Avainsana: angst

Gdanskissa aikuisuutta etsimässä

Terveisiä Jurmosta(kin)!

Kello oli seitsemän kolmekymmentä aamulla, kun heräsin tietoisuuteen siitä, että sisäinen kelloni näytti nyt numeroa viisikymmentä. Kumpikaan asia ei varsinaisesti piristänyt, mutta uni ei ottanut jatkuakseen. Könysin pystyyn.

Olimme lähdössä Gdanskiin. Olisin siis matkoilla 50-vuotispäivänäni, kuten lehti-ilmoituksissa tavataan sanoa. Outoa oli olla nyt itse yksi noiden ilmoitusten vakavailmeisistä pukuäijistä. Jos siis olisin sellaisen ilmoituksen julkaissut. Ja jos pukeutuisin pukuun. Ilmeeni oli kyllä asianmukaisen hapan.

Ikänumeron naksahtaminen peruuttamattomasti vanhuuden puolelle hapatti, mutta myös lentäminen. Lähtöä edeltänyt angstailuni ilmastosta ja lentämisestä oli lässähtänyt siihen, kun tajusin Wizzair-krediittejäni kertyneen riittävästi kustantamaan kokonaan lennot yhdelle porukastamme. Yritä tässä nyt sitten tiedostaa ja olla vastuullinen planeetan asukki! Moraalisen selkärankani rippeet minua soimasivat, säälittävästi vikisten.

Ennen selkärankani sulamista ehdin kyllä ottaa selvää, että jos Gdanskiin menisi Turusta muutoin kuin lentäen, reittejä on käytännössä kaksi: 1) laivalla Ruotsiin ja toisella laivalla Nynäshamnista Puolaan tai 2) junalla Helsinkiin, laivalla Tallinnaan ja bussilla Puolaan, jossa pitäisi vielä junailla itsensä Gdanskiin. Hintaa reissulle tulisi monta kertaluokkaa enemmän, ja matka-aika kasvaisi pariin vuorokauteen per suunta. Kannattaa myös huomata, etteivät ne laivatkaan mitään päästöttömiä kulkupelejä ole – saati bussit. Junien ilmastorasite sen sijaan on pieni.

Mutta mitäs tässä pätemään, kun lopulta lennettiin kumminkin. Meidän jälkeemme vedenpaisumus!

Käsityöolusella LaBeerYntin terassilla.

Hällä väliä -asenne raivasi myös niin kulttuuritarjonnan kuin nähtävyydetkin pois ensimmäisen matkapäivän agendalta. ”Tuli mitä tuli, tänään mun pitää päästä baariin”, julistin laskeuduttuamme Lech Wałęsa -kentälle. ”Ei tätä viiskymppisyyttä selvin päin kestä.”

Tuumasta toimeen. Suuntasimme aikaisempien reissujen kantapaikkaan – tai pitäisikö sanoa kantapaikkoihin, sillä samassa kohtaa Szeroka-katua on kaksi pubia päällekkäin. Alakerran käsityöolutmesta LaBeerYntissä voi hakea paikallisia laatuoluita ja yläkerran Polskie Kinosta noutaa pöytään halpiskaljaa sitten, kun makuaisti ja aivot ovat jo turtuneet hienostuneempiin makuelämyksiin. Terassit ovat vierekkäin ja muodollisesti erotettu toisistaan, mutta käytännössä kaksoiskapakan terassialue on yhtä ja samaa – vähän kuin kolmoiskaupungin yksittäiset taajamatkin.

Käytiin me sentään syömässä ensin. Anna bongasi omaa nimimerkkiään kantavan kasvisravintolan läheltä majapaikkaamme (Manna-nickiä hän käyttää mm. tässä samaisessa blogissa). Hyvää oli pöperö. Kuvassa Jii testaa paikallista vehnäolutta.
Tultiin Gdanskiin juuri kun dominikaanimarkkinoiden kojuja ja myyntipöytiä kerättiin pois.

Taivastelin vanhuuttani ja kitattiin kaljaa. LaBeerYntin tämänkertaisesta hanatarjonnasta jäi mieleen erityisesti hedelmäinen sour, joka sopi kesäisen kelin kanssa hyvin yhteen. Ei tietenkään tullut kirjoitettua sen enempää panimon kuin oluenkaan nimeä ylös. Mutta oikeastaan se kuuluu LaBeerYntissä käväisyn perinteisiin, että randomilla otetaan tarjolla olevia hanaoluita, ihastutaan yhteen niistä täysin, ja sitten unohdetaan kaikki.

Gdanskin käsityöolutskenessä ylipäätään painotus on paljon vahvemmin vaaleissa oluissa kuin Suomen IPA-orientoituneemmassa oluthifistelykulttuurissa. Eli kaikki tarjolla oleva paikallinen olut on joka tapauksessa mukavaa vaihtelua kototarjontaan, merkeistä viis.

Jii, tämänkertaisen matkaseurueemme kolmas jäsen, harrasti vastuullista aikuisuutta ja lähti muutaman käsityöolutlasillisen jälkeen tutimaan. Jotkut viisikymppiset olisivat voineet ottaa mallia hänestä.

En kuitenkaan minä. Jatkoimme kolmanteen Gdansk-pyrähdystemme vakiobaareista, Pijalnia Wódki i Piwaan. Sinne ei mennä hienostelemaan, vaan kumoamaan kaljaa kitaan aamuviiteen asti.

Onnistuin tavoitteessa. Luullakseni. Loppuillan muistikuvat ovat hämäriä. Jossain vaiheessa löysin itseni sivupöydästä seuranani kolme ilotyttöä ja ilmeisesti heidän parittajansa. Tosin tilanne ei suinkaan valjennut minulle heti. Ihmettelin vain pitkään itsekseni, että eiköš entišiš ithäblokin maiš phukeudutthu ja meikhattu nhoin mhauttomašt viimekš 90-luvun alušša. (Todettakoon tähän väliin, että aiemmilla Gdanskin-reissuillamme olemme ihailleet puolalaisnaisten tyylikästä pukeutumista.) Sitten syy-seuraussuhteiden palaset äkkiä loksahtivat paikoilleen alkoholissa uitetuissa aivoissani.

Ja eivätkös nuo sitten ruvenneet kauppaamaan palvelujaankin. Saatoin suhtautua tilanteeseen tarpeettoman huvittuneesti, sillä jossain vaiheessa yksi neidoista haistatti minulle paskat ja koko seurue lähti kapakasta. Olin ilmeisesti antanut ymmärtää, mutten kuitenkaan ymmärtänyt… öh, ostaa.

Pijalnian vessa oli puolestaan aikamatka 80-luvun rautaesiripun takaiseen Puolaan.

Sitten minulle ei myyty enää tiskilläkään, edes lasiin kaadettavia nautintoja. Luullakseni tapahtumat eivät kuitenkaan liittyneet toisiinsa. Hoipertelin ulos aamuöiselle kadulle. Anna oli jo ajat sitten kadonnut radaristani. Mutta kumpikin pääsi ehjänä kämpille.

Semmoinen kypsään ikään saapumisen riitti oli se. Ilmeisesti alitajuntani halusi korvauksena kaikesta matkaa edeltäneestä ekotiedostamisesta tehdä ensimmäisestä Gdanskin-reissupäivästäni mahdollisimman tyypillistä halpalentoördäämistä.

Haahuilua neutronipommin jälkilämmössä

Edellisen päivän voimallisen turistisuorittamisen jälkeen heittäydyimme haahuilun vuon vietäviksi.

Otimme etapiksi Datongin muurein rajatun vanhan kaupungin, joka osoittautui melkoisen erikoiseksi rakennushistorian taistelutantereeksi. Ympärysmuuri oli rakennettu uudestaan – eli oli siis uusi, joskin vanhan näköinen. Muurien sisäpuolella vedettiin kiukulla sileäksi ränsistynyttä rakennuskantaa uusvanhojen uudisrakennusten tieltä. Eikun vanhuusien vanhisrakenn– äh, mitä sinne nyt olikaan tulossa.

Tältä näytti muurien ulkopuolella.
Tältä näytti sisäpuolella.

Monin paikoin tuho oli vielä meneillään. Näkyi tiilimurskan peittämiä tontteja, puolityhjiä taloja, rikkinäisiä ikkunoita, suljettuja kaihtimia, repsottavia markiiseja, lappuja luukuilla. Autioituvilla kaduilla istuksi surumielisiä hahmoja, kuin odottamassa jotain. Yksi otti torkkuja hylätyllä sohvalla, kulmakaupan luona pasteeraili setiä, tädit rupattelivat omalla cornerillaan.

Pähkäilimme, olivatko nämä ihmiset niitä, joilla ei ollut varaa muuttaa pois. Mietimme myös, minkälaisia hipsterilukaaleja tänne oli rakenteilla. Vai meinattiinko koko alueesta tehdä jonkinlainen vanhan Datongin elämyspuisto turisteille?

Oli miten oli, omasta itsekkäästä turistinäkökulmastani maisemat olivat erittäin linssiystävällisiä. Angstia huokuvia kuvia sommitellessani totesin kulkeneeni täyden ympyrän matkavalokuvaajana.

Kaikki alkoi muinaisella Teneriffan-reissulla yli vuosikymmen sitten. Näpsin upouuden kännykkäni kamerasta innostuneena kummallisia kuvia, joita matkakumppanini äityi kommentoimaan: ”Mitä lomakuvia noi on olevinaan? Ei yhtään ihmistä missään. Mestat on kuin neutronipommin jäljiltä.” (Terveisiä vaan Arille, hei!)

Vuosikausia olen sitten näpsinyt reissuillani valokuvia tällä teemalla. Kyllä paikan kuin paikan saa näyttämään melko postapokalyptiselta, kun vähän miettii kuvan rajausta.

Mutta nyt kuvasin maisemia, jotka näyttivät oikeasti siltä kuin lähistölle olisi hiljan pudotettu neutronipommi. Tähän joku kiinalainen sananlasku, joka summaa tilanteen hirtehisyyden. Otetaan vaikka tuo ykkönen tuolta: 鸟儿唱歌不是因为它们有了答案,而是因为它们有歌要唱。(”Lintu ei laula, koska sillä on vastaus. Se laulaa, koska sillä on laulu.”)

Yritimme etsiä jotain kuppilaa muurien sisältä, mutta Apple Mapsin vinkkaamat paikat oli jo jyrätty. Lähdimme paarustamaan takaisin nykykeskustaan, kohti kännykkäkartan vinkkaamaa teehuonetta. Sinne päästyämme totesimme putiikin kirjaimellisesti teehuoneeksi: se oli huone, josta sai ostaa teetä – siis pussukoissa mukaan, ei paikalla nautittavaksi.

Alkoi jo vähän turhauttaa tarpominen. Jalkoja särki, kuumakin oli. Onneksi heti kulman takaa sivukadulta kännykkä väitti löytyvän pubin. Vielä kerran heittäydyimme puhelimen kartan johdateltaviksi.

Kiinalaista šakkia.
Sivukatu.

Käännyimme kadulle, jolla kävellessä tuli outo olo, että olimme astuneet Blade Runnerin kuvauksiin. Samanlainen levoton kuhina vyöryi vastaan kuin elokuvan katunäkymissä. Samanlainen äänimaisemakin velloi ympärillä – kaikensorttisista kaiuttimista mekaanisesti toistuvia kiinankielisiä lauseita myöten.

Tosin välillä olin kuulevinani seassa Turun murretta oikeaoppisella intonaatiolla. Ensin olin ihan varma jonkun kiekaisseen eiks o hianoo! ja vähän myöhemmin luulin jonkun kyselevän kui sää ny noi? hiukan lespaten. Mutta kyllä ne kiinaa aina puhuivat, kun tulin lähemmäs. Kummottos ny semmottos kiussava, hä?

Oli jonkin juhlapäivän aatto, ja pioneerihuiveihin sonnustautuneita penskoja tuli vastaan tavan takaa.
Sivukadun sivukadulla alkoi olla jo vähän turhankin rouhea meno.

Tällä kertaa kartan osoittamasta paikasta löytyi… öh, kartan osoittama paikka. Tai parikin pubia. Valitsimme auki olevamman näköisen, joka mainosti olevansa ”Australian Brewery Brewery”.

Istuimme illan tummuessa terassilla ja olimme jonkin sortin nähtävyys ihmisvilinässä. Anna selaili kirjakaupasta mukaan tarttunutta lastenkirjaa, jossa kissasadun kirjoitusmerkkejä oli kirjoitettu auki länkkäriaakkosin. Pari setää pysähtyi seuraamaan Annan lausuntayrityksiä. Ihastelivat ja opastivat toonien kanssa.

Olut oli hyvää ja halpaa (kannullinen maksoi alle kaksi euroa), ja paahdettujen auringonkukansiementen availu tarjosi meditatiivista iltapuhdetta.

Toivottavasti Datongin pormestari ei päätä jyrätä tätäkin kohtaa kaupungista uudisrakennusten tieltä. Olihan siellä kaikenlaisia hajuja ja vähän rähjäinen meno, mutta oli myös aika mukavaa.

Turismi on taitolaji (jota en osaa)

Katutaidetta Tretjakovin uuden gallerian edustalla.

Tälleen kuvataiteilijalle matkailu on joko älyttömän inspiroivaa tai sitten vaan vaikeaa. Itsellä on ollut vaikea kausi kuvataiteen tekemisen kanssa. Nykytaiteen tekeminen ja maailmantuska tuntuvat välillä olevan jopa ristiriidassa keskenään, sillä en usko kärsimystaiteeseen, enkä halua tehdä taidetta tiedottamiseksi.

Tretjakovin uuden gallerian edustalla oli pitkä rivi taidetta myynnissä, mutta muutaman lokeron nähtyään oli nähty jo kaikki. Vapun vuoksi itse valtava museo tietenkin ehkä kiinni, jäi nyt Malevitšin Musta neliö näkemättä. Sisäänkäynnille päästessä oli jo niin kova taideangsti, ettei valtavaan galleriaan ollut menemistä.

Sen sijaan oli romantiikan inspiroimia maisemia ja rokokoomimmejä, muuten vaan mimmejä; oli pointillismia, oli sateisia kaupunkimaisemia, perinteisiä kukka-asetelmia ja tietenkin paljon kissoja ja vaikka hevosia. Taitoa oli suurimmalla osalla paljonkin, muutama ihan kivakin taulu, mutta kylmäksi jätti.

Tosin jos itsekin teen ”markkinoille”, niin kyllä ne aihepiirit valitsee tylsästi.

Mutta mikä sen taiteen museossa nyt sitten tekee niin erikoiseksi? Kerron sitten kun käyn kuvataidetta katsomassa jossain taas. Jos olen keksinyt miten eroavat. Vinkki, tekninen taito ei ole se erottava tekijä.

Yksi patsaspuiston Lenineistä, taustalla kuutioitu Lenin.

No, katseltiin sitten patsaspuistossa neukkuaikojen paikoiltaan riistettyjä patsaita, enimmäkseen ”ihailtavien” tyyppien muotokuvia. Oliko taiteilijoilla myös oma aikansa poliittinen hurmos? Vai moniko teos oli tehty, koska muutakaan ei sopinut tehdä (ja koska tilaustyöstä sai rahaa)? Siellä ne nyt olivat, vierekkäin.

Tehdastyöläisnainen on päässyt livahtamaan Lenineiltä pusikkoon.

Nälkä ehdotteli syömistä ja laiskoina otimme lupaavan kaukaisen kasvisraflan sijaan puistoravintolan, jonka ruoka oli mitäänsanomatonta ja kallista. Mutta auttoihan se. Turistin on tehtävä mitä turistin on tehtävä. Jatkossa eväitä.

Anna ja Pauli.

Takaisin kävellessä vielä EVK:laista taas höynäytettiin. Kävelysillalla tuli vastaan tyyppi Pauli-nimisen pöllön kera, jota sai silittää ja jota hän nosteli päälleni kuvattavaksi. Hyvää ja rauhallista duunia Pauli teki, mutta poitsu pyysi jälkikäteen kuvamahkuista hullut summat rahaa. Lompakkoon jäi sentään pari viisikymppistä (ruplia) mutta eipä kyllä naurattanut oma tyhmyys. Fool me once jne. Valkoisia puluja käsillään kantanutta jannua juoksin jo melkein karkuun.

Se kolmas money shot.

Lisäksi tuo Japi huomautteli että ollaan kyllä missattu kaikki mitä meinattiin et halutaan nähdä Moskovassa. Paitsi patsaspuisto ja Vysotskin hauta. Ja Pietari Erittäin Suuri ollaan nähty monasti. Ja Punainen tori.

Mä koitan muistaa aina että ei se mitään, jo täällä oleminen avartaa ja antaa. Ei tarvi suorittaa.

Just äsken feilasin tarjoilijan kanssa kommunikoinnissa.

– What can you tell me about the taste of this wine?

– Taste? Yes.

Ja saan maistiaiset viinistä josta kyselin, sekä pettyneen tarjoilijan, kun otan vain lasillisen enkä koko pulloa.

Kommunikaatio on vaikeaa jo normaalioloissakin, turistina olemisesta puhumattakaan.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä sano entinen mimmi, kun viininsä horasi ja painui pehkuihin!

Patsaatkin paheksuu. Opettele kieliä!

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon