajatun vanhan kaupungin, joka osoittautui melkoisen erikoiseksi rakennushistorian taistelutantereeksi. Ympärysmuuri oli rakennettu uudestaan – eli oli siis uusi, joskin vanhan näköinen. Muurien sisäpuolella vedettiin kiukulla sileäksi ränsistynyttä rakennuskantaa uusvanhojen uudisrakennusten tieltä. Eikun vanhuusien vanhisrakenn– äh, mitä sinne nyt olikaan tulossa.

Tältä näytti muurien ulkopuolella.
Tältä näytti sisäpuolella.

Monin paikoin tuho oli vielä meneillään. Näkyi tiilimurskan peittämiä tontteja, puolityhjiä taloja, rikkinäisiä ikkunoita, suljettuja kaihtimia, repsottavia markiiseja, lappuja luukuilla. Autioituvilla kaduilla istuksi surumielisiä hahmoja, kuin odottamassa jotain. Yksi otti torkkuja hylätyllä sohvalla, kulmakaupan luona pasteeraili setiä, tädit rupattelivat omalla cornerillaan.

Pähkäilimme, olivatko nämä ihmiset niitä, joilla ei ollut varaa muuttaa pois. Mietimme myös, minkälaisia hipsterilukaaleja tänne oli rakenteilla. Vai meinattiinko koko alueesta tehdä jonkinlainen vanhan Datongin elämyspuisto turisteille?

Oli miten oli, omasta itsekkäästä turistinäkökulmastani maisemat olivat erittäin linssiystävällisiä. Angstia huokuvia kuvia sommitellessani totesin kulkeneeni täyden ympyrän matkavalokuvaajana.

Kaikki alkoi muinaisella Teneriffan-reissulla yli vuosikymmen sitten. Näpsin upouuden kännykkäni kamerasta innostuneena kummallisia kuvia, joita matkakumppanini äityi kommentoimaan: ”Mitä lomakuvia noi on olevinaan? Ei yhtään ihmistä missään. Mestat on kuin neutronipommin jäljiltä.” (Terveisiä vaan Arille, hei!)

Vuosikausia olen sitten näpsinyt reissuillani valokuvia tällä teemalla. Kyllä paikan kuin paikan saa näyttämään melko postapokalyptiselta, kun vähän miettii kuvan rajausta.

Mutta nyt kuvasin maisemia, jotka näyttivät oikeasti siltä kuin lähistölle olisi hiljan pudotettu neutronipommi. Tähän joku kiinalainen sananlasku, joka summaa tilanteen hirtehisyyden. Otetaan vaikka tuo ykkönen tuolta: 鸟儿唱歌不是因为它们有了答案,而是因为它们有歌要唱。(”Lintu ei laula, koska sillä on vastaus. Se laulaa, koska sillä on laulu.”)

Yritimme etsiä jotain kuppilaa muurien sisältä, mutta Apple Mapsin vinkkaamat paikat oli jo jyrätty. Lähdimme paarustamaan takaisin nykykeskustaan, kohti kännykkäkartan vinkkaamaa teehuonetta. Sinne päästyämme totesimme putiikin kirjaimellisesti teehuoneeksi: se oli huone, josta sai ostaa teetä – siis pussukoissa mukaan, ei paikalla nautittavaksi.

Alkoi jo vähän turhauttaa tarpominen. Jalkoja särki, kuumakin oli. Onneksi heti kulman takaa sivukadulta kännykkä väitti löytyvän pubin. Vielä kerran heittäydyimme puhelimen kartan johdateltaviksi.

Kiinalaista šakkia.
Sivukatu.

Käännyimme kadulle, jolla kävellessä tuli outo olo, että olimme astuneet Blade Runnerin kuvauksiin. Samanlainen levoton kuhina vyöryi vastaan kuin elokuvan katunäkymissä. Samanlainen äänimaisemakin velloi ympärillä – kaikensorttisista kaiuttimista mekaanisesti toistuvia kiinankielisiä lauseita myöten.

Tosin välillä olin kuulevinani seassa Turun murretta oikeaoppisella intonaatiolla. Ensin olin ihan varma jonkun kiekaisseen eiks o hianoo! ja vähän myöhemmin luulin jonkun kyselevän kui sää ny noi? hiukan lespaten. Mutta kyllä ne kiinaa aina puhuivat, kun tulin lähemmäs. Kummottos ny semmottos kiussava, hä?

Oli jonkin juhlapäivän aatto, ja pioneerihuiveihin sonnustautuneita penskoja tuli vastaan tavan takaa.
Sivukadun sivukadulla alkoi olla jo vähän turhankin rouhea meno.

Tällä kertaa kartan osoittamasta paikasta löytyi… öh, kartan osoittama paikka. Tai parikin pubia. Valitsimme auki olevamman näköisen, joka mainosti olevansa ”Australian Brewery Brewery”.

Istuimme illan tummuessa terassilla ja olimme jonkin sortin nähtävyys ihmisvilinässä. Anna selaili kirjakaupasta mukaan tarttunutta lastenkirjaa, jossa kissasadun kirjoitusmerkkejä oli kirjoitettu auki länkkäriaakkosin. Pari setää pysähtyi seuraamaan Annan lausuntayrityksiä. Ihastelivat ja opastivat toonien kanssa.

Olut oli hyvää ja halpaa (kannullinen maksoi alle kaksi euroa), ja paahdettujen auringonkukansiementen availu tarjosi meditatiivista iltapuhdetta.

Toivottavasti Datongin pormestari ei päätä jyrätä tätäkin kohtaa kaupungista uudisrakennusten tieltä. Olihan siellä kaikenlaisia hajuja ja vähän rähjäinen meno, mutta oli myös aika mukavaa.

Sarkka, Oulu

Vesivoimalan kautta keskustaan. Ihailen laitoksen seestynyttä jylhyyttä illan sinessä roikkuvien pilvien alla. Voimalan läpi syöksyvä vesi sen sijaan pärskää hulluna alakanavan laitoja vasten. Aivan vesivoimalan vieressä seisoo kerrostaloja muina rakennuksina, sen kummemmin hötkyilemättä.

Ollaan Oulussa.

– Käveltiin Fredin kanssa Kolmatta linjaa, kun se sai idean siihen kappaleeseen, E kertoo Sarkan kulmapöydässä myöhemmin. – Sillä lailla ne välillä syntyy.

Nyökkäilen, vaikka olen kyllä ollut vähän toisessa käsityksessä biisin syntytarinasta. Eikös se ensinnäkin ollut käännöskappale, ja eikös Juha Vainio poiminut nimen tekstille tökkäämällä sokkona puhelinluettelon karttaa?

Mutta mitäpä sitä vastaan väittämään. E oli paikalla, minä en. Ja pitäähän sitä merimieskapakassa varautua kuulemaan merimiestarinoita  –  sumuisten luotojen seireeneistä ja kurimuksista kurkottavista merihirviöistä.

Valokuvat rahtilaivoista ja jäänsärkijöistä koristavat Sarkan seiniä. Istuinsyvennysten selkämyksiä kiertää paksu köysi. Venerunkojen pienoismalleja roikkuu siellä täällä. Teema ei jää epäselväksi.

Mutta nykyään kaikki tuo on pelkkää koristetta, E kertoo hienoista haikeutta äänessään. Ei näy merimiehiä enää. Mistä niitä tulisikaan, kun ei ole laivojakaan. Toisin oli silloin kun kapakka avattiin, joskus jatkosodan aikoihin.

Käyn hakemassa seuraavat meille. Tiskillä riittää kun sanon “samanlainen tuolle baskeripäiselle herralle tuolla” ja kossufanta hulahtaa mukiin. Taitavat tuntea miehen. Itse pitäydyn oluessa.

– Kyllä mää maksan omani, E painottaa. – Rahaa on.

Ehdotan, että E tarjoaa seuraavan kierroksen. Järjestely kelpaa hänelle. – Vaikka mun pitääs tästä kyllä lähteä Iihin kylmäsavustamaan lohta.

Vieläkö sinne tähän aikaan pääsee, ihmettelen. – Otan taksin, E sanoo ja luo taas tuiman mulkaisun minuun, niin kuin joka kommenttinsa päätteeksi. – Nelejäkymmentä kilometriä. Mutta pääsen kympillä, kun on tota vammaa.

E naputtaa kävelykepillä jalkaansa ja mulkaisee tuimasti.

– Mennee hyvin kaupaksi kylmäsavustettu. Niin paljon saan myytyä, kun vaan ehrin savustaa. Teen aina kakskytä kiloa kerralla. Saman tien mennee. Ja hyvät on voitot. Mutta ihan harrastushan se vaan on, kulluu aika mukavasti.

– Saatanan hyväähän se, vakuutan jotain sanoakseni sekä yrittäen tavoitella E:n ilmaisutyyliä, – kylmäsavustettu lohi.

Sitten saan vakuutella, että juuri nyt ei ole tarvetta pakastimelliselle lohta. Onneksi karaokevuoro vaihtuu ja Tapio Rautavaaraa alkaa soida kaiuttimista.

– Mää tapasin Rautalapion pari päivää ennen sen kualemaa, E innostuu kertomaan. – Kontulan uimahallilla nähtiin. Äijä näytti ihan hyväkuntoiselta. Ei olis arvannu.

Lähden vessaan. Tupaten täysi tanssilattia on suoraan käymälöiden edessä. Pujottelen tanssivien parien välistä tehden itsekin melkoisia lanneliikkeitä väistellessäni heitä. Täällä porukka tosiaan tanssii, ei vain nojaile toisiinsa.

Palatessani E huitoo laseja keräävälle plokkarille. Tämä tuo seuraavan kierroksen pöytään. Hetkinen, eivät pyytäneet rahaa, ihmettelen. – Tää on ollu mun kantapaikka jo nelejäkymmentä vuotta, E kertoo. – Tietävät, että maksan lähtiessä. Tuntevat kyllä.

– Tiiä sitten, onko se hyvä vai huono asia, E jatkaa hetken päästä.

Äidymme ylistämään kantapaikkuuden autuutta. Ihmisellä pitää olla vakiokapakka, muuten ei elämä ole missään ankkurissa.

– Mutta pitää olla asiallisesti, E painottaa. Nyökkäilen, että juu, ei sovi sekoilla. Kantapaikka on pyhä. Vähän kuin kirkko tai verovirasto.

Teen lähtöä. E kauppaa vielä lohtaan, mutta pahoittelen, että lento takaisin lähtee jo päiväsaikaan huomenna. Tuskin ehditään nähdä sitä ennen uudestaan.

– Nääkö lensit tänne? E hämmästelee. Kerron, että halpalentoyhtiön tarjousliput Helsingistä Ouluun maksoivat vähemmän kuin vakiohintaiset junaliput Turkuun. Siitäpä sitten päsähti mieleen tulla viikonlopuksi käymään.

– On se kyllä, E jupisee. – Ei oo merimiehiä, mutta ei kyllä lentämisessäkään enää ole hohtoa. Nykyään ihmiset on vaan rahtia niissä koneissa. Ku sillejä suolassa.

Teen samanmielisyyttä ilmaisevia äännähdyksiä ja poistun ennen kuin E saa aasinsiltansa pystyyn ja rupeaa taas kauppaamaan kalojaan.

Kävelen kohti Tuiraa. Merikosken voimalaitos pauhaa yölläkin, taukoamatta. Padon portilla möyryävä vaahtoava vesi näyttää kaukaa katsottuna kuin muodostumassa olevalta pilveltä, joka kohtsillään nousee taivaalle.

Pilvitehdas.

På Kroken, Hanko

Tämä ei hyvältä näytä. Lavalle kapuaa punaiseen vinyylihaalariin sonnustautunut karvainen äijä, joka avaa Dinturist-yhtyeen keikan toteamalla, että huomenna on sitten Riston päivä, onnea vaan kaikille Ristoille.

Se jää keikan tasokkaimmaksi välispiikkiläpäksi. Bändi kahlaa rutinoituneesti läpi italodisko-ohjelmistoaan. Mietin ensin, että miten noin isosta miehestä voi lähteä noin hento ääni. Sitten mietin, että tässäkö sitä nyt todellakin rokkipoliisoidaan jossain väsyneessä baarissa Hangossa? Mitä ihmettä oikein teen täällä? Miksen jäänyt På Krokeniin pämppäämään?

På Kroken oli sentään mukava mesta, nyt muistelen kaiholla. Päädyin sinne sattumalta, kun kävellessäni ympäri kevätauringossa kylpevää Hankoa tuli mieleen käväistä vilkaisemassa, näyttääkö Hangonkylän venesatama edelleen samalta kuin 80-luvulla.

Joko ei näytä, tai sitten en enää muista, miltä se silloin näytti, totesin satamaan saavuttuani. Muistin kyllä pitkän metsätien, mutta eikös se ollut silloin vielä hiekkatie? En ollut varma siitäkään. Sen muistin kyllä, että Hangossa oli lapsena aina kiva käydä. Kaupunki hauskoine huviloineen oli tosi nätti, purjeveneet täplittivät ulappaa valkoisellaan, ja hiekkarantaa piisasi loputtomiin. Muistojeni Hangossa aurinko paistoi aina.

Niin tänäänkin, mutta on vielä kylmää. Veneilykausi ei ole alkanut.

Hangonkylässä laituripaikat ammottivat tyhjyyttään, mutta rannan tuntumassa nököttävän pikku mökin ovi kävi silti taajaan. Mikäs kuppila se tämmöinen on, ihmettelin ja astuin sisään. Tosi pieni ravintola, näemmä, totesin sisällä. Tarjoilija toivotti lämpimästi tervetulleeksi ja painotti, että ei ole pakko syödä, juodakin saa. Mitäs, näinkö spurgulta tässä näytetään, tuumailin itsekseni ja vastasin, että kyllähän vähän nälkäkin olisi.

Ahmin saaristolaispöydästä kalaöverit. Kaikki maistui vallan erinomaiselta, niin perinteiset saaristopöperöt kuin sushikin, johon olivat saaneet jännän Japani–saaristo -crossover-tatsin taiottua.

Miksi en jäänyt sinne istuskelemaan sen sijaan että tarvoin takaisin keskustaan, nyt tuskailen. Bändin setti ei tunnu loppuvan koskaan. Lisäksi kuin henkilökohtaisena loukkauksena yleisö on yhtyeestä aivan tohkeissaan. Pub Grönanin tanssilattia on tupaten täynnä naisväkeä, vapaita pöytiäkään ei näy. Tilaan seuraavan oluen ja tuumin että kai se tästä vielä. Työmatkahan tämä tavallaan on. Pitää uhrautua taiteen vuoksi ja suorittaa viileää havainnointia Itämeren baarit -sarjaan, vaikkei meno itseä niin nappaisikaan.

Aina ei voi onnistua. Kotkassakin olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin raahautua kapakkiin asti. Siellä sentään tiesin, minne mennä. Hangon baareista minulla ei etukäteen ollut hajuakaan, mutta olin täysin vakuuttunut, että jokaisesta kaupungista löytyy kyllä yksi viihtyisä kuppila.

Ehkä niitä on Hangossa kesäaikaan paremmin, ken tietää. Tunnetaanhan kaupunki venekansan bilemestana. Tänään tarjonta on kuitenkin vaikuttanut varsin heikolta.

Grönan tuntui vielä ulkopuolella lupaavalta. Paikka on ollut pystyssä 60-luvun alusta asti, porttikonkiin taottu kirjoitus informoi tulijaa. Katselen seinustan näytöllä pyörivää kuvasarjaa Grönanin historiasta. Kapakka näyttää kuvissa paljon persoonallisemmalta kuin nyt. Sisustus on sittemmin vaihdettu peruspubitauhkaan. Krääsää seinille ja loosheja. Viina-aiheisia tekohauskoja kylttejä. Tiedättehän. Näytön galleriakuvissa vilahtava bändikin tuntuu jännittävämmältä kuin nyt lavalla heiluva.

Haluan baarini mieluummin hiukan nuhjuisina kuin menomestoina, kiitos. Tunnustan, lienen räkälähipsteri. Tai no, en minä räkälöistä pidä, mutta. Hmm, miksi hakemaani pitäisi oikein kuvailla? Aitoudeksi? Eniten inhoan väkinäistä rentouden tavoittelua. Tällaista kuin täällä nyt. Pieleen meni.

Vaivun muistelemaan aiempien reissujen mokailuja. Kun housut repesivät Kööpenhaminassa ja paikkasin ne roudarinteipillä. Kun Fred priorisoi halvan matkakaljan kittaamisen koneeseen ehtimistä korkeammalle ja joutui jäämään lentokentälle yöksi. Kun se saksalaistyyppi puri sitä mimmiä Gdanskissa…

Äh, ei tästä nyt tule yhtään mitään. Olen henkisesti ihan muualla kuin täällä. Yltäpäältä hiessä kylpevä Dinturistin laulaja jatkaa oivaltavien välispiikkiensä sarjaa kertomalla, että eivät nämä ole heidän omia biisejään. No shit, Sherlock, tuumin ja lähden hotellille. Päätän huomenna palata På Krokeniin ja kirjoittaakin jutun sieltä.

Aamiaiselle könytessäni törmään ensimmäiseksi Dinturistin laulajaan, joka on juuri kirjautumassa ulos hotellista. Ovat jatkamassa kiertuettaan. Ajatella, mokomalla hikisellä kumihaalaribändillä riittää keikkoja kiertueeksi asti, kun meidän piti loppuaikoinamme käytännössä maksaa siitä, että päästiin jonnekin soittamaan. Maailma on rikki, manaan katkerana.

Kiertelen ympäri Hankoa näpsien kuvia. Taivas on edelleen täysin pilvetön, mutta ihmisiä ei juuri näy. Kuin kevätpäivä neutronipommi-iskun jälkeen. Vierasvenesataman laituripaikkojen sähkötolpat seisovat asennossa valmiina turistien ryntäykseen, mutta on vielä hiljaista. Laiturin päädyn bensapumput on huputettu. Ne näyttävät burkhiin pukeutuneilta, tai postapokalyptisiltä moai-patsailta.

Vatsassa alkaa kurnia, ja talsin takaisin Hangonkylään. Siellä käy ilmi, että På Kroken on sunnuntaisin suljettu. No voihan vittu. Semminkin kun nyt muistan huomanneeni kyllä tästä kertovan lapun jo eilen. Kävelen rantaan kiroilemaan lisää.

Sitten talon päätyovesta astuu sisään äijä. Kas, tuossahan on toinenkin kuppila. Seuraan perässä. Paikka osoittautuu På Krokenin kahvila- ja kalapuotipuoleksi, joka on vielä noin tunnin verran auki. Täältäkin saa ruokaa, tarjolla on lohikeittoa.

Saan lautaselliseni puoleen hintaan, koska padan vähäiseksi ehtynyt sisältö näyttää myyjätädin mukaan niin säälittävältä. Onnistun kuitenkin kauhomaan ihan kunnon annoksen tuhdin rasvaista soppaa. Joka maistuu taivaalliselta. Maistelen hitaasti joka lusikallista, jäystän saaristolaisleipää ja kuuntelen kanta-asiakkaiden höpinää. Äijät vääntävät rannikkoruotsiaan, enkä ymmärrä juuri mitään, paitsi että nuoriso on jälleen syyllinen – ja sen kohdan kun yksi ukoista päättää paasauksensa suomeksi sanoihin siinä olisi kirveellä töitä.

Ryystän kahvit päälle ja uppoan ajattomaan saaristolaistunnelmaan. Täällähän voisi istuskella vaikka koko päivän, myhäilen.

Mutta sitten kello on viisi ja on aika lähteä. Juuri kun alkoi olla kivaa. Laahustan rautatieasemalle, nousen junaan.

Päätän, että ensi kerralla Hangossa menen kyllä suoraan På Krokeniin.

Bo-Bi, Kööpenhamina

– Käyn täällä Bo-Bissa, koska täällä ei tunnu uhkaavalta, musta mies tiskillä kertoo minulle.

Hyytävä sanavalinta juuri sinä iltana. Uhkaavalta? Kööpenhaminassa – tässä vapaan rakkauden ja pössyttelijöiden pääkaupungissa?

Tässä samassa kaupungissa, jossa aiemmin samana päivänä on ammuttu elokuvaohjaaja sananvapaustapahtumassa.

– Täällä on hyvä väreily, vahvistaa mustan herrasmiehen kaveri J keskeyttäen kelailuni. – Enkelini takaa sen.

J ottaa rintataskustaan minimaalisen pienen enkelivauvanuken ja höpisee sen kanssa jotain. – Jep, paikka on hänen suojeluksessaan, J vakuuttaa hetken päästä ja laittaa enkelin takaisin taskuunsa.

– Kukaan ei koskaan rähjää täällä, vaikka oltaisiinkin humalassa, J jatkaa. – Ihmisiin tarttuu paikan hyväntahtoinen henki. Täällä tavataan tuttuja, mutta otetaan tuntemattomatkin ystävinä vastaan.

– Siitä ampumistapauksesta en sano mitään, ennen kuin tiedän, mitä todella tapahtui, J lisää hetken päästä mietteliäänä.

Varmaan ihan viisasta, tuumin. Katselen ympärilleni. Paikka on tupaten täynnä ihmisiä. Vaikea lyödä mitään yhden ihmisryhmän leimaa porukkaan. On taiteilijan näköistä, on vanhoja pariskuntia, on opiskelijan oloisia, on J farkkutakkeineen ja lerpattavine alahuulineen. Hänen yllään leijuu tietty tombombadilmainen iättömyyden tuntu, mutta arvelen hänen olevan noin kuusissakymmenissä.

Olemme onnistuneet raivaamaan tiemme tiskille, jonka yllä roikkuu niin tiivis tupakansavurintama, että sillä voisi eristää rintamamiestalon seinät. Tanskassa alle 40 neliön anniskelupaikoissa saa edelleen tupakoida, ja Bo-Bi on juuri rajan tuntumassa. Suomen baareissa jo lähes vuosikymmenen kestänyt tiukan linjan tupakointikielto on saanut minut unohtamaan, miltä tupakansavu baareissa oikein tuntuu. En pysty enää käsittämään, miten olen aikoinaan kestänyt tällaista saastehyökkäystä harva se ilta.

– Tupakassa on myrkkyjä, J myöntää. – Siksi poltankin vain luomumerkkejä.

Pohdiskelen, paljonko kehkosyövässä kärvistellessä lohduttaa se, että tauti tuli hankittua ilman teollisia lisäaineita. Sarkasmini menee J:ltä täysin ohi.

– Samoin juon vain luomuolutta, hän jatkaa ja kumoaa kurkkuunsa loput Økologisk Thy Pilsner -pullostaan. – On tärkeää, että keho on puhdas, hän selittää, röyhtäisee ja puhaltaa naamalleni pari keuhkollista savua.

J on aikoinaan tullut Tanskaan karkotettuna Tšekkoslovakiasta. – Minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa, joko Amerikka tai Tanska. Valitsin Tanskan.

Ja Tanskassa Kööpenhaminan, ja Köpiksessä Bo-Bin, päättelen. J vahvistaa kuuluvansa kanta-asiakkaisiin. Leppeä mies kuumenee muistellessaan Prahan kevättä ja sen surullista loppua. – Vitun kommarit! hän manaa ja tilaa lisää olutta. Yritän asettua tiskillä sellaiseen asentoon, ettei J ihan heti huomaisi Sharing Is Caring — Karl Marx -paitaani.

Tiskinmutkan toisella puolella Fred jutustelee britin kanssa. Tai britin ja britin… – I’m Cornish! jätkä täsmentää.

Kuten Gdanskissa ja Kotkassakin, tälläkin laidalla Itämerta keskustelu kääntyy melko pian Venäjään sekä Ukrainan sotaan. Suomen ulkopolitiikka herättää hämmennystä. Fred puolustaa Suomen linjaa käytännölliseksi. Mutta toisaalta Nato ja… blaablaablaa.

Itse en jaksa keskittyä tuttua latua suhaavaan Venäjä-jäpätykseen. Kyselen J:ltä Bo-Bin historiasta.

– Tässä on ollut baari lähemmäs sata vuotta, J kertoo. – Alun perin tämä oli merimieskapakka. Rakensivat tietoisesti amerikkalaistyyliseksi baariksi. Kuusikymmentäluvulla baari myytiin ja uusi omistaja nimesi paikan koiriensa mukaan. Mutta itse kapakan puolella hän ei muuttanut mitään.

Sisustuksessa on tosiaan aidon oloinen vanhan ajan tatsi, se ei tunnu halvalta jäljittelyltä. Ruutuliinat pöydissä, koukerokuvioiset tapetit, punaista ja ruskeaa. Ja tilaan nähden valtava tiski. Juu, onhan siinä tiettyä ameriikkatatsia.

J näyttää sytkäriään, jossa on baarin logo, kaksi koiraa. – Toinen on Bo ja toinen Bi, hän kertoo.

Ilta kuluu, Thy-pullo toisensa perään tyhjenee. Siirrymme pöytään. Jutustelun lomassa katselen tiskillä istuvaa tšekkiläiskaunotarta, jolla on Houdová-luokan sääret ja Brežnev-kaliiperin kulmakarvat. Sekä nyt juttukaverinaan harmaahapsinen äijä, joka aiemmin jurotti tiskin päädyssä. Mies peittää näkymäni, vain hiukan neidin säärtä vilahtelee silloin tällöin näkyviin. Äijän ruhon takaa korviini karkailee kikatusta.

Tulevat tänne ja vievät, jupisen itsekseni. Päätän lähteä. Hortoilen kulman ympäri ja päädyn Skarviin, islantilaisbaariin.

Paikka on täysin tyhjä lukuunottamatta färsaarelaisen louhintakoneyrityksen (tms.) jätkiä, joilla on kaikilla samanlaiset — mutta eriväriset — hatut. He tanssivat pitkin tyhjän juottolan seiniä vanhan rock’n’rollin tahdissa. Yksi karkaa hetkeksi tiskille tilatakseen lisää juotavaa, mutta toinen tarttuu hänen muniinsa ja vetää takaisin tanssimaan.

Niin, joku taisi kyllä varoittaa Bo-Bissa, että Skarv on vähän omituinen mesta.

– Olen Färsaarilta, syön valaanlihaa ja valaanrasvaa ja olen ylpeä siitä! yksi tyypeistä julistaa minulle tiskillä. Kysymättä hän jatkaa: – Ei me niitä valaita kato huviksemme tapeta. Yksi valas ruokkii viisi perhettä koko talven. Tulet meille käymään kun satut sinne päin, niin meikä tarjoaa semmoset valaspihvit, että. Ja sitten tanssitaan!

Kuin painottaakseen sanojaan hän ryntää takaisin tanssilattialle. Juon olueni loppuun ja poistun. Bo-Bi on jo kiinni, eikä huvita jatkaa siihen eiliseen juottolaan, joka olisi vielä auki, joten lähden lampsimaan kohti hotellia.

En pääse edes Nørreportin asemalle asti, kun törmään varoitusliiveihin sonnustautuneihin poliiseihin. Tie eteenpäin on suljettu. Lähden kiertämään länteen. Seuraavakin katu on suljettu, ja sitä seuraava.

Risteyksessä poliiseja pällistelee mies kameran kanssa.

– Anteeksi, mitähän täällä oikein on tapahtunut? kysyn häneltä.
– Joku on ammuttu, hän vastaa.
– Taas?
– Taas.

Jatkan matkaa häkeltyneenä. Kaikki kadut pohjoiseen tuntuvat olevan suljettu. Kävelen Østredsparkenille asti ja sen laitaa seuraten pääsen viimein hotellille, ohi poliisisulkujen.

Kotvasen kuluttua hotellihuoneeseen saapuu myös Fred, joka on jäänyt jumiin toiselle laidalle sulkuja. Hän kertoo jutelleensa tiesululla pitkään naispoliisin kanssa, joka oli ollut totaalisen hot konepistoolinsa kanssa, kunnes mimmi oli melko suorasukaisesti vihjaissut, että tässä olis näitä hommiakin kyllä.

Fred lysähtää nojatuoliin ja vakavoituu. – Tänään kaksi ihmiselämää loppui.

Syömme sardiineja ja näkkileipää hiljaisina. Sammumme.

Aamulla selviää, että kolmaskin ihmiselämä oli yöllä päättynyt — nimittäin terrori-iskujen tekijän. Poliisi oli ampunut hänet ilmeisesti niihin aikoihin, kun me sammuimme. Eikä missään kovin kaukana, muutaman korttelin päässä sillan toisella puolella Nørrebrossa.

Lipitämme lähikapakka Funchs Vinstuessa krapulakaljoja ja taivastelemme yön tapahtumia. Viereisen pöydän vanhan pariskunnan mies kommentoi väliin: – Sanoitteko että olitte Hotel Jørgensenissä? Tiesittekös, että muutama vuosi sitten siellä räjähti?

– Se oli tšetšeeniterroristi, joka oli itse väsännyt pommin, mies jatkaa päätellen ilmeistämme, että ei, emme tienneet. – Mutta se laukesi liian aikaisin, hotellihuoneessa. Tyyppi vahingoitti vain itseään.

Juomme oluemme, keräämme laukkumme ja lähdemme.

Lentokoneessa takaisin Suomeen mietin, että on se sentään hienoa, että Kööpenhaminasta edelleen löytyy ainakin yksi mesta, jossa tunnelma ei tunnu uhkaavalta.

Duszek, Gdansk

– Ei Gdanskista löydy toista tällaista paikkaa, miekkonen sanoo. – Eikä kyllä Gdyniastakaan, saati Sopotista, hän lisää hetken mietittyään.

Liekö koko Itämerellä vastaavaa, mietin. Katselen pikkuiseen kulmabaariin ahtautuneita juhlijoita, jotka halailevat toisiaan. Pianon luona renkutellaan kitaraa ja viritellään yhteislaulua. Ympäri kapakkaa kiertää adressi, johon ihmiset raapustelevat nimiään. On Duszekin viimeinen aukioloilta.

Mekin luonnollisesti allekirjoitamme vetoomuksen, jossa ilmeisesti vaaditaan kiinteistön omistajia jatkamaan kapakanpitoa Duszekin tiloissa ja ennen kaikkea säilyttämään paikan omaleimainen tunnelma.

Ehdotan adressin puuhanaiselle D:lle myös vaatimusten maalaamista jättimäiselle vaneriplakaatille, yleislakon käynnistämistä sekä Lech Wałęsaa pitämään puhetta baarin terassille. Lupaan myös, että jos Duszek menetetään, Suomi liittyy Venäjään. Sen pitäisi säikäyttää kenet tahansa.

– Juhuu! nainen innostuu. Illan tummutessa hänen kiljahduksiaan alkaa kajahdella tavan takaa eri puolilta Duszekin sokkeloisia katakombeja.

– Laitanko tähän ammatiksi työtön? A pohtii vetoomuslomaketta täyttäessään. Toimitusta hänen takanaan seuraava D neuvoo, että siihen kirjoitetaan artisti. Niin, tosiaan. Artistejahan tässä loppujen lopuksi ollaan, kun oikein sieluun katsotaan. Tai ainakin haluttaisiin olla.

– Duszek on aina ollut taiteilijoiden paikka, hän jatkaa. – Tällaista rennon kulturellia kohtauspaikkaa tämä kaupunki tarvitsee.

Duszekista tosiaan puuttuu takakireän cooliuden tavoittelu tai pönöttävä elitismi. Silti yläkerran pianoa pimputtelemaan pistäytynyt tyyppi saattaa olla kuuluisa konserttipianisti. Pöydässä voit törmätä toiseen kirjailijan urasta haaveilevaan ihmiseen Euroopan toiselta laidalta. Paikassa leijuu boheemiuden henki, jota ei toimiteta helposti mieleenjäävällä brändinimellä varustetuissa pulloissa.

Taiteilijoita Suomesta.

Hiukan myöhemmin A:n yhyttää portaissa pukumies, joka esittäytyy paikalliseksi tapahtumanjärjestäjäksi.  – Olit kuulemma taiteilija Suomesta. Kiinnostaisiko sinua tehdä juliste meidän festivaalille? hän utelee. A pahoittelee, ettei ole oikeastaan kovin kokenut julisteiden suunnittelussa. Tapahtumanjärjestäjä kiittää rehellisyydestä. Myöhemmin A tulee hiukan katumapäälle –  olisiko sittenkin pitänyt tarttua hetkeen?

Paikka on niin täyteen tungettu, että löydämme itsemme istumasta alakerran sivukäytävän penkiltä. Baarin nykyisiin omistajiin kuuluva vanhempi rouva J äkkää meidät sieltä ja vaatimalla vaatii, että kipuamme yläkertaan. Jotenkin onnistumme puskemaan itsemme tiskille asti, jossa huomaamme A:n pudonneen joukosta. Jäämme kuitenkin pitämään asemia. Ehkä A vielä raivaa tien eturintamaan.

Musiikki on vaihtunut katusoittoviulistin taustanauhan päälle tulkitsemiksi poppihiteiksi. Uukakkosta, policea, metallicaa ja sitä rataa. Hyvinhän jätkä vetelee, mutta pirun kovaa. Kun Scorpionsin Winds of Change alkaa vinkua yössä, alkaa tuskan hiki nousta otsalleni. Tiskillä ihmismassa on niin tiivis, että heilun tahtomattani vihaamani hard rock -balladin mukana. Jotain rajaa! Pian se varmaan rupeaa tuuttaamaan CMX:ää. Päätämme jatkaa seuraavaan kapakkaan. A löytyy terassilta tupakalta. Hän jättää jatkot väliin ja lähtee kämpille uinumaan.

Paria tuntia myöhemmin palaamme takaisin Duszekiin. Iloinen juhuu!-huuto tervehtii meitä sateiselta terassilta.  – Suomen ei nyt tarvitsekaan hyökätä Venäjälle, D kertoo. Sepäs juttu eskaloituikin nopeasti, mietin. Mutta ilmeisesti nimien keruu ylitti odotukset ja jonkinlainen suunnitelma jatkosta on jo kehkeytymässä.

Sisällä populaatio on harventunut siedettävälle tasolle. Kello alkaa lähetä kolmea, mutta J sen kun kippaa lisää kaljaa juhlijoille. Toissailtana hän aneli jo keskiyön korvilla, että ihmiset lähtisivät koteihinsa ja päästäisivät hänet nukkumaan. Nyt uupumuksesta ei näy merkkiäkään.

W, oopperatenori sekä Duszekin kanta-asiakas, ottaa pianon haltuunsa. Hän soittelee pitkän, sulavan potpurin pop- ja klassisen musiikin hittejä ja luikauttaa sekaan välillä aarian, pari. Asiakaskunta laulaa melodioita mukana kaikissa tyylilajeissa. Täällä päin näköjään aariatkin käyvät yhteislaulumusiikiksi.

Myhäilen ukrainalaisen dunkel-pullollisen kanssa pöydän äärellä ja ihailen baarin hiukan ränsistyneitä mutta kekseliäitä ornamentteja. Joulukoristeita kyttää katonrajasta vuohenpää, ja alakertaan vievien portaiden ylle on maalattu jättimäinen Švejk polttamassa piippua. Savusta muodostuu hyväntuulinen haamu. Joku kertoi aiemmin, että tuota Švejkin piipusta leijuvaa olentoa paikan nimi tarkoittaa.

– Miksi niin surullisena? kysyy tupakalta palaava nuori nainen M, joka on pianoa soittavan W:n tytär.

Yritän selittää, että onhan tämä nyt vähän haikeaa ja semmoista, mutta M ei moista lähestymistapaa arvosta. – Nimesi on Japi, joten sinun pitäisi olla häpi. Yritän tempaista riemukkaan virneen naamalleni ja kolmas yritys viimein kelpaa M:lle.

Alamme kuitenkin tehdä lähtöä, ties monesko röpötysilta alkaa jo tuntua keski-ikäisten äijien luissa. M halaa meidät läpi ja J kyselee, tulemmeko huomenna uudestaan. Yritän kiinnittää pianoa edelleen takovan W:n huomion, mutta turhaan.

– Taiteilijat ovat taiteilijoita, D hymähtää ovenpielessä. – Minun pitäisi tietää, olin naimisissa sellaisen kanssa.

Toivotamme hänelle dobranoscit ja lähdemme kävelemään kohti kämppäämme. Gdanskin kadut kiiltelevät sateen jäljiltä. Talojen katot hukkuvat pimeyteen. Massansa kadottaneet julkisivut näyttävät katuvalojen loisteessa ihan ekspressionistisen mykkäleffan lavasteilta.

Mallailemme taidekuvia yövalaistuksessa kylpevästä Pyhän Marian katedraalista, kun äkkiä L havahtuu: – Huomenna uudestaan? Eikös me juhlittukaan tänään Duszekin sulkemista?

Kyllä ja ei, tulkitsemme. Eräs aikakausi päättyi, uusi alkoi.

Otetaanpa sille tuopillinen.

Three Beers, Turku

Trebari. Hitto. Olen vieläkin Trebarissa.

Tuijotan huojuskellen seinäkirjoitusten viidakkoa, josta tunnistan omankin käsialani vuosien takaa. Mitä haluat joulupukilta? -ketjuun olen näemmä kirjoittanut makkaraperunat. Pyyntö vaikuttaa hyvin vilpittömältä: se on raapustettu erittäin huolellisesti, keskittymiskyvyn äärirajoilla.

Toisin kuin jonkun toisen toive uudesta perseestä (koska vanhaan on kuulemma kulunut reikä), tai vastaus siihen: isommat nyrkit että voin hoonata sun uuden perseen. Näiden kirjoittajilla on selvästikin ollut vielä jokunen tuoppi matkaa elämän todellisten perustarpeiden sisäistämiseen.

Mistä puheenollen, eipä sitä naista ole näkynyt. Tai vaikea sanoa  –  pitäisi kai ensin muistaa, miltä se näytti. No mutta, kysyn tiskiltä. Eipäs kun en. Enpä taida muistaa hänen nimeäänkään.

Lienee parempi keskittyä sellaisten asioiden kyselemiseen, jotka pysyvät mielessä. Pian havaitsen istuvani tiskillä uuden tuopin kanssa. Puoliksi juotu edellinen on sen vieressä.

Niistä Trebarin vessan seinäkirjoituksista joku Turun yliopistolla selvinä hetkinään heilunut kanta-asiakas teki tutkielman jokunen vuosi sitten. Ei, ei kun gradun. No jonkun semmoisen yliopistohommelin. Harmi vain, että suurin osa pikkularunoelmista oli paperiin lainattu ihan päin honkia. Kyllä harmitti. Ei saa taiteilija kiitosta tässä maailmassa.

Trebarin tiskillä syntyi myös moni Multimediakonsultit-orkesterin sanoitus vuosikymmen sitten. Niihin aikoihin asuin ihan kulman takana, Nummenmäellä.

Ei sillä, etteikö silläkin matkalla onnistuisi eksymään. Erään valomerkkipitoisen illan jälkeen löysin itseni jostain Ylioppilaskylän loputtomista sokkeloista ihmettelemästä, missä hiton välissä ne ovat jyränneet kaikki puutalot Nummenpakaltakin. Onneksi tuttu taksikuski sattui ajamaan ohi ja heitti kotiin.

Toisella kertaa en eksynyt. Kävelin päättäväisesti pitkin aamuöistä Vanhaa Hämeentietä, kotini sijainti selkeästi mieleni tutkakuvassa sykkien. Mikään ei kääntäisi minua harhapoluille. Eikä kääntänytkään, ei esimerkiksi nukahtaminen kesken kävelemisen. Jatkoin matkaa vielä hyvän matkaa sammumisen jälkeen, kunnes havahduin siihen, kun yritin ronklata ulko-oven lukkoa auki.

Jonkun täysin tuntemattoman ulko-oven. Mutta aukesi se silti, kun asukas tölmähti ulos ihmettelemään, mitä ovella oikein kolisteltiin ja öristiin aamuyöstä. Lampsin pois mutisten anteeksipyyntöjä – viistoon kadun yli ja pikkutietä parikymmentä metriä sinne, missä oma kotini sijaitsi. Pidän tätä edelleen olosuhteisiin nähden huippuluokan suunnistussuorituksena.

Harva poikkeaa Three Beersiin vahingossa  – ellei sitten ole eksynyt Ylioppilaskylään, mikä on mahdollista selvin päinkin. Legendan mukaan tähän opiskelijoille pyhitettyyn Turun kaupunginosaan haettiin vaikutteita DDR:n yhteisöllisestä kaupunkisuunnittelusta. Näkemässäni 70-luvun alun valokuvassa pirteän väristen modernien talojen reunustaman vehreän pihan uima-altaalla polski iloisia lapsia. Hyvinvoivat, tyylikkäästi pukeutuneet, valveutuneet vanhemmat istuksivat altaan reunustan penkeillä keskustellen päivänpolttavista aiheista, kuten Turun raitiotieliikenteen loistokkaasta tulevaisuudesta.

Kyseinen allas on nyttemmin täytetty ja talojen maali halkeillut, mutta vehreää niillä paikkein on kesäisin vieläkin. Miksei yhteisöllistäkin: Trebarin terassi sijaitsee nimittäin entisen uima-altaan päällä, pensasaidan ja puiden katveessa. Voin hyvin kuvitella, kuinka päiväkausia rappu 13 B:tä etsinyt, Euklideen geometriaa halveksivan rakennussijoittelun näännyttämä satunnainen kävijä purskahtaa ilon kyyneliin nähdessään sivistyksen merkkejä: olutta! Ei enää hulluutta huutavia värejä, vaan turvallisen ruskeaa olutta. Ei yhteisöllisyyttä, vain pöydissään kaljojaan lipittäviä harmaita ihmisiä; olutta. Pelastus.

Hän kapuaa alas portaita Three Beersiin, eikä hänestä kuulla enää koskaan. Ehkä yksinäinen seinäkirjoitus vessan nurkassa merkitsee hänet hetkeksi ihmiskunnan ikuisen voittokulun harvemmin mainituksi sankariksi, mutta muutaman vuoden kuluttua sekin on kulunut pois.

Jopas tiskijukka erikoista musaa äityi soittelemaan. Hetkinen, tämähän onkin livekamaa. Ilmankos. Selittää samalla myös sen, että dj istuu tiskillä. Näin tarkemmin ajatellen hänen settinsä taisikin olla jo eilen. Kertoo duon olevan nimeltään Jani ja Kasper. Soittelevat bluegrassia, Hiski Salomaata, jopa gospelia. Asiaan on perehdytty pieteetillä.

Jostain syystä mieleen päsähtää ajatus duosta nimeltä Jeesus ja Antikristus, joka soittelisi vuoron perään gospelia ja black metalia akustisesti. Biisit alustettaisiin trubaduurihengessä omakohtaisilla taustatarinoilla.  – Tää biisi kertoo siitä kun mä vetelin vinkkuu ku vettä. – Tää biisi on tehty sellasessa elämänvaiheessa, kun mä nostatin taisteluun kaikki jumalanvastaiset voimat. – Tää on tämmönen rakkauslaulu.

Hihittelemme ideaa dj:n kanssa. Ilta kuluu. Ylistämme Jania ja Kasperia keikan jälkeen. Ottavat kehuryöpyn tyynesti, joskin hitusen hämmentyneesti vastaan. Aikamme paasattuamme toinen duon jäsen esittelee minut ja dj:n artistikumppanilleen: – Tässä ovat Multimediakonsultit-yhtyeen kitaristi Riku Ahlsten ja laulaja Jarmo Lundgren.

Näin. Kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei ketään. Ilmankos tyypin naama tuntui niin tutulta. Soitteli aikoinaan myös Neva-merkkisessä progeorkesterissa, hän kertoo. Niin niin, aivan. Poistun vessaan. Tuijotan seinäkirjoituksia. Löydän toisenkin oman tekstin. Palaan tiskille.

Tummuu. Sumenee. Äänet irtoavat merkityksistään.

Trebari. Hitto. Olen vieläkin Trebarissa.

Cafe Eivor, Pärnäinen–Jurmo

Pian tulee ruumiita.

Yhteysalus Eivorin ravintola on pullollaan hippejä matkalla Jurmoon. Pelaavat Murhaaja-seurapeliä.

On joulukuun puoliväli, kuusenkoristeet kiipeilevät lakonisen kuppilan pylväitä. Päätyseinän telkkarin ympäri kiemurtelee sähkökynttiläköynnös. Ruudulla välkkyy eri tavoin solmuun jämähtäneitä dekonstruktioita kokkiohjelmasta.

Toisessa toosassa salin vastakkaisessa päässä pyörii puolestaan hitaasti vellovaa pikselimössöä, jota mystiset vaaleat kiilat silloin tällöin halkovat. Se on näkymä laivan keulasta, mutta muistuttaa enemmän 90-luvun alun multimediataiteilijan kokeellista teosta. Puuttuu vain minuuden toiseudesta mutiseva monologi ja laahaava konemusiikkikolke.

Tarjoilevat kanaa. Se on hinnoissaan, mutta vaikea mököttää emännälle, joka lätkäisee toisenkin broilerinkoiven lautaselleni, koska “näytän tarvitsevan sitä”. Ahmin lihateollisuusolennon sisuksiini ja kittaan päälle muovituopillisen. Menemme aurinkokannelle haukkaamaan happea.

Kello ei ole vielä seitsemääkään illalla, mutta on jo säkkipimeää. Ennen lähtöä odotin toiveikkaana Tove Jansson -boforiluokan myrskyä, jota ei sitten tullutkaan. Vasta yöllä tuulee kunnolla, kuulemma. Nyt ei tarvitse edes pitää reelingistä kaksin käsin kiinni kannella käydessään, tai perillä varautua konttaamaan Jurmon jäätynyttä laituria pitkin, kuten toissa vuonna samoihin aikoihin. Matkakumppanit polttelevat tupakkejaan, joiden sytyttämisessä ei ilmennyt hankaluuksia, saati vaaratilanteita. Tuuli tempoilee hiuksia leppoisan väkivaltaisesti.

Palattuamme alas kuppilaan mielessäni alkaa kehkeytyä Spede Show -kohtaus: Simo Salminen tilaa “yhden ison”, ja silloin baariin jysähtää kolmekymmentä kuutiometriä merivettä ylhäältä autokannelta. Ha ha ha. Höm, niin, varmaankin sketsi olisi tehty ennen Estoniaa, joskus 60-luvulla.

No, Eivorissahan ei ole keulaporttia. Muutenkin jykevätekoinen yhteysalus vaikuttaa erittäin merikelpoiselta vesseliltä. Se on tuotu Saaristomerelle Islannista, jossa se toimi samankaltaisissa tehtävissä Atlantin tyrskyissä. Siellä täällä Eivoria näkee vieläkin kylttejä islanniksi: farþegasalur, aðéins fyrir áhöfn, skiptiherbergi.

Joukkoomme lyöttäytyy miekkonen hippiretkueesta. Hän kertoo onnistuneensa jo päästämään päiviltä ensimmäisen uhrinsa. Esittelee ylpeänä murha-asettaan, Pepe-lakritsipatukkaa.

Kaiutin räsähtää yksisanaisen tiedotuksen, joka voisi olla Kraftwerkin Radioactivity-biisistä. Arvailemme, sanoiko se Harrisburg vai Tšernobyl, kunnes keulamonitorin kuvasta oivallamme saapuneemme Berghamiin. Matkaa on vielä tuntikaupalla. Haen seuraavan tuopillisen.

Olenhan matkalla rentoutumaan ja pitämään hauskaa.

Jurmoon.

© Komitea 2019. Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa, Twitterissä ja Mastodontissa!