Avainsana: neutronipommitettu maisema

Neutronipommitettu hiekkasärkkä sekä muistoja oikeasta sodasta

Aamulla astelimme autiolle hiekkarannalle Kalajoella. Meriveden lämpötila oli juuri männä viikolla laskenut äkkiä kymmenisen astetta, ja uimasesonki oli ohi.

Vain satunnaisia lenkkeilijöitä tuli vastaan. Pitkään ihmettelimme jälleen kerran voimakkaita neutronipommin jälkeen -mielleyhtymiä tuonutta näkymää, kunnes päätimme perinteiden mukaisesti käydä valtaamassa Kalajoen hiekkarannan pisimmän särkän etäisimmän kärjen. Siellä hiekka oli merkitty tuhansien lintujen jalanjäljillä, mutta nyt lintuja ei näkynyt missään – paria yksinäistä lokkia ja eksynyttä talitinttiä lukuunottamatta.

Tähän joko kuvateksti ”Marsissa on vettä!” tai ”Kalajoelta ei sittenkään löydetty elämää”.

Eliaksen piti moneen kertaan oikein kahmoa hiekkaa ja ihmetellä, miten hienoa se on. Ehdotin taskujen täyttämistä hiekalla, sittenhän asiaa voisi taivastella koska tahansa. Hän ei lämmennyt ajatukselle.

Bussia odotellessa hotelli Rantakallassa oli aikaa juoda sumpit samassa majoitusliikkeessä, jonne Kekkonen aikoinaan toi Neuvostoliiton pääministeri Kosyginin saunomaan. Kerrotaan myös sauvakävelyn keksityn Kalajoella.

Sotasaalis Halkokarin kahakasta. Tämä on tiettävästi ainoa esillä oleva Englannin laivastolta kaapattu vene koko maailmassa.

Kokkolaan oli Kalajoelta vain hiukan reilu tunnin bussimatka, joten jatkoimme sinne vielä saman päivän aikana. Tarvoimme saman tien vilkaisemaan Krimin sotaan liittyvän Halkokarin kahakan muistomerkin sekä sotasaaliiksi saadun valasveneen, jonka Englanti mielellään ottaisi vieläkin takaisin omiin museoihinsa. Kokkolalaiset eivät kuitenkaan ole paattia luovuttaneet.

Vene nökötteli omassa pikku rakennuksessaan Sunti-salmen varrella Kokkolan keskustassa. Rakennusta juuri maalattiin. Halkokarin muistomerkki löytyi Suntin suulta Pohjanlahden rannalta parin kilometrin kävelymatkan päästä. Matkan varrella ihailimme sekä söpöiksi somistettuja että rapistumaan päässeitä vanhoja venevajoja Suntin varrella.

Mainittakoon erikseen, että Sunti ei ole joki, puro tai kanava, vaan salmi, vaikkei siltä näytäkään. Maan kohoamisen seurauksena veden määrä Suntissa on vain käynyt melko vähäiseksi.

Jotkin Suntin varren venevajoista olivat oikein sieväksi laitettuja.
Kahakan muistomerkki Suntin suulla.

Halkokarin kahakan muistomerkille päästyämme kenkieni hajoaminen jalkoihin ei ollut enää kuvainnollista puhetta. Pohjien halkeamien läpi tunki pikkukiviä sisään, ja kenkien sisäpohjat olivat niin tuusannuuskana, että kantapäät hankautuivat suoraan kenkien tukiraudoille.

Ja vielä piti kävellä takaisin Kokkolan keskustaan. Spekuloimme taksin tilaamista, mutta Halkokarin sankarillisten puolustajien innoittamana kävelin kuin kävelinkin takaisin kaupunkiin. Ehdin kenkäkauppaan kolme minuuttia ennen sulkemisaikaa, ostin ensimmäiset siedettävän oloiset kengät ja kävelin ulos helpottuneesti joka askeleella huokaillen.

Aaaah, helpotus! Uudet kenkäni.

Majoituimme Brinkin Wanhassa Pappilassa Kokkolan liepeillä. Mukavatunnelmainen paikka. Aamutuimaan tallustelimme koko Suntin mitan pappilalta bussiasemalle.

Suntin perukoilla, lähellä Brinkin Wanhaa Pappilaa.
Sunti alittaa Kokkolan rautatieaseman.
Keskustan tuntumassa Sunti käy melkoisen reheväksi.
Sirkus Finlandia oli juuri saapunut kaupunkiin – tietysti Suntin varrelle.

Se siitä, matka jatkui. Seuraavaksi luoteisrannikon kiertueellamme oli vuorossa Pietarsaari.

Haahuilua neutronipommin jälkilämmössä

Edellisen päivän voimallisen turistisuorittamisen jälkeen heittäydyimme haahuilun vuon vietäviksi.

Otimme etapiksi Datongin muurein rajatun vanhan kaupungin, joka osoittautui melkoisen erikoiseksi rakennushistorian taistelutantereeksi. Ympärysmuuri oli rakennettu uudestaan – eli oli siis uusi, joskin vanhan näköinen. Muurien sisäpuolella vedettiin kiukulla sileäksi ränsistynyttä rakennuskantaa uusvanhojen uudisrakennusten tieltä. Eikun vanhuusien vanhisrakenn– äh, mitä sinne nyt olikaan tulossa.

Tältä näytti muurien ulkopuolella.
Tältä näytti sisäpuolella.

Monin paikoin tuho oli vielä meneillään. Näkyi tiilimurskan peittämiä tontteja, puolityhjiä taloja, rikkinäisiä ikkunoita, suljettuja kaihtimia, repsottavia markiiseja, lappuja luukuilla. Autioituvilla kaduilla istuksi surumielisiä hahmoja, kuin odottamassa jotain. Yksi otti torkkuja hylätyllä sohvalla, kulmakaupan luona pasteeraili setiä, tädit rupattelivat omalla cornerillaan.

Pähkäilimme, olivatko nämä ihmiset niitä, joilla ei ollut varaa muuttaa pois. Mietimme myös, minkälaisia hipsterilukaaleja tänne oli rakenteilla. Vai meinattiinko koko alueesta tehdä jonkinlainen vanhan Datongin elämyspuisto turisteille?

Oli miten oli, omasta itsekkäästä turistinäkökulmastani maisemat olivat erittäin linssiystävällisiä. Angstia huokuvia kuvia sommitellessani totesin kulkeneeni täyden ympyrän matkavalokuvaajana.

Kaikki alkoi muinaisella Teneriffan-reissulla yli vuosikymmen sitten. Näpsin upouuden kännykkäni kamerasta innostuneena kummallisia kuvia, joita matkakumppanini äityi kommentoimaan: ”Mitä lomakuvia noi on olevinaan? Ei yhtään ihmistä missään. Mestat on kuin neutronipommin jäljiltä.” (Terveisiä vaan Arille, hei!)

Vuosikausia olen sitten näpsinyt reissuillani valokuvia tällä teemalla. Kyllä paikan kuin paikan saa näyttämään melko postapokalyptiselta, kun vähän miettii kuvan rajausta.

Mutta nyt kuvasin maisemia, jotka näyttivät oikeasti siltä kuin lähistölle olisi hiljan pudotettu neutronipommi. Tähän joku kiinalainen sananlasku, joka summaa tilanteen hirtehisyyden. Otetaan vaikka tuo ykkönen tuolta: 鸟儿唱歌不是因为它们有了答案,而是因为它们有歌要唱。(”Lintu ei laula, koska sillä on vastaus. Se laulaa, koska sillä on laulu.”)

Yritimme etsiä jotain kuppilaa muurien sisältä, mutta Apple Mapsin vinkkaamat paikat oli jo jyrätty. Lähdimme paarustamaan takaisin nykykeskustaan, kohti kännykkäkartan vinkkaamaa teehuonetta. Sinne päästyämme totesimme putiikin kirjaimellisesti teehuoneeksi: se oli huone, josta sai ostaa teetä – siis pussukoissa mukaan, ei paikalla nautittavaksi.

Alkoi jo vähän turhauttaa tarpominen. Jalkoja särki, kuumakin oli. Onneksi heti kulman takaa sivukadulta kännykkä väitti löytyvän pubin. Vielä kerran heittäydyimme puhelimen kartan johdateltaviksi.

Kiinalaista šakkia.
Sivukatu.

Käännyimme kadulle, jolla kävellessä tuli outo olo, että olimme astuneet Blade Runnerin kuvauksiin. Samanlainen levoton kuhina vyöryi vastaan kuin elokuvan katunäkymissä. Samanlainen äänimaisemakin velloi ympärillä – kaikensorttisista kaiuttimista mekaanisesti toistuvia kiinankielisiä lauseita myöten.

Tosin välillä olin kuulevinani seassa Turun murretta oikeaoppisella intonaatiolla. Ensin olin ihan varma jonkun kiekaisseen eiks o hianoo! ja vähän myöhemmin luulin jonkun kyselevän kui sää ny noi? hiukan lespaten. Mutta kyllä ne kiinaa aina puhuivat, kun tulin lähemmäs. Kummottos ny semmottos kiussava, hä?

Oli jonkin juhlapäivän aatto, ja pioneerihuiveihin sonnustautuneita penskoja tuli vastaan tavan takaa.
Sivukadun sivukadulla alkoi olla jo vähän turhankin rouhea meno.

Tällä kertaa kartan osoittamasta paikasta löytyi… öh, kartan osoittama paikka. Tai parikin pubia. Valitsimme auki olevamman näköisen, joka mainosti olevansa ”Australian Brewery Brewery”.

Istuimme illan tummuessa terassilla ja olimme jonkin sortin nähtävyys ihmisvilinässä. Anna selaili kirjakaupasta mukaan tarttunutta lastenkirjaa, jossa kissasadun kirjoitusmerkkejä oli kirjoitettu auki länkkäriaakkosin. Pari setää pysähtyi seuraamaan Annan lausuntayrityksiä. Ihastelivat ja opastivat toonien kanssa.

Olut oli hyvää ja halpaa (kannullinen maksoi alle kaksi euroa), ja paahdettujen auringonkukansiementen availu tarjosi meditatiivista iltapuhdetta.

Toivottavasti Datongin pormestari ei päätä jyrätä tätäkin kohtaa kaupungista uudisrakennusten tieltä. Olihan siellä kaikenlaisia hajuja ja vähän rähjäinen meno, mutta oli myös aika mukavaa.

© Komitea 2019. Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa, Twitterissä ja Mastodontissa!