Viime sunnuntaiaamuna pakkauduimme minibussiin ja lähdimme köröttelemään kohti aroja. Niitä ei Mongoliassa tarvitse kaukaa etsiä. Sen kun taistelee tiensä Ulan Batorin 24/7-ruuhkan läpi esikaupunkialueelle, ja paimentolaiselämän merkkejä alkaa jo näkyä: jurttia, hevoslaumoja nurmitasangoilla, miehiä perinteisissä paimentolaisasuissa.
Opastetun retkemme tähtäimessä oli aivan tietty jurtta, Terbišin perheen kevätasumus Holgodriin amissa. Mukana reissulla oli neljä turistia – Anna, minä, Michael Australiasta ja myöhemmin joukkoon liittynyt Jun Koreasta – sekä saman verran henkilökuntaa Golden Gobista.
Terbišeillä oli Hogodriin amissa peräti kaksi jurttaa – yksi itselle ja toinen vieraille. Vielä hetken he asustelisivat niillä sijoilla, mutta pian edessä oli kirjaimellisesti lähtö kesälaitumille. Mukaan otettaisiin kaikki: ihmiset, jurtat, hevoset, lampaat, arkitavarat. Lehmät olivat jo matkalla kesäasumukselle paria kantturaa ja yhtä ilmeisen kiimaista sonnia lukuunottamatta. (Elukka mylvi taukoamatta. Yritin välillä vastailla sille. Se mulkoili minuun hämmentyneenä. Toivottavasti en tullut ehdotelleeksi mitään vallan pöyristyttävää.)
Ihmettelimme kaiken vaivannäön määrää, mutta Idre ja Mogii kertoivat, että jurtan pystyttää parissa tunnissa. Nopeamminkin hommasta selviää, jos on kiire, sanoivat.
Kiire kylläkin loisti poissaolollaan Terbišien elämästä. Päivärutiinit soljuivat tasaisen rauhallisesti. Isäntä paimensi hevosia, emäntä laittoi ruokaa, katsoi penskan perään ja lypsi lehmät. Työtä oli paljon, mutta se hoitui hötkyilemättä.
Isäntäperheen jurtta oli kompaktin kotoisa asumus. Keskellä oli liesi ja reunoilla vuoteet, buddhalaisalttari sekä pari kaappia tavaroille. Oppaamme Mogii ja Idre valistivat meitä asiallisesta käytöksestä jurtassa – kuten että teltan tukipylväiden välistä ei saa kulkea, etteivät perheen energiavirrat rikkoudu; tai että vieraiden on tapana istua seinustalla ikäjärjestyksessä.
Satuin olemaan turistiporukan vanhin, mikä innoitti Michaelin kastamaan minut old maniksi. Kostin nakittamalla nuorisoa ojentelemaan asioita, tarvitsin niitä tai en. Anna vihjaili jotain sen suuntaista, että turha odottaa vastaavan pompottelun menevän läpi enää Suomessa. Nykynuoriso. Ei kunnioitusta. Tavat, perinteet, jupinaa, mutinaa.
Anna oli jo etukäteen ottanut selvää Mongolian nomaditapakulttuurista, ja osasimme oikeaoppisesti tuoda lahjoja isännillemme. Golden Gobin henkilökunta oli vielä neuvonut valitsemaan käytännöllisiä lahjoja: käsipyyhkeitä, rusinoita ja saippuaa. (Majapaikkojen lapsille oli varattu karkkia.)
Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä, sekä hiljaisuudesta huumaantuessa (samalla lailla kuin Olhonissa aiemmin).
Elämän määrä yllätti aroilla. Hiiret ja myyrät vipelsivät jaloissa, kaikenlaista ötökkää paineli pitkin ja poikin, haukkoja nähtiin jo ensimmäisen päivän aikana enemmän kuin Suomessa ikinä (ja myös tosi läheltä), käärmekin luikerteli vastaan. Mitä ilmeisimmin perinteisiin nojaava karjanhoito piti alueen muunkin eliökunnan hyvässä kunnossa.
Kuhisevan aroelämän lisäksi roskien määrä maastossa kummastutti. Vähän väliä vastaan tuli muovinkrämmäle, tyhjä vesipullo, ruostunut pellinpala tai kokonainen ruttuun ajettu autonromu.
Tästä olisi nyt varmaan kaivettavissa jotain älykästä sanottavaa ihmisen ja luonnon suhteesta, mutta jätän viisastelun muille.
Seuraavana päivänä kävimme viereisessä buddhalaistemppelissä. Mogii kertoi, että alueen munkkeja oli kommunististen puhdistusten aikana teloitettu sitomalla heidät toisiinsa ja pudottamalla jyrkänteeltä.
Nyt temppelissä oli seesteisen rauhallista. Täti sytytti suitsukkeen ja selitti kysyttäessä neulekuvien symboliikkaa. Turistikrääsää ei myyty, ellei sellaiseksi sitten laskenut pussillisia elukoiden nilkkaluita. Luita heittelemällä saattoi ennustella tulevaisuuttaan.
Luiden viskely ei varsinaisesti kuulostanut buddhalaisperinteeltä. Mutta šamanistiset ja buddhalaiset tavat näyttävät elävän melko rauhallista rinnakkaiseloa Mongoliassa muuallakin – kuten nyt vaikka ne jurtan tukipylväiden šamanistiset energiavirrat seinustan buddhalaisalttarin ilmatilassa.
Myöhemmin Idre ja Mogii opettivat myös pari peliä, joita pelattiin samanlaisilla luilla. Mogii kysyi, mitä meillä päin tehdään eläinten nilkkaluilla. ”Tuota, miten tämän nyt sanoisi”, Anna selitti vaivaantuneena. ”Ne ovat jätettä.”
Temppelin jälkeen Hogodriin amissa oli halukkaille tarjolla vielä hepalla ratsastelua. Kun klopsottelut oli klopsoteltu, lähdimme kohti Elsen tasarhaita. Siellä meidät tällättiin kameleiden selkään ja kierrätettiin hiekkadyynien kupeessa. Kamelikyyti oli verkkaista keinuntaa. Otukset olivat rauhallisia veijareita, eivätkä hätkähtäneet kokemattomia ratsastajia.
Kaiken tämän jälkeen turistin olo oli melkoisen monityydyttynyt. Seuraavassa jurttamajoituksessa Nomgonii amissa lähinnä laiskottelimme ja vetäydyimme sitten uupuneina yöpuulle.
Seuraavana päivänä ohjelmassa oli käynti Mongoli-imperiumin entisen pääkaupungin Karakorumin raunioilla.
Paikasta ei ollut paljoa jäljellä, mutta museo tarjosi menneestä loistosta hyvän katsauksen. Oli ollut hopeapuu, josta virtasi viiniä ja hevosenmaitoa, oli ollut kiertoilmalämmitystä ja markkinat jokaisella kaupungin portilla.
Museon vieressä sijaitsee edelleen Erdenezuun buddhalaisluostari, joka aikoinaan rakennettiin Karakorumin raunioille. Anna tutkiskeli mestaa niin intensiivisesti, että itse kyllästyin odottelemaan ja lähdin käppäilemään majapaikalle.
Anna kiitteli jälkikäteen Mogiin kärsivällisyyttä loputtoman kysymystulvansa äärellä. Buddhalaisuus hitusen aukeni hänelle Erdenezuun luostarikäynnillä.
Karakorumin-käynnillä hifistelimme ihan varta vasten turisteille tarkoitetussa jurttaleirissä. Oli oikein suihku ja vesivessa.
Oli myös julmetun hyvää tuuria, kun majapaikan kanttiinissa sattui juuri sinä iltana olemaan pienimuotoinen kansanmusiikkikonsertti. Kuultiin eeppinen mongolialaisballadi Tšingis-kaanista, joka sisälsi niin kurkkulaulua kuin hevosenpääviulujen rouheaa vonguntaakin. Esiintyjät olivat nuoria, mutta taitavia.
Reissun loppupäässä olimme suorastaan marinoituja nähtävyyksissä ja elämyksissä. Enkä vielä edes maininnut Karakorumin (hellyttävää) peniskiveä, Hošoo tsaidamin museota (turkkilaiskauden arkeologisten löydösten vieressä) tai tienvarteen ylinopeuksia hillitsemään pystytettyä patsasta norsusta, apinasta, jäniksestä ja linnusta (joka kuulemma myös toimii tarkoitetussa tehtävässään).
”Kyllä meitä hemmotellaan”, Anna huokaili. ”Ruokaa kannetaan eteen, eikä tarvitse mitään tehdä itse.”
Ruoka oli muuten koko ajan todella hyvää. Erityisesti jäi mieleen se vuohenmaitoon tehty jugurtti. Slurp.
Myöhemmin kuulimme, että mama oli ollut kovin otettu siitä, kun söimme aina lautasemme tyhjiksi. Hämmästelimme, jättääkö joku muka niin hyvää ruokaa syömättäkin. Kuulemma! (Sitä paitsi jos mama laittaa lautasellisen ruokaa eteen, niin silloin se syödään kaikki, eikä marista.)
Vaan siihenastinen tarjoilu oli ollut vasta verryttelyä ennen viimeisen illan herkuttelua Ogii-järven rannalla. Silloin mama, Idre ja Mogii yhdistivät kokilliset voimansa ja grillasivat lampaanlihaa lisukkeiden kera mongolialaiseen tyyliin – eli kuumennettujen kivien seassa. Syötiin itsemme palloiksi ja kaaduttiin peteihin suorin vartaloin jo kahdeksan jälkeen illalla.
Viimeinen aamu valkeni näkökulmasta riippuen joko arkaaisen romanttisesti lammaslauman vaeltaessa ihan mökkimme editse auringon suloisen lämmön kutitellessa silmäkulmaa…
… tai sitten tajuntaa repivään, satojen lampaiden määkymiseen ihan korvan juuressa – juuri kun olit saanut hiukan silmääsi ummistettua.
Oli miten oli, Mongolian maaseutukierroksemme oli nyt suoritettu, ja oli aika palata kaupunkiin.
Ulan Batorin taukoamattoman liikennekaaoksen mekkala iski päin kasvoja ja tukki kaikki aistit arojen rauhan jälkeen. Voipunut turistiryhmä hajosi tahoillensa pöllämistyneinä äkillisestä ärsyketulvasta. Michael ja Jun päättivät mennä hotellinsa kuntosalille ja saunaan. Anna oli ilta-aterian jälkeen valmis yöpuulle. Minä lähdin kaljalle.
Tänään ollaan lähinnä jumitettu kahvilassa ja toivuttu häkellyttävän hienosta reissusta. Illalla olisi tavoitteena nähdä jokunen paikallinen bändi Gandan Live Housessa. Mutta katsotaan nyt.
