Retki Nellimiin sekä sumua Kaunispäällä

Ruska, schmuska.

Sunnuntaina Urho Kekkosen kansallispuiston kepeimmän reitin, eli Aurorapolun läpi käppäillessäni havaitsin Lapin syksyisen väriloiston jo hiipuneen näin pohjoisessa. Lehdettömiä koivuja törrötteli rankoina vihreän havupuumassan seassa.

Oli silti jännää tallustella viimevuotinen talvimaisemapolku nyt syysnäkymillä koristeltuna. Ihailtavaa riitti kyllä niukemmallakin ruska-annoksella.

Puunrunkojen harmauden keskellä yksinäinen, täydessä oranssien lehtien loistossa seissyt koivu näytti kuin tuleen tuikatulta. Kelohonkien vänkyrät viehättivät, ne vaikuttivat ulkosaariston käkkärämäntyjen jättiläisserkuilta. Taustalla Luttojoen peilikirkas vesi solisi iloisesti.

Aurorapolku.
Riitettä sunnuntaina päivällä. Suli pois päivän mittaan.
Luttojoki.

Saariselällä pääsee luontoon niin vähin ponnistuksin, että se onnistuu minunkin kaltaiselta liikunnalliselta ihmisrauniolta.

Kevyimpien reittien kutsuminen poluiksi on kyllä vähän… runollista. Väylät ovat leveitä ja tasaisia kuin lapsuuteni maaseutuhiekkatiet. Nousuja ja laskuja luonnollisesti on, ollaanhan sentään tunturimaastossa.

Jaa että miksikö höpisen yksikössä? No, kas kun minun tarpoessani 2,1 kilometrin mikrovaelluksellani Anna makasi sillä välin Tunturimajalla sängyssä, korva tulehtuneena. Koko sunnuntai livahti häneltä ohi nukkuessa. Iltasella kaiveltiin esiin Ivalon terveyskeskuksen yhteystietoja, kun peruskorvatipat eivät olleet tehonneet. Anna valitti, että turvotus tuntui vain pahenneen.

Onneksi Tunturimaja-kämppis Pekka lupautui heittämään Annan maanantaina autolla 30 kilometrin matkan Ivaloon. Näpsäistiin herätykset luureihin päälle ja mentiin ajoissa tutimaan.

Lähireitit on selvästi merkattu.

Maanantaina Anna pääsi lääkäriin Ivaloon, korva todettiin siellä ”tosi tyypillisesti tulehtuneeksi” ja jämerämpää korvatippaa määrättiin. Parkkipaikalla Annaa odotellessamme Pekka mietiskeli ääneen, huvittaisikohan meitä käydä samalla kiepaisulla vilkaisemassa vaikkapa Nellimiä, kun nyt liikkeellä oltiin.

Huvittihan meitä. Pian köröttelimme kohti Venäjän rajaa, kunnes saavuimme Inarijärven rannalla nököttelevän pienen kylän raitille.

Veneitä Nellimissä.

Koin jonkinasteisia does not compute- ja syntax error -hetkiä rannan kalastuspaatteja töllistellessäni: ”Me ollaan siis niinku Lapissa, eikö niin? Tää on siis niinku Inarijärvi, eikö niin? Mutta täähän näyttää ihan satamalta saaristossa. Nukahdinko mä tossa matkalla ja ajettiinko me kenties Nauvoon?”

Kun Pekka esitteli meille sataman infopisteen kartasta Inarijäveä totesin, etten ollut ollut täysin väärässä: Inarijärvessä on saaria kuin Saaristomeressä ikään. Nellimin elinkeinoihin kuuluu kalastus siinä kuin poronhoito ja matkailukin.

Tähän asti mielikuvieni Inarijärvi oli ollut valtava, laakea vesialue keskellä erämaata, jossa ei näy ihmissieluakaan – semmoinen, jonka rantahetteikössä vain uikuttaa haikeasti yksinäinen Vesa-Matti Lo kuikka.

Nellimin ortodoksikirkko.
Kolttasaamelaisten hautausmaa kirkon kupeessa.

Nellimin erikoisuuksiin kuuluu ortodoksikirkko, joka rakennettiin 1980-luvulla ja pyhitettiin Trifon Petsamolaiselle. Sotien jälkeen Nellimiin evakoitui nimittäin Petsamosta kolttasaamelaisia. Nykyään kylää kutsutaankin kolmen kulttuurin – inarinsaamelaisten, suomalaisten ja kolttasaamelaisten – kohtaamispaikaksi.

Lähistöltä löytyy myös entisöity uittoränni, jota pitkin kuljetettiin tukkeja Keskimöjärvestä Nellim-järveen 1920- ja 30-lukujen taitteessa. Kävimme sitäkin vilkaisemassa.

Autolla tie tuli aivan Venäjän rajan viereen. Parkkipaikalta uittorännille kävellessä polunvieren puita oli merkitty keltaisilla rajavyöhyke-nauhoilla.

Anna pohtii taiteen tekemisen näköaloja nyky-Venäjällä (kuvassa).
Uittoränni.
Pekka.
Uittorännin mukavuuksiin kuului tulipaikka, maja yöpymistä varten (ei-lämmitettävä)…
… ja tietysti puuterointieriö selfie-kaunistautumiseen.
Sillä välin sadan metrin päässä.

Kiusaus karistaa liberaalin lännen tapainturmelus harteilta ja sännätä rajan yli anomaan poliittista turvapaikkaa Putinilta oli lähes vastustamaton. Saimme kuitenkin rautaisella tahdolla hillittyä äkilliset loikkaushalumme. Lähdimme ajamaan takaisin Saariselälle.

Matkalla Pekka kertoili anekdootteja Inarin seudulta – esimerkiksi kuinka Nellimin bussiasemalla aikoinaan häntä oli tervehditty lämpimästi iskemällä puukko pöytään pystyyn; tai kuinka piskuinen kalastusvälinekauppa Kultaisen tien varrella Ivalossa tahkoo hyviä voittoja venäläisiltä, jotka autot ruokaa täyteen sullottuaan ostavat lopuilla rahoilla uistimia, vieheitä ja virveleitä; tai että Saariselän Kuukkeli-kaupan omistaa Rosa Liksomin veli; tai että…

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. Ennen Kuukkeliin munkkikahveille menoa käväisimme vielä Kaunispäällä – muistattehan, sillä tunturilla, jonne kapusin viime vuonna maisemia katselemaan vain nähdäkseni lumimyräkän lähietäisyydeltä.

Ilmeisesti tuon muassani kirouksen aina Kaunispäälle kiivetessäni. Ei ollut lumimyrskyä, ei, mutta ei laelta maisemia tälläkään kertaa näkynyt.

Kaunispään huippu.
Näkymä alas.
Näköalaton tasanne.
”Viitteks vähä hillitä sen stupengin sauhuttelun kans? Ei tääl nä mittä helvattu!”
”Ai mää vai?”

Suunnitelmamme oli käydä Kaunispään hiihtokeskuksen ravindellissa, mutta se oli kiinni. Ei näköalakuvia, ei kahvia. Mutta vaikea oli tämmöisten neutronipommitettujen maisemien metsästäjien olla katkerana, kun saatiin niskaamme kerrankin oikein kunnon laskeuma.

Ihailimme aikamme silmiähivelevän harmaata sumumassaa ja ajelimme sitten Kaunispään juurelle Kuukkeliin kupillisille.

Tehtävä koodinimeltään Hyökkäys Ivalon terveyskeskukseen todettiin onnistuneesti suoritetuksi.

Takaisin Saariselälle

Ensin ei ollut yhtään kiire ja sitten päsähti päälle kauhea hässäkkä. Kuulostaako jotenkin tutulta?

Tämänkertainen lähtö Saariselälle sisälsi mm. kadonneen matkalaukun metsästystä ympäri Turkua, viime hetken talvikenkäsovitussession sekä pähkäilyä reilua puolta tuntia ennen junan lähtöä, ehtiikö asemalle pyöräillessä vielä Lidliin.

Päätin olla uhraamatta junaan ehtimistä kauppareissun alttarille ja tapasin Annan asemalaiturilla hyvissä ajoin. Olin toki läkähdyksissä kaikesta lähtösählingistä, mutta noin muutoin olemukseni huokui kokeneen maailmanmatkaajan mondääniä charmia. Ellei se sitten ollut alkuillan viileän ilman höyrystämää hikeä.

Luxury.

Tällä kertaa oltiin menossa kimpassa Journalistiliiton Tunturimajalle. Viime vuonna olin yksin reissussa. Silloin onnistuin saapumaan samaan aikaan ensilumen kanssa Inariin. Tänä vuonna olemme kuukautta aiemmin liikkeellä, ruskasesongin jälkimainingeissa.

Yöjunassa Rovaniemelle ooh!-, aah!- ja luxury!-huokauksia raikui jälleen hytistämme ihaillessamme suomalaisen makuuvaunun hotellihuonemaista varustelutasoa verrattuna – sanotaan nyt vaikka noin esimerkinomaisesti – venäläisiin kolmosluokan makuuvaunuihin.

Lämpötila Rovaniemellä oli miinus kymmenen astetta Turkuun verrattuna.
Annan aamiainen.

Hotellifiilis jatkui Rovaniemen aseman buffet-aamiaisella. Söin överit kaikkea. Anna halunnee erikseen mainita, että kahvi oli siellä hyvää.

Puhvettiahminnan jälkeen toimin järkevästi, loogisesti ja suunnitelmallisesti lähtemällä paikalliseen Lidliin nyt hoitamaan Saariselkä-viikon ruokaostokset. Aikaa bussin lähtöön kun tuntui olevan puoli ikuisuus.

Takaisin Rovaniemen Teollisuuskylän Lidlistä talsiessani aloin hahmottaa, että tässähän saattaa tulla jopa kiire. Vaihtelin järjettömän painavaa kassia kädestä toiseen ja töpöttelin kiivaammin kohti asemaa. Kirosin, että pitikin mättää sitä aamiaista napaan niin jumalattomasti. Burp. Lääh. Ääh.

Melkein ehdin. Bussi lähti nenäni edestä juuri, kun saavuin aseman pihaan. Anna oli viestitellyt yrittäneensä kuikuilla saapumistani, muttei minua ollut nähnyt. (Minä taas en ollut huomannut viestejä.) Peli ei ollut kuitenkaan vielä menetetty. Ravasin kuudensadan metrin lisätaipaleen Rovaniemen linja-autoasemalla ja kapusin autoon, joka seisoo siellä rautatieasemalta tultuaan parikymmentä minuuttia. Höyrysin taas hikeä.

Bussimatkalla Saariselälle maisema näytti vielä varsin ruskaiselta. Pitääkö tässä nyt ruveta kiittämään ilmastonmuutosta, että saatiin väriloistoa ihailtavaksemme näin virallisen sesongin ulkopuolellakin?

Saariselällä söimme, saunoimme ja simahdimme. Katsotaan huomenna, jaksammeko tarpoa jonnekin luonnon armoille, vai menemmekö vain lähimpään karaokebaariin (n. 200 metrin päässä) hoilaamaan itsemme tärviölle.

Anna ja tumppikukkaro.

Haahuilua haltiametsikössä ja Santa Cruzissa

Joulun pakeneminen Teneriffalle toimi oivallisesti. Vaikka kulutusjuhla toki oli läsnä sielläkin, ei ihan niin päällekäyvästi kuin kotona. Eikä tarvinnut suorittaa joulurituaaleja – väkisin änkeä sukulaisille muka tykkäämään niistä; tai vaellella yksin tihkusateisilla, pimeillä kaduilla ihmetellen, eikö yhtäkään avonaista kapakkaa löydy koko Turusta.

Santa Cruzin kaduilla vaeltelu sen sijaan oli ihan kiinnostavaa. (Eikä satanut.) Haahuilin niin yksikseni kuin Jussin opastuksella ympäri kaupunkia näpsien kuvia. Istahtelin satunnaisille terasseille nappaamaan hiukopalaa, siemaisin olusen, kirjoittelin.

Santa Cruzin kukkuloilla, varakkaamman väen asuinalueella.
Kaktuksia piisasi täälläkin.

Koko matkan ajan olin aikeissa metsästää jonkun putiikin, josta saisi kanarialaisia pienpanimo-oluita. Viime reissulla niitä tuli Annan kanssa maisteltua ja hyviksi todettua. Valitettavasti silloinen paikallisoluita Santa Cruzissa tarjoillut lempparibaarimme oli sittemmin mennyt nurin. Olin nyt olutmetsästyksen suhteen omien hoksottimieni varassa.

Niissä ei ollut kehumista. Google Mapsin ”craft beer”-hakutermin ohjaamana marssin Santa Cruzin keskustan ALE-HOP-kauppaan vain todetakseni sen lahjatavaraliikkeeksi. Sain silti sadistista tyydytystä siitä, että piljoonan taalan Googlen tekoäly oli hämääntynyt liikkeen nimestä siinä kuin minäkin.

Vagamundon oluista tykättiin viime reissulla. Erityisesti tämä maistui kuumemmalla kelillä.

Sitten löysin interwebsin suosiollisella avustuksella Teneriffan pohjoisrannalta El Sauzalista Tacoa-nimisen panimon ja olutkaupan. Oli kuitenkin jo jouluaatto, enkä uskaltanut lähteä busseilla seikkailemaan vuorten toiselle puolen. Ei ollut takeita, että sieltä pääsisi enää takaisin saman päivän aikana.

Onneksi vähän paremmin varustetusta perusmarketista löytyi joitain kanarialaisoluita. Tyydyin niihin.

Ei-niin-varakkaan väen asuinalueella Santa Cruzissa.
Kadunkulma, jolla Santa Cruzin ilotytöt tapasivat seisoskella ennen kuin kaupunki heidät sieltä hääsi.
Ei ihan vastikään päivitetty näyteikkuna.
Liikkeeseen virtasi silti asiakkaita hyvään tahtiin. Näillä hinnoilla ei ihme.

Joulupyhät kuluivat lokoisasti köllötellen. Silloin tällöin ajaa hurautimme käymään milloin missäkin: spitaalisiirtolan raunioilla, Teiden observatoriolla… niin ja tietysti Anagan haltiametsässä.

No okei, okei, se on ihan tavallinen luonnonpuisto. Mutta Tolkieninsa lukeneelle ei voinut olla tulematta tiettyjä mielleyhtymiä metsikön ryteikköisten lehvistöjen katveessa. Melkein kuvitteli näkevänsä haltialeirin syvemmällä puiden välissä – ja välittömästi kuuli Gandalfin varoituksen korvissaan: ”Älkää poiketko polulta!”

Velhon ei olisi täällä tarvinnut olla huolissaan. Aistien poluiksi nimetyillä, selkeästi opastetuilta reiteiltä oli mahdotonta eksyä. Cruz del Carmenin aloituspisteellä oli parkkipaikka ja matkamuistoliike (näin joulun aikaan tosin kiinni). Haltiat olivat selvästikin oppineet käsittelemään metsänsä halki harhailevia vähemmän kovakouraisesti sitten Hobitin päivien.

Anagan luonnonpuistossa.

Siinäpä tuo pääpiirteissään oli, joulupakoni Teneriffalle. Leppoisuuden maksimointi onnistui, pahimman krääsähelvettiangstinkin alta pääsin livahtamaan.

Rauhaa, rauhaa.

Teiden observatoriolla

Keskeltä Teneriffaa, Teide-tulivuoren tuntumasta löytyy observatorio, jonne järjestetään kiertokäyntejä. Valitsimme puolentoista tunnin peruskäynnin päiväsaikaan. Tarjolla on myös kalliimpia kahdeksan tunnin vierailuja, joissa pääsee katselemaan tähtiäkin. Me ajattelimme hoitaa tähtien tiirailun itse ilmaiseksi observatoriovisiitin jälkeen.

Huristelimme hissuksiin ylös vuorenrinnettä. Päivä näytti pilviseltä ja uumoilimme, saisimmeko niskaamme sadetta päästyämme perille. Nähtäisiinkö edes tähtiä?

Observatorio on kuitenkin yli kahden kilometrin korkeudessa, eli sadepilvien yläpuolella. Perillä taivas oli pilvetön. Teidellä onkin erityisen hyvät tähtitarkkailuolosuhteet.

Pilvien yläpuolella.
Teide.

Observatorioalueen portilla vieraat ohjeistettiin odottamaan, kunnes opas saapuisi paikalle. Aikamme autossa kökötettyämme meidät saatettiin parkkipaikalle, sullottiin pikkubusseihin ja vietiin jylhien teleskooppien luo.

Kierros oli tiivis ja harmillisen ylimalkainen. Mietimme jälkeenpäin, olisiko oppaan poukkoilevasta selityksestä tajunnut mitään, jos ei olisi tiennyt valmiiksi aiheesta jo jotain. Toisaalta perustähtitiedetietämyksellä varustautunut ei saanut mitään erikoisempaa lisäinformaatiota käynnistä. Meni enemmän palvontakäynnin piikkiin.

Mutta näkymät korvasivat opastuksen höttöyttä. Näpsimme kuvia observatorion teleskooopeista ja muista rakennuksista, joista jotkut näyttivät tarkkailuasemilta kurkottelemassa yli maailman laitimmaisen reunan.

Opas esittelee kaukoputkea.
Oma kosmologinen tarkkailusaaliimme: jeesusteippiä sitomassa teleskoopin piuhoja.

Kierroksen jälkeen ajoimme läheiselle maisemaseisakkeelle ja jäimme odottamaan auringonlaskua. Jussi oli varustautunut tähtitaivaan kuvaukseen kamerajalustalla sekä kokemuksella. Oma valmiustasoni oli vaatimattomampi, eikä yksikään tähtikuvani onnistunut. Mutta talvitakin taskuun unohtuneet ylimääräiset sormikkaat tulivat sentään tarpeeseen.

Talvitakki ei ollut millään lailla yliammuttu varuste. Jos Teiden rinteillä aikoo kyttäillä tähtiä illalla, kannattaa pukeutua lämpimästi: siellä on kylmä!

Vaikka kuvasaaliini auringonlaskun jälkeen jäikin säälittäväksi, kirkkaan tähtitaivaan näkeminen linnunratoineen kaikkineen oli sinällään elämys. Siinä ihminen löysi vähäksi aikaa asianmukaisen paikkansa universumissa.

Töllöttelimme tähtiä tunnin–pari, minkä jälkeen lähdimme etsimään autoa. Jota ei löytynyt. Nytkö se sitten pöllittiin, ehdimme jo puolittain panikoida, kunnes Jussi huomasi meidän palanneen toiselle pysähdyspaikalle kuin mille olimme auton parkkeeranneet. Kävelimme pienen matkaa tietä takaisin observatorion suuntaan ja sieltähän kärry löytyi sentään, täsmälleen samasta paikasta kuin minne se oli jätetty.

Teidellä käynti oli leppoisan mukava reissu, mutta melko hintavaa kiertokäyntiä en kyllä meidän kokemuksemme perusteella voi suositella. Sekaviin, hitusen takeltelevalla englannilla esitettyihin opastuksiin syynä saattoi tosin olla sekin, että oppaamme oli vain tuuraamassa sairastunutta kollegaansa.

Mainittakoon sekin, että tiedemiehiä observatoriokierroksella ei tapaa. Ihan ymmärrettävää kyllä: hehän ovat siellä töissä. Me turistit puolestamme, no, turistoimassa.

Mitä nyt marisemiselta ehdimme.

Alienkaktuksia ja hylätty spitaalisiirtola

Jättimäisiä, suippoja, vihreitä putkia kohosi maasta. Niiden massivisia rivistöjä jatkui silmänkantamattomiin. Rakennusten rankoja röhnötti kauempana, kuin neutr kuin taistelussa tuhoutuneen uudisraivaajien etuvartion rauniot. Taustalla häämötti pilvisiä vuorenrinteitä.

Kaiken kaikkiaan maisema näytti kuin 60-luvun tieteiselokuvasta karanneelta.

Jos halusi paeta jonnekin, missä ei näkyisi minkäänlaista muistutusta pimeästä ja sateisesta joulunajan Etelä-Suomesta, parempaa paikkaa tuskin olisi voinut valita.

Olimme Malpaís de Güímarissa Teneriffan itärannikolla, jonne oppaani Jussi oli minut tuonut varta vasten alueen kuvauksellisuuden takia. Tavoistani poiketen en nyt mainitse neutronipommeja tässä yhteydessä.

Rakennustenrangat lienivät vanhoja kasvihuoneiden jäänteitä, arveli Jussi. Viereiset kaktukset saivat olla rauhassa järjestelmällisiltä kasvatusyrityksiltä: ne rehottivat luonnonsuojelualueen puolella.

Vaeltelimme valtavien kaktusten lomassa ja näpsimme kuvia. Liskoja vilisteli jaloissa, mutta ne olivat liian nopeita kameralla ikuistettaviksi. Silloin tällöin polkua pitkin hölkkäili vastaan turisteja ja paikallisia kuntoilijoita.

Luonnonpuistossa olisi saanut helposti koko päivän kulumaan. Tunnin–parin päästä jatkoimme kuitenkin matkaamme rannikkoa etelämmäs toiseen neutronip aavemaista tunnelmaa huokuvaan mestaan, Abadesin hylättyyn spitaalisiirtolaan.

Saksalaisturisteja Abadesin siirtolan kirkon portailla.

40-luvulla rakennettu siirtola ei koskaan valmistunut lepran hoidon ottaessa aimo harppauksia eteenpäin. Tartunnan saaneiden eristäminen kävi tarpeettomaksi.

Siirtolassa haahuillessamme ihmettelimme, miksei taloja silti ollut rakennettu loppuun. Olisi kai niille käyttöä löytynyt, vaikkapa ihan tavallisina asuntoina? Jussi arveli, että lähes valmiiden rakennusten luhistumaan jättämisestä syyttävän sormen kääntäminen diktaattori Francon suuntaan ei menisi täysin pieleen.

Jussi kirkon yläkerroksessa.
Tähän jotain diibadaabaa tyyliin ”ikkuna tulevaisuuteen menneisyyden raunioista”.

Nykyään nuorisolaiset järjestävät alueella teknobileitä, tiesi Jussi kertoa. Rakennusten kylkiin kiinnitetyt ”Varoitus! Tämä on raunio”-kyltit eivät heitä pelottaneet sen enempää kuin meitäkään.

Olivat myös maalailleet talot täyteen graffiteja – jotkut niistä varsin näyttäviä.

Menneisyyden varjoista tulevaisuuden sinee– äh, antaa olla. Näkymä talosta Atlantille.

Upposimme syvälle aavekaupungin tunnelmaan, kunnes aurinko painui vuorten taa. Sitten lähdimme ajamaan takaisin Santa Cruziin.

Viimaa Kaunispäällä, huurretta tuopissa

Satoi hissukseen lunta, kun päätin kiivetä Kaunispäälle. Auringonlaskusta tunturin huipulla hiutaleiden leijuessa voisi saada kivoja kuvia, ajattelin.

Erehtyväinen on ihminen, tyhmä on turisti. Tunnelmallinen lumitihku tällä puolen tunturia ei tietenkään kertonut mitään säätilasta sen toisella puolella. Tämä alkoi valjeta päästyäni laen tuntumaan, jossa alarinteen leppoisa postikorttisää oli mutatoitunut Fargo-simulaatioksi.

Jatkoin silti marssiani ylös. Olisi noloa luovuttaa nyt, selitin itselleni, vaikka tienpielen tolpan taksimainos vokottelikin antamaan periksi. ”Mitenkähän tänne tilataan taksi”, mietin. ”Kaunispään lounaisrinteellä ööö… niinku ens kolme tuhatta piljoonaa lumipisaraa ja siitä sit oikealle”, kenties?

Ylärinteellä viima puski jo vaakasuoraan päin naamaa. Lumimyräkkään katoavat puut näyttivät haudasta ylös kaivautuneilta zombeilta. Vastaan jolkotteli vain yksinäinen paikallinen iltalenkillään koiransa kanssa. Ei ollut säästä millänsäkään. Vilkaisi hiukan huvittuneesti pyryssä puskevaa turistia, joka sihtaili lumikuorrutetulla kamerallaan sinne tänne tuiskuun.

Kyllä kapuaminen silti kannatti, julistin itselleni päästyäni laelle. Tosin auringonlaskun, lumihiutaleet sekä tunturimaiseman sai unohtaa kuva-aiheina. Mutta onneksi oli sitäkin enemmän ydintalvea tarjolla valokuvattavaksi: jäisinä seisovia hiihtohissin koreja, kinoksiin hautautuvia laskettelukeskuksen mökkejä, näköalatasanne jolta näki noin sadan metrin päähän.

Kaunispään huippu.
Näkymä alas.
Näköalaton tasanne.

Sitten piti vielä kavuta alas. Parin kympin Tokmanni-talvikenkäni halusivat tuoda hiukan lisähaastetta tarpomiseen paakkuunnuttamalla lumipalluroita pohjan urien väleihin noin joka viidennellä askeleella. Tällaisista erämaan vastuksista huolimatta pääsin alas itseäni ruhjomatta. Tunsin ansainneeni iltakaljan ja poikkesin kulmapubi Kauniiseen Jormaan matkalla kämpille.

Siemailin olutta ja ihailin tiskin takana kaljaa tuoppeihin kaatavan lappalaisneidon riuskaa kurinpitoa. Aiemmin Saariselän keskustan lomamökeillä kattotöissä näkemäni pari rakennusmiestä olivat jo hyvässä myötäisessä. Toinen yritti kovasti haastaa riitaa jonkun pahaa-aavistamattoman turistin kanssa, mutta luovutti heti kiltisti baarimikottaren karjaistua hänelle: ”No niin, Pekka (nimi muutettu), eikö tästä ole puhuttu. Nyt siirryt pöytääs juomaan, etkä häiritse muita asiakkaita.”

Totesin Kauniin Jorman tunnelman jurotusyhteensopivaksi. Tilasin toisen. Pitihän sitä nyt se hetki istua, että lumi suli parrasta, selitin itselleni. Tilasin seuraavankin ja – arvasitte oikein – jökötin tiskillä valomerkkiin asti.

En sentään juonut itseäni niin humalaan, että olisin sortunut ostamaan Kaunis Jorma -pipoa. Olivat ryökäleen kalliita. Mutta olisihan semmoinen hieno ollut kyllä.

Viikko kului haahuilun ja saunomisen merkeissä. Suunnitelmanani oli ollut myös edistää kirjoitusprojektejani, mutta laiskottelu voitti. En jaksanut kokea epäonnistumisen tunnetta tästä.

Paluujunan ravintolavaunussa törmäsin treenikämppätuttuuni Turusta. Oli tulossa salassapitosopimuksen alaisista neuvotteluista, joista ei paljastanut muuta kuin että siihen liittyi joulupukkeja.

Höpötimme niitä näitä, tilasimme seuraavat ja sitä seuraavat. Samaan pöytään lyöttäytyivät myös tietöitä ympäri pohjoismaita tehnyt sälli – joka suhtautui meihin setämiehiin ironisesti – sekä Järvenpään päihdesairaalaan matkalla ollut tyttö – joka kyseli meiltä, loppuuko tää ahdistus joskus. Vakuutimme, että loppuu.

Aamulla astuin Turun asemalaiturille. Harmaus syleili minut tervetulleeksi kotiin. Sataa tihutti päälaelle. Kallon sisäpuolella jyskytti krapula.

Kaikenlaista sitä meneekin nuorisolaisille valehtelemaan, mutisin kävellessäni kotiin.

Haahuilua Urho Kekkosen kansallispuistossa

Ydintalvi lokakuun puolivälissä. Kyllä se piru vie uskottava oli.

Talsin narskuvassa lumessa kohti parin sadan metrin päässä Journalistiliiton Tunturimajalta avautuvaa Urho Kekkosen kansallispuistoa.

Lumentulosta oli sen verran vähän aikaa, että Saariselän turistikoneisto ei ollut täysin kirinyt tilanteen tasalle. Kaunispään hiihtohissit könöttivät lumen kuorruttamina paikoillaan. Lumitykit vielä alustivat latuja, juottolat olivat vasta havahtumassa aikaistuneeseen talvisesonkiin.

Joku urhea hiihtäjä oli jo raivannut oman latunsa kansallispuistoon, ja erämaan reunan rinnettä alas kävellessäni vastaan pyöräili umpihangessa pari tyyppiä paksurenkaisilla sähköfillareilla puiden väleissä puikkelehtien. Siinä oli jo erikoisuudentavoittelussa yritystä.

Kävelin Luttojoen solassa kohti viereisen tunturikurun laitaa ja ihailin näkymiä. Näyttää kyllä ihan Lapilta, tuumin ihastellen. Uskottavasti lavastettu.

En ollut asettanut erämaavaellukseni tavoitetta turhan korkealle – tarkalleen ottaen noin kolmeenkymmeneen viiteen metriin. Tunturimajan kanssalomailijoideni neuvosta vaarin ottaneena tarvoin erityisen helpoksi mainostettua viitoitettua polkua kohti Auroran taukotupaa kilometrin–parin päässä.

Vaan kyllä muutaman kymmenen metrin kapuaminen tällä kunnolla jo työstä kävi. Tuvalle saavuttuani tervehdin ilahtuneena kamiinassa räiskynyttä tulta. Lököttelin aikani lämmössä kuunnellen vaellussällien vaellussällijuttuja ja lähdin sitten tarpomaan takaisin Saariselän keskustaan.

Ja ans olla, taas tunsin löytäväni itseni keskeltä neutronipommimaisemaa. Ihmisiä ei näkynyt missään.

Lumen peittämä moottorikelkka talvisesongin alkamista odottaneen ”EU:n pohjoisimman” irkkupubin edustalla.

Murheellisesti hangessa paarustava mutanttilumiukko vuokramökin pihalla.

Taustalla jäähileusvaan hukkuvat lumitykit – kuin laskeumaa taivaalle sylkeneet maailmanlopun urut.

Aurinko alkoi laskea. Lopun aikojen tunnelmissani hyväntuulisesti hymistellen narskuttelin takaisin Tunturimajalle.

Ajoitus ei olisi voinut olla parempi: sauna vapautui juuri, kun lampsin sisään majaan.

Pihasaunassa viskoin yksikseni löylyä kiukaalle ja myhäilin. Olisivat mainostaneet Lappia asianmukaisen apokalyptisin termein, niin olisin tullut jo aiemmin!

Turku – Rovaniemi – Saariselkä

Sataa tihutti, kun juoksin Turun rautatieasemalle. Manasin sekä lokakuun puolivälin tympeää säätä että itseaiheutettua kiirettä. Piti sittenkin juosta junaan, vaikka kämppäni sijaitsee aivan aseman vieressä. Mutta siksipä sitä tulikin matkaan lähtö jätettyä viime tinkaan. ”Sadan metrin päähän ehtii aina, otanpa vielä kupillisen kahvia…”

Pro Tip! Kyllä sadankin metrin talsimiseen muutama minuutti menee. Onneksi asemalla nökötteli vain Rovaniemen-juna, joten sen etsimiseen ei tuhrautunut enää aikaa. Loikkasin makuuvaunuun ja metsästin oman hyttini.

Ovi oli lukossa. Kaikkien muiden hyttien ovet olivat auki, vain minun oli kiinni. Kysäisin naapurihytin tytöltä, miten sisään oli oikein tarkoitus päästä. ”Yleensä on avainkortti ovessa. Jos ei ole, toinen matkustaja on sisällä. Koputtele oveen.”

Koputtelin. Jyskytin. Rynkytin. Ja hymyilin väkinäisesti ohikulkijoille, joita väistelin kimpsut ja kampsut edelleen niskassani, koko käytävän tukkien.

”Se varmaan nukkuu”, huikkasi naapurihytin tyttö.

”Aika sikeästi”, murahdin ja istahdin yläkerroksen portaille odottamaan konduktööriä.

Hiukan Liedon jälkeen konduktööri saapui ja avasi oven. Sisältä ei löytynyt sikeästi kuorsaavaa kanssamatkustajaa: toinen hytin avainkorteista vain puuttui. Konduktööri lupasi tuoda uuden tilalle. Hän sälytti syyn siivoojan niskoille ja lähti jatkamaan lippujen tarkastamista. Lykkäsin laukkuni säilytyshyllylle ja rojahdin alapedille.

Sänky oli pehmeä, lakanatkin valmiina. Luxury! (Venäjän junissa piti aina itse sijata vuode.) Juna kiihdytteli kohti Forssaa, huomattavan vähäisesti heiluen. Luxury! (Venäjällä vaunu keikkui välillä kuin paatti myrskyssä.) Sähköpistokkeita oli ylenpalttisesti. Luxury! (Venäjän junavaunuissa niitä oli jokunen siellä täällä.) Vettäkin oli VR matkustajalle varannut pienen pullollisen. Luxury! Kiskojen kolke oli vain vienon unettavaa; Lappiin matkustavaisten suksille oli hytissä varattu oma teline; kiinteä herätyskello löytyi sängynpäädystä; makuuvaunu oli varustettu suihkulla. Luxury! LUXURY!!! L.U.X.U.R.Y!!!1!11!!!!!

Makoilin ja taivastelin, mitä kaikkea sitä Suomessa junalla matkustaessaan ottaakaan itsestäänselvyyksinä. Suksitelineen kyltti hymyilytti erityisesti. En ollut itse aikeissa hiihdellä Lapissa, mutta lapun symboli tuntui huokuvan pohjoismaisen viileää, avuliasta informatiivisuutta.

Olin toki matkalla talviliikuntavetoiselle Saariselälle Inariin, mutta aikomukseni oli lähinnä laiskotella. No, ehkä sinne Urho Kekkosen kansallispuistoon pitää mennä vähän vilkaisemaan, tuumin. Jos ei sada.

Matkani osui typerästi sesonkien väliin. Ruska oli jo ohi, mutta talvisesonki vasta tulossa. Jos Turussa sataa tihuutti, mitenkähän viheliäinen keli Lapissa olisi? Sadetta vaakasuoraan sysimustassa pimeydessä?

Mutta minkäs teki. Ammattiliittoni myöntämä virkistysstipendi edellytti, että se käytettiin sesonkien ulkopuolella. Sinänsä ihan sama minulle. En ollut koskaan ollut Lapissa, jos käyntiä Kemissä lapsena ei laskettu. Lapin tuntureita, vaaroja, jänkhää ja semmoisia en ollut koskaan nähnyt.

Matka sujui köllötellen, Netflixiä töllötellen. Jossain vaiheessa nukahdin. Heräsin hetkeksi junan seisoessa Tampereella ja vajosin sitten taas uneen.

Aamupäivällä kömmin suihkuun, jossa lämpimän veden loitsiminen ei onnistunut millään ilveellä. (Olisi varmaan pitänyt tulla aamutoimille aamuaikaan kuumaa vettä saadakseen.) Kun nyt kuitenkin olin jo ilkosillani suihkun alla, tyydyin karjumaan jääkylmän veden viiltävässä hyväilyssä.

Rovaniemessä oli juuri sen verran aikaa, että ehdin kävellä ruokakaupan kautta bussiin Saariselälle. Vielä kolme ja puoli tuntia jököttelyä, ennen kuin oltaisiin perillä. Nukahdin melko pian bussin hytkyntään. Heräsin joskus Sodankylän jälkeen ja ihmettelin omituista häiriötä ikkunan takana. Vähän kuin lasin takaisen todellisuuden maisemalähetyksessä olisi ollut lumisadetta.

Sitten tajusin, että se totta vieköön oli lumisadetta. Hyvät hyssykät! Voisiko olla mahdollista, että…

Kyllä. Perillä kävi ilmi, että Saariselälle oli jo tullut talvi.

Matkalaukullinen tuliaisia Pomeranian mukavimmasta olutkaupasta

Melko tarkkaan kaikki perinteiset nähtävyydet ja turistitoiminnallisuudet skipannut Gdanskin-viikkomme huipentui viimeisen aamun kaljaostoksiin. Emme sentään vajonneet ”paku täyteen Tyskietä ja Okocimia”-tasolle, vaan köröttelimme taksilla laitakaupungille Sklepzpiwemiin lastaamaan matkalaukun pullolleen paikallisolutta.

Yhteisrahoitettu ruumalaukku oli mukana vain tätä tarkoitusta varten. Vaihtovaatteet ja muu tarpeellinen kulkivat kunkin käsimatkatavaroissa. Aikoinaan puolivahingossa Google Mapsista ”craft beer”-hakutermillä löytynyt Sklepzpiwem (suomeksi ”olutkauppa”) on nimittäin osoittautunut vierailemisen väärtiksi joka reissulla, vaikka sijaitseekin lähiöalueella varsin kaukana keskustasta. (Toisaalta se on melko lähellä Gdanskin Ronald Reagan -puistoa, jossa palvonta- tai paheksuntakäynnin voi yhdistää kätevästi olutostosreissuunsa.) Pikku liikkeen paikallisolutvalikoima on valtava, mutta saa sieltä tietysti pienpanimo-oluita muualtakin maailmasta.

Taksia odottelemassa viimeisenä aamuna.

Mutta ennen kaikkea Sklepzpiwemin tiskin takana on Bartek, jolle ei tarvitse kuin vähän hahmotella makumieltymyksiään, ja hän jo taikoo hyllyjen uumenista niihin sopivia oluita. Miekkosen vinkistä toimme aikoinaan tuliaisiksi muun muassa grodziskieta. Tuon perinteisen puolalaisen, kepeän kuplivan juhlaoluen valmistustapa oli jo miltei unohtunut, kunnes pienpanimobuumi herätti tuotannon taas henkiin.

Gdanskista löytyy toki muitakin käsityöolutpuoteja, mutta olemme palanneet aina Sklepzpiwemiin. Tällä kertaa ostosreissu oli kuitenkin jäädä väliin, kun budjettisyistä jouduimme jättämään kaupassa käymisen viimeiseen päivään. Esteeksi oli muodostua se, että virallisesti Sklepzpiwem aukeaa vasta kahdeltatoista – eli puolta tuntia myöhemmin kuin koneemme oli lähdössä takaisin Turkuun.

Bartek kuitenkin suostui tulemaan aamutuimaan kaupalleen, jotta saimme ladottua laukkumme täyteen tuliaisia. Se olikin rivakkaa shoppailua, se! Huikkailimme tyylimieltymyksiä, Bartek ehdotti oluita, me pääsääntöisesti kelpuutimme ne (elleivät ne olleet jumalattoman kalliita, ja yleensä eivät olleet), ja sitten vain pullot viuh vauh laukkuun kuplamuoviin sekä pahvilaatikoihin pakattuina. Jokunen pullo tuli valittua ”iik, ihana etiketti”-menetelmälläkin.

Anna kuvailee olutmieltymystään Bartekille: ”Ainakin nnnääääiiin iso.”

Itse asiassa Bartek hoiti pakkaamisenkin. Häneltä kun se sujui ammattilaisen nopeudella ja varmuudella. Kun laukku oli viimein täynnä, se ylitti 32 kilogramman painorajan puolellatoista kilolla.

”Mutta eihän se ole mikään ongelma”, Bartek lohdutteli. ”Usein ne ovat lentokentällä aika suurpiirteisiä näin pienten ylitysten suhteen. Mutta jos eivät, niin juotte vain pullon-pari pois laukusta kentällä.”

Minulla oli omat epäilykseni Wizzairin suurpiirteisyydestä; oman kokemukseni mukaan halpalentoyhtiön kenttätyöntekijät nimenomaan ovat raivostuttavan jämptejä laukkujen kokojen ja painojen suhteen. Mutta en ruvennut besserwisseröimään asiasta, kun en varmaksi uskaltanut sanoa. Kentälläpä tuon sitten näkisi, miten kävisi.

Bartek pakkaa laukkuamme.

Tilasimme taksin ja lähdimme kentälle. Kuskiksi sattui entinen merimies, jolla oli paljon sanottavaa niin puolalaisesta vieraanvaraisuudesta (tai sen puutteesta), saksalaisesta hymyilystä (tai sen puutteesta) kuin venäläisten yleisestä epäilyttävyydestäkin (josta ei ollut puutetta). Kerroimme hänelle juuri matkustaneemme halki Venäjän, ja hän taivasteli, ettei uskaltaisi kyllä semmoiselle reissulle aseistautumattomana. Lentokentälle saapuessamme julistimme sentään liennytystä värisevän yhteisen puolalaissuomalaisen kompromissilausunnon, jonka mukaan venäläiset ihmiset ovat mukavia, mutta johtajansa syvältä.

Ukko turisi kaiken kaikkiaan hauskasti ja loppujen lopuksi aika leppoisaan sävyyn, joten merkkasimme hänet Free Now -taksisovelluksessa suosikkikuljettajaksemme – seuraavia Gdanskin-reissuja silmälläpitäen.

Kaljapullot käsissä, vaikkei päivä ole edes puolessa! Suomalaisturistit, tsk, tsk…

Kävi niin kuin pelkäsin, painorajan ylitystä ei matkalaukkutiskillä katsottu läpi sormien. Mutta pari pulloa laukusta poistamalla pääsimme tosiaan niukasti alle painorajan.

Laukun lähtöselvitettyämme ihmettelimme terminaalissa kaljapullot kourissa, että tässäkö nämä nyt pitäisi kitata sitten, hä. Ja eikös nyt ole jo vähän aikaistakin vielä, niinku tota.

Nämä uhrattiin.

Siirryimme ulos tupakkapaikalle ja nautimme oluet siellä. Onneksi karsitut pullot eivät olleet tämänkertaisten ostosten kiinnostavimmista päästä, vaikka ihan makoista olutta olivat nekin. Gościszewo-panimon oiva vehnäolut Surfer oli jo vanhoja tuttavuuksia, ja Amberin Apa oli ihan ok -tasoa. (Arvioon saattoi tosin vaikuttaa hienoisesti se, että oluet kitattiin kiireessä ja lämpiminä.)

Sitten lampsimme turvatarkastukseen ja lensimme kotiin Pohjolaan. Sen pituinen se. Ensi vuonna takaisin!

Terveisiä Jurmosta(kin).

Kantaaottava ilta Gdanskin telakalla

B90-klubilla.

Sanomattakin lienee selvää, että syntymäpäiväördäystä seurannut päivä meni melko hitaasti. Jossain vaiheessa alkuiltaa kampesin itseni sängystä kadulle metsästäjäkeräilemään ruokaa. Onnistuin ruokkimaan itseni Masalassa (lisää Gdanskin-reissujemme vakiopaikkoja), ja Annalle ja Jiille hain pizzat Da Grassosta – lähinnä koska se oli lähellä ja valikoimasta näytti löytyvän useampikin kasvisvaihtoehto.

Sitten alkoikin jo taas väsyttää. Ei tämmöinen viiskymppinen jaksa juopotella enää siihen malliin kuin viime viik nuorempana.

Sillä välin kämppämme portailla Mariacka-kadulla Jii nauttii ilta-auringosta.
Merkittävimpiä naapureitamme.

Ei päivä silti hukkaan mennyt. Kadulla laahustaessa huomioni kiinnittyi Solidarity of Arts -nimisen tapahtuman massiivisiin julisteisiin: ”Mitäs hemmettiä, lukeeko tuossa että Pussy Riot?”

Kyllä siinä vain niin seisoi. Olisivat keikalla seuraavana päivänä Gdanskissa. Sehän piti nähdä! Kaiken mediahuomion ja kohun keskellä ainakin allekirjoittaneelta on mennyt täysin ohi, minkälaista musiikkia Pussy Riot oikein tekee.

Felicitan sekä laulu- ja tanssiryhmä Śląskin Soft Powerissa oli kirveellä töitä.

Keikkapaikka B90:kin sijaitsi vielä jännästi vanhalla telakka-alueella – siellä, missä kommunistivallan lopullista romahdusta puskettiin liikkeelle 80-luvulla, kun työväenparatiisin työväki rupesi kapinoimaan. Solidarity of Artsin mahdolliset kytkökset Solidaarisuus-ammattiliittoon eivät minulle valjenneet, mutta rohkeus-teeman osalta oltiin asian ytimessä.

Illan aloittanut Mary Komasa oli vielä herkistelyä viulusektiolla ja sähköpianolla, mutta lavan seuraavaksi vallanneessa Soft Power -tanssiesityksessä viuhdottiin jo kirveillä punaisten värivalojen välkkeessä.

Hirtehisesti kansallispuvuissa tanssattiin välillä. Toisinaan lavalla ei liikkunut muuta kuin ilmatorjunnan mieleen tuoneet valonheitinten keilat, kokeellisen konemusan jyllätessä. Jotain kansallisen identiteetin rappeutumista nationalismiuhoksi siinä kai käsiteltiin. Tai sellaisia viboja aisti meitsi.

Siksa.
Mimmin painellessa yleisön seassa basisti pöristeli yksikseen lavalla.

Seuraavaksi lavan valtasi Siksa. Tai paremminkin koko salin äänitilan valtasi duon basistin käsittämätön säröbassosoundi: PÖRRRRRRRRR. Basistin räimittyä riffiä aikansa solistikin tuli lavalle ja alkoi posottaa eetteriin tekstiä. Puolaksi, tietysti.

Välillä riimit olivat taimissa bassopörinän kanssa, välillä mentiin freestylemmin. Ihme että teksti oli missään tahdissa minkään kanssa, sillä solisti laukkasi suurimman osan keikkaa ympäri yleisöä, julistaen katsojille päin naamaa – mistä nyt puhuikaan. Sain selvää vain siitä fuck me now -kohdasta. Oli se silti aika vaikuttavaa rutistusta. Täytyy tsekata Siksan tallenteita tarkemmin myöhemmin.

Pussy Riot.

Vaikea siitä oli enää rankemmaksi pistää, ja aluksi Pussy Riot tuntuikin vähän laimealta. Kaksi alkuperäisjäsentä sisältänyt kokoonpano seisoi rivissä lavan reunalla ja julisti konemusapohjien päälle. Välillä yksi soitti vähän saksofonia ja toinen paiskoi tomeja konerytmien täydennykseksi. Konekompit eivät ollet mitään vaarallisinta valuvaa reunaa -osastoa (kuten edeltäneellä tanssiryhmällä), eikä livesoittokaan erityisen ihmeellistä.

Mutta se julistus, se oli vakuuttavaa. Eikä tauonnut hetkeksikään puoleentoista tuntiin. Pussy Riotilla oli tasan yksi pointti, Venäjällä on poliittisia vankeja, tajutkaa ja toimikaa! Se välitettiin käyttämällä hyväksi yhtyeen omaa tarinaa. Tämä kerrottiin osana paasausta, sekä myös videomateriaalina kolmen jättimäisen taustakankaan voimalla. Venäjänkielinen pajatus oli tekstitetty puolaksi, mutta videossa alleviivattiin tärkeimmät pointit vielä englanninkielisin tekstiplanssein. Pysyin kyllä kärryillä, mitä yritettiin sanoa.

Vaikka pläjäys oli kenties musiikillisesti vähän meh, niin poliittisena taideperformanssina se oli täyttä rautaa. Pitihän sitä sitten paitakin ostaa. Semminkin kun varat menivät venäläisten poliittisten vankien auttamiseen, kertoivat.

Poistuin klubilta kaiken kaikkiaan tyytyväisenä ja kantaaottavassa taiteessa marinoituna. Ja löysin itseni kohta Pijalniasta miettimässä asiaa oluttuopposen ääressä. Sekä sen jälkeen pussikaljalta joenrannassa. Kuunnellen Eppu Normaalia auringon noustessa, kuinkas muuten.

Niin tuomitsin itseni örisemään sängynpohjalle toisenkin reissupäivän.

1 / 7

© Komitea 2020. Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa ja Twitterissä!