Puukirkko Ulan-Uden etnografisessa ulkomuseossa.

Eilen oli ainoa päivä Ulan-Udessa, jolloin pääsimme ajan kanssa johonkin museoon: maanantaisin museot ovat pääasiassa kiinni ja tiistaina lähdemme jo iltapäivällä kohti Mongoliaa.

Julistimme siis sunnuntain museopäiväksi ja päätimme ottaa haltuun Ulan-Uden etnografisen ulkomuseon. Paikka käsittää 37 hehtaarillista asuintaloja, aittoja, saunoja, eläinsuojia, hautoja ja muita ihmisasutuksen ilmentymiä Burjatian historian varrelta.

Se oli jo noin, kun tulin sisään.

Museossa oli myös eläintarha ja kosolti puuhamahdollisuuksia penskoille. Lapsia vipelsikin alueella hyvin, vaikka osa museosta oli vielä suljettuna tähän aikaan vuodesta. Koululuokka veti köyttä, nuoremmilla oli piirileikki meneillään puistossa, ja kaikkia iästä riippumatta tuntui viihdyttävän kieppuminen köysihärpättimessä.

Ulkomuseon haudat ja rakennukset ovat siis pääasiassa aitoja, eivät rekonstruktioita. Ne on siirretty alueelle eri puolilta Burjatiaa. Hautakiviä katsellessani en voinut olla miettimättä, mitä pyhien paikkojen siirtelystä mahtavat esimerkiksi burjaattihenget tuumia. Anna lohdutteli, että kuitenkin hautojen yli olisi jossain vaiheessa vetäisty moottoritie – näin paikat sentään säilyvät ja niiden kunnosta pidetään jopa huolta.

Ulkoilmamuseoon siirretty hauta. Taustalla uudempaa burjaattiperinnettä edustavia šamanistisia henkienpalvontavälineitä.
Kivikekoja Kurkutista, tms. Typeryyksissäni kuvasin vain kyltin englanninkielisen osan ja selitys olikin niin hatarasti käännetty, ettei siitä ollut paljoakaan apua. Arkeologi I.V. Aseev siinä mainittiin kyllä.
Buddhalaishautoja.

Eli jossain täällä päin Siperiaa on siis parkkipaikka tai pari, joita vainoaa pirun äkäinen burjaattihenki? ”Tulivat tänne ja veivät!” se siellä yksikseen manaa katkerana. Parkkimaksu pitää suorittaa asianmukaisin šamanistisin menoin, uhrikivelle kolikoita heittämällä. Auton saa takaisin haltuunsa, jos henki on suosiollinen.

Museosta löytyi monentyyppistä kotaa, löytyi buddhalaista temppeliä, löytyi vanhauskoinen ortodoksitalo, löytyi puukirkko, löytyi kasakkatalo. Ja tietysti jurttia. Viimeksimainituista kaikki olivat kylläkin puurakenteisia – lukuunottamatta yhtä kangasjurttaa, joka osoittautui tarkemmin esittelykylttiä tihrustamalla museon kahvilaksi.

Anna toteaa vanhauskoisen talon portin värityksen Anna-yhteensopivaksi
Kasakkakoti.
Talonpoikaiskoti.
Kompakti koti museonäköalalla.
Yleisön pyynnöstä vielä kerran puukirkko.

Sillä välin kun zoomailin kuvia ortodoksipuukirkosta, Anna käväisi ihastelemassa elukoita. Vaan se oli virhe. ”Pitävät villieläimiä pienissä häkeissä”, hän murehti surullisena tultuaan takaisin. ”Ainoastaan pulut vaikuttivat tyytyväisiltä oloonsa, mutta sitten ne lensivät pois. Ne olivatkin ihan tavallisia, vapaita puluja, jotka olivat vain hetkeksi laskeutuneet tyhjään aitaukseen.”

Elukkakohteluvarauksella suosittelemme joka tapauksessa Ulan-Uden etnografista ulkomuseota lämpimästi. Kiinnostavaa katseltavaa ja tekemistä riittää kaikenikäisille. Sääli silti niitä punakettuja…

Anna syö lempiruokaansa – kasviksia kasviksilla.

Kaupunkiin palattuamme valitsimme mondäänin matkablogin suosittelemista Ulan-Uden ruokapaikoista Marco Polon. Kävi ilmi, että moukan tuurilla oikeaan osuneen asioista perillä olevan blogin tiedot pitivät paikkansa, ja tuon viihtyisän kahvilan ruokalistalta tosiaan löytyi hyvä valikoima kasvisruokia. Asiointikin onnistui englanniksi.

Museossa oli turistikuvia varten pystytetty kitschikäs valokuvauskota.

Tallustelimme hostellille auringon laskiessa. Oli tarkoitus ottaa pikku tirsat ja sitten mennä vielä jonnekin istuskelemaan iltaa.

Sängyn henget kuitenkin kuiskivat unettavia loitsujaan, ja palasimme tähän todellisuusjatkumoon vasta seuraavana aamuna.