Joulun pakeneminen Teneriffalle toimi oivallisesti. Vaikka kulutusjuhla toki oli läsnä sielläkin, ei ihan niin päällekäyvästi kuin kotona. Eikä tarvinnut suorittaa joulurituaaleja – väkisin änkeä sukulaisille muka tykkäämään niistä; tai vaellella yksin tihkusateisilla, pimeillä kaduilla ihmetellen, eikö yhtäkään avonaista kapakkaa löydy koko Turusta.
Santa Cruzin kaduilla vaeltelu sen sijaan oli ihan kiinnostavaa. (Eikä satanut.) Haahuilin niin yksikseni kuin Jussin opastuksella ympäri kaupunkia näpsien kuvia. Istahtelin satunnaisille terasseille nappaamaan hiukopalaa, siemaisin olusen, kirjoittelin.
Santa Cruzin kukkuloilla, varakkaamman väen asuinalueella.Kaktuksia piisasi täälläkin.
Koko matkan ajan olin aikeissa metsästää jonkun putiikin, josta saisi kanarialaisia pienpanimo-oluita. Viime reissulla niitä tuli Annan kanssa maisteltua ja hyviksi todettua. Valitettavasti silloinen paikallisoluita Santa Cruzissa tarjoillut lempparibaarimme oli sittemmin mennyt nurin. Olin nyt olutmetsästyksen suhteen omien hoksottimieni varassa.
Niissä ei ollut kehumista. Google Mapsin ”craft beer”-hakutermin ohjaamana marssin Santa Cruzin keskustan ALE-HOP-kauppaan vain todetakseni sen lahjatavaraliikkeeksi. Sain silti sadistista tyydytystä siitä, että piljoonan taalan Googlen tekoäly oli hämääntynyt liikkeen nimestä siinä kuin minäkin.
Vagamundon oluista tykättiin viime reissulla. Erityisesti tämä maistui kuumemmalla kelillä.
Sitten löysin interwebsin suosiollisella avustuksella Teneriffan pohjoisrannalta El Sauzalista Tacoa-nimisen panimon ja olutkaupan. Oli kuitenkin jo jouluaatto, enkä uskaltanut lähteä busseilla seikkailemaan vuorten toiselle puolen. Ei ollut takeita, että sieltä pääsisi enää takaisin saman päivän aikana.
Onneksi vähän paremmin varustetusta perusmarketista löytyi joitain kanarialaisoluita. Tyydyin niihin.
Ei-niin-varakkaan väen asuinalueella Santa Cruzissa.Kadunkulma, jolla Santa Cruzin ilotytöt tapasivat seisoskella ennen kuin kaupunki heidät sieltä hääsi.Ei ihan vastikään päivitetty näyteikkuna.Liikkeeseen virtasi silti asiakkaita hyvään tahtiin. Näillä hinnoilla ei ihme.
No okei, okei, se on ihan tavallinen luonnonpuisto. Mutta Tolkieninsa lukeneelle ei voinut olla tulematta tiettyjä mielleyhtymiä metsikön ryteikköisten lehvistöjen katveessa. Melkein kuvitteli näkevänsä haltialeirin syvemmällä puiden välissä – ja välittömästi kuuli Gandalfin varoituksen korvissaan: ”Älkää poiketko polulta!”
Velhon ei olisi täällä tarvinnut olla huolissaan. Aistien poluiksi nimetyillä, selkeästi opastetuilta reiteiltä oli mahdotonta eksyä. Cruz del Carmenin aloituspisteellä oli parkkipaikka ja matkamuistoliike (näin joulun aikaan tosin kiinni). Haltiat olivat selvästikin oppineet käsittelemään metsänsä halki harhailevia vähemmän kovakouraisesti sitten Hobitin päivien.
Anagan luonnonpuistossa.
Siinäpä tuo pääpiirteissään oli, joulupakoni Teneriffalle. Leppoisuuden maksimointi onnistui, pahimman krääsähelvettiangstinkin alta pääsin livahtamaan.
Keskeltä Teneriffaa, Teide-tulivuoren tuntumasta löytyy observatorio, jonne järjestetään kiertokäyntejä. Valitsimme puolentoista tunnin peruskäynnin päiväsaikaan. Tarjolla on myös kalliimpia kahdeksan tunnin vierailuja, joissa pääsee katselemaan tähtiäkin. Me ajattelimme hoitaa tähtien tiirailun itse ilmaiseksi observatoriovisiitin jälkeen.
Huristelimme hissuksiin ylös vuorenrinnettä. Päivä näytti pilviseltä ja uumoilimme, saisimmeko niskaamme sadetta päästyämme perille. Nähtäisiinkö edes tähtiä?
Observatorio on kuitenkin yli kahden kilometrin korkeudessa, eli sadepilvien yläpuolella. Perillä taivas oli pilvetön. Teidellä onkin erityisen hyvät tähtitarkkailuolosuhteet.
Pilvien yläpuolella.Teide.
Observatorioalueen portilla vieraat ohjeistettiin odottamaan, kunnes opas saapuisi paikalle. Aikamme autossa kökötettyämme meidät saatettiin parkkipaikalle, sullottiin pikkubusseihin ja vietiin jylhien teleskooppien luo.
Kierros oli tiivis ja harmillisen ylimalkainen. Mietimme jälkeenpäin, olisiko oppaan poukkoilevasta selityksestä tajunnut mitään, jos ei olisi tiennyt valmiiksi aiheesta jo jotain. Toisaalta perustähtitiedetietämyksellä varustautunut ei saanut mitään erikoisempaa lisäinformaatiota käynnistä. Meni enemmän palvontakäynnin piikkiin.
Mutta näkymät korvasivat opastuksen höttöyttä. Näpsimme kuvia observatorion teleskooopeista ja muista rakennuksista, joista jotkut näyttivät tarkkailuasemilta kurkottelemassa yli maailman laitimmaisen reunan.
Opas esittelee kaukoputkea.Oma kosmologinen tarkkailusaaliimme: jeesusteippiä sitomassa teleskoopin piuhoja.
Kierroksen jälkeen ajoimme läheiselle maisemaseisakkeelle ja jäimme odottamaan auringonlaskua. Jussi oli varustautunut tähtitaivaan kuvaukseen kamerajalustalla sekä kokemuksella. Oma valmiustasoni oli vaatimattomampi, eikä yksikään tähtikuvani onnistunut. Mutta talvitakin taskuun unohtuneet ylimääräiset sormikkaat tulivat sentään tarpeeseen.
Talvitakki ei ollut millään lailla yliammuttu varuste. Jos Teiden rinteillä aikoo kyttäillä tähtiä illalla, kannattaa pukeutua lämpimästi: siellä on kylmä!
Vaikka kuvasaaliini auringonlaskun jälkeen jäikin säälittäväksi, kirkkaan tähtitaivaan näkeminen linnunratoineen kaikkineen oli sinällään elämys. Siinä ihminen löysi vähäksi aikaa asianmukaisen paikkansa universumissa.
Töllöttelimme tähtiä tunnin–pari, minkä jälkeen lähdimme etsimään autoa. Jota ei löytynyt. Nytkö se sitten pöllittiin, ehdimme jo puolittain panikoida, kunnes Jussi huomasi meidän palanneen toiselle pysähdyspaikalle kuin mille olimme auton parkkeeranneet. Kävelimme pienen matkaa tietä takaisin observatorion suuntaan ja sieltähän kärry löytyi sentään, täsmälleen samasta paikasta kuin minne se oli jätetty.
Teidellä käynti oli leppoisan mukava reissu, mutta melko hintavaa kiertokäyntiä en kyllä meidän kokemuksemme perusteella voi suositella. Sekaviin, hitusen takeltelevalla englannilla esitettyihin opastuksiin syynä saattoi tosin olla sekin, että oppaamme oli vain tuuraamassa sairastunutta kollegaansa.
Mainittakoon sekin, että tiedemiehiä observatoriokierroksella ei tapaa. Ihan ymmärrettävää kyllä: hehän ovat siellä töissä. Me turistit puolestamme, no, turistoimassa.
Pietarsaari, tuo suomalaisen tupakkateollisuuden kehto, tervehti meitä sadetihkulla. Olimme majoittumassa Westerlunds Inniin, jonne pöljyyksissäni menin ehdottamaan, että voisimme kirjautua sisään joko heti kaupunkiin tultuamme keskipäivällä – tai sitten vasta illalla.
Lopputulos: raahasin laukkujani koko päivän ympäri Pietarsaarta. Eivät matkustajakodin pitäjät tietenkään vielä päivällä meitä sisään päästäneet. (Juu ei, ei tullut mieleen ehdottaa esim. kello neljää iltapäivällä tai muuta kaikille osapuolille käytännöllistä.)
Westerlunds Inn on toiminut Pietarsaaressa jo miltei vuosisadan.
Odotellessamme pääsyä matkustajakotiin vilkaisimme Strengbergin tupakkatehtaan museon. Ihan kiinnostava piskuinen näyttely oli se, joskaan pettymyksekseni museon krääsäkaupasta ei voinut ostaa mitään suoraan tupakointiin liittyviä tuliaisia.
Jotenkin odotin, että esimerkiksi vanhojen, jo vuosikymmeniä poissa tuotannosta olleiden tupakkiaskien jääkaappimagneettiversioita olisi ollut tarjolla. Ei sillä että polttaisin tai olisin edes mikään tupakoinnin ylin ymmärtäjä, mutta mikä menetetty krääsäpotentiaali!
Marlboro man, taustalla tupakkamuseon näyttelyn tupakanvalmistuskoneita.
No ehkä tämä oli odotettavissa, sillä museossa opin jo Pietari Brahen paheksuneen tuota joka paikkaan leviämässä ollutta uutta rappioharrastusta: ”Pian ei enää ole ainoatakaan miestä tai naista, nuorta tai vanhaa, joka ei tapaisi myöhään ja varhain sekä nuuskata että juoda tupakkaa.”
Vilkaisimme myös Pietarsaaren kirkon, Malmin talon museon sekäKoulupuutarhan. Malmin talossa oli esillä ikivanhoja valokuvia (tai tarkemmin sanoen ambro-, ferro- ja dagerrotypioita), upeita laivojen pienoismalleja sekä laivanvarustamon konttori 1800-luvun loppupuolelta. Malmin talon piharakennuksessa oli puolestaan pieteetillä rekonstruoitu 1950-luvun maalaiskauppa, työläisasunto ja kampaamo.
Vielä ennen Westerlunds Inniin kirjautumista ehdimme talsia toiselle puolelle kaupunkia Tupakkamakasiinille katsomaan Karin Sidorow -näyttelyn. Hänen tauluissaan oli vahvoja värejä, paksua pensseliä ja viipyileviä tunnelmia.
Kukkia Koulupuutarhassa.
Koulupuutarha sijaitsee aivan Pietarsaaren keskustassa, jonne apteekkari Victor Schauman ja hänen vaimonsa Elise sen perustivat yli sata vuotta sitten edistämään koululaisten kasvitieteen opintoja.
Puutarha oli kaunis, siisti ja rauhoittava. Oli nättejä kukkia ja joka sortin hyötykasveja – löytyipä jopa soma lampi, jossa polski värikkäitä kaloja. Kaikki tämä ihmeellisyys oli tarjolla keskellä kaupunkia kaikille ilmaiseksi, kameravalvontaa lukuunottamatta vartioimattomana. Ihmettelimme, miten moinen ilmeinen huliganisoinnin kohde oikein säästyi tihutöiltä. Vain penkeissä näkyi graffiti tai pari, nekin jo haalistuneita.
Pietarsaaren kirkko.Kirkon votiivilaiva oli ilmeisesti paraikaa luovimassa lähemmäs Jumalaa.
Iltakaljalla Black Sheepissä selvisi, ettei Koulupuutarhan symbioottinen elo kaupungin keskustassa nyt ihan täysin välikohtauksitta ole sujunut. Hyötykasveista on esimerkiksi jouduttu jättämään hamppu pois.
Pöytäämme lyöttäytynyt Ossi ihmetteli myös, mitä ihmettä oikein teimme Pietarsaaressa noin ylipäätään. ”Eihän täällä tapahdu mitään”, hän taivasteli. ”Onneksi on tuo taidekoulu tuossa ja toinen Uudessakaarlepyyssä, niin söpöjä opiskelijaneitosia sentään näkyy.”
Elias uteli, miten UPM Kymmenellä – seutukunnan suurimmalla työnantajalla – menee. Aikoinaan tehtaan toimintaa vaivannut nepotismi oli kuulemma jo menneiden talvien lumia. Mutta sellun keittelystä Ossi kertoi vieläkin ikäviä hajuja kaupunkiin tulevan, kun tuulee oikeasta suunnasta.
”Mutta mitä minä ilmahaitoista saarnaamaan, kun olen itse teurastaja. Ei taida ilmastolle ystävällisintä puuhaa sekään olla”, Ossi linjasi.
Myös Pietarsaaressa kohdattiin Kekkonen.
Istuimme iltaa ja höpisimme niitä näitä. Paikallisolut maistui, ja vessaan piti ennen pitkää kipittää. Sivusilmällä huomasin jonkun kumartuneen lavuaarille, mutta kiinnitin häneen kunnolla huomiota vasta kun hän sanoi vaivalloisesti: ”Thäää on… nnnaišten vvvhessa…”
Hups, tosiaan. Ei pisoaareja, ja oksentaja on nainen. Check. No mutta, missähän päin miesten wc mahtoi sitten sijaita, kysyin.
”En… thiedääyyöörrgghh.”
Loppuilta sumeni, taittui rullalle ja sukelsi tähtiin. Aamulla rankaisimme itseämme kahdeksan korville tilatulla aamiaisella, vaikka mitään tarvetta herätä niin aikaisin ei ollut.
Elias kävi vilkaisemassa sataman, itse makoilin lähtöön asti. Tai yritin, kunnes luovutin ja laahustin linja-autoaseman liepeille purilaiselle. Pysäkillä kohtasimme pari nuorta mormonia, joista toinen viritteli kovastikin keskustelua kanssamme.
Siinä sitten turistiin, kaksi missiolla ollutta parivaljakkoa. Eliaksen käännytystyö Suomen sodan nähtävyyksistä taisi tällä kertaa olla tehokkaampaa kuin mormonisällien sananlevitys. Onneksi Uudenkaarlepyyn bussi tuli ennen Jumalaan pääsemistä.
Viimeiset päivät Pekingissä hurahtivat ohi nopeasti. Olimme koko ajan kovasti uudelleen matkalla Kiellettyyn kaupunkiin tsekataksemme sen nyt oikeasti. Ensimmäinen yrityshän kompastui suunnittelemattomuuden aiheuttamiin suunnitteluvirheisiin. Vaan emme lopultakaan onnistuneet. Jäi nyt näkemättä.
Sen sijaan palloiltiin siellä täällä ja eksyttiinpä ryyppäämäänkin hostellissa yhyttämiemme suomalaisten kanssa.
Freian, Valtterin, Brettin ja Annan kanssa Beers89:ssä.
Freia ja Valtteri olivat Kiinassa opiskelemassa Peking-oopperaa. Samaan pöytään pöllähti myös ranskalainen sälli, joka esitteli voimakkaita mielipiteitä mahdollisimman voimakkain ranskalaiselkein, sekä amerikkalainen Brett, joka kuunteli aikansa puujalkavitsejämme todetakseen sitten: ”Finnish people are so cool.” Mitä tuohon nyt sanoisi, in Finland vii häv tis ting koold kännissä ja läpällä meininki?
Ördösumussa vilahti myös itsensä puolalaiseksi identifioinut ukrainalaisjätkä, jonka olin kuullut hostellin kahviossa usein kovaan ääneen pajattavan puhelimeensa bizniksiä ties millä kielillä. Kerran hätkähdin luultuani tyypin kailottaneen kännykkäänsä ”but what about drugs, how is the quality?”. Jatkokeskustelusta tajusin sentään kuulleeni väärin; sana taisikin olla trucks. Kenellekään ei tuntunut selvinneen, mitä hän oikein osti ja myi, ja tyypin omat puheet eivät varsinaisesti selventäneet tilannetta. Kauppaa kuitenkin käytiin ja viinaa juotiin muina aikoina. Tyyppi oli ollut jo pitkään Pekingissä ja jatkoi matkaansa Madridiin samoihin aikoihin kun me palasimme Suomeen.
Ranskalaiskaiffari. Beers89:ssä oli laaja laatuolutvalikoima. Põhjalaakin löytyi, mutta se oli hinnoissaan. Pullollinen maksoi 120 juania, eli yli 15 euroa.
Läheltä hostellia löytynyt leppoisa käsityöolutbaari Beers89 sulki ennen pitkää ovensa. Huojuskelimme hetken kadulla ja yksitellen hoipuimme peteihin. Paitsi tietysti minä, jonka piti vielä kokeilla pussikaljoittelua Kiinassa. ”Toivioretki toivioretkellä – täydellinen huipentuma!” selitin itselleni tätä kaikin muin mittarein täysin ääliömäistä toimintaa.
Sivukuja hostellimme lähellä.
Tämä kaivannee selitystä: Omin kolme vuosikymmentä sitten sanavarastooni termin toivioretki, jota sivaripalveluspaikan kohtalontoverini käytti merkityksessä ”ostetaan pussillinen keskikaljaa ja katsotaan mihin päädytään” (eli esimerkiksi palveluspaikan asuntolan katolle tissuttelemaan). Myöhemmin sovelsin metodia edesmenneen koirani avustuksella, joka sai kävelytysreissuilla usein määrätä, minne mentiin. Itse huolehdin olutkassin nestetasapainosta.
Toivioretkeni Pekingissä vei minut sivukujille ja jonkin isomman tien jalankulkusillalle katselemaan heräävää liikennettä. Kuuntelin samalla suomirokkia Spotifysta (joka yllättäen toimi Kiinassa). Jossain vaiheessa löysin itseni kuunteluttamasta Eppu Normaalia nuorelle kiinalaisjätkälle, joka oli tullut ihmettelemään kummallista hahmoa pikkumarketin portailla auringonnousun aikaan. Tuli samalla tutustutta kiinalaiseen listapoppiin, joka oli varsin slaavilaista sävyltään sekin.
Oli outoa nähdä Pekingiä sellaiseen aikaan vuorokaudesta, kun kadut eivät vielä tulvineet ihmisiä. Aiemmin olimme spekuloineet, mahtoiko sivukujien vaatimattomissa asunnoissa olla vessoja ollenkaan. Julkisia käymälöitä tuntui löytyvän joka kulman takaa. Itseäni yhdessä niistä huojentaessani pohdin nyt vielä olennaisempaa kysymystä, eli kutsutaanko smalltalkia kiinalaisessa kyykkyvessassa paskapuheeksi? Ja mistä siinä ylipäätään puhutaan, kun kykitään kakkimassa vierekkäin, ilman väliseiniä? ”Miten menee?” ”Paskaaks tässä.”
Tällaisten ylemmille ajatustasoille yltäneiden filosofisten pohdintojen lisäksi toivioretkeni oli melko kommellukseton. Kukaan ei myynyt minua Pohjois-Koreaan kaivosorjaksi, eikä sisäelimiäkään tuntuisi liiemmälti puuttuvan. Palasin hostellille ja sammuin petiin. Sen pituinen se.
Hostellimme viereisen ruokamestan yövuorolainen valmistaa taikinanyyttejä.
Ei loppureissumme nyt sentään silkaksi juopotteluksi äitynyt. Onnistuimme me esimerkiksi käymään Luogu-laakson hutong-kujilla shoppailemassa. Siellä tuli harrastettua high diningia vähän vahingossa. Nälän yltyessä oopperaopiskelijaseuralaisemme Valtteri kyllästyi ruokapaikan etsimiseen satunnaismetodilla ja paikansi kännykällään lähistöltä ravintolan, joka kehuista päätellen oli kokeilemisen arvoinen.
Astuimme tunnelmalliselle, klassiselle hutong-pihalle ja meidät ohjattiin pöytään. Menua odotellessamme meille tuotiin jo alkupaloja. Ja lisää alkupaloja. Ja lämpimiä ruokia. Siinä kohtaa alkoi vähän ihmetyttää. Kainosti tiedustelimme, milloinkohan sen ruokalistan mahtaisi saada. ”Eikö kukaan kertonut teille?” ihmetteli tarjoilija. ”Täällä on aina keittiön päättämä seitsemän ruokalajin ateria, hinta 160 juania (~ 20 €).”
Vahinkoherkuttelua Dali Courtyardissa.
Oli aika hankala lähteä enää perumaan mitään, kun oltiin jo lapattu kitoihimme hyvät satsit ruokaa. Mutta herkullistahan se oli, joten pakko Dali Courtyardia on vissiin suositella. Naureskelimme ravintolaan johtaneiden sattumusten summaa ja totesimme, ettemme varmaan olisi edes tulleet sinne, jos olisimme etukäteen tienneet hintatason ja paikan konseptin. Kaikki olivat silti yhtä mieltä, että kannatti poiketa. Eräänlainen toivioretki sekin.
Haahuiltiin siellä, haahuiltiin täällä, ja äkkiä olikin jo lähtöpäivä. Anna metsästi vielä vähän lisää paikallisia sarjakuvia (tarttuipa mukaan kissanpiirto-opaskirjakin). Kirjoiteltiin viime hetken kortteja ja sitten unohdettiin postittaa ne. Pakattiin ja lähdettiin.
Suunnattiin vähän turhankin aikaisin lentokentälle nimenomaan, jotta päästäisiin sinne halvalla metrolla. Kentällä oli luvassa tuntikaupalla nuokkumista.
Näin siis luulimme. Emme ottaneet huomioon kiinalaista jonotuskulttuuria, jolle kehitin tarkan teknisen lajityyppimääritelmän: läjä. Check-in-tiskille kaikki rynnivät samaan aikaan eri suunnista muodostaen läjän, sitten kiilailivat kärryineen ja laukkupinoineen toistensa ohi minkä pystyivät. Lennolle kirjautuminen sujui kaiken tämän seurauksena äärimmäisen hitaasti. ”70 vuotta kommunismia, eivätkä vieläkään osaa jonottaa!” manasin. Annaa häly ja kaaos ahdistivat huomattavasti – ei mitään parasta mahdollista taustamusiikkia ADHD-ihmiselle. Ihmettelimme, mitä kiilaamalla oikein voitti. Lento ei lähtisi sekuntiakaan aiemmin, vaikka pääsisikin ensimmäisenä tarkastusten läpi.
Lopulta olimme kuitenkin koneessa. Ukrainan lentoyhtiöstä oli kaikenlaisia perusteettomia ennakkoluuloja mm. allekirjoittaneella, mutta kone oli moderni, hyvässä kunnossa ja palvelu moitteetonta. Lopullisesti pulju voitti sydämeni turvallisuusohjevideolla, joka vilisi suprematismilainauksia. Ja kas! Loppukrediiteissä kerrottiinkin, että suprematismin isä Kazimir Malevitš (jonka näyttelyn missasimme Moskovassa) oli syntyjään ukrainalainen. Oppia ikä kaikki. Se oli ehkä tyylikkäin infotainment-animaatio, jonka olen konsanaan nähnyt.
Lukuunottamatta Annan selkänojaa potkinutta, tasaisin väliajoin huutanutta kersaa, lennolla ei tapahtunut mitään. Kiovassa vaihdettiin konetta (siellä ihmiset jonottivat kiltisti jonoissa ja kaikki sujui sulavasti). Sitten tapahtui lisää ei-mitään. Sitten oltiin Helsingissä. Bussissa Turkuun hämmästelimme, miten rauhallista Suomessa onkaan. Ja vihreää! Ja lämmintä! Mitä sille Mordorille oli tapahtunut, josta lähdimme reissuun huhtikuun lopussa?
Ja Anna oli vilustunut. Taas. Vilustumiset olivatkin leppoisan reissumme ainoat isommat vastoinkäymiset.
”Mennääs näin aamutuimaan, ennen helletunteja vilkaisemaan toi Tiananmen tosta”, oli suunnitelma. ”Kun se nyt on ihan vieressäkin. Helteen aikoihin voisi käväistä syömässä. Mietitään sen jälkeen, mitä muuta tsekataan tänään.”
Sääntö numero yksi: Kaikki nähtävyydet Kiinassa ovat aina Valtavan Kokoisia™. Tiananmenin aukio yksinään ryösti tunnin-pari itselleen, vaikka lähinnä kävelimme sinne ihmettelemään, mitä helkkaria me oikein teimme siellä, ja lähdimme pois.
Aukiolle ei käppäillä noin vain, vaan turvatarkastuksen läpi. Passi pitää olla mukana – onneksi kummallakin sattumalta oli.
Totalitarismi ei kuitenkaan tuntunut niskassa, vain helle. Läpivalaisijat tutkivat kyllä passiani muita tarkemmin, mutta lähinnä naureskellakseen asteittain sarjamurhaajamaisemmiksi muuttuville Venäjän viisumikuvilleni parilta viime vuodelta. (Jo nyt oli! Nuoriso. Käytöstavat. Jupinaa, mutinaa.)
Siellä sitten pällisteltiin, jättimäisellä torilla. Tuossa on tuo Maon kuva, tuossa ottaa turisti selfietä. En voinut olla kummastelematta, tiesivätkö Maoa kuviinsa sommitelleet nuoremmat kiinalaiset turistit edes, miksi tori on nykyään niin tarkasti vartioitu. Taannoisen Guardianissa julkaistun mielipidekirjoituksen mukaan historian uudelleenkirjoittaminen on ollut Kiinassa pelottavan tehokasta.
Joitain asioita taas nimenomaan ei ollut tulkittu uudelleen. Mao tosiaan oli edelleen kunniapaikallaan Tiananmenin portilla, ja torin keskivaiheilta löytyi pari tutun oloista patsasta. Niissä lippujen liehuessa kansa porhalsi kohti vallankumousta.
Patsaat tuntuivat tutulta, koska olin nähnyt lähes samanlaiset kolmekymmentä vuotta aiemmin – Pjongjangissa. Ainakin kolme kertaa isommissa pohjoiskorealaisissa vastineissa väki ei tyytynyt tuomaan vain aseita taisteluun, vaan mukaan oli tempaistu myös sylilapset, kotieläimet, polkupyörät ja muistaakseni joku kantoi telkkariakin. (Ehkä hän halusi heittää sen rokkityyliin hotellin ikkunasta, kun köyhälistö viimeinkin pääsisi makean elämän makuun?)
Mutta kun meillä ei ollut välitöntä tarvetta aloittaa uutta vallankumousta, jatkoimme matkaa Tiananmenin portin sivuitse kohti Kiellettyä kaupunkia.
”Vilkaistaas tuota Zhongshanin puistoa vähän tuosta ensin, kun nyt täällä päin ollaan”, oli seuraava toimintasuunnitelma. Emme siis oppineet vielä yhdestä virhearviosta. Joitain tunteja myöhemmin totesimme ihailleemme valtaisan puistoalueen piskuista lounaiskulmaa niin intensiivisesti, etteivät turrat jalat kantaneet enää Kiellettyyn kaupunkiin asti.
Mutta ne ikivanhat puut! Ne sievät lammet! Ne söpöt lumpeet! Ne kiinalaiset postikorttimaisemat! Harmittelimme, ettemme olleet tajunneet ottaa eväitä mukaan. Moni paikallinen kyllä oli.
Puisto vaikutti myös täydelliseltä paikalta pikku päiväunille. Semmoisten ottaminen oli vain tiukasti kielletty – joskaan ei ilmeisesti henkilökunnalta, jota löytyi torkkumassa penkeiltä ja paviljonkien terasseilta.
Puistonvartija työssään.Itsekin olen taipuvainen pitämään luistelua vedessä huonona ideana.
Jalkoihin sattui, maha kurisi. Yritimme ottaa puiston kupeesta taksin takaisin keskustaan, mutta kun kuski pyysi moninkertaista hintaa, päätimme kävellä takaisin. (Ja se oli virallinen taksi, vieläpä, ei pimeä. Pekingit viralliset taksit tunnistaa varmimmin rekisterinumeron alkukirjaimesta, jonka pitää olla B.)
Laahustimme takaisin halki kaupungin juuri päivän kuumimpien tuntien aikaan. Epäonnistuimme siis täydellisesti alkuperäisessä suunnitelmassamme välttää helletunnit.
Taisi vähän väsyttää aamulla Jiningissä. Mallailin vaikka kuinka monta saapumiskuvaa Kiinaan, enkä huomannut sormen mittaista sommitteluongelmaa niissä kaikissa.
Kiinan rajatarkastus oli mittava, mutta enemmän vartijat olivat kiinnostuneet itse junasta kuin ihmisistä. Kaikkien matkustajien piti raahata koko matkarojustonsa asemarakennukseen, jotta saivat syynättyä vaunut läpi perinpohjaisesti.
Asemalla oli lentokenttätyylinen turvatarkastus. Anna yritti päästä kovasti punaiselle linjalle raportoidakseen lääkkeensä sääntöjen mukaan, mutta virkailijat eivät ottaneet moista pyyntöä kuuleviin korviinsa. Passittivat vain muiden perään ”ei tullattavaa”-jonoon. Tarkastuksen toisella puolen Anna vaikutti lievästi tympääntyneeltä. ”Kaikki se vaiva niiden lääkkeiden takia, ihan turhaan.” Matkatavarat toki läpivalaistiin, mutta se tuntui enemmänkin muotoseikalta kuin totalitaariselta kontrollilta.
Kukaan ei myöskään ollut kiinnostunut lehdistökortistani tai lahjoituksistani Amnestylle. (Hups, kannattaako näitä nyt tähän kirjoittaa… (Toisaalta myöhemmin havaitsin erään taivaallisen rauhallisen tankkiparaatin 30-vuotispäivänä, ettei Kiinan palomuuri sensuroinut Helsingin Sanomien artikkelia aiheesta. Suomi taitaa olla niin obskuuri pläntti kartalla, ettei meidän sanomisiamme tarvitse niin noteerailla.))
Prätkätuunausta Jiningin malliin.
Yöllä kohdallani aktualisoitui aivan toisenlainen ihmisoikeuskysymys, kun yritin päästä vaunun vessaan lorotellakseni ulos jokusen litran asemahallissa kittaamistani kaljoista.
Vessan ovi oli lukossa. Juna seisoi edelleen rajakaupunki Erlianin asemalla, eikä minulla ollut kovin tarkkaa hajua, koska se lähtisi liikkeelle. Sännätäkö aseman vessaan, kustako vaunun roskikseen tai kenties ovesta raiteille… vai arrrgh! ihan parin sekunnin päästä käytävälle, jos en äkkiä keksisi jotain.
Säntäsin hyttiimme ja löysin ratkaisun. Mutta koska Anna sanoi, ettei tästä enää puhuta, niin mainitsen vain, että tiskasin myöhemmin huolellisesti. Viittaan tapahtumaan jatkossa vain koodatuin viestein, kuten 63.19 tai vapaus hukkuu kuseen.
Kaiken kaikkiaan jököteltiin Erlianissa viisi tuntia. Kolme ensimmäistä odoteltiin ensin vaunutarkastuksen päättymistä ja pari tuntia sen päälle kuorsailtiin vaunuissa asemalla. Moni muukin sortui odotellessa ryypiskelyyn huomattuaan oluen aseman putiikissa naurettavan halvaksi. (En nyt tässä pohdi sen kummemmin, minkälaisia erityksellisiä tragedioita muissa vaunuissa koettiin yön kuluessa, koska minähän lupasin, että en.)
Tietysti irlantilaiset olivat ensimmäisinä korkkaamassa puteleita. Jep, juuri ne meidän hyttikaverimme. Kävivät melko raskaaksi seuraksi yön mittaan, mutta onneksi sammuivat lopulta. Tähän joku kommentti Irlannin nykynuorisosta ja juomakestävyydestä (mutta pohjimmiltaan helpottuneeseen sävyyn).
Kännykkäliittymiä ostelemassa.
Kello oli hiukan yli puoli seitsemän aamulla, kun saavuimme Jiningiin. Olimme kumpikin tahoillamme sekoilleet aikataulun tulkinnassa ja luulleet, että perille tultaisiin viisi tuntia myöhemmin. Venäläisen juna-aikataulun ”railway timeen” ei tarvinnutkaan lisätä tunteja, tajuttiin onneksi ajoissa. Jatkoliput Datongiin ehdittiin kuitenkin ostaa väärässä luulossa vasta kello kolmen junaan päivällä. No, onneksi aikakömmähdys meni näin päin.
Tärkeimmät asiat ensin: suuntasimme aamuteelle lähimpään avoimeen kuppilaan. Anna suoritti ensimmäisen kommunikaationsa kiinaksi. Teen sijaan saimme eteemme valtavat kulholliset nuudelisoppaa. Ja puikot.
No, kuumaa ruskehtavaa lientähän sekin oli. Anna puikuloi keittoa naamariinsa kantakiinalaiseen tahtiin ja kehui että onpas hyvää. Itse yritin saada liukkaita makaroninperkeleitä pysymään edes pari sekuntia tikkujen välissä saadakseni niitä suuhun asti. Lopulta tyydyin ryystämään lientä annoksen mukana tulleella pienellä lusikalla.
Oli ollut kyllä tarkoitus palauttaa mieleen puikoilla syömistä ennen reissuun lähtöä, mutta vähän kursoriseksi se jäi. Aamutuimaan aivot eivät suostuneet selviytymään tehtävästä edes välttävästi.
Matkalippujen lunastus, tavarasäilytys ja kännykkäliittymien ostaminen sujui jo huomattavan sulavasti. Anna oli kirjoitellut muistikirjaansa kiinankielisiä lauseita valmiiksi, ja kännykkäsanakirja Pleco auttoi kun valmislauseet loppuivat. China Unicorn -liittymiä myyneessä kännykkäputiikissa kuitenkin homma tyssäsi passien rekisteröintiin. Sälli valitteli, ettei hänellä ole oikeuksia siihen. Neuvoi kävelemään parin korttelin päähän lafkan isompaan toimipisteeseen. Näin teimme, ja sieltä liittymät saatiin.
Vielä oli tuntikausia junan lähtöön. Tapoimme aikaa yrittäen löytää kahvilaa Jiningistä. Ei muuten ihan helppoa Kiinassa. Anna kysyi neuvoa meitä kadunkulmassa kännykällä (naureskellen) kuvanneelta naiselta. Meidät opastettiin melkein perille asti. Café-sanaa nimessään kantaneesta pikaruokamestasta ei kuitenkaan kahvia saanut, sen sijaan kanankoipia maissin ja tulikuuman limsan kera sai. Tyydyttiin niihin.
Anna ja seurallinen junamatka. Historianopettaja keskellä.
Jos Venäjän junissa kanssamatkustajien jurous yllätti ja välillä vähän nyppikin (menisivät Suomeen jurottamaan, mokomat durakit!), niin matkalla Datongiin seurasta ei ollut pulaa. Loošiseuralaiset kyselivät, mistä oltiin, mitä tehtiin, minne oltiin menossa. Ja naureskelivat yleiselle hassuudellemme (”tolla on sininen tukka ja toi on valtavan kokoinen!”-tyyppisesti, oletimme). Seurassa oli yksi englantiakin osaava historianopettaja, joka toimi tulkkina.
Tai näin Anna kertoi myöhemmin. Itse torkuin ja jätin sosialiseeraamisen hänelle. Kuulin kyllä ennen nukahtamista, kuinka arvailivat minua venäläiseksi. Ну что, это хорошо. Semmoisia vähäpuheisiahan ne, venäläiset, junissa. Ja rupeavat nukkumaan, kun yrität jotain jutuntynkää.
Herätessäni oltiin juuri saapumassa Datongiin. Ihmettelin, eikö Annaa yhtään nukuttanut. ”Väsytti ihan helvetisti, mutta enhän mä nyt siinä tilanteessa voinut ruveta nukkumaan”, tämä kommentoi. No hups, sorppa.
Näin puhui NordVPN Kiinassa.
Datongin majapaikka oli aivan aseman vieressä ja löytyi helposti Applen kännykkäkartalla. Se toimii Kiinassakin, kun taas Google Maps ei. VPN:n avulla voi yrittää kiertää Kiinan nettipalomuurin ja siten saada esimerkiksi Googlen kartan toimimaan, mutta ainakaan NordVPN ei täällä saanut yhteyttä minnekään.
Hostellilla intialainen tyyppi hämmästeli, että kyllä hänen ilmainen VPN-palvelunsa toimi ihan hyvin. Kehotan kyllä harkitsemaan kahdesti ilmaisten VPN-palvelujen käyttämistä. Melkoisen ironista olisi se, että yrittäessään kiertää Kiinan nettisensuuria päätyisi dumppaamaan kaiken informaation itsestään jollekin hämäräperäiselle kiinalaiselle taholle. YMMV. Lisää Kiinan kiristyneestä VPN-syynistä täällä.
Hostellin kahvilassa.
Me olemme pärjäilleet Applen karttasovelluksella ihan hyvin. Latasin kyllä myös läjän OpenStreetMap-pohjaisia äppsejä puhelimeen, mutta niiden taso on kauniisti sanoen vaihteleva. Maps.me oli niistä siedettävin, mutta etsimämme kuppilan tilalta löytyi jo joku ihan muu liike. Anna kehui CityMaps2Go-sovellusta. Hyvänä puolena mainittakoon, että kummallakin näistä kartat voi ladata paketteina puhelimeen – eli ne eivät ole riippuvaisia nettiyhteydestä. Hostellin intialaismiekkonen suositteli myös Amapia, mutta häh, sehän on pelkästään kiinaksi? (Suositteli myös kielenkääntöhommiin Dear Translatea, mutta se taas on vain Androidille.)
Datong Green Island Youth Hostel oli silkkaa luksusta makuusalien ja junapetien jälkeen. Valtava huone, oma vessa, oma suihku, kahvila hostellin respassa ja… kissa!
Olimme niin uupuneita, että haaveilimme seuraavaksi päiväksi silkkaa ohjelmatonta haahuilua Datongissa. Mutta hostellin tarjoama ryhmätaksikyyti alueen nähtävyyksiin oli lähdössä nimenomaan seuraavana aamuna. Ei siin si mikkä auttanu, ilmoittauduttiin mukaan.
Rapsuteltiin kissa, eräät tiskasivat astioita (joista ei puhuta sen enempää), rojahdettiin peteihin. Roikkuva luostari ja buddhalaispagoda odottivat kärsivällisinä heräämistämme ikuisesta unesta. Iä, iä, krooh fhtagn.
Pari viimeistä päivää Ulan Batorissa meni uupuneen möllöttelyn merkeissä. Oli tarkoitus käydä vielä ainakin modernin taiteen museossa, mutta väliin se jäi lopulta kahvilajumituksemme karattua lapasesta.
Perjantaina onnistuttiin sentään kuulemaan paikallista nuorisomusiikkia aro-oppaidemme vinkattua Gandan Live Housen bändi-illasta. Vihdoinkin pääsisimme keikalle reissulla, iloitsin, mutta toivoin samalla itsekseni, ettei kovin moni yhtyeistä olisi jotain hemmetin metallia.
Mitä mittä, kaikki illan kuusi esiintyjää veivasivat tietysti heviä. Taso vaihteli, mutta soitto kulki. Soundit olivat kyllä aika hirveät, vaikka paikan äänentoistolaitteistossa ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Veikkailimme, oliko miksaaja tehnyt oharit. Ehkä homman oli sitten joutunut hoitamaan joku satunnainen tyyppi, joka suunnilleen erotti panorointipotikan eq-säätimestä.
Tämä yhtye oli mahdollisesti Growl of Clown. Ainakin näillä oli parhaat örinät.
Kotona lännessä mongolialaisista kurkkulauluhevibändeistä tunnetaan lähinnä The HU, mutta kyllä vakuuttavaa örinää näytti Ulan Batorissa irtoavan laulajalta kuin laulajalta. Täytyy sanoa, että tylsempikin pomppuhevi muuttuu kyllä monta astetta kiinnostavammaksi, kun solisti mörisee ja ulisee sahaamisen päälle kuin mikäkin savuhormi syysmyrskyssä. Muissa huomioissa totesimme, että laukkakomppi tuntuu huomattavan luontevalta rytmitysratkaisulta juuri nimenomaan mongolialaisessa heavy rockissa.
Samassa pöydässä kanssamme istui pari sälliä polttelemassa vesipiippua. Jäätä rikkoakseen Anna kaivoi esiin aroreissulla voittamansa nilkkaluut, ja kävi ilmi niiden käyvän myös arpakuutioiksi juomapeliin. Säännöt eivät oikein auenneet, mutta liekö moisilla yksityiskohdilla niin väliä, kun Anna voitti joka tapauksessa jätkiltä olutta luita heittelemällä.
Bändit nähtyämme olimme vielä jatkamasssa illanviettoa, mutta baari-ilta katkesikin puolitiehen. Kaikki paikat näyttivät menneen yllättäen kiinni samaan aikaan. Ihmettelimme Republik-juottolan edessä jokusenkin tovin Google Mapsin paikalle antaman aukioloajan ja baarin ikkunoiden valottomuuden välistä epäsynkkaa. Kävimme vielä toteamassa kadun toisellakin puolella olevan baarin kännykkätietojen vastaisesti sulkeneen, kunnes nöyrryimme kysymään ohikulkijoilta, mistä oli oikein kyse.
Meille kerrottiin, että vuorokausi oli vaihtunut Äitien ja lasten päivän puolelle. Alkoholia ei myytäisi missään kuin vasta seuraavana päivänä. Mikäs siinä sitten, päät nöyrästi tyynyyn ja kuorsausta eetteriin.
Lauantai oli ainoa päivä koko Ulan Batorin aikanamme, kun ruuhka hellitti. Hostellimme viereinen, siihen asti aina tukossa ollut kaupungin pääväylä oli nyt kokonaan suljettu autoilta. Neljä kaistaa otti haltuunsa kaistapäisnä kirmaillut kakaroiden hyöky. Ilmapalloja oli paikat väärällään, tenavat temmelsivät vemputtimissa ja lastenlauluja soi joka paikassa.
Myös siinä intialaisessa ravintolassa, jossa kävimme syömässä. Siellä oli ilmeisesti päätetty ajaa aikuisväestö hulluuden partaalle toistamalla samaa kappaletta tauotta koko juhlapäivän. Jollotus soi vieläkin päässäni. No, ruoka oli kuitenkin hyvää (ja paikka kasvisystävällinen).
Oli lopulta ihan hyvä, että perjantainen pämppäämisemme päättyi ennen aikojaan. Lauantaina saimme niin shoppailtua kaikenlaista kotiintuotavaa (tyrnituotteet ovat Mongoliassa sikahalpoja, vink vink) kuin ostettua Kiinan sisäiset junaliputkin. Se oli ihan riittävän haastavaa jo puolihatarassa olotilassa, tiedä minkälainen eeppinen taistelu siitä olisi muodostunut kokovartalokrapulassa.
Sunnuntaina heräsimme sankarillisesti ennen kuutta aamulla, huristelimme Golden Gobin tarjoamassa kyydissä asemalle ja nousimme Jiningin-junaan.
Kiinassa on luvassa aiempaa vaativampaa säätöä paikallisten kännykkäliittymien kanssa, joten blogikin saattaa ottaa muutaman päivän tauon julkaisutahdissa. Katsotaan, miten selviämme SIM-korttien ostelusta, rekisteröitymisistä, kiinalaisten puhelinverkkotaajuuksien omituisuuksista ja muista nykykommunikaation hetteiköistä.
Niin ja tietysti itse Kiinan rajasta; liekö se samanlainen koettelemus kuin viisumihakemuskin?
Ulan-Uden hostellihuoneessa oli yöllä pirun viileää. ”No nytkö se sitten tapahtui, että vilustuin matkalla?” manasin kauhuissani haalien lisää takkia ja päiväpeittoa jalkoja lämmittämään.
”Et he hinä ollut, vaan mhinä”, Anna täsmensi aamulla nenä tukossa, kurkku kipeänä ja kuumeessa.
Lähdin yksikseni haahuilemaan kaupungille tehtävänäni tuoda samalla nenäliinoja sekä lisäpeite vastaanotosta.
Venäjän-patsaskierroksemme panokset kovenevat: Anton Tšehov, Ulan-Ude.Mutta myös Lenin-setä asuu Ulan-Udessa…… kuten myös poliittisten vainojen uhrien patsas.Vaan Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin. Tai vähintäänkin kalliolainen yksiö. Ulan-Uden Lenin-pää on nimittäin maailman suurin.
Vaeltelin sinne tänne Ulan-Uden keskustaa yrittäen täyttää hyväksyttävät haahuilutavoitteet. Ei touhu kyllä ollut ollenkaan niin mukavaa kuin Annan kanssa. Tunnuin sahailevani samoja katuja edestakaisin ilman Annan kännykkäkartasta jatkuvalla syötöllä bongailemia tärppejä – puhumattakaan usein keskenämme höpistessä esiin pulpahtelevista tsekkauskohteista. Ja jos törmäsinkin johonkin näkemisen arvoiseen paikkaan, harmittelin että siellä se makoilee nyt sängyssä, eikä pääse tänne.
Harms Bar, Ulan-Ude.
Kuten nyt esimerkiksi Daniil Harmsin mukaan nimetyssä baarissa. Se saattoi olla Venäjän-osuutemme mukavin olutjuottola. Jurottelin tuoppiini nuorisolaisten pelatessa vimmatusti pöytäjalkapalloa ja viestittelin Annalle, että tää on tosi kiva, sääli että jää sulta väliin.
Ilmeisesti Puškin ei kuulunut Harms-baarin asiakaskuntaan, sillä ihmiset tuntuivat pysyvän tuoleillaan suuremmitta ponnisteluitta. (Tämä oli sekä koodattu viesti Harmsinsa lukeneille, että yritys kuvata asiakkaiden varsin hillittyä humalatilaa.) Mesta oli simppeli, mutta viihtyisä. Pöytiä riveissä, Harms-lainauksia seinillä, pieni esiintymislava, olut sata ruplaa tuoppi (eli puolisentoista euroa).
Olin varmaan vanhin asiakas, muiden keski-ikä huiteli vain hitusen parinkympin yllä. Onko Harms nuorison suosimaa kirjallisuutta Venäjällä, kenties? Miten lie, mukava mesta.
Venäläistapojen vastaisesti paikan taustamusiikkikin oli miellyttävän hiljaa. Eikä musa ollut sitä iänikuista slaaviteknoa, vaan uutta indiepörinää miksattuna neukkuaikojen klassikkobändeihin. Olisikin ollut hauska nähdä joku paikallinen yhtye Harmsissa, sillä soundtrack lupasi tyylitajuista musiikkilinjaa. Mutta emme sitten lopulta onnistuneet hankkeessamme nähdä keikka Siperiassa, katusoittajia lukuunottamatta.
Katusoittajista puheenollen alikulkukäytävässä Ulan-Udessa nuoret sällit tulkitsivat Kinoa, vieläpä helvetin hyvin. Laulajan rahkeet riittivät Viktor Tsoin matalaan rekisteriin. Heitin kaikki hilut taskustani tyypeille.Paikallisen šamaaniryhmä Darhan Tengerin toimitilat Ulan-Udessa osoitteessa Kommunistinen katu 10 oli merkitty asianmukaisin värikkäin liinoin.
Seuraavana aamuna Annan olo oli sen verran helpottanut, että hän arveli selviävänsä ilman lääkärikäyntiä. Pakkailimme hissuksiin ja suuntasimme sitten Mongolian-junaan.
Junamatka Venäjältä Mongoliaan oli selkeästi sosiaalisin tähän asti. Toisaalta vaunu oli täynnä turisteja, joilla oli paljon toistensa kanssa jaettavia kokemuksia ja vinkkejä. Matkalaisia oli ainakin Hollannista, Saksasta, Britanniasta… ja Suomesta! Kuulimme ensimmäistä kertaa junassa jonkun muunkin puhuvan suomea kuin itsemme.
Hyttikaveriksemme saimme Nicolan Ranskasta. Hän oli vastaavanlaisella reissulla kuin mekin, joskin hiukan tiiviimpitahtisella. Täyttelimme maahantulolomakkeita yhtä hämillämme: ”Mikä on matkanumero?” ”Jätin sen tyhjäksi.” ”Hei, olisko se tämän junavuoron numero?” ”Laitan kokeeksi sen.”
Ei niitä lomakkeita kukaan taaskaan sen kummemmin tiiraillut. Mitä nyt Anna sai hitusen erikoishuomiota, kun kuuliaisesti raportoi vahvemmat lääkkeensä tullille.
Vinoilimme Nicolan kanssa Annalle, että tulemme kyllä katsomaan häntä sitten vankilaan sinne Siperiaan. Mutta hyvin kohtelias mongolialainen tullitarkastajatäti pyysi vain Annaa avaamaan lääkepussukkaansa sen verran, että sai vilkaistua kursorisesti sisään ja kuittasi sitten kaiken olevan kunnossa.
Mongolian rajan tuntumassa.
Rajamuodollisuudet olivat kaiken kaikkiaan aika simppelit, mutta olisimme arvostaneet sitä, että ne olisi hoidettu joko selkeästi aikaisemmin tai myöhemmin. Nyt nukkuminen jäi taas pätkätorkkumiseksi; pitkäkseen pääsi vasta puolen yön tuolla puolen.
Ulan Batoriin saavuttiin kymmentä vaille seitsemän aamulla. ”Niin, sillä hostellillahan oli ilmainen kyyditys asemalta?” Anna varmisteli minulta asemalaiturilla.
”Tota, öö, joo, olishan niillä, mutta en mä muistanut tilata sitä”, tunnustin nolona.
Ulan… ppprrröööötttt!!!… Bator.
Mitä mittä. Olivat vastassa silti. Olimme erittäin kiitollisia, sillä venäläiset puhelinliittymämme eivät enää toimineet, eikä meillä ollut siis karttaa, saati hiluakaan paikallista rahaa. Mutta nytpä pääsimmekin sen kummemmitta säätämisittä hostellille.
Majapaikassa rupesimme pohjoismaisen tehokkaasti heti toohottamaan sisäänkirjautumisesta ja maksusta, mutta emäntämme toppuutteli että menkää nyt ihan ensimmäiseksi nukkumaan. ”Näytätte kovin väsyneiltä. Katsotaan niitä juttuja sitten myöhemmin.” Tämä oli ensikosketuksemme mongolialaiseen vieraanvaraisuuteen.
Slurp. Nam.
Nukuimme. Kävimme suihkussa. Söimme. (Käveltiin hostellin kulman taakse, missä Anna valitsi ruokapaikan metodilla mennään tonne, se on sininen. Rafla sattui olemaan korealaisteemainen. Anna tiesi taannoiselta Korean-reissultaan, että Bibimbapin voi tilata ilman lihaakin. Itse taas söin elämäni parasta kimchiä.) Sitten kirjauduimme hostelliin.
Tai yritimme. Golden Gobi -hostellin henkilökunta oli nimittäin sinnikkäästi sitä mieltä, että meidän kannatti ensin varata mahdolliset jurttaretkemme ja sen jälkeen päivittää alkuperäinen hostellivarauksemme niin, ettemme maksaisi turhaan majoituksesta Ulan Batorissa silloin kun olemme maaseudulla. Meistä näin saatu säästö ei ollut säätämisen väärti, mutta toimimme heidän suosituksensa mukaan. Säästimme kympin-pari. Olimme kuitenkin otettuja isäntiemme viitseliäisyydestä takiamme.
Beatles-muistomerkki Ulan Batorin -hostellimme lähellä. Pytinki on pystytetty paikallisilta faneilta kerätyillä varoilla.
Niin, tuli nyt varattua viiden päivän kiepaisu Karakorumiin, aavikolle sekä perhevieraiksi jurttaan–pariin. Kamelillakin pääsee kuulemma ratsastelemaan. Jännää! Varaus onnistui kätevästi Golden Gobissa, sillä hostelli järjestää myös Mongolian maaseutukierroksia. Lähtö on ensi sunnuntaina.
Saimme oikein henkilökohtaisen, räätälöidyn matkasuunnitelman, jonka hostellin kiertoajeluista vastaava mimmi piirsi tussilla työpöytäänsä liimatun kartan muovipäällysteeseen. Kierros maksoi 650 euroa kahdelta pekalta sisältäen kuljetuksen, majoituksen, mahdolliset pääsymaksut turistikohteisiin, ruuat (kasvisvaihtoehtoineen) sekä englanninkielisen opastuksen. Emme pitäneet hintaa ollenkaan kohtuuttomana. Golden Gobi myy myös pelkkiä kuljetuksia halvemmalla, mutta me kyllä suosimme täyttä kattausta. Olemmehan, hitto vie, turisteja.
Nuorisoa skeittaamassa Beatles-patsaan edustalla.
Saimme myös Kiinan-jatkojunaliput hostellille toimitettuna – juuri sillä kellonlyömällä kuin Davaajav Ganbayarin yhden miehen matkalipputoimisto ne oli luvannut. Eikä hinta ollut käytännössä sen korkeampi kuin Venäjän rautateiden nettikaupassakaan (josta Venäjän ulkopuolisten matkojen lippuja ei voi suoraan ostaa). Silkkaa luksusta!
Davaajav tarkistutti vielä kerran, että passiemme numerot olivat lipuissa varmasti oikein.
Eikös omani ollut väärin! Mutta ei ongelmaa, Davaajav lupasi toimittaa korjatun lipun seuraavaksi aamuksi. Ja toimitti. Vahva suositus tälle palvelulle.
Zaisan-monumentti.
Annan kuume nousi ja yskä paheni, joten hän pani pitkäkseen jo varhain. Lähdin yksikseni Zaisan-monumentille, joka pystytettiin 1971 juhlistamaan Mongolian kommunistivallankumouksen viidettäkymmenettä juhlavuotta.
Matkalla Zaisanille.
Kokeilin samalla ABA Mongolia -taksimobiilisovellusta, joka olikin oiva valinta Ulan Batorin iltaruuhkassa. Tiedä miten kauan matka olisi kestänyt julkisilla. Viiden kilometrin reissu kaupungin laidalle maksoi alle kolme euroa – tai vähän yli, kun tippasin kuskia. Tämä hämmensi häntä kovasti. Myöhemmin Anna kertoi, ettei Mongoliassa juuri tipata.
Zaisan-monumentilla sosialistinen paatos kohtasi kapitalistisen eetoksen. Mongolian vallankumousta ylistävien mosaiikkikuvien katveessa perheet pitivät piknikkiä ja heittivät tikkaa ilmapalloihin. Tarkkakätisimmät saivat palkinnoksi pehmoleluja.
Taustalla laskeva aurinko kultasi Ulan Batorin kaupungin. Jos paikalle olisi saatu vielä Tšingis-kaani, voisin lopettaa tämän postauksen sanoihin ”Mongolian muinaisuus kätteli tulevaisuutta nykyisyyden menneisyyden sulautumispisteessä”.
Voitonpäivä tervehti meitä aamutuimaan kaikkialle ripustetuista kaiuttimista tulvineella neukkuhenkisellä kuorolaululla. Oltiin ajateltu mennä vilkaisemaan paraatia, mutta mitä ilmeisimmin olimme jo myöhässä. Edellisillan kylpyreissun jälkeen uni oli maistunut, mutta sehän oli tietysti virhe. Isänmaan asia ei odota länsimaista liberaalihedonistia!
Siperialaiset, pitäkää ortodoksinen usko! – tuo tunnettu neuvostoiskulause sotavuosilta.Selfieitä otettiin suorastaan verissä päin.
Kun päästiin kadulle asti, ihmiset olivat kerääntymässä marssia varten – tai siltä se ainakin näytti. Suuren isänmaallisen sodan sankarien kuvia kanneltiin kuin ikoneja, vappumarssihenkisissä banderolleissa luki uskonnollisia iskulauseita, moni oli pukeutunut sotilasunivormuun – vilahtipa väkijoukossa haavoittunuttakin larpannut mies (joka hiukan rikkoi rooliin eläytymistään syömällä iloisena jätskiä).
Kenttäkeittiöistä lapioitiin jotain risoton näköistä apetta lautasille.
Oli ilmapalloja, neuvostolippuja, saippuakuplia, haitareita, soppatykkejä, taukoamaton neukkujollotus, kirkuvia lapsia, tympääntyneitä poliiseja, hattaraa, läpivalaisupisteitä – sekä palopuheita joissa vilisi sellaisia sanoja kuin isänmaa, Venäjä ja rrrrajat!
Oli myös koulujenvälinen viestijuoksu, jossa synnyinmaan vaatimaa yhteisrintama-ajatusta ajettiin laittamalla mahdollisimman epätasaiset juoksijat viemään samaa viestiä. Oli myös eläkeläisten paritanssit, jossa nuoremmat pyörittelivät univormuihin sonnustautuneita ikäihmisiä.
Oli kamala tungos ja mekkala. Ja oli nälkä. Menimme siis lähigeorgialaiseen myöhäiselle aamiaiselle. Epäilemättä tjumenilaiset selviytyisivät voiton juhlimisesta ilman meitäkin.
Ravintolassa, jossa yleensä taustamusiikki tuntui soivan hiukan liian lujaa, tuntui nyt olevan ihanan rauhallista. Kun olimme saaneet syötyä, kahviteltua ja tungettua kupuumme ihan liian monta suklaamakkaraa, olimme valmiit palaamaan voitonpäivän vilskeeseen.
Touhu oli ilahduttavasti laantunut jo vapaamuotoisemmaksi juhlinnaksi, joka muistutti vähän suomalaista vappua – sillä erotuksella, että missään ei hoippunut juopuneita. Myöhemmin Annan käydessä ostamassa tupakkaa selvisi, miksi: kaupan ovilapussa ilmoitettiin, ettei voitonpäivänä myyty alkoholia. (Baareista sitä sai kyllä.)
Myöskään kerjäläisiä ei näkynyt missään. Voitonpäivä oli voittajille, ei luusereille.
Annan venäläistuttu oli vinkannut, että kymmeneltä illalla Rakastavaisten sillalla olisi ilotulitus. Sehän kuulosti mainiolta päätökseltä Tjumenin-vierailullemme! Veimme matkatavarat asemalle säilytykseen ja lähdimme lähipubiin… jossa unohdimme koko ilotulituksen, kun oli niin kiire lipittää paikallista käsityöolutta, toljottaa zombeina etäisyyteen ja suoltaa huonoja sanaleikkejä.
Iloisia juhlijoita pitämässä niin-ja-niin-monetta taukoa Еда-baarin terassilla.Edasta sai muuten melko isoja vegepurilaisia. Vink, vink.
Keskiyön hujakoilla kapusimme junaan ja lähdimme keinumaan kohti Novosibirskiä.
Katutaidetta Tretjakovin uuden gallerian edustalla.
Tälleen kuvataiteilijalle matkailu on joko älyttömän inspiroivaa tai sitten vaan vaikeaa. Itsellä on ollut vaikea kausi kuvataiteen tekemisen kanssa. Nykytaiteen tekeminen ja maailmantuska tuntuvat välillä olevan jopa ristiriidassa keskenään, sillä en usko kärsimystaiteeseen, enkä halua tehdä taidetta tiedottamiseksi.
Tretjakovin uuden gallerian edustalla oli pitkä rivi taidetta myynnissä, mutta muutaman lokeron nähtyään oli nähty jo kaikki. Vapun vuoksi itse valtava museo tietenkin ehkä kiinni, jäi nyt Malevitšin Musta neliö näkemättä. Sisäänkäynnille päästessä oli jo niin kova taideangsti, ettei valtavaan galleriaan ollut menemistä.
Sen sijaan oli romantiikan inspiroimia maisemia ja rokokoomimmejä, muuten vaan mimmejä; oli pointillismia, oli sateisia kaupunkimaisemia, perinteisiä kukka-asetelmia ja tietenkin paljon kissoja ja vaikka hevosia. Taitoa oli suurimmalla osalla paljonkin, muutama ihan kivakin taulu, mutta kylmäksi jätti.
Tosin jos itsekin teen ”markkinoille”, niin kyllä ne aihepiirit valitsee tylsästi.
Mutta mikä sen taiteen museossa nyt sitten tekee niin erikoiseksi? Kerron sitten kun käyn kuvataidetta katsomassa jossain taas. Jos olen keksinyt miten eroavat. Vinkki, tekninen taito ei ole se erottava tekijä.
Yksi patsaspuiston Lenineistä, taustalla kuutioitu Lenin.
No, katseltiin sitten patsaspuistossa neukkuaikojen paikoiltaan riistettyjä patsaita, enimmäkseen ”ihailtavien” tyyppien muotokuvia. Oliko taiteilijoilla myös oma aikansa poliittinen hurmos? Vai moniko teos oli tehty, koska muutakaan ei sopinut tehdä (ja koska tilaustyöstä sai rahaa)? Siellä ne nyt olivat, vierekkäin.
Tehdastyöläisnainen on päässyt livahtamaan Lenineiltä pusikkoon.
Nälkä ehdotteli syömistä ja laiskoina otimme lupaavan kaukaisen kasvisraflan sijaan puistoravintolan, jonka ruoka oli mitäänsanomatonta ja kallista. Mutta auttoihan se. Turistin on tehtävä mitä turistin on tehtävä. Jatkossa eväitä.
Anna ja Pauli.
Takaisin kävellessä vielä EVK:laista taas höynäytettiin. Kävelysillalla tuli vastaan tyyppi Pauli-nimisen pöllön kera, jota sai silittää ja jota hän nosteli päälleni kuvattavaksi. Hyvää ja rauhallista duunia Pauli teki, mutta poitsu pyysi jälkikäteen kuvamahkuista hullut summat rahaa. Lompakkoon jäi sentään pari viisikymppistä (ruplia) mutta eipä kyllä naurattanut oma tyhmyys. Fool me once jne. Valkoisia puluja käsillään kantanutta jannua juoksin jo melkein karkuun.
Se kolmas money shot.
Lisäksi tuo Japi huomautteli että ollaan kyllä missattu kaikki mitä meinattiin et halutaan nähdä Moskovassa. Paitsi patsaspuisto ja Vysotskin hauta. Ja Pietari Erittäin Suuri ollaan nähty monasti. Ja Punainen tori.
Mä koitan muistaa aina että ei se mitään, jo täällä oleminen avartaa ja antaa. Ei tarvi suorittaa.
Just äsken feilasin tarjoilijan kanssa kommunikoinnissa.
– What can you tell me about the taste of this wine?
– Taste? Yes.
Ja saan maistiaiset viinistä josta kyselin, sekä pettyneen tarjoilijan, kun otan vain lasillisen enkä koko pulloa.
Kommunikaatio on vaikeaa jo normaalioloissakin, turistina olemisesta puhumattakaan.
Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä sano entinen mimmi, kun viininsä horasi ja painui pehkuihin!
