Toveri Andropov tarkkailee tilannetta Lubjankan kyljessä. KGB on läsnä hengessä ja heraldiikassa.

Hiukan hidas on sytytykseni, myönnän, kun tajusin vasta toisella kertaa Lubjankan lähellä syömässä käydessämme, että hitto vie, tuossahan on entinen KGB:n päämaja!

Neuvostoaikoina vitsi rakennuksesta kuului jotenkin niin, että Moskovan korkein rakennus on Lubjanka, sillä siellä näkyy kellaristakin Siperiaan asti. Tätä nykyä tönö on FSB:n käytössä. En tiedä, onko maanalaisilla osilla edelleen samanlainen maine.

Haaveilin purkittavani Lubjankan edustalla hiukan neuvostojytisevää kuvamatskua Kivireen Stahanov-videoon, mutta vapun takia joka kulma tursotti poliisia ja muuta systeemin vartijaa. Tyydyin vain kuvaamaan rakennuksen yksityiskohtia.

Reilulla kympillä sai pöydän koreaksi Gretška Labissa.

Varsinaisesti olimme kuitenkin tulleet Lubjankan kulmille syömään. Toinen yritys Gretškassa saada haluttuja ruoka-aineksia lautaselle asti sujui jo paljon jouhevammin. Täti tiskin takana kysyi Annalta: ”You like vegan, yes?” Tämän jälkeen hän osoitteli Annalle vegaaniystävällisiä ruokalaareja. Saimme kumpikin ihan kelpo läjän syötävää eteemme.

Leivoksetkin saatiin halvennuksella päälle. Täytyy nyt vissiin antaa vahva suositus mestalle. Ruoka Gretškassa ei ole mitään tajunnanräjäyttävän ihmeellistä makujen ilotulitusta, mutta safka on halpaa. Henkilökuntakin oli loppujen lopuksi ystävällistä ja avuliasta, kunhan yhteinen kieli löytyi.

Rauhankyyhky kaadereineen Kuznetskyi Most -metroasemalla ottamassa vappua vastaan.

Syödessä lueskelin Lubjankan historiasta. Wikipedia mainitsi, että vuonna 2015 performanssitaiteilija Pjotr Pavlenski tuikkasi FSB:n päämajan etuoven tuleen tehden siitä teoksen nimeltä Uhka. Tämä tempaus hykerrytti minua niin, että piti välittömästi lukea lisää Pavlenskin edesottamuksista.

Kun olin sivistänyt itseäni sillä, että Pavlenski on mm. neulonut suunsa umpeen tueksi Pussy Riotille ja naulannut kiveksensä Punaiseen toriin protestina poliittista apatiaa vastaan, oli pakko lopettaa lukeminen, että sain syötyä ateriani loppuun. Palava ovi oli sittenkin herra Pavlenskin oeuvren miedoimmasta päästä. Mutta onnea joka tapauksessa Pjotrille urallaan – niin kauan kuin silvottavia ruumiinosia riittää!

Kuznetskyi Mostin pulujen noutopöytä toimi sekin mallikkaasti.

Oli vapunpäivä ja Punaisella torilla olisi ollut tarjolla pankonservatiivista patrioottista paatosta naitettuna työväen juhlan neuvostokaikuihin. Tavallaan olisi kiinnostanutkin nähdä ihmismeri ja propagandavyörytys, mutta emme keksineet, miten paikalle oikein pääsi. Kaikki reitit oli suljettu. Ilmeisesti ainoa väylä torille olisi ollut marssia mukana.

Luovutimme ja lähdimme Tretjakovskin uudelle gallerialle, jonka viereisessä puistossa patsastelee kaatuneen neuvostovallan silmäätekeviä. Patsastelevat siis kirjaimellisesti, kun ovat patsaita, he. (Kuvia Annan postauksessa.)

Patsaspuistossa oli muitakin töitä kuin kommunistijohtajien pystejä.

Ajatuksenani oli jälleen kerran filmata jotain julistusta Kivireen videoon, mutta kun puisto oli siihen aikaan päivästä täynnä lapsiperheitä juhlimassa vappua, ei se tuntunut riittävän angstiselta kuvamateriaalilta tuskaiseen lauluumme. Päätin tulla lähtöpäivän aamuna aikaisin uudestaan.

Vaikuttava käsitetaiteellinen installaatio… eikun siis, tuota, looshia tyhjennetään.

Sillä välin Anna koki taiteen tuskaa nähtyään puolisen kilometrillistä venäläistä katutaidetta, eikä halunnut enää mennä Tretjakovin galleriaan. Itse asiassa se taisi joka tapauksessa olla kiinni, olihan pyhäpäivä.

Katusoitantaa Moskovanjoen rannalla. Pietari Suuri missaa bileet juututtuaan somettamaan.

Käppäillessämme takaisin hostellille näimme pari huikean tasokasta katubändiä (sekä yhden vaivaannuttavan huonon sooloartistin), jotka tulkitsivat poppihittejä niin jousisoittimin kuin torvinkin.

Game of Thronesin tunnari jousisovituksena kirvoitti yleisöstä kuorossa huudetun СПА-СИ-БО! -huudon (”kii-ii-tos!”). Itse taas diggailin torvibändin näkemystä Funky Townista, joka äkkiarvaamatta nyrjähti James Brownin I Feel Goodiksi. Gruuvit ja muuvit olivat kohdillaan.

Painuimme pehkuihin. Laitoimme herätykset aikaisiksi, että Anna ehtisi Krasnyi Karandaš (”Punainen lyijykynä”) -taidetarvikeliikkeeseen hakemaan akvarellejaan ja minä patsaspuistoon kuvaamaan videota.

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä ja tähänastista track recordiamme onnistuimme seuraavana aamuna kummassakin. Sain olla aika rauhassa aamusateen jälkeisessä, harmaata huokuvassa puistossa – mitä nyt puistotyöntekijä mulkaisi kummastuneena laulaen tallustellutta selfien ottajaa.

Anna on samaan aikaan tohkeissaan haalimistaan venäläisveisväreistä sekä kauhistelee törsättyä rahamäärää. (Huomaa kerrankin perusteltu vesivärituunausefekti kuvassa.)

Annakin sai maalinsa. Krasnyi Karandaš oli nimenomaan sellainen kauppa, jota hän oli etsinyt. Valikoima oli valtava, hinnat kohdillaan, henkilökunta asiantuntevaa. Myyjien lisäksi apua tarjosi myös satunnainen asiakas, joka sattui tietämään vesivärimaalauksesta yhtä ja toista.

Koska olemme Venäjällä, emme tietenkään voi päätyä muuhun johtopäätökseen kuin että Jumala johdatti meidät Krasnyi Karandašiin. Annan ahdistuessa katutaiteesta Tretjakovin gallerialla minä nimittäin bongasin ihmisvilinässä jonkun kantavan maalauskehyksiä kaupan jättimäisessä ostoskassissa. Tsekkasimme puljun nettisaitin ja huudahdimme: господи помилуй! Herra oli näyttänyt meille tien.

Se siitä, jatketaan. Seuraavaksi Nižni Novgorod.