Juhannus Jurmossa 2019

Isältäni varmaan ensimmäisen kerran kuulin sen tarinan Kustaa Vaasasta. Tämä oli kuulemma suuttunut aikoinaan niin sydänjuuriaan myöten Jurmon rantarosvoille, että lähetti laivallisen nihtejä polttamaan koko saaren. Tästä syystä Jurmossa on nykyään niin vähän puita, oli tarinan opetus.

Kieltolain ajalta puolestaan kuuluu kertoa tarinaa Jurmon pirtukauppiaista. He varustivat veneensä lentokoneiden moottoreilla, jotka irrottivat kukistuneelta tsaarinvallalta saarelle jääneistä lentoveneistä. Tämän turboboostauksen jälkeen poliiseilla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia saada trokareita kiinni.

Juhannussalko Högbergetillä.
Munkkirinkilä, keskellä hullu profeetta Elias.

Sitten ovat vielä omat tarinansa mystisistä kivimuodostelmista – eli ”munkkirinkilöistä” – sekä spekuloinnit Jurmon ensimmäisen, keskiaikaisen kappelin mahdollisesta sijainnista saarella. Ja tietysti määrättömästi juttuja hylkeenpyynnistä ja merenkävijöistä.

Agneta Anderssonin Jurmon kylä – lähimpänä merta -kirjasta voi lukea perinpohjaisesti saaren värikkäästä historiasta. (Spoileri: Kustaa Vaasa -juttu on mitä todennäköisimmin silkkaa legendaa.)

Mutta osaa Jurmo lumota ilman tarinoitakin, silkalla karulla kauneudellaan.

Kanervan ja katajikon peittämä Salpausselän eteläjatke näyttää saaristomeren laidalle pudotetulta palalta Lappia; tai miniatyyri-Islannilta; tai merelliseltä Mongolian etäispesäkkeeltä. Nykyään Jurmossa käydäänkin ennen kaikkea rauhoittumassa omintakeisten luontonäkymien huumaamina ja kiikaroimassa lintuja. Pienveneilijöitä pysähtelee myös tasaiseen tahtiin vierassatamassa. Ympärivuotisia asukkaita saarella on enää kourallinen.

Me majoituimme jälleen nykyjurmolaisista kenties tunnetuimmalta, eli Norgrannasin tilan pääjehu Klas Mattssonilta vuokraamaamme mökkiin. On pikku hiljaa alkanut muodostua jo perinne käydä Jurmossa pari kertaa vuodessa. Vihdoin olen oppinut kärkkymään mökkejä myös niin ajoissa, että juhannukseksikin ollaan sellainen onnistuttu saamaan. Noin vinkkinä: paras olla liikkeellä puoltatoista vuotta ennen, jos haluat juhlapyhiksi mökin Jurmosta. Ne ovat todella suosittuja.

Jurmon kylä.
Mitäs… jäikös Kustaalta jotain polttamatta? Juu ei kun tämä on 1935 Jurmoon istutettua mäntymetsää. Paikoin siistit istutusrivit näkyvät vielä.
Mökkimme Pigamurju.

Mattssonin mökit ovat kotoisia ja edullisia. Varustelultaan ne eivät ole mitään luksusta – vesi haetaan kaivosta, lämmitys hoituu puilla ja tarpeilla käydään ulkovessassa – mutta meidän tapauksessamme tämä vain lisää saarireissun rouheaa viehätystä. Myös Jurmo Inn tarjoaa majoitusta saarella, ja aina voi yöpyä teltassa (tai tulla veneellä ja nukkua siellä, jos sattuu moisen omistamaan).

Jurmossa jököttely noudattaa meillä jo uomiinsa asettunutta rytmiään. Kierretään saarta ja taivastellaan että on se vaan nätti. Sitten käydään rantasaunassa ja kehutaan että tää uusi kiuas on kyllä paljon parempi kuin se vanha. Tämän jälkeen istutaan iltaa ja ennen pitkää joku soittaa Lasse Mårtensonia Spotifysta. (En tunnusta mitään.) Vaihtelua ohjelmaan tuovat käynnit sataman kahvilassa (toimii myös kauppana, auki vain kesäisin), saaren kappelissa sekä Naturstuganissa, josta löytyy Jurmon historian pysyväisnäyttely.

Jurmon kappeli (se ei-keskiaikainen).
Kappelin votiivilaiva.
Hullu profeetta Elias muistuttaa äitiäni helvetin kiroista.
Kappelin viereiselle hautausmaalle on haudattu monen polven jurmolaisia.

Saarella vaellellessa vastaan pasteerailee alpakoita – ja jos riittävän kauaksi jaksaa lampsia, ylämaan lehmiä. Tänä vuonna jälkimmäisiä tuli sekä ihailtua laidunnushommissa (siis lehmät laidunsivat, en minä) että herkuteltua Jurmo Innin saaristolaispöydän lämpimänä ateriana juhannuspäivänä. Olimme maistavinamme tarkemmin määrittelemättömän merellisen aromin mureissa pihveissä. Elias kertoikin nähneensä elukoiden juovan janoonsa merivettä.

Jurmo Innin terassi oli täynnä väkeä, niin paikallisia kuin turistejakin. Mäntymetsikköön avautuva terassi toi paikkaan muumitalomaisen leppoisaa tunnelmaa.

Kävimme myös valloittamassa uudestaan Jurmon itäkärjen, eli Österrevetin. Valloitus on syytä uudistaa parin vuoden välein, sillä Jurmon muoto elää koko ajan hieman. Itäpäähän kävelemiseen kannattaa varata hyvät kengät, sillä pitkä pätkä pitää tarpoa pelkistä isojen perunoiden kokoisista kivistä koostunutta töyrästä pitkin.

Ylämaan lehmiä matkallamme kohti Österrevetiä. Tämän jälkeen ne kääntyivät kaikki katsomaan minua, enkä tohtinut lähemmäksi. Toissavuoden galleriasta löytyy lähikuviakin.
Österrevet…
… sekä sen valloittajat Eppu ja hullu profeetta Elias.

Ehkä erikoisin variaatio tavanomaisesta Jurmo-ohjelmasta oli – varsinkin näin juhannuksena – että juopottelu jäi väliin melkein kokonaan. Joillain reissuilla illan Lasse Mårtenson -tunnelmointi mökissä on äitynyt pitkälle aamuyöhön jatkuneeksi ”entäš tämä šitten, kuunteleš tätä”-nokitteluksi (juu ei, ei me nyt koko yötä Mårtsensonia olla kuunneltu, mutta siitä se yleensä alkaa), syvällisten puhumiseksi ja loputtomaksi saunomiseksi. Nyt joimme vain parit saunaoluet ja hieman viiniä oman saaristolaispöytämme kurkunkostukkeena. (Täytyypä muuten vähän kehaista ruokavastaava Eppua, että ei oma kalapöytämmekään ollut ollenkaan kohnompi.)

Ei silti tuntunut siltä, että jotain olisi puuttunut elämyksestä – paitsi tietysti Anna, joka vilustui Trans-Mongolian reissumme päätteeksi lopulta sen verran pahasti, että joutui jäämään kotiin toipumaan. Snif.

Mutta Jurmo tekee sen aina, oli vuodenaika tai säätila mikä tahansa: Ennen pitkää levollinen rauha leviää ruumiiseen ja mieleen. Nuorisolaisistakin alkaa ajatella vain hyviä puolia. Voimakasta yhteyttä planeettaan kokee oman elämänsä gretathunbergina.

Jossain määrin huvitti kyllä se, että Trans-Mongolian reissullakin huippuhetket olivat niitä, kun löysimme itsemme karusta luonnosta. Sitä matkaa toiselle puolelle Venäjää löytääkseen paikkoja, joista tulee mieleen Turun ulkosaaristo.

Kyllähän minä yritin ryypätä. Huolestutti sellainen mahdollisuus, että kaikki vaivalla ulkosaaristoon raijatut viinipullot pitäisi kuskata täysinä takaisin mantereelle sunnuntaina. Joten juhannuspäivän iltana rupesin kumoamaan viiniä yksikseni. Yllytin muita, mutta eivät nuo innostuneet. Luukutin musiikkia, ei se niitä kiinnostanut.

Lopulta nappasin viinipullon mukaani ja lähdin haahuilemaan kallioille yksikseni kuulokkeista Eppu Normaalia luukuttaen. Kyllä, taas. Aina tuntuu löytyvän joku tekosyy toivioretkeillä ja kuunnella Eppuja – Kiinassa koti-ikävä ja Suomessa… slaavikyykkysingulariteetti?

Kotvan päästä palasin kuitenkin mökille hakemaan kameran ja keskityin kuvaamiseen. Kuutamon valaisema juhannusyö Jurmossa näytti melkoisen runolliselta.

Johan sitä yötä siinä olikin jo minuuttikaupalla. Pannaas taas valot päälle.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti en pudonnut kalliolta pää edellä, en katkaissut nilkkojani kivikoissa, enkä sammunut rähmälleni keskelle munkkirinkilää.

Sunnuntaina siivosimme mökin, pakkasimme kamat ja palasimme Turkuun. Yhteysalus oli jo Utöstä tullessa tupaten täynnä. Tästä päättelimme juhannuksen paluuliikenteen olevan pahimmillaan ja arvelimme autoletkan Paraisten lossille hipovan mittaluokaltaan epiikkaa.

Lossijonossa kyhjöttelyn välttääksemme päätimme käydä pizzalla Nauvon vierassatamassa. Suunnitelma toimi: syödessä meni sen verran aikaa, että jono oli kutistunut siedettäväksi. (Lisäksi Najaden osoittautui oikein mainioksi pizzeriaksi.)

Eivorilla oli melua ja tungosta. Jos ei omista omaa venettä, Nauvon Pärnäisistä lähtevä yhteysalus on kuitenkin kätevin liikkumistapa Jurmoon – semminkin kun se on maksuton.
Lillmälön lossilla. Yhteysalukselle pääsee julkisillakin. Niin Turusta kuin Helsingistäkin on suora bussiyhteys.

Kun palasin Turkuun, kävi ilmi, että Anna oli toisaalta parantunut flunssastaan ja toisaalta viimein itsekin päässyt juhlimaan juhannusta. Annoin houkutella itseni baariin, mutta ei juopottelusta enää mitään tullut. Kirjattakoon aikakirjoihin, että kävin todistetusti baarissa yhdellä oluella, minkä jälkeen poistuin kotiin koisaamaan.

Semmoinen on juhannus, taikaa ja ihmeitä täynnä.

Laukkahevin lähteillä Mongoliassa

Hyppää reissun alkuun tästä.

Tässä pieni videotaltiointi siltä sattumalta näkemältämme mongolialaiselta kurkkulaulukeikalta, jonka ohimennen mainitsin toukokuussa. Biisi kertoo luonnollisesti Tšingis-kaanista.

Toivioretkellä toivioretkellä

Kotikatumme Pekingissä.

Viimeiset päivät Pekingissä hurahtivat ohi nopeasti. Olimme koko ajan kovasti uudelleen matkalla Kiellettyyn kaupunkiin tsekataksemme sen nyt oikeasti. Ensimmäinen yrityshän kompastui suunnittelemattomuuden aiheuttamiin suunnitteluvirheisiin. Vaan emme lopultakaan onnistuneet. Jäi nyt näkemättä.

Sen sijaan palloiltiin siellä täällä ja eksyttiinpä ryyppäämäänkin hostellissa yhyttämiemme suomalaisten kanssa.

Freian, Valtterin, Brettin ja Annan kanssa Beers89:ssä.

Freia ja Valtteri olivat Kiinassa opiskelemassa Peking-oopperaa. Samaan pöytään pöllähti myös ranskalainen sälli, joka esitteli voimakkaita mielipiteitä mahdollisimman voimakkain ranskalaiselkein, sekä amerikkalainen Brett, joka kuunteli aikansa puujalkavitsejämme todetakseen sitten: ”Finnish people are so cool.” Mitä tuohon nyt sanoisi, in Finland vii häv tis ting koold kännissä ja läpällä meininki?

Ördösumussa vilahti myös itsensä puolalaiseksi identifioinut ukrainalaisjätkä, jonka olin kuullut hostellin kahviossa usein kovaan ääneen pajattavan puhelimeensa bizniksiä ties millä kielillä. Kerran hätkähdin luultuani tyypin kailottaneen kännykkäänsä ”but what about drugs, how is the quality?”. Jatkokeskustelusta tajusin sentään kuulleeni väärin; sana taisikin olla trucks. Kenellekään ei tuntunut selvinneen, mitä hän oikein osti ja myi, ja tyypin omat puheet eivät varsinaisesti selventäneet tilannetta. Kauppaa kuitenkin käytiin ja viinaa juotiin muina aikoina. Tyyppi oli ollut jo pitkään Pekingissä ja jatkoi matkaansa Madridiin samoihin aikoihin kun me palasimme Suomeen.

Ranskalaiskaiffari. Beers89:ssä oli laaja laatuolutvalikoima. Põhjalaakin löytyi, mutta se oli hinnoissaan. Pullollinen maksoi 120 juania, eli yli 15 euroa.

Läheltä hostellia löytynyt leppoisa käsityöolutbaari Beers89 sulki ennen pitkää ovensa. Huojuskelimme hetken kadulla ja yksitellen hoipuimme peteihin. Paitsi tietysti minä, jonka piti vielä kokeilla pussikaljoittelua Kiinassa. ”Toivioretki toivioretkellä – täydellinen huipentuma!” selitin itselleni tätä kaikin muin mittarein täysin ääliömäistä toimintaa.

Sivukuja hostellimme lähellä.

Tämä kaivannee selitystä: Omin kolme vuosikymmentä sitten sanavarastooni termin toivioretki, jota sivaripalveluspaikan kohtalontoverini käytti merkityksessä ”ostetaan pussillinen keskikaljaa ja katsotaan mihin päädytään” (eli esimerkiksi palveluspaikan asuntolan katolle tissuttelemaan). Myöhemmin sovelsin metodia edesmenneen koirani avustuksella, joka sai kävelytysreissuilla usein määrätä, minne mentiin. Itse huolehdin olutkassin nestetasapainosta.

Toivioretkeni Pekingissä vei minut sivukujille ja jonkin isomman tien jalankulkusillalle katselemaan heräävää liikennettä. Kuuntelin samalla suomirokkia Spotifysta (joka yllättäen toimi Kiinassa). Jossain vaiheessa löysin itseni kuunteluttamasta Eppu Normaalia nuorelle kiinalaisjätkälle, joka oli tullut ihmettelemään kummallista hahmoa pikkumarketin portailla auringonnousun aikaan. Tuli samalla tutustutta kiinalaiseen listapoppiin, joka oli varsin slaavilaista sävyltään sekin.

Oli outoa nähdä Pekingiä sellaiseen aikaan vuorokaudesta, kun kadut eivät vielä tulvineet ihmisiä. Aiemmin olimme spekuloineet, mahtoiko sivukujien vaatimattomissa asunnoissa olla vessoja ollenkaan. Julkisia käymälöitä tuntui löytyvän joka kulman takaa. Itseäni yhdessä niistä huojentaessani pohdin nyt vielä olennaisempaa kysymystä, eli kutsutaanko smalltalkia kiinalaisessa kyykkyvessassa paskapuheeksi? Ja mistä siinä ylipäätään puhutaan, kun kykitään kakkimassa vierekkäin, ilman väliseiniä? ”Miten menee?” ”Paskaaks tässä.”

Tällaisten ylemmille ajatustasoille yltäneiden filosofisten pohdintojen lisäksi toivioretkeni oli melko kommellukseton. Kukaan ei myynyt minua Pohjois-Koreaan kaivosorjaksi, eikä sisäelimiäkään tuntuisi liiemmälti puuttuvan. Palasin hostellille ja sammuin petiin. Sen pituinen se.

Hostellimme viereisen ruokamestan yövuorolainen valmistaa taikinanyyttejä.

Ei loppureissumme nyt sentään silkaksi juopotteluksi äitynyt. Onnistuimme me esimerkiksi käymään Luogu-laakson hutong-kujilla shoppailemassa. Siellä tuli harrastettua high diningia vähän vahingossa. Nälän yltyessä oopperaopiskelijaseuralaisemme Valtteri kyllästyi ruokapaikan etsimiseen satunnaismetodilla ja paikansi kännykällään lähistöltä ravintolan, joka kehuista päätellen oli kokeilemisen arvoinen.

Astuimme tunnelmalliselle, klassiselle hutong-pihalle ja meidät ohjattiin pöytään. Menua odotellessamme meille tuotiin jo alkupaloja. Ja lisää alkupaloja. Ja lämpimiä ruokia. Siinä kohtaa alkoi vähän ihmetyttää. Kainosti tiedustelimme, milloinkohan sen ruokalistan mahtaisi saada. ”Eikö kukaan kertonut teille?” ihmetteli tarjoilija. ”Täällä on aina keittiön päättämä seitsemän ruokalajin ateria, hinta 160 juania (~ 20 €).”

Vahinkoherkuttelua Dali Courtyardissa.

Oli aika hankala lähteä enää perumaan mitään, kun oltiin jo lapattu kitoihimme hyvät satsit ruokaa. Mutta herkullistahan se oli, joten pakko Dali Courtyardia on vissiin suositella. Naureskelimme ravintolaan johtaneiden sattumusten summaa ja totesimme, ettemme varmaan olisi edes tulleet sinne, jos olisimme etukäteen tienneet hintatason ja paikan konseptin. Kaikki olivat silti yhtä mieltä, että kannatti poiketa. Eräänlainen toivioretki sekin.

Haahuiltiin siellä, haahuiltiin täällä, ja äkkiä olikin jo lähtöpäivä. Anna metsästi vielä vähän lisää paikallisia sarjakuvia (tarttuipa mukaan kissanpiirto-opaskirjakin). Kirjoiteltiin viime hetken kortteja ja sitten unohdettiin postittaa ne. Pakattiin ja lähdettiin.

Suunnattiin vähän turhankin aikaisin lentokentälle nimenomaan, jotta päästäisiin sinne halvalla metrolla. Kentällä oli luvassa tuntikaupalla nuokkumista.

Näin siis luulimme. Emme ottaneet huomioon kiinalaista jonotuskulttuuria, jolle kehitin tarkan teknisen lajityyppimääritelmän: läjä. Check-in-tiskille kaikki rynnivät samaan aikaan eri suunnista muodostaen läjän, sitten kiilailivat kärryineen ja laukkupinoineen toistensa ohi minkä pystyivät. Lennolle kirjautuminen sujui kaiken tämän seurauksena äärimmäisen hitaasti. ”70 vuotta kommunismia, eivätkä vieläkään osaa jonottaa!” manasin. Annaa häly ja kaaos ahdistivat huomattavasti – ei mitään parasta mahdollista taustamusiikkia ADHD-ihmiselle. Ihmettelimme, mitä kiilaamalla oikein voitti. Lento ei lähtisi sekuntiakaan aiemmin, vaikka pääsisikin ensimmäisenä tarkastusten läpi.

Lopulta olimme kuitenkin koneessa. Ukrainan lentoyhtiöstä oli kaikenlaisia perusteettomia ennakkoluuloja mm. allekirjoittaneella, mutta kone oli moderni, hyvässä kunnossa ja palvelu moitteetonta. Lopullisesti pulju voitti sydämeni turvallisuusohjevideolla, joka vilisi suprematismilainauksia. Ja kas! Loppukrediiteissä kerrottiinkin, että suprematismin isä Kazimir Malevitš (jonka näyttelyn missasimme Moskovassa) oli syntyjään ukrainalainen. Oppia ikä kaikki. Se oli ehkä tyylikkäin infotainment-animaatio, jonka olen konsanaan nähnyt.

Lukuunottamatta Annan selkänojaa potkinutta, tasaisin väliajoin huutanutta kersaa, lennolla ei tapahtunut mitään. Kiovassa vaihdettiin konetta (siellä ihmiset jonottivat kiltisti jonoissa ja kaikki sujui sulavasti). Sitten tapahtui lisää ei-mitään. Sitten oltiin Helsingissä. Bussissa Turkuun hämmästelimme, miten rauhallista Suomessa onkaan. Ja vihreää! Ja lämmintä! Mitä sille Mordorille oli tapahtunut, josta lähdimme reissuun huhtikuun lopussa?

Ja Anna oli vilustunut. Taas. Vilustumiset olivatkin leppoisan reissumme ainoat isommat vastoinkäymiset.

Mitä mittä. Siin se sit oli. Terveissi Siperiast!

Kiinan muurin valloittaminen – teoria ja käytäntö

Olimme juuri taivastelleet, että kylläpäs hostellin Kiinan muuri -kiertoajeluilla onkin hintaa, kun Annan tutun Pekingin-tuttu Michael tarjoutui itse heittämään meidät sinne. Mitä siin si mittä, hypättiin kyytiin ja posoteltiin mestoille.

Anna oli kursorisesti tutkinut eri vaihtoehtoja nähdä muuri. ”Aidompaa” olisi ollut mennä vähemmän turisteille puleerattuun paikkaan, jossa olisi joutunut kävelemään kunnon rupeaman vuorenrinnettä. Michael kuitenkin kuskasi meidät nimenomaan turismioptimoidulle muurinpätkälle, joka paikoin tuntui enemmänkin teemapuistolta kuin historialliselta monumentilta.

Raivoisa krääsänmyynti alkoi heti astuttuamme lipunmyyntipisteeltä rinnekuljetukselle johtavalle kauppakujalle. Paikalliseen tyyliin kuuluu, että joka länkkärille huudetaan hello! hello! kunnes tämä kääntää päänsä, sitten tuputetaan t-paitaa, lippistä, omalla nimellä varustettua kaiverrusmaisemaa, välkkyvalomuovikruunua, varrasta, ylihintaista vettä… Aika pian aloin saada sadistista nautintoa hellottelijoiden huomiotta jättämisestä.

Ylös mentiin hiihtohissillä. Oli ehkä ihan hyvä, että Michaelin valitseman kulkumetodin tarkka luonne selvisi meille vasta viime hetkellä. On tuota korkean paikan kammoa kummallekin siunaantunut. Muuten olisi kenties kaikesta huolimatta kävelty ylös, vaikka onhan tuota hyvinvointikumpuakin siunaantunut keskivartaloa kaunistamaan.

Ei siinä mitään, hienoja maisemia näkyi hissistä. Havaitsin, että jos katselin niitä koko ajan kameran läpi, huimasi vähemmän. Eläköön voyerismin vieraannuttava vaikutus!

Onnistuttiin tulemaan sellaiseen aikaan, ettei muuri ollut täysin turistitulvan tukkima. (Michael näytti kännykästään kuvia, joissa turisteja hyökyi muurilla valloittaja-armeijallisen verran.) Oli mukavasti tilaa ja rauhaa tallustella vartiotornilta toiselle.

Tai olisiko ”kivuta” osuvampi verbi toiminnalle. Vartiotorneille könyäminen muistutti paikoin urheilusuoritusta. Jyrkissä portaissa kannatti myös katsella jalkoihinsa – varsinkin alas kavutessa, ettei tullut jatkaneeksi thriatloaniaan kymmenen metrin rinnekuperkeikoilla. (Vastaan tulikin joku naama verillä.)

Anna otti tavoitteekseen kavuta yhdelle kauemmista torneista, itse tyydyin näpsimään kuvia hivenen helppokulkuisemmalla muurin osuudella. Sovimme tapaamamme myöhemmin lepopaikalla. Sinne laskeutuessani muurilla meidät rauhaan jättäneet oheistuotekauppiaat hyökkäsivät heti kimppuun. ”Cold beer!” joku hihkaisi. Hikimeloneita otsalta pyyhkäisten vastasin heti ”Excellent!” ja tyyppi jo aukaisi huurteisen pullon, kun vielä jatkoin lausetta utelemalla, paljonkohan olut mahtaa maksaa.

Piti toistaa kysymys pariin kertaan, ennen kuin mies vaivautui paljastamaan pullollisen olutta maksavan 85 juania (sen hetkisellä kurssilla noin 12 euroa). Kieltäydyin ensin kohteliaasti, sitten vähemmän kohteliaasti ja lopulta lähdin marssimaan pois. Kauppias yritti epätoivoissaan kaupata vettä, lippiksiä, mitä tahansa. Muut myyntimiehet yhtyivät kuoroon. Onnistuin kuitenkin pakenemaan muurin vallanneelta kapitalismin hyökkäysarmeijalta.

Annan niskaan oli puolestaan hyökännyt sade, mutta hän oli sankarillisesti saavuttanut kohteensa. Kehui maisemia. Jupisin kateuden vihertämällä äänellä partaani, että ihan kivoja ne täälläkin oli.

Juotiin vettä, rapsuteltiin lepopisteelle ilmaantuneet koirat ja sitten liu’uttiin takaisin alas. Teemapuistolliseen kokonaisuuteen tosiaan kuului ränniä pitkin alas lasketteleminen pienillä kärryillä istuen. Oli aika vänkää, se. Alhaalla olo oli kuin Linnanmäellä vemputtimesta poistuessa: heti uudestaan! (Tai näin olen kuullut sanottavan – itsehän keskityin lapsena Linnanmäellä lähinnä videopelien tahkomiseen. (Defender, katson sinua.))

Muurin jälkeen Michael vei meidät syömään. Saatiin parhaan a-luokan kiinalaista pöperöä, jota poimittiin pyöritettävästä maistelupöydästä. Kaikki maistui mahtavalta, mutta erityisen herkullisen muisto jäi mieleen tuhatvuotisista munista (tai jonkinlaisista kevytversioista niistä – ehkä nämä vähemmät tummat herkut olivat vain satavuotisia?). Niitä sietää kokeilla, mutta varo väärennöksiä!

Onneksi Anna oli perillä etiketistä ja oli neuvonut, että lopettaessa lautaselle kuuluu hiukan jättää. Muuten isäntä tuntee velvollisuudekseen tarjota aina vain lisää ruokaa. Neuvoa noudattaenkin habituksemme lähestyi täydellistä pallomuotoa aterian lopussa.

Juomaetikettiin en niin kiinnittänyt huomiota, ja tulin yllyttäneeksi Michaelia juomaan kenties enemmän kuin hän oli aikonut. Hän ilmeisesti koki isännän velvollisuudekseen kumota olutta samaan tahtiin kuin vieraansa. Hups, sorppa. Naksutteli vain jo ravintolaan tullessa kitalakea se muurilla juomatta jäänyt kylmä olut. Seuraavakin meni aika nopsaan perään ja… no, tiedättehän. Glug!

Nuorisolaisetkin ovat vallanneet Kiinan muurin tarroineen.

Onneksi Michaelin vaimo oli pidättäytynyt juomakilvoittelusta ja istui kuskipenkille palatessamme hostellille. Osuimme keskelle iltaruuhkaa, jossa uusia kerrostaloja pällistellessä oli aikaa jutustella muun muassa Pekingin asuntojen hinnoista. Hintataso on karannut samaan tyyliin lapasesta kuin Helsingissäkin, mutta lisäksi Pekingistä ei edes voi ostaa asuntoa, ellei ole asunut siellä jo (muistaakseni) viisi vuotta.

Annan paidassa lukee ”Mongolia” mongoliaksi. Tähän vielä yksi läppä muurin valloituksesta.

Peteihin vetäytyessämme olimme täysin marinoidut kiinalaisilla elämyksillä sisäisesti ja ulkoisesti, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Taivaallisen rauhallista haahuilua

”Mennääs näin aamutuimaan, ennen helletunteja vilkaisemaan toi Tiananmen tosta”, oli suunnitelma. ”Kun se nyt on ihan vieressäkin. Helteen aikoihin voisi käväistä syömässä. Mietitään sen jälkeen, mitä muuta tsekataan tänään.”

Sääntö numero yksi: Kaikki nähtävyydet Kiinassa ovat aina Valtavan Kokoisia™. Tiananmenin aukio yksinään ryösti tunnin-pari itselleen, vaikka lähinnä kävelimme sinne ihmettelemään, mitä helkkaria me oikein teimme siellä, ja lähdimme pois.

Aukiolle ei käppäillä noin vain, vaan turvatarkastuksen läpi. Passi pitää olla mukana – onneksi kummallakin sattumalta oli.

Totalitarismi ei kuitenkaan tuntunut niskassa, vain helle. Läpivalaisijat tutkivat kyllä passiani muita tarkemmin, mutta lähinnä naureskellakseen asteittain sarjamurhaajamaisemmiksi muuttuville Venäjän viisumikuvilleni parilta viime vuodelta. (Jo nyt oli! Nuoriso. Käytöstavat. Jupinaa, mutinaa.)

Siellä sitten pällisteltiin, jättimäisellä torilla. Tuossa on tuo Maon kuva, tuossa ottaa turisti selfietä. En voinut olla kummastelematta, tiesivätkö Maoa kuviinsa sommitelleet nuoremmat kiinalaiset turistit edes, miksi tori on nykyään niin tarkasti vartioitu. Taannoisen Guardianissa julkaistun mielipidekirjoituksen mukaan historian uudelleenkirjoittaminen on ollut Kiinassa pelottavan tehokasta.

Joitain asioita taas nimenomaan ei ollut tulkittu uudelleen. Mao tosiaan oli edelleen kunniapaikallaan Tiananmenin portilla, ja torin keskivaiheilta löytyi pari tutun oloista patsasta. Niissä lippujen liehuessa kansa porhalsi kohti vallankumousta.

Patsaat tuntuivat tutulta, koska olin nähnyt lähes samanlaiset kolmekymmentä vuotta aiemmin – Pjongjangissa. Ainakin kolme kertaa isommissa pohjoiskorealaisissa vastineissa väki ei tyytynyt tuomaan vain aseita taisteluun, vaan mukaan oli tempaistu myös sylilapset, kotieläimet, polkupyörät ja muistaakseni joku kantoi telkkariakin. (Ehkä hän halusi heittää sen rokkityyliin hotellin ikkunasta, kun köyhälistö viimeinkin pääsisi makean elämän makuun?)

Mutta kun meillä ei ollut välitöntä tarvetta aloittaa uutta vallankumousta, jatkoimme matkaa Tiananmenin portin sivuitse kohti Kiellettyä kaupunkia.

”Vilkaistaas tuota Zhongshanin puistoa vähän tuosta ensin, kun nyt täällä päin ollaan”, oli seuraava toimintasuunnitelma. Emme siis oppineet vielä yhdestä virhearviosta. Joitain tunteja myöhemmin totesimme ihailleemme valtaisan puistoalueen piskuista lounaiskulmaa niin intensiivisesti, etteivät turrat jalat kantaneet enää Kiellettyyn kaupunkiin asti.

Mutta ne ikivanhat puut! Ne sievät lammet! Ne söpöt lumpeet! Ne kiinalaiset postikorttimaisemat! Harmittelimme, ettemme olleet tajunneet ottaa eväitä mukaan. Moni paikallinen kyllä oli.

Puisto vaikutti myös täydelliseltä paikalta pikku päiväunille. Semmoisten ottaminen oli vain tiukasti kielletty – joskaan ei ilmeisesti henkilökunnalta, jota löytyi torkkumassa penkeiltä ja paviljonkien terasseilta.

Puistonvartija työssään.
Itsekin olen taipuvainen pitämään luistelua vedessä huonona ideana.

Jalkoihin sattui, maha kurisi. Yritimme ottaa puiston kupeesta taksin takaisin keskustaan, mutta kun kuski pyysi moninkertaista hintaa, päätimme kävellä takaisin. (Ja se oli virallinen taksi, vieläpä, ei pimeä. Pekingit viralliset taksit tunnistaa varmimmin rekisterinumeron alkukirjaimesta, jonka pitää olla B.)

Laahustimme takaisin halki kaupungin juuri päivän kuumimpien tuntien aikaan. Epäonnistuimme siis täydellisesti alkuperäisessä suunnitelmassamme välttää helletunnit.

Sellaista se haahuilu välillä on.

Pingyao – Peking

Anna ja Toivioretken trendsetter-matkatyyli.

Emme me sinne Pingyaon muureille asti sitten päässeet ennen lähtöä Pekingiin. Mutta Anna suoritti yhden turismipisteen käymällä jalkahoitolassa. Ne unohdinkin mainita Pingyaon kadunvarsiputiikkilistallani. Näyttivät suosituilta – ja Annan huokailevista ylistyksistä päätellen ihan aiheesta. Olivat kuorineet kovettumat, pieteetillä hioneet ja leikanneet kynnet ja mitä kaikkea. Hieronnankin olisi saanut, jos olisi halunnut. Kaikki tämä noin viidellä eurolla.

Viime tinkaan ostetut liput nakkasivat meidät eri hytteihin Pekingin junassa. Suoriuduin yksikseni miten kuten sosialiseeraamisesta hyttikumppanieni kanssa, jotka vaikuttivat isältä ja tyttäreltä. Ainakin setä istuksi suojelevaisen oloisena nuoren naisen alapedillä ja vilkuili minun suuntaani siihen sävyyn, että turha yrittää mitään länsimaista liberointia sieltä viereiseltä alapediltä, hei.

Tai sitten vähän ylitulkitsin tilannetta. Todennäköisemmin oikein tulkitsin suullisesti käydyn kommunikaatiomme. Mimmiä kiinnosti, miten oikein olimme junalippumme ostaneet. Trip.comistahan me. Anna kertoi, että se on helpointa ulkkarille. Muuten edessä olisi ollut asiointi kiinaksi asemalla. Nytkin piti kyllä lunastaa liput asemalta, mutta siitä selvisi valmiiksi muistikirjaan kirjoitetulla lauseella.

Ohjeistus junan vessan ovessa. Ok, kännykkä pussiin ja kakka pönttöön. Ei toisin päin.

Kun asetuin makuuasentoon punkalle, setäkin kiipesi omalle pedilleen. Junamatka oli varmaan tasaisin koko reissulla ja hytin vuode mukavin, mutta uneni oli silti säläistä torkkumista. Saavuttuamme Pekingiin viideltä aamulla, napattuamme taksin (matkalla asemarakennukselta torin yli taksitolpalle vastaan tuli laumoittain pimeitä kuskeja tarjoamaan kyytiä, mutta Annan kiinanopettajan neuvosta kieltäydyimme kaikista tarjouksista) ja saavuttuamme hostellille rojahdin petiin. Viimein sain kunnolla unen päästä kiinni.

Herätessämme oli jo helleaika, eikä ulkona sietänyt olla. Koko päivä on mennyt torkkuillessa.

Pekingin asemalla.

Kello lähestyy jo seitsemää illalla. Ehkä sitä pikku hiljaa uskaltaa vaeltelemaan Pekingin kaduille.

Turistiryssinä turistirysässä

Hienoista uupumusta havaittavissa. Ollaan jo kolme päivää haahuiltu Pingyaossa, eikä vieläkään tsekattu yhtään varsinaista nähtävyyttä. Palloillaan vain vanhankaupungin turistihelvettiä edestakaisin, kunnes yleensä jumitutaan kahvilaan pakoon kuumimpia helletunteja. Sitten käydään syömässä, ja äkkiä onkin taas ilta.

Tiedä sitten, painaako matkaväsymys, uuvuttaako helle vai rasittaako päälle hyökkäävä turismihullunmylly. Ehkä kaikki kolme. Toisaalta Anna on saanut paljon piirrettyä kahvilassa istuksiessamme. Itse puolestani onnistuin kirimään erään hillityn seksikkään matkablogin takaisin ajan tasalle.

Päin vastoin kuin Datongin neutronipommitettu aikavääristymä, Pingyaon vanhakaupunki on oikeasti vanha: ympärysmuurilla on ikää 2700 vuotta. Se rakennettiin alun perin torjumaan tataareja. Siellä täällä vastaan tulee historiallinen rakennus -kyltillä erikseen merkittyjä taloja. Söpöjä ovat kaikki, vanhat ja ikivanhat. Iltaisin kaupunki muuttuu kuin maalaukseksi lyhtyjen valaistessa seinustoja ja katukiviä.

Kyllä muitakin uuvutti kuin meitä.

Mutta kun niiden kivojen talojen välissä on se turistirysä. Hektinen kuhina käy kaduilla aamutuimasta iltamyöhäiseen. Samat turistiansat seuraavat toisiaan: vartaita, mausteliike, ravintola, krääsäkauppias, paitoja, kesämekkoja, sekatavarakauppa, katutaiteilija, vartaita, mausteliike, ravintola… Kaikki krääsäkauppiaat myyvät samoja röpöttimiä. Vartaat ovat samoja. Vaatteiden kuosit samoja. Soijatynnyrit mausteliikkeissä samoja. Vähän kuin kävelisi 90-luvun videopelissä, jossa tekstuureihin liikeni niin niukasti muistia, että piti toistella paria yksityiskohtaa. Tai vähän kuin katumyyjiä olisi saanut halvalla ison määrän jostain… Kiinasta.

On seassa toki laatuliikkeitäkin. Anna törmäsi tietysti taidetarvikekauppaan, josta osti paksun kiinalaisen pensselin sekä uudelleenkäytettävän, apuviivoitetun paperin kalligrafien harjoitteluun. Kenkäkaupan käsin punotut tossut näyttävät mukavilta, mutta harkitsen vielä. Kaikki on Pingyaon vanhassakaupungissa kovin kallista.

Pohdintaa.
Tingintää.

Kadut suorastaan velloivat ja tyrskyivät turisteja alkupäivinä, onnistuimme näet saapumaan juuri Lohikäärmevenejuhlan aikaan. Lähes kaikki turistit olivat Kiinasta. Erotuimme väkijoukosta selvästi.

Varsinkin Anna herättää jatkuvasti huomiota; häntä kysellään alvariinsa samaan selfieen sinisine hiuksineen. Mutta kyllä minultakin udeltiin, että olenko se tyyppi siitä The Collector -sarjasta. (Öh, mistä?) Aikuiset kuvaavat kännykällä kummajaisia Länsi-Venäjältä, lapset toljottavat suu auki jättiläisiä, pienemmät piiloutuvat äitiensä helmojen suojiin itku kurkussa.

Jos ei halua maksaa itseään kipeäksi, kannattaa välttää paikkoja, joista kaikuu elävää musaa. Olut oli täällä Helsinki-hinnoissa. Esiintyjätkin vaikuttivat aika leipääntyneiltä.
Qingeda Innissä sen sijaan olut oli edullista (Apple, Google, Bing). Ruokakaan ei kohnompaa. Illalla piha oli varsin tunnelmaisa.
Paikallista kevyttä kesäolutta. Slurp! Hinta Qingeda Innissä 10 juania pullo (n. 1,30 €).
Vapauksia ottanut englanninnos ei täysin välittäne aterian nimen viittaavan nuudelien ”kissankorvamaiseen” muotoon.
”Minä teille paistetut kissat näytän…”
”… heti näiden rapsujen jälkeen.” Taustalla Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärmefilmifestarialueen portti.

Kun turismin paine käy sietämättömäksi, sitä pääsee pakoon helposti – sen kun kääntyy sivukadulle. Äkkiä maisema on ihan toisenlainen: ränsistyneitä pihoja, emäntiä tyhjentämässä vateja viemäreihin, äijiä lätkimässä korttia, lapsia leikkimässä autiotonteilla. Elämänmeno on kuin keskiajalta, ja kaupunki tuntuu ihan toisella tavalla vanhalta. Matkailutoiminta Pingyaon vanhassakaupungissa on vahvasti keskittynyt vain parin pääkadun varrelle.

Sivukaduillakaan ei tosin ole suojassa kaikkialla kaahaavilta kiertoajelukärryiltä. Muurien sisäpuolella autoilu on kielletty, mutta silti siellä on älytön liikenne. Sähköskootterit ja kiertoajelukärryt tööttäilevät vihaisesti selkäsi takana taatusti aina sillä hetkellä, kun koetat rajata taidekuvaasi. Myös autoja vilisee seassa silloin tällöin, kielloista viis.

Kiertoajeluruuhka Pingyaon vanhankaupungin sivukujalla.
Kadunlakaisija työssään. Taustalla tytöt harjoittelevat tanssiliikkeitä.

Kaikesta turismista huolimatta kadut ovat siistejä. Roskia huolettomasti ympäriinsä viskovien kiinalaisturistien perässä kulkee kaadereittain melankolisia kadunlakaisijoita, jotka siivoavat jätteet pois miltei reaaliajassa.

Ollessamme Qingeda Innin pihalla iltaa istumassa Anna kyseli kovasti tuhkakuppia, muttei tullut ymmärretyksi. Hämmentynyt tarjoilija toi pöydän viereen roskakorin. Sitten huomasimme muiden asiakkaiden vain nakkaavan tumpit maahan. (Usein palavina.)

Vanhankaupungin muurien ulkopuolelta löytyi varsin eloisa kuja sieltäkin.
Unfried cat.

Lähtöpäivä valuu ohi hiljakseen, vakijumitus vakikahvilassa on taas meneillään (mesta löytyy joistain kartoista nimellä Jiu’ai Cafe, mutta ulkona kyltissä lukee kylläkin Joe’l Specially Coffee). Yritämme selvittää, pääseekö Pingyaon muureille vielä ennen Pekingin junaan hyppäämistä pällistelemään näkymiä ostamatta kolmen päivän kombolippua.

Jos ei, keskitytään jumitukseen. Turismi kun on taitolaji, jossa pitää osata myös laiskotella… tuota, laiskottelun lisäksi.

Jahas, lisää kahvia.

Datong – Pingyao

Ennen lähtöä Datongista kävimme vielä toisenkin kerran lounaalla Wutai Yunissa (Apple Maps -sijainti), josta sai kupunsa täyteen maistuvaa kasvisruokaa kymmenellä juanilla (alle puolitoista euroa). Vapaaehtoisvoimin pyörivä ruokapaikka tarjoaa lounasta joka päivä puoli kahdestatoista puoli kahteen. Kun henkilökuntakin oli ylitsepursuavan ystävällistä – edellisenä päivänä saatiin ruokailla työntekijöiden kanssa, kun oltiin myöhässä lounasajasta – paikkaa ei voi liikaa suositella.

Junamatka Pingyaoon oli reissun tylsin tähän mennessä. Ei ollut matkakumppaneita kuin vasta ihan lopussa. Olimme varanneet makuuhytin, vaikka perille oltiin tulossa jo keskiyöllä. Osoittautui hyväksi valinnaksi, sai sentään torkuttua. Tosin kiskojen kolkkeen lisäksi hytin ilmastointikin metelöi niin kovaa, että unet jäivät melko ohuiksi.

Hytti oli kyllä siisti (paitsi katonrajan tavaratila oli ilmeisesti puhdistettu viimeksi kulttuurivallankumouksessa, sen verran tukeva pölykerros sieltä tarttui laukkuihin), ja pedit matkan pehmeimmästä päästä. Lakanatkin olivat valmiiksi laitettuina. Jopa sellainen luksusesine kuin roskakori löytyi. (Niin ja siis, siellä tosiaan oli ilmastointi, vaikkakaan säätönappi ei tuntunut tehoon vaikuttavan.)

Kiinalaisten junien käytäviä ravaa muuten vähän väliä edestakaisin kaikensorttista kärrymyyjää kauppaamassa milloin mitäkin. Ihmettelimme, onko junamyynti täysin vapautettua, vai mistä on oikein kyse. Venäjällä tarjoilu- ja oheistuotemyynti oli tiukasti keskitetty vaunuemäntien hoidettavaksi.

Yhtä asemaa ennen Pingyaota hyttiimme tuli viimein muitakin matkalaisia. He vetäytyivät saman tien yöpuulle. Anna ja minä yritimme kökötellä hiljaa yläpedeillä odotellen kärsimättöminä, ollaanko jo perillä, ollaanko jo perillä, ollaanko jo perillä…

Lopulta hermot pettivät. Pakattiin laukut ja mentiin vaunun ovivälikköön odottelemaan asemalle saapumista – ainakin parikymmentä minuuttia etuajassa ja väärään välikköön, tietysti. Mutta päästivät meidät viereisen vaunun ovesta ulos, kun tultiin Pingyaoon, niin ei tarvinnut raahata rojuja toiseen päähän vaunua.

Hostelli sijaitsi kävelymatkan päässä asemasta, siihen aikaan yöstä jo täysin pimeässä Pingyaon vanhassakaupungissa. Harhailimme katua edestakaisin löytämättä perille, kunnes majapaikasta tuli joku meitä taskulampun kanssa huhuilemaan.

Oltiin luultu hostellin sisäänkäyntiä autotalliksi, mutta siitä aukesikin oikein viihtyisä sisäpiha. (Tämä selvisi aamulla.)

Meille myytiin puoliväkisin vähän parempi huone kuin mitä oltiin varattu, mutta siinä väsymystilassa ei jaksettu ruveta väittelemään asiasta. Sitä paitsi hintaero oli noin kaksi euroa, joten väliäkö tuolla. Saatiinpa oma vessa, jihuu.

Petiin kaatumisen jälkeen koitti suloinen pimeys.

Haahuilua neutronipommin jälkilämmössä

Edellisen päivän voimallisen turistisuorittamisen jälkeen heittäydyimme haahuilun vuon vietäviksi.

Otimme etapiksi Datongin muurein rajatun vanhan kaupungin, joka osoittautui melkoisen erikoiseksi rakennushistorian taistelutantereeksi. Ympärysmuuri oli rakennettu uudestaan – eli oli siis uusi, joskin vanhan näköinen. Muurien sisäpuolella vedettiin kiukulla sileäksi ränsistynyttä rakennuskantaa uusvanhojen uudisrakennusten tieltä. Eikun vanhuusien vanhisrakenn– äh, mitä sinne nyt olikaan tulossa.

Tältä näytti muurien ulkopuolella.
Tältä näytti sisäpuolella.

Monin paikoin tuho oli vielä meneillään. Näkyi tiilimurskan peittämiä tontteja, puolityhjiä taloja, rikkinäisiä ikkunoita, suljettuja kaihtimia, repsottavia markiiseja, lappuja luukuilla. Autioituvilla kaduilla istuksi surumielisiä hahmoja, kuin odottamassa jotain. Yksi otti torkkuja hylätyllä sohvalla, kulmakaupan luona pasteeraili setiä, tädit rupattelivat omalla cornerillaan.

Pähkäilimme, olivatko nämä ihmiset niitä, joilla ei ollut varaa muuttaa pois. Mietimme myös, minkälaisia hipsterilukaaleja tänne oli rakenteilla. Vai meinattiinko koko alueesta tehdä jonkinlainen vanhan Datongin elämyspuisto turisteille?

Oli miten oli, omasta itsekkäästä turistinäkökulmastani maisemat olivat erittäin linssiystävällisiä. Angstia huokuvia kuvia sommitellessani totesin kulkeneeni täyden ympyrän matkavalokuvaajana.

Kaikki alkoi muinaisella Teneriffan-reissulla yli vuosikymmen sitten. Näpsin upouuden kännykkäni kamerasta innostuneena kummallisia kuvia, joita matkakumppanini äityi kommentoimaan: ”Mitä lomakuvia noi on olevinaan? Ei yhtään ihmistä missään. Mestat on kuin neutronipommin jäljiltä.” (Terveisiä vaan Arille, hei!)

Vuosikausia olen sitten näpsinyt reissuillani valokuvia tällä teemalla. Kyllä paikan kuin paikan saa näyttämään melko postapokalyptiselta, kun vähän miettii kuvan rajausta.

Mutta nyt kuvasin maisemia, jotka näyttivät oikeasti siltä kuin lähistölle olisi hiljan pudotettu neutronipommi. Tähän joku kiinalainen sananlasku, joka summaa tilanteen hirtehisyyden. Otetaan vaikka tuo ykkönen tuolta: 鸟儿唱歌不是因为它们有了答案,而是因为它们有歌要唱。(”Lintu ei laula, koska sillä on vastaus. Se laulaa, koska sillä on laulu.”)

Yritimme etsiä jotain kuppilaa muurien sisältä, mutta Apple Mapsin vinkkaamat paikat oli jo jyrätty. Lähdimme paarustamaan takaisin nykykeskustaan, kohti kännykkäkartan vinkkaamaa teehuonetta. Sinne päästyämme totesimme putiikin kirjaimellisesti teehuoneeksi: se oli huone, josta sai ostaa teetä – siis pussukoissa mukaan, ei paikalla nautittavaksi.

Alkoi jo vähän turhauttaa tarpominen. Jalkoja särki, kuumakin oli. Onneksi heti kulman takaa sivukadulta kännykkä väitti löytyvän pubin. Vielä kerran heittäydyimme puhelimen kartan johdateltaviksi.

Kiinalaista šakkia.
Sivukatu.

Käännyimme kadulle, jolla kävellessä tuli outo olo, että olimme astuneet Blade Runnerin kuvauksiin. Samanlainen levoton kuhina vyöryi vastaan kuin elokuvan katunäkymissä. Samanlainen äänimaisemakin velloi ympärillä – kaikensorttisista kaiuttimista mekaanisesti toistuvia kiinankielisiä lauseita myöten.

Tosin välillä olin kuulevinani seassa Turun murretta oikeaoppisella intonaatiolla. Ensin olin ihan varma jonkun kiekaisseen eiks o hianoo! ja vähän myöhemmin luulin jonkun kyselevän kui sää ny noi? hiukan lespaten. Mutta kyllä ne kiinaa aina puhuivat, kun tulin lähemmäs. Kummottos ny semmottos kiussava, hä?

Oli jonkin juhlapäivän aatto, ja pioneerihuiveihin sonnustautuneita penskoja tuli vastaan tavan takaa.
Sivukadun sivukadulla alkoi olla jo vähän turhankin rouhea meno.

Tällä kertaa kartan osoittamasta paikasta löytyi… öh, kartan osoittama paikka. Tai parikin pubia. Valitsimme auki olevamman näköisen, joka mainosti olevansa ”Australian Brewery Brewery”.

Istuimme illan tummuessa terassilla ja olimme jonkin sortin nähtävyys ihmisvilinässä. Anna selaili kirjakaupasta mukaan tarttunutta lastenkirjaa, jossa kissasadun kirjoitusmerkkejä oli kirjoitettu auki länkkäriaakkosin. Pari setää pysähtyi seuraamaan Annan lausuntayrityksiä. Ihastelivat ja opastivat toonien kanssa.

Olut oli hyvää ja halpaa (kannullinen maksoi alle kaksi euroa), ja paahdettujen auringonkukansiementen availu tarjosi meditatiivista iltapuhdetta.

Toivottavasti Datongin pormestari ei päätä jyrätä tätäkin kohtaa kaupungista uudisrakennusten tieltä. Olihan siellä kaikenlaisia hajuja ja vähän rähjäinen meno, mutta oli myös aika mukavaa.

Datong ja kulttuurishokki

Roikkuva luostari.

Turismi on eri maissa erilaista. Yhden päivän perusteella on vaikea sanoa Kiinasta vielä mitään. Mongoliassa oppaamme kertoivat, että kiinalaiset turistit eivät matkusta yksin, vaan ryhmissä oman oppaan ja bussikuljetuksen kera. He haluavat tasaista laatua ja tiettyjä mukavuuksia. Kielimuuri on varmasti yksi tärkeä syy matkustaa omassa ryhmässä.

Olimme alustavasti suunnitelleet ensimmäisestä päivästä laiskottelua ja haahuilua, mutta saimme sovittua jaetun taksikyydin sichuanilaisen opiskelijan kanssa yhteen nähtävyyteen joka oli omalla bucket listilläni, joten laiskottelun piti nyt jäädä myöhemmäksi.

Linlan.

Roikkuva luostari (悬空寺, Xuánkōngsì), oli hieno sekä maisemiltaan, paikkana että kokemuksena. Pelkäsin kiipeämisen olevan paha nakki, mutta itse luostarin muutamaa jyrkkää ja kapeaa portaikkoa lukuunottamatta se oli erittäin helppoa. Kapea vuorenseinämän ja rakennuksen seinän välinen liukkaaksi kulunut kivilattiakäytävä oli jännittävin kohta, jos nyt alas katsomista ei lasketa. Luostari on rakennettu vuonna 491 ylhäältä alaspäin. Pylväät ovat uudenaikainen lisäys. Kenties pylväät ovat vain heikkohermoisille turistelle, kenties ne tuovat lisää tukea. Veikkaan ensimmäistä.

Its koen jokinlaista erikoista hartautta vanhoissa ja muille pyhissä paikoissa. Katselen vaikuttuneina tosin myös vuoriakin, ooh aah, vanha hieno, ooh. Paikalliset turistit eivät ehkä kokeneet samaa – välillä kälätys ja huutelu oli äänekästä. Käydessämme luostarissa liikkeellä oli hyvin vähän turisteja, ja sain nauttia näkymistä uuden ystäväni Linlanin kanssa varsin rauhassa.

Roikkuvan luostarin pikkukaupan yläpuoliset puut. Kovasti tulee mieleen paha silmä turkkilaisella kulttuurialueella.
Se oli kai X-filesissa kun pahiksille tuli tuollaiset mustat öljysilmät.
Temppelihuoneiden koristelut olivat monimutkaisia ja komeita.
Pieteetillä on jaksettu kuviot laittaa laskosten mukaan.
Alas oli pitkä matka. Siellä se J etsii angstia korkeuksista.
Alla taivaan tai jotain. Siellä takana näkyy taas tuo luostari.

Minulle kokemus oli huikea, sekä ylhäältä että alhaalta. Jotenkin vuorenseinämän keskellä sijaitseva luostari temppeleineen hivelee jotain mielikuvituksessani. Se inspiroi miettimään vuoristoisia kultteja kuvallisina ajatuksina.

Japi kuvaili luostaria alhaalta paremman kameran kera. Tapasimme kiipeilyn jälkeen jäätelollä parkkipaikan vieressä ja suuntasimme siitä kohti seuraavaa kohdettamme.

1056 rakennettu puinen pagoda (应县木塔, Yīngxiàn Mùtǎ) oli vaikuttava näky. Valokuvaus itse pagodan sisällä oli kielletty. Korkea buddhapatsas oli hieno mutta huomattavan pölyinen. Buddha istui kukan päällä ja terälehtiä kannatteli joukko hyvin erilaisia hahmoja. Patsaan vaatteiden laskokset ja kuviot olivat realistisia monin tavoin. Seinien (luullakseni laastille) maalatut kuvaelmat olivat pahasti haalistuneet. Pagoda on kokonaan puinen ja rakennettu ilman nauloja. Lukuisat pääskyt lentelivät ja kenties pesivät alueella. Ihmisten liikkuminen sai ne äänekkääseen liikkeeseen.

Päällimmäiseksi mieleen jäi patsaan otsalla ollut paksu pöly ja huoli tuhatvuotisen rakennuksen tulevaisuudesta. Jotenkin paikka antoi vaikutelman että konservointityötä olisi hyvä jatkaa. Turisteja oli melko vähän. Juuri kun lähdimme, tuli alueelle opastettu ryhmä.

Munkki ja lintu.
”Yäk, en syä.”

Pagodan takana olevan temppelin edustalla eräs munkki nosti hellästi pienen linnunpoikasen seinän viereen. Hän tarjosi linnulle jotain syötävää, muttei tuntunut maistuvan. Katselin maassa kikkareella istuvaa isoa kärpästä ja mietin, mahtaisiko se olla pienelle liian iso suupala. Ja sitten mietin, voiko munkki tarjota linnulle elävää hyönteistä ollenkaan. Buddhalaisuudessahan on tärkeää, ettei vahingoiteta mitään elävää olentoa.

En tiedä. Ehkä kyseinen lintulaji syö muuta kuin ötököitä. Olen vieraalla alueella nyt.

Venäjältä Mongoliaan saakka kulttuurishokki on ollut pientä. Sitä on ollut ulkomailla vieraan kulttuurin parissa ilman paikallisen kielen taitoa, mutta nyt olemme selkeästi hyvin eri maisemissa.

Positiivisia yksityiskohtia mainitakseni kyllä täällä jätteitä näytettäisiin kierrätettävän. Julkiset roskikset ovat usein jaettu kierrätettävien ja ei-kierrätettävien roskien astioihin. Mongoliassa, vaikka kierrätysastioita oli, niillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Pitää kysellä paikallisen kierrätyksen tilasta, jos tilaisuus ilmenee. Ainakin Kiina on kieltäytynyt ottamasta vastaan länsimaiden kierrätysjätteitä ja hyvä niin.

Olen hiljalleen yrittänyt lukea taolaisuudesta edes perusteita ymmärtääkseni Kiinan kulttuuria hiukan paremmin. Kiinassa buddhalaisuus, taolaisuus ja konfutselaisuus kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Lisäksi kulttuuria ymmärtääkseen pitää vielä muistaa sekä valtavan pitkä historia että kommunistinen aika.

Sekä Venäjällä että Mongoliassa kommunistisena aikana tuhottiin paljon sekä uskonnollista että historiallista perintöä. Kuinkakohan paljon sitä tuhottiin aatteen palossa uutta tulevaisuutta rakentaessa Kiinassa?

Olemme nyt olleet vain Jiningissä ja Datongissa, jotka ovat hyvin pieniä paikkoja suurkaupunkeihin verrattuna. Silti koin että Jiningissä ilma oli hiukan pistävää. Ilmanlaatu on Kiinassa arka puheenaihe. Erilaisia ilmanlaatua mittaavia applikaatioita on kuitenkin olemassa, mutta asiaan perehtymättömänä on aiheeseen vaikea kommentoida mitään. Kiina kuitenkin on herännyt saastumisen ongelmiin ja on viime vuosina ymmärtääkseni ottanut asian tosissaan. Se miten mittavia nämä toimet ovat, onkin sitten eri asia. Ehkä joku asiaan perehtynyt voi laittaa aiheesta kommenttia.

Taksin ikkunasta motarin viereiset puustot olivat luotisuorissa riveissä ikään ja puulajiin katsomatta. Menomatkalla luostariin vastaan tuli kymmeniä samanlaisia punaisia rekkoja. Kauempaa näin myös riveissä korkeita uudehkoja kerrostaloja Datongin laitamilla. Välillä tuntuu siltä että jos jotain on, sitä on paljon.

Ihmettelin tätä suodatinkahvin uudelleenbrändäystä hostellilla. Onko käsin suodattimen läpi kaadettu kahvi yhtään keittimellä keitettyä suodatinkahvia kummallisempaa?

Paikalliset tuijottavat paljon ja suoraan. Mistä olet kotoisin, on yleinen kysymys eikä Fēnlán-sana usein kerro mitään. Tai sitten äännän sen vain huonosti.

Monet myös rohkeasti puhuvat minulle kiinaksi, vaikka en oikein mitään ymmärrä. Vilkuttaminen ja hymyily toimii tuijottamiseen, mutta kiinankielisiin keskusteluihin en ole osannut muuta kuin kömpelösti sanoa että osaan puhua vähän kiinaa (wǒ huì shuō yīdiǎnr Hànyǔ).

Itse kittaan siperialaista teetä, jota Suomessa kutsuttaisiin mehuksi. Mahdankohan kyllästyä tyrniteehen joskus?

Wǒ bùnéng chī roù -lause (”minä en voi syödä lihaa”) auttaa paljon! Tänään sain kehuja syömäpuikkotaidoistani (päätin että ne olivat kehuja). Seuraavasta tilanteesta en ole varma: joko pohtivat, olenko raskaana, tai sitten että söinkö juuri.

Ihmiset nauravat paljon, ja usein tuleekin olo että minulle nauretaan. Liekö väliä, turistit ovatkin aika naurettavia!

Page 1 of 5

© Komitea 2019. Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa, Twitterissä ja Mastodontissa!