Avainsana: sää

Viimaa Kaunispäällä, huurretta tuopissa

Satoi hissukseen lunta, kun päätin kiivetä Kaunispäälle. Auringonlaskusta tunturin huipulla hiutaleiden leijuessa voisi saada kivoja kuvia, ajattelin.

Erehtyväinen on ihminen, tyhmä on turisti. Tunnelmallinen lumitihku tällä puolen tunturia ei tietenkään kertonut mitään säätilasta sen toisella puolella. Tämä alkoi valjeta päästyäni laen tuntumaan, jossa alarinteen leppoisa postikorttisää oli mutatoitunut Fargo-simulaatioksi.

Jatkoin silti marssiani ylös. Olisi noloa luovuttaa nyt, selitin itselleni, vaikka tienpielen tolpan taksimainos vokottelikin antamaan periksi. ”Mitenkähän tänne tilataan taksi”, mietin. ”Kaunispään lounaisrinteellä ööö… niinku ens kolme tuhatta piljoonaa lumipisaraa ja siitä sit oikealle”, kenties?

Ylärinteellä viima puski jo vaakasuoraan päin naamaa. Lumimyräkkään katoavat puut näyttivät haudasta ylös kaivautuneilta zombeilta. Vastaan jolkotteli vain yksinäinen paikallinen iltalenkillään koiransa kanssa. Ei ollut säästä millänsäkään. Vilkaisi hiukan huvittuneesti pyryssä puskevaa turistia, joka sihtaili lumikuorrutetulla kamerallaan sinne tänne tuiskuun.

Kyllä kapuaminen silti kannatti, julistin itselleni päästyäni laelle. Tosin auringonlaskun, lumihiutaleet sekä tunturimaiseman sai unohtaa kuva-aiheina. Mutta onneksi oli sitäkin enemmän ydintalvea tarjolla valokuvattavaksi: jäisinä seisovia hiihtohissin koreja, kinoksiin hautautuvia laskettelukeskuksen mökkejä, näköalatasanne jolta näki noin sadan metrin päähän.

Kaunispään huippu.
Näkymä alas.
Näköalaton tasanne.

Sitten piti vielä kavuta alas. Parin kympin Tokmanni-talvikenkäni halusivat tuoda hiukan lisähaastetta tarpomiseen paakkuunnuttamalla lumipalluroita pohjan urien väleihin noin joka viidennellä askeleella. Tällaisista erämaan vastuksista huolimatta pääsin alas itseäni ruhjomatta. Tunsin ansainneeni iltakaljan ja poikkesin kulmapubi Kauniiseen Jormaan matkalla kämpille.

Siemailin olutta ja ihailin tiskin takana kaljaa tuoppeihin kaatavan lappalaisneidon riuskaa kurinpitoa. Aiemmin Saariselän keskustan lomamökeillä kattotöissä näkemäni pari rakennusmiestä olivat jo hyvässä myötäisessä. Toinen yritti kovasti haastaa riitaa jonkun pahaa-aavistamattoman turistin kanssa, mutta luovutti heti kiltisti baarimikottaren karjaistua hänelle: ”No niin, Pekka (nimi muutettu), eikö tästä ole puhuttu. Nyt siirryt pöytääs juomaan, etkä häiritse muita asiakkaita.”

Totesin Kauniin Jorman tunnelman jurotusyhteensopivaksi. Tilasin toisen. Pitihän sitä nyt se hetki istua, että lumi suli parrasta, selitin itselleni. Tilasin seuraavankin ja – arvasitte oikein – jökötin tiskillä valomerkkiin asti.

En sentään juonut itseäni niin humalaan, että olisin sortunut ostamaan Kaunis Jorma -pipoa. Olivat ryökäleen kalliita. Mutta olisihan semmoinen hieno ollut kyllä.

Viikko kului haahuilun ja saunomisen merkeissä. Suunnitelmanani oli ollut myös edistää kirjoitusprojektejani, mutta laiskottelu voitti. En jaksanut kokea epäonnistumisen tunnetta tästä.

Paluujunan ravintolavaunussa törmäsin treenikämppätuttuuni Turusta. Oli tulossa salassapitosopimuksen alaisista neuvotteluista, joista ei paljastanut muuta kuin että siihen liittyi joulupukkeja.

Höpötimme niitä näitä, tilasimme seuraavat ja sitä seuraavat. Samaan pöytään lyöttäytyivät myös tietöitä ympäri pohjoismaita tehnyt sälli – joka suhtautui meihin setämiehiin ironisesti – sekä Järvenpään päihdesairaalaan matkalla ollut tyttö – joka kyseli meiltä, loppuuko tää ahdistus joskus. Vakuutimme, että loppuu.

Aamulla astuin Turun asemalaiturille. Harmaus syleili minut tervetulleeksi kotiin. Sataa tihutti päälaelle. Kallon sisäpuolella jyskytti krapula.

Kaikenlaista sitä meneekin nuorisolaisille valehtelemaan, mutisin kävellessäni kotiin.

Turku – Rovaniemi – Saariselkä

Sataa tihutti, kun juoksin Turun rautatieasemalle. Manasin sekä lokakuun puolivälin tympeää säätä että itseaiheutettua kiirettä. Piti sittenkin juosta junaan, vaikka kämppäni sijaitsee aivan aseman vieressä. Mutta siksipä sitä tulikin matkaan lähtö jätettyä viime tinkaan. ”Sadan metrin päähän ehtii aina, otanpa vielä kupillisen kahvia…”

Pro Tip! Kyllä sadankin metrin talsimiseen muutama minuutti menee. Onneksi asemalla nökötteli vain Rovaniemen-juna, joten sen etsimiseen ei tuhrautunut enää aikaa. Loikkasin makuuvaunuun ja metsästin oman hyttini.

Ovi oli lukossa. Kaikkien muiden hyttien ovet olivat auki, vain minun oli kiinni. Kysäisin naapurihytin tytöltä, miten sisään oli oikein tarkoitus päästä. ”Yleensä on avainkortti ovessa. Jos ei ole, toinen matkustaja on sisällä. Koputtele oveen.”

Koputtelin. Jyskytin. Rynkytin. Ja hymyilin väkinäisesti ohikulkijoille, joita väistelin kimpsut ja kampsut edelleen niskassani, koko käytävän tukkien.

”Se varmaan nukkuu”, huikkasi naapurihytin tyttö.

”Aika sikeästi”, murahdin ja istahdin yläkerroksen portaille odottamaan konduktööriä.

Hiukan Liedon jälkeen konduktööri saapui ja avasi oven. Sisältä ei löytynyt sikeästi kuorsaavaa kanssamatkustajaa: toinen hytin avainkorteista vain puuttui. Konduktööri lupasi tuoda uuden tilalle. Hän sälytti syyn siivoojan niskoille ja lähti jatkamaan lippujen tarkastamista. Lykkäsin laukkuni säilytyshyllylle ja rojahdin alapedille.

Sänky oli pehmeä, lakanatkin valmiina. Luxury! (Venäjän junissa piti aina itse sijata vuode.) Juna kiihdytteli kohti Forssaa, huomattavan vähäisesti heiluen. Luxury! (Venäjällä vaunu keikkui välillä kuin paatti myrskyssä.) Sähköpistokkeita oli ylenpalttisesti. Luxury! (Venäjän junavaunuissa niitä oli jokunen siellä täällä.) Vettäkin oli VR matkustajalle varannut pienen pullollisen. Luxury! Kiskojen kolke oli vain vienon unettavaa; Lappiin matkustavaisten suksille oli hytissä varattu oma teline; kiinteä herätyskello löytyi sängynpäädystä; makuuvaunu oli varustettu suihkulla. Luxury! LUXURY!!! L.U.X.U.R.Y!!!1!11!!!!!

Makoilin ja taivastelin, mitä kaikkea sitä Suomessa junalla matkustaessaan ottaakaan itsestäänselvyyksinä. Suksitelineen kyltti hymyilytti erityisesti. En ollut itse aikeissa hiihdellä Lapissa, mutta lapun symboli tuntui huokuvan pohjoismaisen viileää, avuliasta informatiivisuutta.

Olin toki matkalla talviliikuntavetoiselle Saariselälle Inariin, mutta aikomukseni oli lähinnä laiskotella. No, ehkä sinne Urho Kekkosen kansallispuistoon pitää mennä vähän vilkaisemaan, tuumin. Jos ei sada.

Matkani osui typerästi sesonkien väliin. Ruska oli jo ohi, mutta talvisesonki vasta tulossa. Jos Turussa sataa tihuutti, mitenkähän viheliäinen keli Lapissa olisi? Sadetta vaakasuoraan sysimustassa pimeydessä?

Mutta minkäs teki. Ammattiliittoni myöntämä virkistysstipendi edellytti, että se käytettiin sesonkien ulkopuolella. Sinänsä ihan sama minulle. En ollut koskaan ollut Lapissa, jos käyntiä Kemissä lapsena ei laskettu. Lapin tuntureita, vaaroja, jänkhää ja semmoisia en ollut koskaan nähnyt.

Matka sujui köllötellen, Netflixiä töllötellen. Jossain vaiheessa nukahdin. Heräsin hetkeksi junan seisoessa Tampereella ja vajosin sitten taas uneen.

Aamupäivällä kömmin suihkuun, jossa lämpimän veden loitsiminen ei onnistunut millään ilveellä. (Olisi varmaan pitänyt tulla aamutoimille aamuaikaan kuumaa vettä saadakseen.) Kun nyt kuitenkin olin jo ilkosillani suihkun alla, tyydyin karjumaan jääkylmän veden viiltävässä hyväilyssä.

Rovaniemessä oli juuri sen verran aikaa, että ehdin kävellä ruokakaupan kautta bussiin Saariselälle. Vielä kolme ja puoli tuntia jököttelyä, ennen kuin oltaisiin perillä. Nukahdin melko pian bussin hytkyntään. Heräsin joskus Sodankylän jälkeen ja ihmettelin omituista häiriötä ikkunan takana. Vähän kuin lasin takaisen todellisuuden maisemalähetyksessä olisi ollut lumisadetta.

Sitten tajusin, että se totta vieköön oli lumisadetta. Hyvät hyssykät! Voisiko olla mahdollista, että…

Kyllä. Perillä kävi ilmi, että Saariselälle oli jo tullut talvi.

Tjumenissa auringon uuvuttamina

Juna saapui ensimmäiseen Siperian-kohteeseemme Tjumeniin kello 5.51 aamulla (aika lailla tasan, terveisiä vain sinne VR:lle taas). Matkalla junan ikkunassa vilahteli välillä lumen peittämiä metsiä. Hienoisia kauhunhikikarpaloita ehti kerääntyä otsalle: ei kai sielläkin…

Vaan mitä mittä! Tjumenissa aurinko lämmitti jo aamutuimaan. Päivän mittaan lämpö kiipesi jo kolmenkympin tuntumaan.

Siperiassa on kuumaa! No, näinpä se taitaa mennä. Joko turskatin kylmä tai helvetin kuuma, ei paljoa siltä väliltä.

Pitkäksi venähtäneellä aamiaisella Šokoladnitsassa. Anna piirtää kulkukoiraa.
Kulkukoirista puheenollen Tjumenissa on niille omistettu patsas.

Päivä alkoi haahuilulla etsiessämme aikaisin auki olevaa kahvilaa (keskustan Šokoladnitsa on auki kellon ympäri) ja jatkui pöllämistyneellä palloilulla sekä epäsynkronisella lepäilyllä. Kun minä jaksoin ravata ympäri kaupunkia kuvia näpsimässä, Anna torkkui – ja päin vastoin. Helle oli melkoisen uuvuttava kokemus näin äkkiarvaamatta.

Sen verran saimme valverytmejämme synkkaan päivän mittaan, että onnistuimme samaan aikaan käymään hostellimme viereisessä georgialaisravintola Bašissa syömässä sekä iltaviinillä.

Baši oli viihtyisä ja siisti rafla, mutta seinämatto loi outoa tunnelmaa. Raadeltu zombipeura?

Mutta ei päivä hukkaan mennyt. Selvisi, että Rasputinin kotimuseossa käyminen pitää unohtaa, sillä se on auki vain viikonloppuisin. Olemme silloin jo Novosibirskissä.

Tjumenissa ei ole kolmen päivän bussikortteja, vaan tämmöinen ostetaan kioskista ja siihen ladataan rahaa vihreillä automaateilla, joita löytyy bussipysäkkien luota. Kortilla bussimatka maksaa 25 ₽, käteisellä 26. (Kumpikin n. 0,35 €.) Itse kortti maksaa 25 ₽.

Kävi ilmi myös, että päästäkseen kuumille lähteille ei tarvitse raahautua kolmenkymmenen kilometrin päähän kaupungista, vaan lähin löytyy paikallisbussialueelta. Vihjeet eivät olisi voineet olla selkeämpiä: kylpylän nimi on Tjumenilainen mineraalilähde ja se sijaitsee Lähde-kadulla kaupunginosassa nimeltä Lähde. Vaan eipä tuo aiemmin tarttunut haaviin silti. No, parempi myöhään ja sitä rataa.

Juu ei, ajatus ei ole maksimoida helletainnosta löllymällä 40-asteisessa vedessä samaan aikaan kun 30-asteinen aurinko porottelee otsaan, vaan tuumiskelimme pulahduksen mineraalilähteessä voivan olla mukava iltarentoutumisnumero – sitten kun ulkona on vähän viileämpää.

Voitonpäivän valmistelut meneillään Ulitsa Respublikilla.

Erityisesti tänään kävi ilmi, että ylihuomenna on voitonpäivä. Sloganeita, julisteita sekä punalippuja ja -tähtiä vyöryy päälle joka paikassa – jopa sivukujilla. Talonkulmia maalataan vimmatusti tip top -kuntoon, paraatikatsomoja rakennellaan tienvarsiin. Lievää suurempaa Neuvostoliitto-flashbackia on pukannut meikäläisellä. Iskulauseetkin voisivat olla 80-luvulta.

Juhlaliputuksessa ei ole katsottu tarpeelliseksi luopua tutun turvallisesta punaväristä.
Lipputankojen jalustoissakin oli tiettyä neukkutatsia.
Voiton juna.

Saa nähdä, minkälainen hulabaloo lähtöpäivänämme tulee olemaan. Tjumenhan tunnetaan Suuren isänmaallisen sodan sotateollisena keskuksena – onko luvassa tankkiparaatia tai jotain muuta vastaavaa maailmanrauhallista ajanvietettä?

Juna Novosibirskiin lähtee torstaina vasta keskiyön korvilla. Ei näytä siltä, että ainakaan välttäisimme patrioottisen vouhotuksen voitonpäivänä – ellemme sitten lillu sen ohi kuumassa lähteessä… hmm, tätä vaihtoehtoa sietääkin miettiä.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon