Vesivoimalan kautta keskustaan. Ihailen laitoksen seestynyttä jylhyyttä illan sinessä roikkuvien pilvien alla. Voimalan läpi syöksyvä vesi sen sijaan pärskää hulluna alakanavan laitoja vasten. Aivan vesivoimalan vieressä seisoo kerrostaloja muina rakennuksina, sen kummemmin hötkyilemättä.

Ollaan Oulussa.

– Käveltiin Fredin kanssa Kolmatta linjaa, kun se sai idean siihen kappaleeseen, E kertoo Sarkan kulmapöydässä myöhemmin. – Sillä lailla ne välillä syntyy.

Nyökkäilen, vaikka olen kyllä ollut vähän toisessa käsityksessä biisin syntytarinasta. Eikös se ensinnäkin ollut käännöskappale, ja eikös Juha Vainio poiminut nimen tekstille tökkäämällä sokkona puhelinluettelon karttaa?

Mutta mitäpä sitä vastaan väittämään. E oli paikalla, minä en. Ja pitäähän sitä merimieskapakassa varautua kuulemaan merimiestarinoita  –  sumuisten luotojen seireeneistä ja kurimuksista kurkottavista merihirviöistä.

Valokuvat rahtilaivoista ja jäänsärkijöistä koristavat Sarkan seiniä. Istuinsyvennysten selkämyksiä kiertää paksu köysi. Venerunkojen pienoismalleja roikkuu siellä täällä. Teema ei jää epäselväksi.

Mutta nykyään kaikki tuo on pelkkää koristetta, E kertoo hienoista haikeutta äänessään. Ei näy merimiehiä enää. Mistä niitä tulisikaan, kun ei ole laivojakaan. Toisin oli silloin kun kapakka avattiin, joskus jatkosodan aikoihin.

Käyn hakemassa seuraavat meille. Tiskillä riittää kun sanon “samanlainen tuolle baskeripäiselle herralle tuolla” ja kossufanta hulahtaa mukiin. Taitavat tuntea miehen. Itse pitäydyn oluessa.

– Kyllä mää maksan omani, E painottaa. – Rahaa on.

Ehdotan, että E tarjoaa seuraavan kierroksen. Järjestely kelpaa hänelle. – Vaikka mun pitääs tästä kyllä lähteä Iihin kylmäsavustamaan lohta.

Vieläkö sinne tähän aikaan pääsee, ihmettelen. – Otan taksin, E sanoo ja luo taas tuiman mulkaisun minuun, niin kuin joka kommenttinsa päätteeksi. – Nelejäkymmentä kilometriä. Mutta pääsen kympillä, kun on tota vammaa.

E naputtaa kävelykepillä jalkaansa ja mulkaisee tuimasti.

– Mennee hyvin kaupaksi kylmäsavustettu. Niin paljon saan myytyä, kun vaan ehrin savustaa. Teen aina kakskytä kiloa kerralla. Saman tien mennee. Ja hyvät on voitot. Mutta ihan harrastushan se vaan on, kulluu aika mukavasti.

– Saatanan hyväähän se, vakuutan jotain sanoakseni sekä yrittäen tavoitella E:n ilmaisutyyliä, – kylmäsavustettu lohi.

Sitten saan vakuutella, että juuri nyt ei ole tarvetta pakastimelliselle lohta. Onneksi karaokevuoro vaihtuu ja Tapio Rautavaaraa alkaa soida kaiuttimista.

– Mää tapasin Rautalapion pari päivää ennen sen kualemaa, E innostuu kertomaan. – Kontulan uimahallilla nähtiin. Äijä näytti ihan hyväkuntoiselta. Ei olis arvannu.

Lähden vessaan. Tupaten täysi tanssilattia on suoraan käymälöiden edessä. Pujottelen tanssivien parien välistä tehden itsekin melkoisia lanneliikkeitä väistellessäni heitä. Täällä porukka tosiaan tanssii, ei vain nojaile toisiinsa.

Palatessani E huitoo laseja keräävälle plokkarille. Tämä tuo seuraavan kierroksen pöytään. Hetkinen, eivät pyytäneet rahaa, ihmettelen. – Tää on ollu mun kantapaikka jo nelejäkymmentä vuotta, E kertoo. – Tietävät, että maksan lähtiessä. Tuntevat kyllä.

– Tiiä sitten, onko se hyvä vai huono asia, E jatkaa hetken päästä.

Äidymme ylistämään kantapaikkuuden autuutta. Ihmisellä pitää olla vakiokapakka, muuten ei elämä ole missään ankkurissa.

– Mutta pitää olla asiallisesti, E painottaa. Nyökkäilen, että juu, ei sovi sekoilla. Kantapaikka on pyhä. Vähän kuin kirkko tai verovirasto.

Teen lähtöä. E kauppaa vielä lohtaan, mutta pahoittelen, että lento takaisin lähtee jo päiväsaikaan huomenna. Tuskin ehditään nähdä sitä ennen uudestaan.

– Nääkö lensit tänne? E hämmästelee. Kerron, että halpalentoyhtiön tarjousliput Helsingistä Ouluun maksoivat vähemmän kuin vakiohintaiset junaliput Turkuun. Siitäpä sitten päsähti mieleen tulla viikonlopuksi käymään.

– On se kyllä, E jupisee. – Ei oo merimiehiä, mutta ei kyllä lentämisessäkään enää ole hohtoa. Nykyään ihmiset on vaan rahtia niissä koneissa. Ku sillejä suolassa.

Teen samanmielisyyttä ilmaisevia äännähdyksiä ja poistun ennen kuin E saa aasinsiltansa pystyyn ja rupeaa taas kauppaamaan kalojaan.

Kävelen kohti Tuiraa. Merikosken voimalaitos pauhaa yölläkin, taukoamatta. Padon portilla möyryävä vaahtoava vesi näyttää kaukaa katsottuna kuin muodostumassa olevalta pilveltä, joka kohtsillään nousee taivaalle.

Pilvitehdas.