Sanomattakin lienee selvää, että syntymäpäiväördäystä seurannut päivä meni melko hitaasti. Jossain vaiheessa alkuiltaa kampesin itseni sängystä kadulle metsästäjäkeräilemään ruokaa. Onnistuin ruokkimaan itseni Masalassa (lisää Gdanskin-reissujemme vakiopaikkoja), ja Annalle ja Jiille hain pizzat Da Grassosta – lähinnä koska se oli lähellä ja valikoimasta näytti löytyvän useampikin kasvisvaihtoehto.
Sitten alkoikin jo taas väsyttää. Ei tämmöinen viiskymppinen jaksa juopotella enää siihen malliin kuin viime viik nuorempana.
Sillä välin kämppämme portailla Mariacka-kadulla Jii nauttii ilta-auringosta.Merkittävimpiä naapureitamme.
Ei päivä silti hukkaan mennyt. Kadulla laahustaessa huomioni kiinnittyi Solidarity of Arts -nimisen tapahtuman massiivisiin julisteisiin: ”Mitäs hemmettiä, lukeeko tuossa että Pussy Riot?”
Kyllä siinä vain niin seisoi. Olisivat keikalla seuraavana päivänä Gdanskissa. Sehän piti nähdä! Kaiken mediahuomion ja kohun keskellä ainakin allekirjoittaneelta on mennyt täysin ohi, minkälaista musiikkia Pussy Riot oikein tekee.
Felicitan sekä laulu- ja tanssiryhmä Śląskin Soft Powerissa oli kirveellä töitä.
Keikkapaikka B90:kin sijaitsi vielä jännästi vanhalla telakka-alueella – siellä, missä kommunistivallan lopullista romahdusta puskettiin liikkeelle 80-luvulla, kun työväenparatiisin työväki rupesi kapinoimaan. Solidarity of Artsin mahdolliset kytkökset Solidaarisuus-ammattiliittoon eivät minulle valjenneet, mutta rohkeus-teeman osalta oltiin asian ytimessä.
Illan aloittanut Mary Komasa oli vielä herkistelyä viulusektiolla ja sähköpianolla, mutta lavan seuraavaksi vallanneessa Soft Power -tanssiesityksessä viuhdottiin jo kirveillä punaisten värivalojen välkkeessä.
Hirtehisesti kansallispuvuissa tanssattiin välillä. Toisinaan lavalla ei liikkunut muuta kuin ilmatorjunnan mieleen tuoneet valonheitinten keilat, kokeellisen konemusan jyllätessä. Jotain kansallisen identiteetin rappeutumista nationalismiuhoksi siinä kai käsiteltiin. Tai sellaisia viboja aisti meitsi.
Siksa.Mimmin painellessa yleisön seassa basisti pöristeli yksikseen lavalla.
Seuraavaksi lavan valtasi Siksa. Tai paremminkin koko salin äänitilan valtasi duon basistin käsittämätön säröbassosoundi: PÖRRRRRRRRR. Basistin räimittyä riffiä aikansa solistikin tuli lavalle ja alkoi posottaa eetteriin tekstiä. Puolaksi, tietysti.
Välillä riimit olivat taimissa bassopörinän kanssa, välillä mentiin freestylemmin. Ihme että teksti oli missään tahdissa minkään kanssa, sillä solisti laukkasi suurimman osan keikkaa ympäri yleisöä, julistaen katsojille päin naamaa – mistä nyt puhuikaan. Sain selvää vain siitä fuck me now -kohdasta. Oli se silti aika vaikuttavaa rutistusta. Täytyy tsekata Siksan tallenteita tarkemmin myöhemmin.
Pussy Riot.
Vaikea siitä oli enää rankemmaksi pistää, ja aluksi Pussy Riot tuntuikin vähän laimealta. Kaksi alkuperäisjäsentä sisältänyt kokoonpano seisoi rivissä lavan reunalla ja julisti konemusapohjien päälle. Välillä yksi soitti vähän saksofonia ja toinen paiskoi tomeja konerytmien täydennykseksi. Konekompit eivät ollet mitään vaarallisinta valuvaa reunaa -osastoa (kuten edeltäneellä tanssiryhmällä), eikä livesoittokaan erityisen ihmeellistä.
Mutta se julistus, se oli vakuuttavaa. Eikä tauonnut hetkeksikään puoleentoista tuntiin. Pussy Riotilla oli tasan yksi pointti, Venäjällä on poliittisia vankeja, tajutkaa ja toimikaa! Se välitettiin käyttämällä hyväksi yhtyeen omaa tarinaa. Tämä kerrottiin osana paasausta, sekä myös videomateriaalina kolmen jättimäisen taustakankaan voimalla. Venäjänkielinen pajatus oli tekstitetty puolaksi, mutta videossa alleviivattiin tärkeimmät pointit vielä englanninkielisin tekstiplanssein. Pysyin kyllä kärryillä, mitä yritettiin sanoa.
Vaikka pläjäys oli kenties musiikillisesti vähän meh, niin poliittisena taideperformanssina se oli täyttä rautaa. Pitihän sitä sitten paitakin ostaa. Semminkin kun varat menivät venäläisten poliittisten vankien auttamiseen, kertoivat.
Poistuin klubilta kaiken kaikkiaan tyytyväisenä ja kantaaottavassa taiteessa marinoituna. Ja löysin itseni kohta Pijalniasta miettimässä asiaa oluttuopposen ääressä. Sekä sen jälkeen pussikaljalta joenrannassa. Kuunnellen Eppu Normaalia auringon noustessa, kuinkas muuten.
Niin tuomitsin itseni örisemään sängynpohjalle toisenkin reissupäivän.
Tässä pieni videotaltiointi siltä sattumalta näkemältämme mongolialaiselta kurkkulaulukeikalta, jonka ohimennen mainitsin toukokuussa. Biisi kertoo luonnollisesti Tšingis-kaanista.
Pari viimeistä päivää Ulan Batorissa meni uupuneen möllöttelyn merkeissä. Oli tarkoitus käydä vielä ainakin modernin taiteen museossa, mutta väliin se jäi lopulta kahvilajumituksemme karattua lapasesta.
Perjantaina onnistuttiin sentään kuulemaan paikallista nuorisomusiikkia aro-oppaidemme vinkattua Gandan Live Housen bändi-illasta. Vihdoinkin pääsisimme keikalle reissulla, iloitsin, mutta toivoin samalla itsekseni, ettei kovin moni yhtyeistä olisi jotain hemmetin metallia.
Mitä mittä, kaikki illan kuusi esiintyjää veivasivat tietysti heviä. Taso vaihteli, mutta soitto kulki. Soundit olivat kyllä aika hirveät, vaikka paikan äänentoistolaitteistossa ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Veikkailimme, oliko miksaaja tehnyt oharit. Ehkä homman oli sitten joutunut hoitamaan joku satunnainen tyyppi, joka suunnilleen erotti panorointipotikan eq-säätimestä.
Tämä yhtye oli mahdollisesti Growl of Clown. Ainakin näillä oli parhaat örinät.
Kotona lännessä mongolialaisista kurkkulauluhevibändeistä tunnetaan lähinnä The HU, mutta kyllä vakuuttavaa örinää näytti Ulan Batorissa irtoavan laulajalta kuin laulajalta. Täytyy sanoa, että tylsempikin pomppuhevi muuttuu kyllä monta astetta kiinnostavammaksi, kun solisti mörisee ja ulisee sahaamisen päälle kuin mikäkin savuhormi syysmyrskyssä. Muissa huomioissa totesimme, että laukkakomppi tuntuu huomattavan luontevalta rytmitysratkaisulta juuri nimenomaan mongolialaisessa heavy rockissa.
Samassa pöydässä kanssamme istui pari sälliä polttelemassa vesipiippua. Jäätä rikkoakseen Anna kaivoi esiin aroreissulla voittamansa nilkkaluut, ja kävi ilmi niiden käyvän myös arpakuutioiksi juomapeliin. Säännöt eivät oikein auenneet, mutta liekö moisilla yksityiskohdilla niin väliä, kun Anna voitti joka tapauksessa jätkiltä olutta luita heittelemällä.
Bändit nähtyämme olimme vielä jatkamasssa illanviettoa, mutta baari-ilta katkesikin puolitiehen. Kaikki paikat näyttivät menneen yllättäen kiinni samaan aikaan. Ihmettelimme Republik-juottolan edessä jokusenkin tovin Google Mapsin paikalle antaman aukioloajan ja baarin ikkunoiden valottomuuden välistä epäsynkkaa. Kävimme vielä toteamassa kadun toisellakin puolella olevan baarin kännykkätietojen vastaisesti sulkeneen, kunnes nöyrryimme kysymään ohikulkijoilta, mistä oli oikein kyse.
Meille kerrottiin, että vuorokausi oli vaihtunut Äitien ja lasten päivän puolelle. Alkoholia ei myytäisi missään kuin vasta seuraavana päivänä. Mikäs siinä sitten, päät nöyrästi tyynyyn ja kuorsausta eetteriin.
Lauantai oli ainoa päivä koko Ulan Batorin aikanamme, kun ruuhka hellitti. Hostellimme viereinen, siihen asti aina tukossa ollut kaupungin pääväylä oli nyt kokonaan suljettu autoilta. Neljä kaistaa otti haltuunsa kaistapäisnä kirmaillut kakaroiden hyöky. Ilmapalloja oli paikat väärällään, tenavat temmelsivät vemputtimissa ja lastenlauluja soi joka paikassa.
Myös siinä intialaisessa ravintolassa, jossa kävimme syömässä. Siellä oli ilmeisesti päätetty ajaa aikuisväestö hulluuden partaalle toistamalla samaa kappaletta tauotta koko juhlapäivän. Jollotus soi vieläkin päässäni. No, ruoka oli kuitenkin hyvää (ja paikka kasvisystävällinen).
Oli lopulta ihan hyvä, että perjantainen pämppäämisemme päättyi ennen aikojaan. Lauantaina saimme niin shoppailtua kaikenlaista kotiintuotavaa (tyrnituotteet ovat Mongoliassa sikahalpoja, vink vink) kuin ostettua Kiinan sisäiset junaliputkin. Se oli ihan riittävän haastavaa jo puolihatarassa olotilassa, tiedä minkälainen eeppinen taistelu siitä olisi muodostunut kokovartalokrapulassa.
Sunnuntaina heräsimme sankarillisesti ennen kuutta aamulla, huristelimme Golden Gobin tarjoamassa kyydissä asemalle ja nousimme Jiningin-junaan.
Kiinassa on luvassa aiempaa vaativampaa säätöä paikallisten kännykkäliittymien kanssa, joten blogikin saattaa ottaa muutaman päivän tauon julkaisutahdissa. Katsotaan, miten selviämme SIM-korttien ostelusta, rekisteröitymisistä, kiinalaisten puhelinverkkotaajuuksien omituisuuksista ja muista nykykommunikaation hetteiköistä.
Niin ja tietysti itse Kiinan rajasta; liekö se samanlainen koettelemus kuin viisumihakemuskin?
Viime sunnuntaiaamuna pakkauduimme minibussiin ja lähdimme köröttelemään kohti aroja. Niitä ei Mongoliassa tarvitse kaukaa etsiä. Sen kun taistelee tiensä Ulan Batorin 24/7-ruuhkan läpi esikaupunkialueelle, ja paimentolaiselämän merkkejä alkaa jo näkyä: jurttia, hevoslaumoja nurmitasangoilla, miehiä perinteisissä paimentolaisasuissa.
Opastetun retkemme tähtäimessä oli aivan tietty jurtta, Terbišin perheen kevätasumus Holgodriin amissa. Mukana reissulla oli neljä turistia – Anna, minä, Michael Australiasta ja myöhemmin joukkoon liittynyt Jun Koreasta – sekä saman verran henkilökuntaa Golden Gobista.
Majapaikkamme ensimmäisenä yönä.Anna sekä oppaamme Mogii ja Idre.Aurinko nousee Holgodriin amissa.
Terbišeillä oli Hogodriin amissa peräti kaksi jurttaa – yksi itselle ja toinen vieraille. Vielä hetken he asustelisivat niillä sijoilla, mutta pian edessä oli kirjaimellisesti lähtö kesälaitumille. Mukaan otettaisiin kaikki: ihmiset, jurtat, hevoset, lampaat, arkitavarat. Lehmät olivat jo matkalla kesäasumukselle paria kantturaa ja yhtä ilmeisen kiimaista sonnia lukuunottamatta. (Elukka mylvi taukoamatta. Yritin välillä vastailla sille. Se mulkoili minuun hämmentyneenä. Toivottavasti en tullut ehdotelleeksi mitään vallan pöyristyttävää.)
Ihmettelimme kaiken vaivannäön määrää, mutta Idre ja Mogii kertoivat, että jurtan pystyttää parissa tunnissa. Nopeamminkin hommasta selviää, jos on kiire, sanoivat.
Kiire kylläkin loisti poissaolollaan Terbišien elämästä. Päivärutiinit soljuivat tasaisen rauhallisesti. Isäntä paimensi hevosia, emäntä laittoi ruokaa, katsoi penskan perään ja lypsi lehmät. Työtä oli paljon, mutta se hoitui hötkyilemättä.
Isäntämme Hogodriin amissa.Perheen poika.Maisemat olivat välillä kuin Avaruusseikkailu 2001:n alusta repäistyjä.Paikallinen šamaanipylväs. Kuppeihin voi uhrata maitoa, viinaa tai muita arvokkaita asioita.
Isäntäperheen jurtta oli kompaktin kotoisa asumus. Keskellä oli liesi ja reunoilla vuoteet, buddhalaisalttari sekä pari kaappia tavaroille. Oppaamme Mogii ja Idre valistivat meitä asiallisesta käytöksestä jurtassa – kuten että teltan tukipylväiden välistä ei saa kulkea, etteivät perheen energiavirrat rikkoudu; tai että vieraiden on tapana istua seinustalla ikäjärjestyksessä.
Satuin olemaan turistiporukan vanhin, mikä innoitti Michaelin kastamaan minut old maniksi. Kostin nakittamalla nuorisoa ojentelemaan asioita, tarvitsin niitä tai en. Anna vihjaili jotain sen suuntaista, että turha odottaa vastaavan pompottelun menevän läpi enää Suomessa. Nykynuoriso. Ei kunnioitusta. Tavat, perinteet, jupinaa, mutinaa.
Isäntiemme jurtta Hogodriin amissa.Terbišien hevosia.Michael ja Anna lepäilevät vierasjurtassa.Mogii ja Idre lämmittävät.Kamiinan polttoainetta, eli kuivattua lehmänlantaa. Se ei muuten haissut ollenkaan. Mogii kertoi myös, että lannan polttelu pitää ötökät loitolla.
Anna oli jo etukäteen ottanut selvää Mongolian nomaditapakulttuurista, ja osasimme oikeaoppisesti tuoda lahjoja isännillemme. Golden Gobin henkilökunta oli vielä neuvonut valitsemaan käytännöllisiä lahjoja: käsipyyhkeitä, rusinoita ja saippuaa. (Majapaikkojen lapsille oli varattu karkkia.)
Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä, sekä hiljaisuudesta huumaantuessa (samalla lailla kuin Olhonissa aiemmin).
Elämän määrä yllätti aroilla. Hiiret ja myyrät vipelsivät jaloissa, kaikenlaista ötökkää paineli pitkin ja poikin, haukkoja nähtiin jo ensimmäisen päivän aikana enemmän kuin Suomessa ikinä (ja myös tosi läheltä), käärmekin luikerteli vastaan. Mitä ilmeisimmin perinteisiin nojaava karjanhoito piti alueen muunkin eliökunnan hyvässä kunnossa.
Kuhisevan aroelämän lisäksi roskien määrä maastossa kummastutti. Vähän väliä vastaan tuli muovinkrämmäle, tyhjä vesipullo, ruostunut pellinpala tai kokonainen ruttuun ajettu autonromu.
Tästä olisi nyt varmaan kaivettavissa jotain älykästä sanottavaa ihmisen ja luonnon suhteesta, mutta jätän viisastelun muille.
Piirakoiden eli huušuurien valmistusta. Etualalla nokkosia ja lihaa vatkailee Golden Gobin ruokavastaava, jota kaikki kutsuivat vain mamaksi. Taustalla Idre vaivaa taikinaa. (Kun mama nakitti, silloin toteltiin mukisematta.)
Seuraavana päivänä kävimme viereisessä buddhalaistemppelissä. Mogii kertoi, että alueen munkkeja oli kommunististen puhdistusten aikana teloitettu sitomalla heidät toisiinsa ja pudottamalla jyrkänteeltä.
Nyt temppelissä oli seesteisen rauhallista. Täti sytytti suitsukkeen ja selitti kysyttäessä neulekuvien symboliikkaa. Turistikrääsää ei myyty, ellei sellaiseksi sitten laskenut pussillisia elukoiden nilkkaluita. Luita heittelemällä saattoi ennustella tulevaisuuttaan.
Luiden viskely ei varsinaisesti kuulostanut buddhalaisperinteeltä. Mutta šamanistiset ja buddhalaiset tavat näyttävät elävän melko rauhallista rinnakkaiseloa Mongoliassa muuallakin – kuten nyt vaikka ne jurtan tukipylväiden šamanistiset energiavirrat seinustan buddhalaisalttarin ilmatilassa.
Anna ihailee seinävaatteiden taidokasta tekstiilityötä.Temppelin edustalla oli vainoissa raunioitunut vanhempi luostari.Šamanistihengiltä on vissiin pyydetty suojelua buddhalaisluostarin raunioille.
Myöhemmin Idre ja Mogii opettivat myös pari peliä, joita pelattiin samanlaisilla luilla. Mogii kysyi, mitä meillä päin tehdään eläinten nilkkaluilla. ”Tuota, miten tämän nyt sanoisi”, Anna selitti vaivaantuneena. ”Ne ovat jätettä.”
Temppelin jälkeen Hogodriin amissa oli halukkaille tarjolla vielä hepalla ratsastelua. Kun klopsottelut oli klopsoteltu, lähdimme kohti Elsen tasarhaita. Siellä meidät tällättiin kameleiden selkään ja kierrätettiin hiekkadyynien kupeessa. Kamelikyyti oli verkkaista keinuntaa. Otukset olivat rauhallisia veijareita, eivätkä hätkähtäneet kokemattomia ratsastajia.
Seurapelaamista nilkkaluilla. Anna heitti neljä ”hevosta” kerralla. Se oli niin harvinaista, että hän sai ottaa neljä nilkkaluuta itselleen. Mogii sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt moista heittoa.Nomgonii am.
Kaiken tämän jälkeen turistin olo oli melkoisen monityydyttynyt. Seuraavassa jurttamajoituksessa Nomgonii amissa lähinnä laiskottelimme ja vetäydyimme sitten uupuneina yöpuulle.
… mitä nyt ensin paijattiin isäntäperheen elukoita.Tumeen pariskunnan vekaralla oli meitä paljon arkisempi suhde perheen eläimiin. Tyttö pomotti kilejä varmaotteisesti.Nuorempi koira tykkäsi kovasti rapsutuksesta. Vahempi koira tykkäsi nukkumisesta.Tumeen jurtta nähtynä läheiseltä kukkulalta…… jonka huipulla oli šamaanipylvään sijaan jonkinlainen hautakivi. Unohtui kysyä, mistä oikein oli kyse.Nomgonii amissa maisemat näyttivät välillä karanneen elokuvien sijaan Windows XP:n työpöytätaustakuva-arkistosta.
Seuraavana päivänä ohjelmassa oli käynti Mongoli-imperiumin entisen pääkaupungin Karakorumin raunioilla.
Paikasta ei ollut paljoa jäljellä, mutta museo tarjosi menneestä loistosta hyvän katsauksen. Oli ollut hopeapuu, josta virtasi viiniä ja hevosenmaitoa, oli ollut kiertoilmalämmitystä ja markkinat jokaisella kaupungin portilla.
Anna, Michael ja Karakorumin pienoismalli.”Kun kaupunki tuhottiin, oli tavallista tehdä selvää myös patsaista”, Mogii kertoi. ”Tässä on kansi Kivireen sinkulle”, tuumin. ”Nyt täytyy vielä keksiä biisi sille.”Kuninkaan monumentti lähellä Karakorumin raunioita, nykyisen Harhorinin kaupungin laidalla.Matkamuistokauppias Kuninkaan monumentilla.Kivikilpikonnat vartioivat aikoinaan Karakorumia.Anna metsästää pyhyyttä buddhalaisluostarista Karakorumissa.”Minä sinulle pyhyydet näytän!”Luostarin pihalla oli esitys, jossa buddhalaishahmot esiintyivät jättimäisen torven möristessä ja symbaalien mäiskyessä. Tämmöinen hahmo jakoi karkkia yleisöön. Esityksen pointti ei auennut buddhalaisuudesta heikosti perillä olleelle länkkärille.Koneellistettua rukoilua meneillään.
Museon vieressä sijaitsee edelleen Erdenezuun buddhalaisluostari, joka aikoinaan rakennettiin Karakorumin raunioille. Anna tutkiskeli mestaa niin intensiivisesti, että itse kyllästyin odottelemaan ja lähdin käppäilemään majapaikalle.
Anna kiitteli jälkikäteen Mogiin kärsivällisyyttä loputtoman kysymystulvansa äärellä. Buddhalaisuus hitusen aukeni hänelle Erdenezuun luostarikäynnillä.
Karakorumin-käynnillä hifistelimme ihan varta vasten turisteille tarkoitetussa jurttaleirissä. Oli oikein suihku ja vesivessa.
Oli myös julmetun hyvää tuuria, kun majapaikan kanttiinissa sattui juuri sinä iltana olemaan pienimuotoinen kansanmusiikkikonsertti. Kuultiin eeppinen mongolialaisballadi Tšingis-kaanista, joka sisälsi niin kurkkulaulua kuin hevosenpääviulujen rouheaa vonguntaakin. Esiintyjät olivat nuoria, mutta taitavia.
Reissun loppupäässä olimme suorastaan marinoituja nähtävyyksissä ja elämyksissä. Enkä vielä edes maininnut Karakorumin (hellyttävää) peniskiveä, Hošoo tsaidamin museota (turkkilaiskauden arkeologisten löydösten vieressä) tai tienvarteen ylinopeuksia hillitsemään pystytettyä patsasta norsusta, apinasta, jäniksestä ja linnusta (joka kuulemma myös toimii tarkoitetussa tehtävässään).
Ehkä tässä tosiaan on nopeusrajoitusmerkkien tulevaisuus?Kul-Teginin kivi Hošoo tsaidamin museon luona. Tai paremminkin kiven jäljennös, sillä alkuperäinen on museon puolella sisätiloissa.Tärkeistä monumenteista puhuttaessa emme voi sivuuttaa tätä: mongolialainen puusee, eli monttu maassa ja koppi sen päällä. Tämä on luksusmalli, kun siinä on oikein ovi ja kattokin.
”Kyllä meitä hemmotellaan”, Anna huokaili. ”Ruokaa kannetaan eteen, eikä tarvitse mitään tehdä itse.”
Ruoka oli muuten koko ajan todella hyvää. Erityisesti jäi mieleen se vuohenmaitoon tehty jugurtti. Slurp.
Myöhemmin kuulimme, että mama oli ollut kovin otettu siitä, kun söimme aina lautasemme tyhjiksi. Hämmästelimme, jättääkö joku muka niin hyvää ruokaa syömättäkin. Kuulemma! (Sitä paitsi jos mama laittaa lautasellisen ruokaa eteen, niin silloin se syödään kaikki, eikä marista.)
Michael kastautuu Ogii-järveen säestäen pulikointia ”I’m alive!”-karjaisuilla.Anna kastautuu Ogii-järveen hitusen kaurismäkeläisemmin: ”Aika kylmää.”Idre tuumailee grillaukseen vaadittavan ajan pituutta. ”Noin puoli tuntia – neljäkymmentä minuuttia, katsotaan nyt.”
Vaan siihenastinen tarjoilu oli ollut vasta verryttelyä ennen viimeisen illan herkuttelua Ogii-järven rannalla. Silloin mama, Idre ja Mogii yhdistivät kokilliset voimansa ja grillasivat lampaanlihaa lisukkeiden kera mongolialaiseen tyyliin – eli kuumennettujen kivien seassa. Syötiin itsemme palloiksi ja kaaduttiin peteihin suorin vartaloin jo kahdeksan jälkeen illalla.
Viimeinen aamu valkeni näkökulmasta riippuen joko arkaaisen romanttisesti lammaslauman vaeltaessa ihan mökkimme editse auringon suloisen lämmön kutitellessa silmäkulmaa…
… tai sitten tajuntaa repivään, satojen lampaiden määkymiseen ihan korvan juuressa – juuri kun olit saanut hiukan silmääsi ummistettua.
Oli miten oli, Mongolian maaseutukierroksemme oli nyt suoritettu, ja oli aika palata kaupunkiin.
Ulan Batorin taukoamattoman liikennekaaoksen mekkala iski päin kasvoja ja tukki kaikki aistit arojen rauhan jälkeen. Voipunut turistiryhmä hajosi tahoillensa pöllämistyneinä äkillisestä ärsyketulvasta. Michael ja Jun päättivät mennä hotellinsa kuntosalille ja saunaan. Anna oli ilta-aterian jälkeen valmis yöpuulle. Minä lähdin kaljalle.
Tänään ollaan lähinnä jumitettu kahvilassa ja toivuttu häkellyttävän hienosta reissusta. Illalla olisi tavoitteena nähdä jokunen paikallinen bändi Gandan Live Housessa. Mutta katsotaan nyt.
Hostellissa on hermojarepivän yhteisöllinen mekkala varsin eloisa hulina aina aamutuimaan, kun muu väki pomppaa pystyyn. Kolistelevat aamiaista, pakkailevat rinkkojaan ja kälättävät koko ajan.
Me tehokkaat pohjoismaalaiset olemme pyrkineet maksimoimaan kvartaalin unentuotannon, emmekä ole siksi ehtineet hostellin aamiaiselle tulopäivää lukuunottamatta. (Anna taisi kyllä kerran saada säälistä aamukahvikupillisen, vaikka olikin myöhässä.) Tapaamme valua herättyämme lähikahvila Caminoon ja jumittaa siellä puolenpäivän tuolle puolen.
Vain derviššillä kulkee lujaa Ulan Batorin ruuhkassa.Tarbousaurus Bataar, dinosaurusmuseon tähti, joka saatiin hiljattain takaisin Mongoliaan harharetkiltään rapakon toisella puolen.Toisen mongolisauruksen hammaskalustoa.Lisää muinaishirviöitä… eikun mitäs hemmettiä? Patsas Arizona Center -nimisen puulaakin ovella. Ei mitään hajua, mistä on kyse.Lienee paras kysyä lepakkolakimiehiltä.
Kun ollaan saatu tankattua riittävästi kahvia, lähdetään haahuilemaan – suunnitelmalla tai ilman. Tällä jämäkän suorituskeskeisellä aikataulutuksella olemme tähän mennessä onnistuneet käymään muun muassa Mongolialaisten dinosaurusten keskusmuseossa, joka mahtipontisesta nimestään huolimatta oli aika pieni ja lutuinen. Museo oli kuitenkin ihan kiinnostava, ja oppaiksi nakitetut koulutytöt olivat erittäin avuliaita sekä hyvin aiheesta perillä.
Sillä välin toiset koululaiset keskittyivät vesisotateknisiin opintoihin.Luna Blancassa ahmimassa vegaanitettua mongolipöperöä.
Pelot siitä, että Mongoliasta olisi vaikea löytää kasvisruokaa, ovat osoittautuneet ylimitoitetuiksi. Vegaaniravintola Luna Blanca on korttelin toiselta puolella hostellistamme. Ruoka on siellä niin maittavaa, että minäkin olen mieluusti massuni siellä täyttänyt. Suosittelen erityisesti mongolialaista maistelulautasta (käsittääkseni siinä oli buuzeja ja huušuureja kasvisversioina). Anna kehui myös paikan purilaista, joka oli ainakin iso.
Toisen kasvisravintolan bongasimme jazz-klubi Fat Catin lähistöltä. Sitä ei olla vielä testattu. Saattaapa tuo väliinkin jäädä, meillä kun on paha taipumus kanta-asiakoitua nopeasti mukaviksi toteamiimme kuppiloihin. Nytkin ollaan taas Caminossa, höm… mutku! Kahvilamaleksiminen rules ok!
Anna piirtelee sarjakuvaa Fat Catin tiskillä.
Jatsiklubi oli oikein tyylikäs – ehkä vähän liiankin tyylikäs meille. Muu asiakaskunta oli laittautunut ykkösiin ja diggaili hillitysti jazz-standardeja soitellutta orkesteria. Me röhnötimme tiskillä reissukuteissa yrittäen vaikuttaa siltä kuin t-paita ja verkkarit olisivat nordic chic.
Kyllä siellä ihan viihtyi, mutta ehkä jonain toisena iltana olisi ollut vähän sähäkämpi bändi. Anna totesi, että onhan tämä aikamoinen kolonialismin maksimointireissu matkata Mongoliaan asti kuuntelemaan paikallisten muusikkojen tulkitsevan eurooppalaista jazzia.
Huomenna jatkamme teemaa lähtemällä tapaamaan paimentolaisia Mongolian tasangoille. Annamme heille lahjoja ja kaappaamme heidän maansayritämme selvitä etiketin vaatimuksista.
Ulan-Uden hostellihuoneessa oli yöllä pirun viileää. ”No nytkö se sitten tapahtui, että vilustuin matkalla?” manasin kauhuissani haalien lisää takkia ja päiväpeittoa jalkoja lämmittämään.
”Et he hinä ollut, vaan mhinä”, Anna täsmensi aamulla nenä tukossa, kurkku kipeänä ja kuumeessa.
Lähdin yksikseni haahuilemaan kaupungille tehtävänäni tuoda samalla nenäliinoja sekä lisäpeite vastaanotosta.
Venäjän-patsaskierroksemme panokset kovenevat: Anton Tšehov, Ulan-Ude.Mutta myös Lenin-setä asuu Ulan-Udessa…… kuten myös poliittisten vainojen uhrien patsas.Vaan Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin. Tai vähintäänkin kalliolainen yksiö. Ulan-Uden Lenin-pää on nimittäin maailman suurin.
Vaeltelin sinne tänne Ulan-Uden keskustaa yrittäen täyttää hyväksyttävät haahuilutavoitteet. Ei touhu kyllä ollut ollenkaan niin mukavaa kuin Annan kanssa. Tunnuin sahailevani samoja katuja edestakaisin ilman Annan kännykkäkartasta jatkuvalla syötöllä bongailemia tärppejä – puhumattakaan usein keskenämme höpistessä esiin pulpahtelevista tsekkauskohteista. Ja jos törmäsinkin johonkin näkemisen arvoiseen paikkaan, harmittelin että siellä se makoilee nyt sängyssä, eikä pääse tänne.
Harms Bar, Ulan-Ude.
Kuten nyt esimerkiksi Daniil Harmsin mukaan nimetyssä baarissa. Se saattoi olla Venäjän-osuutemme mukavin olutjuottola. Jurottelin tuoppiini nuorisolaisten pelatessa vimmatusti pöytäjalkapalloa ja viestittelin Annalle, että tää on tosi kiva, sääli että jää sulta väliin.
Ilmeisesti Puškin ei kuulunut Harms-baarin asiakaskuntaan, sillä ihmiset tuntuivat pysyvän tuoleillaan suuremmitta ponnisteluitta. (Tämä oli sekä koodattu viesti Harmsinsa lukeneille, että yritys kuvata asiakkaiden varsin hillittyä humalatilaa.) Mesta oli simppeli, mutta viihtyisä. Pöytiä riveissä, Harms-lainauksia seinillä, pieni esiintymislava, olut sata ruplaa tuoppi (eli puolisentoista euroa).
Olin varmaan vanhin asiakas, muiden keski-ikä huiteli vain hitusen parinkympin yllä. Onko Harms nuorison suosimaa kirjallisuutta Venäjällä, kenties? Miten lie, mukava mesta.
Venäläistapojen vastaisesti paikan taustamusiikkikin oli miellyttävän hiljaa. Eikä musa ollut sitä iänikuista slaaviteknoa, vaan uutta indiepörinää miksattuna neukkuaikojen klassikkobändeihin. Olisikin ollut hauska nähdä joku paikallinen yhtye Harmsissa, sillä soundtrack lupasi tyylitajuista musiikkilinjaa. Mutta emme sitten lopulta onnistuneet hankkeessamme nähdä keikka Siperiassa, katusoittajia lukuunottamatta.
Katusoittajista puheenollen alikulkukäytävässä Ulan-Udessa nuoret sällit tulkitsivat Kinoa, vieläpä helvetin hyvin. Laulajan rahkeet riittivät Viktor Tsoin matalaan rekisteriin. Heitin kaikki hilut taskustani tyypeille.Paikallisen šamaaniryhmä Darhan Tengerin toimitilat Ulan-Udessa osoitteessa Kommunistinen katu 10 oli merkitty asianmukaisin värikkäin liinoin.
Seuraavana aamuna Annan olo oli sen verran helpottanut, että hän arveli selviävänsä ilman lääkärikäyntiä. Pakkailimme hissuksiin ja suuntasimme sitten Mongolian-junaan.
Junamatka Venäjältä Mongoliaan oli selkeästi sosiaalisin tähän asti. Toisaalta vaunu oli täynnä turisteja, joilla oli paljon toistensa kanssa jaettavia kokemuksia ja vinkkejä. Matkalaisia oli ainakin Hollannista, Saksasta, Britanniasta… ja Suomesta! Kuulimme ensimmäistä kertaa junassa jonkun muunkin puhuvan suomea kuin itsemme.
Hyttikaveriksemme saimme Nicolan Ranskasta. Hän oli vastaavanlaisella reissulla kuin mekin, joskin hiukan tiiviimpitahtisella. Täyttelimme maahantulolomakkeita yhtä hämillämme: ”Mikä on matkanumero?” ”Jätin sen tyhjäksi.” ”Hei, olisko se tämän junavuoron numero?” ”Laitan kokeeksi sen.”
Ei niitä lomakkeita kukaan taaskaan sen kummemmin tiiraillut. Mitä nyt Anna sai hitusen erikoishuomiota, kun kuuliaisesti raportoi vahvemmat lääkkeensä tullille.
Vinoilimme Nicolan kanssa Annalle, että tulemme kyllä katsomaan häntä sitten vankilaan sinne Siperiaan. Mutta hyvin kohtelias mongolialainen tullitarkastajatäti pyysi vain Annaa avaamaan lääkepussukkaansa sen verran, että sai vilkaistua kursorisesti sisään ja kuittasi sitten kaiken olevan kunnossa.
Mongolian rajan tuntumassa.
Rajamuodollisuudet olivat kaiken kaikkiaan aika simppelit, mutta olisimme arvostaneet sitä, että ne olisi hoidettu joko selkeästi aikaisemmin tai myöhemmin. Nyt nukkuminen jäi taas pätkätorkkumiseksi; pitkäkseen pääsi vasta puolen yön tuolla puolen.
Ulan Batoriin saavuttiin kymmentä vaille seitsemän aamulla. ”Niin, sillä hostellillahan oli ilmainen kyyditys asemalta?” Anna varmisteli minulta asemalaiturilla.
”Tota, öö, joo, olishan niillä, mutta en mä muistanut tilata sitä”, tunnustin nolona.
Ulan… ppprrröööötttt!!!… Bator.
Mitä mittä. Olivat vastassa silti. Olimme erittäin kiitollisia, sillä venäläiset puhelinliittymämme eivät enää toimineet, eikä meillä ollut siis karttaa, saati hiluakaan paikallista rahaa. Mutta nytpä pääsimmekin sen kummemmitta säätämisittä hostellille.
Majapaikassa rupesimme pohjoismaisen tehokkaasti heti toohottamaan sisäänkirjautumisesta ja maksusta, mutta emäntämme toppuutteli että menkää nyt ihan ensimmäiseksi nukkumaan. ”Näytätte kovin väsyneiltä. Katsotaan niitä juttuja sitten myöhemmin.” Tämä oli ensikosketuksemme mongolialaiseen vieraanvaraisuuteen.
Slurp. Nam.
Nukuimme. Kävimme suihkussa. Söimme. (Käveltiin hostellin kulman taakse, missä Anna valitsi ruokapaikan metodilla mennään tonne, se on sininen. Rafla sattui olemaan korealaisteemainen. Anna tiesi taannoiselta Korean-reissultaan, että Bibimbapin voi tilata ilman lihaakin. Itse taas söin elämäni parasta kimchiä.) Sitten kirjauduimme hostelliin.
Tai yritimme. Golden Gobi -hostellin henkilökunta oli nimittäin sinnikkäästi sitä mieltä, että meidän kannatti ensin varata mahdolliset jurttaretkemme ja sen jälkeen päivittää alkuperäinen hostellivarauksemme niin, ettemme maksaisi turhaan majoituksesta Ulan Batorissa silloin kun olemme maaseudulla. Meistä näin saatu säästö ei ollut säätämisen väärti, mutta toimimme heidän suosituksensa mukaan. Säästimme kympin-pari. Olimme kuitenkin otettuja isäntiemme viitseliäisyydestä takiamme.
Beatles-muistomerkki Ulan Batorin -hostellimme lähellä. Pytinki on pystytetty paikallisilta faneilta kerätyillä varoilla.
Niin, tuli nyt varattua viiden päivän kiepaisu Karakorumiin, aavikolle sekä perhevieraiksi jurttaan–pariin. Kamelillakin pääsee kuulemma ratsastelemaan. Jännää! Varaus onnistui kätevästi Golden Gobissa, sillä hostelli järjestää myös Mongolian maaseutukierroksia. Lähtö on ensi sunnuntaina.
Saimme oikein henkilökohtaisen, räätälöidyn matkasuunnitelman, jonka hostellin kiertoajeluista vastaava mimmi piirsi tussilla työpöytäänsä liimatun kartan muovipäällysteeseen. Kierros maksoi 650 euroa kahdelta pekalta sisältäen kuljetuksen, majoituksen, mahdolliset pääsymaksut turistikohteisiin, ruuat (kasvisvaihtoehtoineen) sekä englanninkielisen opastuksen. Emme pitäneet hintaa ollenkaan kohtuuttomana. Golden Gobi myy myös pelkkiä kuljetuksia halvemmalla, mutta me kyllä suosimme täyttä kattausta. Olemmehan, hitto vie, turisteja.
Nuorisoa skeittaamassa Beatles-patsaan edustalla.
Saimme myös Kiinan-jatkojunaliput hostellille toimitettuna – juuri sillä kellonlyömällä kuin Davaajav Ganbayarin yhden miehen matkalipputoimisto ne oli luvannut. Eikä hinta ollut käytännössä sen korkeampi kuin Venäjän rautateiden nettikaupassakaan (josta Venäjän ulkopuolisten matkojen lippuja ei voi suoraan ostaa). Silkkaa luksusta!
Davaajav tarkistutti vielä kerran, että passiemme numerot olivat lipuissa varmasti oikein.
Eikös omani ollut väärin! Mutta ei ongelmaa, Davaajav lupasi toimittaa korjatun lipun seuraavaksi aamuksi. Ja toimitti. Vahva suositus tälle palvelulle.
Zaisan-monumentti.
Annan kuume nousi ja yskä paheni, joten hän pani pitkäkseen jo varhain. Lähdin yksikseni Zaisan-monumentille, joka pystytettiin 1971 juhlistamaan Mongolian kommunistivallankumouksen viidettäkymmenettä juhlavuotta.
Matkalla Zaisanille.
Kokeilin samalla ABA Mongolia -taksimobiilisovellusta, joka olikin oiva valinta Ulan Batorin iltaruuhkassa. Tiedä miten kauan matka olisi kestänyt julkisilla. Viiden kilometrin reissu kaupungin laidalle maksoi alle kolme euroa – tai vähän yli, kun tippasin kuskia. Tämä hämmensi häntä kovasti. Myöhemmin Anna kertoi, ettei Mongoliassa juuri tipata.
Zaisan-monumentilla sosialistinen paatos kohtasi kapitalistisen eetoksen. Mongolian vallankumousta ylistävien mosaiikkikuvien katveessa perheet pitivät piknikkiä ja heittivät tikkaa ilmapalloihin. Tarkkakätisimmät saivat palkinnoksi pehmoleluja.
Taustalla laskeva aurinko kultasi Ulan Batorin kaupungin. Jos paikalle olisi saatu vielä Tšingis-kaani, voisin lopettaa tämän postauksen sanoihin ”Mongolian muinaisuus kätteli tulevaisuutta nykyisyyden menneisyyden sulautumispisteessä”.
Kääk. Nyt sinne on sitten pakko lähteä, Siperian-reissulle. Tai siis Trans-Siperian. Eikun siis Trans-Mongolian. Valitse suosikkitermisi! Venäjän ja Mongolian halki Kiinaan kuitenkin matkaamme junalla.
Ja mitenkä niin pakko? No, paluulennot on nyt ostettu, ja hyvän matkaa Venäjälle junalippujakin. Juna Helsingistä Pietariin lähtee sunnuntaina 28. huhtikuuta. Takaisin tullaan juhannukseksi.
Frida auttaa reittisuunnittelussa.
Ollaan istuskeltu keittiön pöydän ääressä teetä kitaten ja matkareittiä suunnitellen. Selaile linkkisivulta tärppejä – ja lähetä toki myös oma vinkkisi meille!
Siperia on opettanut tähän mennessä mm. tämmöisiä:
Venäjän rautateiden nettikaupasta lippuja ostaessa ei tarvitse vääntää aivojaan solmuun rautatieajan ja paikallisen ajan eroja laskiessa. Kauppa näyttää ajat oletusarvoisesti paikallisina.
Nettikaupasta Venäjän sisäiset liput voi ostaa 90 päivää ennen matkaa. Venäjä–Mongolia -liput voi ostaa vasta 60 päivää ennen matkaa.
Venäjän junissa on makuuvaunuja vain naisille. Nämä on merkitty Ж-kirjaimella nettikaupassa (myös englanniksi saittia käytettäessä).
Mongoliankin juniin voi ostaa nykyään netitse lippuja, aikaisintaan noin kuukautta ennen matkaa. Meillä muuten toimi vain Facebook-kirjautuminen Mongolian rautateiden nettikauppaan. Sähköpostirekisteröitymisestä ei tullut koskaan vahvistusmeiliä.
Jos haluat minimoida säätämisen Mongolian-junalippujen kanssa, voit tilata Ulan Batorista matkan Kiinaan tai Venäjälle yhden miehen toimistolta. Hinta on toki silloin korkeampi. Lippuja ei tarvitse kuitenkaan maksaa heti ja ne voi tilata paljon aiemmin kuin kuukautta ennen reissua.
Sekin on opittu, että Jüdgerdemidiin Gürragchaa oli Mongolian ensimmäinen kosmonautti, että hänelle omistettu patsas pönöttää kotikaupunkinsa Choirin rautatieaseman vieressä ja että juna pysähtyy siellä noin vartin. Ehtisiköhän siinä ajassa käydä ottamassa palvontakuvan patsaalla, hmmm…
Seuraavana työlistalla on vakuutustodistusten hankkiminen, passikuvat viisumiin ja viisumien ostaminen.
Kaikenlaista säätöä vielä jäljellä. Mutta ollaan kyllä useaan otteeseen taivasteltu, miten helppoa tämmöisen reissun suunnittelu on nykyään, kun kaikki hoituu internetitse.
Tämä ei hyvältä näytä. Lavalle kapuaa punaiseen vinyylihaalariin sonnustautunut karvainen äijä, joka avaa Dinturist-yhtyeen keikan toteamalla, että huomenna on sitten Riston päivä, onnea vaan kaikille Ristoille.
Se jää keikan tasokkaimmaksi välispiikkiläpäksi. Bändi kahlaa rutinoituneesti läpi italodisko-ohjelmistoaan. Mietin ensin, että miten noin isosta miehestä voi lähteä noin hento ääni. Sitten mietin, että tässäkö sitä nyt todellakin rokkipoliisoidaan jossain väsyneessä baarissa Hangossa? Mitä ihmettä oikein teen täällä? Miksen jäänyt På Krokeniin pämppäämään?
På Kroken oli sentään mukava mesta, nyt muistelen kaiholla. Päädyin sinne sattumalta, kun kävellessäni ympäri kevätauringossa kylpevää Hankoa tuli mieleen käväistä vilkaisemassa, näyttääkö Hangonkylän venesatama edelleen samalta kuin 80-luvulla.
Joko ei näytä, tai sitten en enää muista, miltä se silloin näytti, totesin satamaan saavuttuani. Muistin kyllä pitkän metsätien, mutta eikös se ollut silloin vielä hiekkatie? En ollut varma siitäkään. Sen muistin kyllä, että Hangossa oli lapsena aina kiva käydä. Kaupunki hauskoine huviloineen oli tosi nätti, purjeveneet täplittivät ulappaa valkoisellaan, ja hiekkarantaa piisasi loputtomiin. Muistojeni Hangossa aurinko paistoi aina.
Niin tänäänkin, mutta on vielä kylmää. Veneilykausi ei ole alkanut.
Hangonkylässä laituripaikat ammottivat tyhjyyttään, mutta rannan tuntumassa nököttävän pikku mökin ovi kävi silti taajaan. Mikäs kuppila se tämmöinen on, ihmettelin ja astuin sisään. Tosi pieni ravintola, näemmä, totesin sisällä. Tarjoilija toivotti lämpimästi tervetulleeksi ja painotti, että ei ole pakko syödä, juodakin saa. Mitäs, näinkö spurgulta tässä näytetään, tuumailin itsekseni ja vastasin, että kyllähän vähän nälkäkin olisi.
Ahmin saaristolaispöydästä kalaöverit. Kaikki maistui vallan erinomaiselta, niin perinteiset saaristopöperöt kuin sushikin, johon olivat saaneet jännän Japani–saaristo -crossover-tatsin taiottua.
Miksi en jäänyt sinne istuskelemaan sen sijaan että tarvoin takaisin keskustaan, nyt tuskailen. Bändin setti ei tunnu loppuvan koskaan. Lisäksi kuin henkilökohtaisena loukkauksena yleisö on yhtyeestä aivan tohkeissaan. Pub Grönanin tanssilattia on tupaten täynnä naisväkeä, vapaita pöytiäkään ei näy. Tilaan seuraavan oluen ja tuumin että kai se tästä vielä. Työmatkahan tämä tavallaan on. Pitää uhrautua taiteen vuoksi ja suorittaa viileää havainnointia Itämeren baarit -sarjaan, vaikkei meno itseä niin nappaisikaan.
Aina ei voi onnistua. Kotkassakin olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin raahautua kapakkiin asti. Siellä sentään tiesin, minne mennä. Hangon baareista minulla ei etukäteen ollut hajuakaan, mutta olin täysin vakuuttunut, että jokaisesta kaupungista löytyy kyllä yksi viihtyisä kuppila.
Ehkä niitä on Hangossa kesäaikaan paremmin, ken tietää. Tunnetaanhan kaupunki venekansan bilemestana. Tänään tarjonta on kuitenkin vaikuttanut varsin heikolta.
Grönan tuntui vielä ulkopuolella lupaavalta. Paikka on ollut pystyssä 60-luvun alusta asti, porttikonkiin taottu kirjoitus informoi tulijaa. Katselen seinustan näytöllä pyörivää kuvasarjaa Grönanin historiasta. Kapakka näyttää kuvissa paljon persoonallisemmalta kuin nyt. Sisustus on sittemmin vaihdettu peruspubitauhkaan. Krääsää seinille ja loosheja. Viina-aiheisia tekohauskoja kylttejä. Tiedättehän. Näytön galleriakuvissa vilahtava bändikin tuntuu jännittävämmältä kuin nyt lavalla heiluva.
Haluan baarini mieluummin hiukan nuhjuisina kuin menomestoina, kiitos. Tunnustan, lienen räkälähipsteri. Tai no, en minä räkälöistä pidä, mutta. Hmm, miksi hakemaani pitäisi oikein kuvailla? Aitoudeksi? Eniten inhoan väkinäistä rentouden tavoittelua. Tällaista kuin täällä nyt. Pieleen meni.
Vaivun muistelemaan aiempien reissujen mokailuja. Kun housut repesivät Kööpenhaminassa ja paikkasin ne roudarinteipillä. Kun Fred priorisoi halvan matkakaljan kittaamisen koneeseen ehtimistä korkeammalle ja joutui jäämään lentokentälle yöksi. Kun se saksalaistyyppi puri sitä mimmiä Gdanskissa…
Äh, ei tästä nyt tule yhtään mitään. Olen henkisesti ihan muualla kuin täällä. Yltäpäältä hiessä kylpevä Dinturistin laulaja jatkaa oivaltavien välispiikkiensä sarjaa kertomalla, että eivät nämä ole heidän omia biisejään. No shit, Sherlock, tuumin ja lähden hotellille. Päätän huomenna palata På Krokeniin ja kirjoittaakin jutun sieltä.
Aamiaiselle könytessäni törmään ensimmäiseksi Dinturistin laulajaan, joka on juuri kirjautumassa ulos hotellista. Ovat jatkamassa kiertuettaan. Ajatella, mokomalla hikisellä kumihaalaribändillä riittää keikkoja kiertueeksi asti, kun meidän piti loppuaikoinamme käytännössä maksaa siitä, että päästiin jonnekin soittamaan. Maailma on rikki, manaan katkerana.
Kiertelen ympäri Hankoa näpsien kuvia. Taivas on edelleen täysin pilvetön, mutta ihmisiä ei juuri näy. Kuin kevätpäivä neutronipommi-iskun jälkeen. Vierasvenesataman laituripaikkojen sähkötolpat seisovat asennossa valmiina turistien ryntäykseen, mutta on vielä hiljaista. Laiturin päädyn bensapumput on huputettu. Ne näyttävät burkhiin pukeutuneilta, tai postapokalyptisiltä moai-patsailta.
Vatsassa alkaa kurnia, ja talsin takaisin Hangonkylään. Siellä käy ilmi, että På Kroken on sunnuntaisin suljettu. No voihan vittu. Semminkin kun nyt muistan huomanneeni kyllä tästä kertovan lapun jo eilen. Kävelen rantaan kiroilemaan lisää.
Sitten talon päätyovesta astuu sisään äijä. Kas, tuossahan on toinenkin kuppila. Seuraan perässä. Paikka osoittautuu På Krokenin kahvila- ja kalapuotipuoleksi, joka on vielä noin tunnin verran auki. Täältäkin saa ruokaa, tarjolla on lohikeittoa.
Saan lautaselliseni puoleen hintaan, koska padan vähäiseksi ehtynyt sisältö näyttää myyjätädin mukaan niin säälittävältä. Onnistun kuitenkin kauhomaan ihan kunnon annoksen tuhdin rasvaista soppaa. Joka maistuu taivaalliselta. Maistelen hitaasti joka lusikallista, jäystän saaristolaisleipää ja kuuntelen kanta-asiakkaiden höpinää. Äijät vääntävät rannikkoruotsiaan, enkä ymmärrä juuri mitään, paitsi että nuoriso on jälleen syyllinen – ja sen kohdan kun yksi ukoista päättää paasauksensa suomeksi sanoihin siinä olisi kirveellä töitä.
Ryystän kahvit päälle ja uppoan ajattomaan saaristolaistunnelmaan. Täällähän voisi istuskella vaikka koko päivän, myhäilen.
Mutta sitten kello on viisi ja on aika lähteä. Juuri kun alkoi olla kivaa. Laahustan rautatieasemalle, nousen junaan.
Päätän, että ensi kerralla Hangossa menen kyllä suoraan På Krokeniin.
Onkohan tanssilattia radioaktiivinen? Kukaan ei vahingossakaan astu sille, vaan kaikki jököttävät seinustan pöydissä ja vain katselevat bändiä, joka veivaa rhythm & bluesiaan. Ihan hyvin se kulkee, mikäs siinä, kitarasoolot vain ovat jumalattoman pitkiä ja tylsiä.
Ikkunoista hohtavat sataman valot. Laivoja siellä ei näy, ei ole näkynyt enää pitkiin aikoihin. Mutta päin vastoin kuin laivat, ravintola Kairo ei ole nostanut ankkuriaan. Se löytyy samasta paikasta kuin aina ennenkin, Kotkan Satamakadulta.
Pöydissä on valkoiset liinat, sieraimissa tuntuu puutalon tuoksu. Silmät sulkemalla voi kuvitella ravintolan täyteen tupakansavua, äriseviä merimiehiä, ilotyttöjen kujertavaa kikatusta ja nurkkaan pari pahaenteisesti mulkoilevaa hämärämiestä. Tai jotain sellaista — mitäpä minä siitä mitään tietäisin, mitä nyt tarinoita olen kuullut.
Nyt nuo ajat tuntuvat kuitenkin yhtä kaukaisilta muistoilta kuin laivat Kotkan satamassa. Paikallinen kitaristi nousee toisen setin puolivälissä lavalle vierailemaan ja aloittaa oman loputtoman soolonsa. Ei hitto, tätä ei henkilö kyllä kestä. Päätän käydä vilkaisemassa muita baareja ja palata myöhemmin takaisin.
Haahuilen hetken Kotkan satama-alueella, jossa yllätän itseni ihailemasta Mox Mäkelän Yölaiva-teosta. Se on korkealle telineelle nostettu paatti, jonka koko runko on päällystetty vanhojen liikennemerkkien heijastepalasilla. Reunat on koristeltu autojen takavaloilla. Sisältä kuuluu aika ajoin aavemaista musiikkia ja tehosteääniä. Katselen pläjäystä pitkään ja monesta kulmasta. Autojen valojen osuessa siihen vene hehkuu yössä.
Viimein havahdun matkakaljojen loppumiseen. Lähden kohti keskustaa. Kohta löydän itseni Pub Jaakko V:n tiskiltä. Bändi on keräämässä kamojaan, ei aavistusta mitä missasin. No, juon menetetyille kulttuurielämyksille.
Äkkiä viereen ilmestyy nainen, osapuilleen äitini ikäinen, veikkaisin. Kohtsillään hän itse vahvistaa arvioni oikeaksi rupeamalla jupisemaan siitä kuinka en tiedä oikeasta sodasta mitään, koska en ole Karjalasta joutunut lähtemään evakkoon lapsena. Myönnän omakohtaisten sotakokemuksieni olevan niukanlaiset, mutta yritän päteä kertomalla sentään syöneeni mädätettyä haita. Tällä saan hetkeksi pointseja, mutta pian ollaan taas Karjalassa syömässä jäätyneitä punajuuria ja sitä rataa. Tätä jatkuu hyvän kotvan, olen liian kohtelias lähteäkseni ja oluttakin saa lisää turhan kätevästi vain lasia ojentamalla.
Äkkiä viereen ilmestyy nainen, osapuilleen äitini ikäinen, veikkaisin. Kohtsillään hän itse vahvistaa arvioni oikeaksi rupeamalla jupisemaan siitä kuinka en tiedä oikeasta sodasta mitään, koska en ole Karjalasta joutunut lähtemään evakkoon lapsena. Myönnän omakohtaisten sotakokemuksieni olevan niukanlaiset, mutta yritän päteä kertomalla sentään syöneeni mädätettyä haita. Tällä saan hetkeksi pointseja, mutta pian ollaan taas Karjalassa syömässä jäätyneitä punajuuria ja sitä rataa. Tätä jatkuu hyvän kotvan, olen liian kohtelias lähteäkseni ja oluttakin saa lisää turhan kätevästi vain lasia ojentamalla.
Lopulta tädin äidyttyä paasaamaan Ukrainasta uutena Karjalana mainitsen itse asiassa olevani maanpetturisivari ja arvelen Venäjän hyökätessä Suomeen olevani ensimmäisenä karkaamassa pakoon, lällätellen pilkallisesti. Saman tien tämän sanottuani tajuan, ettei se tainnutkaan tulla ulos silleen kepeän itseironisesti, niinku. Tunnelma on hetken jäätävä, mutta jo moneen otteeseen juttuaan luupannut täti päättää vain tyynesti unohtaa koko välikohtauksen ja aloittaa taas alusta karjalaevakkooikeasotablaablaatuksensa. Onneksi valomerkki viimein katkaisee loputtoman paasauksen, ja saan riuhtaistua itseni ylös baarijakkaralta, ulos viimaiseen yöhön.
Tympii. Ei tämä nyt oikein suju. Ei hotsita mennä takaisin Kairoon (eipä se olisi ollut aukikaan, myöhemmin selviää), joten kipaisen pizzan mukaani ja palaan hotellille. Hämmästelen Ennustaja-tv:n mainoksia (joissa enkelien ja tarot-korttien seassa mystisenä voimana luetellaan myös kvanttifysiikka), kunnes nukahdan.
Hemmetti, ei olisi pitänyt ottaa niitä iltapäivätorkkuja, kiroan seuraavana iltana Kairoon kavuttuani. Tämäniltainen bändi kuulostaa paljon eilistä pirteämmältä. Veivaavat bluegrassia reippaalla tatsilla. Yleisöäkin on paljon enemmän, valtaosa pöydistä täynnä. Mutta nelituntisiksi repsahtaneiden torkkujeni takia olen myöhässä: menossa on jo encore. Kuulen vain yhden biisin Jussi Syren & The Groundbreakersilta. Meininki kuitenkin vakuuttaa heti. Täytyypä tutustua.
Keikan loputtua siirryn sivubaarin tiskille jurottelemaan. Koko ravintola näyttää tyhjenevän. Niin se usein menee, kertoo baarimikko, ihmiset tulevat katsomaan shown ja lähtevät sitten. Paikkaa pidetään yleisön mukaan auki. Hän yrittää vielä houkutella ihmisiä jäämään laittamalla karaokemasiinaan hittejä soimaan, mutta ketään ei tunnu karaoke kiinnostavan. Pian havaitsen olevani baarin ainoa asiakas.
Tuijottelen tiskiä ja mieleen muistuu edesmenneen isäukon tarina siitä, kuinka hän Kotkan Kairossa baaritiskiä rakennellessaan tapasi Juha Vainion. Tarinassa Junnu kolistelee portaita ravintolaan kilisevä muovikassi kummassakin kädessä, kaatuu lattialle rähmälleen ja sammuu. Isä ja työkaverinsa nostavat miehen sohvalle nukkumaan ja jatkavat sitten baaritiskin nikkarointia.
Tuntia–paria myöhemmin Junnu herää ja ensimmäinen asia, joka hänen silmiinsä osuu, on lähes valmis baaritiski. — Jumalauta miten hieno! Mäkin haluan tollasen! hän julistaa. Niin sitä sitten päädytään ryyppäämään Juha Vainion kanssa ja myöhemmin rakentamaan hänelle baaritiski kotiin.
Kyselen Kairon työntekijöiltä, voisiko tarina olla totta. (Ukon tarinat kun kannatti yleensä nauttia roimahkon suola-annoksen kera.) Miksei, vahvistavat, 60-luvun lopullahan Junnu vielä joi, mutta tämä nimenomainen tiski se ei voinut olla, vanhempi työntekijä lisää. Sivubaarin alue oli niihin aikoihin vielä terassia. Lisäksi kyseinen tiski on uusittu 2000-luvulla, kertoo nuorempi. Kyseessä on täytynyt olla pääsalin baaritiski. Vanhempi työntekijä valittelee, ettei tiedä, onko se uusittu 60-luvun lopulla, hän kun on ollut talossa vain 40 vuotta.
Laskevat kassaa, siivoavat vessoja. Kaipa sitä täytyy ruveta tekemään lähtöä, päättelen. Käyn vielä vilkaisemassa salin tiskiä. Pelkistetympi kuin sivubaarissa, kulmikkaan 70-lukulaiselta näyttää. Hmm, ken tietää. Ukko kyllä suosi tuommoista aikanaan modernia tyyliä, että sikäli… mutta toisaalta saattaahan se olla vain kerrottaessa kasvanut tarinakin.
Toteamme baarihenkilökunnan kanssa, että tarinoita tarvitaan, ovat ne sitten totta tai eivät.
Jatkan neljään asti auki olevaan karaokehelvettiin. Kairo jää satamaan valvomaan yötä, upoten omaan tarinaansa.
Seuraavana päivänä bussissa matkalla kotiin Kotkan poikii ilman siipii alkaa soida päässä, eikä ihan hevillä lopukaan.
– Ei Gdanskista löydy toista tällaista paikkaa, miekkonen sanoo. – Eikä kyllä Gdyniastakaan, saati Sopotista, hän lisää hetken mietittyään.
Liekö koko Itämerellä vastaavaa, mietin. Katselen pikkuiseen kulmabaariin ahtautuneita juhlijoita, jotka halailevat toisiaan. Pianon luona renkutellaan kitaraa ja viritellään yhteislaulua. Ympäri kapakkaa kiertää adressi, johon ihmiset raapustelevat nimiään. On Duszekin viimeinen aukioloilta.
Mekin luonnollisesti allekirjoitamme vetoomuksen, jossa ilmeisesti vaaditaan kiinteistön omistajia jatkamaan kapakanpitoa Duszekin tiloissa ja ennen kaikkea säilyttämään paikan omaleimainen tunnelma.
Ehdotan adressin puuhanaiselle D:lle myös vaatimusten maalaamista jättimäiselle vaneriplakaatille, yleislakon käynnistämistä sekä Lech Wałęsaa pitämään puhetta baarin terassille. Lupaan myös, että jos Duszek menetetään, Suomi liittyy Venäjään. Sen pitäisi säikäyttää kenet tahansa.
– Juhuu! nainen innostuu. Illan tummutessa hänen kiljahduksiaan alkaa kajahdella tavan takaa eri puolilta Duszekin sokkeloisia katakombeja.
– Laitanko tähän ammatiksi työtön? A pohtii vetoomuslomaketta täyttäessään. Toimitusta hänen takanaan seuraava D neuvoo, että siihen kirjoitetaan artisti. Niin, tosiaan. Artistejahan tässä loppujen lopuksi ollaan, kun oikein sieluun katsotaan. Tai ainakin haluttaisiin olla.
– Duszek on aina ollut taiteilijoiden paikka, hän jatkaa. – Tällaista rennon kulturellia kohtauspaikkaa tämä kaupunki tarvitsee.
Duszekista tosiaan puuttuu takakireän cooliuden tavoittelu tai pönöttävä elitismi. Silti yläkerran pianoa pimputtelemaan pistäytynyt tyyppi saattaa olla kuuluisa konserttipianisti. Pöydässä voit törmätä toiseen kirjailijan urasta haaveilevaan ihmiseen Euroopan toiselta laidalta. Paikassa leijuu boheemiuden henki, jota ei toimiteta helposti mieleenjäävällä brändinimellä varustetuissa pulloissa.
Taiteilijoita Suomesta.
Hiukan myöhemmin A:n yhyttää portaissa pukumies, joka esittäytyy paikalliseksi tapahtumanjärjestäjäksi. – Olit kuulemma taiteilija Suomesta. Kiinnostaisiko sinua tehdä juliste meidän festivaalille? hän utelee. A pahoittelee, ettei ole oikeastaan kovin kokenut julisteiden suunnittelussa. Tapahtumanjärjestäjä kiittää rehellisyydestä. Myöhemmin A tulee hiukan katumapäälle – olisiko sittenkin pitänyt tarttua hetkeen?
Paikka on niin täyteen tungettu, että löydämme itsemme istumasta alakerran sivukäytävän penkiltä. Baarin nykyisiin omistajiin kuuluva vanhempi rouva J äkkää meidät sieltä ja vaatimalla vaatii, että kipuamme yläkertaan. Jotenkin onnistumme puskemaan itsemme tiskille asti, jossa huomaamme A:n pudonneen joukosta. Jäämme kuitenkin pitämään asemia. Ehkä A vielä raivaa tien eturintamaan.
Musiikki on vaihtunut katusoittoviulistin taustanauhan päälle tulkitsemiksi poppihiteiksi. Uukakkosta, policea, metallicaa ja sitä rataa. Hyvinhän jätkä vetelee, mutta pirun kovaa. Kun Scorpionsin Winds of Change alkaa vinkua yössä, alkaa tuskan hiki nousta otsalleni. Tiskillä ihmismassa on niin tiivis, että heilun tahtomattani vihaamani hard rock -balladin mukana. Jotain rajaa! Pian se varmaan rupeaa tuuttaamaan CMX:ää. Päätämme jatkaa seuraavaan kapakkaan. A löytyy terassilta tupakalta. Hän jättää jatkot väliin ja lähtee kämpille uinumaan.
Paria tuntia myöhemmin palaamme takaisin Duszekiin. Iloinen juhuu!-huuto tervehtii meitä sateiselta terassilta. – Suomen ei nyt tarvitsekaan hyökätä Venäjälle, D kertoo. Sepäs juttu eskaloituikin nopeasti, mietin. Mutta ilmeisesti nimien keruu ylitti odotukset ja jonkinlainen suunnitelma jatkosta on jo kehkeytymässä.
Sisällä populaatio on harventunut siedettävälle tasolle. Kello alkaa lähetä kolmea, mutta J sen kun kippaa lisää kaljaa juhlijoille. Toissailtana hän aneli jo keskiyön korvilla, että ihmiset lähtisivät koteihinsa ja päästäisivät hänet nukkumaan. Nyt uupumuksesta ei näy merkkiäkään.
W, oopperatenori sekä Duszekin kanta-asiakas, ottaa pianon haltuunsa. Hän soittelee pitkän, sulavan potpurin pop- ja klassisen musiikin hittejä ja luikauttaa sekaan välillä aarian, pari. Asiakaskunta laulaa melodioita mukana kaikissa tyylilajeissa. Täällä päin näköjään aariatkin käyvät yhteislaulumusiikiksi.
Myhäilen ukrainalaisen dunkel-pullollisen kanssa pöydän äärellä ja ihailen baarin hiukan ränsistyneitä mutta kekseliäitä ornamentteja. Joulukoristeita kyttää katonrajasta vuohenpää, ja alakertaan vievien portaiden ylle on maalattu jättimäinen Švejk polttamassa piippua. Savusta muodostuu hyväntuulinen haamu. Joku kertoi aiemmin, että tuota Švejkin piipusta leijuvaa olentoa paikan nimi tarkoittaa.
– Miksi niin surullisena? kysyy tupakalta palaava nuori nainen M, joka on pianoa soittavan W:n tytär.
Yritän selittää, että onhan tämä nyt vähän haikeaa ja semmoista, mutta M ei moista lähestymistapaa arvosta. – Nimesi on Japi, joten sinun pitäisi olla häpi. Yritän tempaista riemukkaan virneen naamalleni ja kolmas yritys viimein kelpaa M:lle.
Alamme kuitenkin tehdä lähtöä, ties monesko röpötysilta alkaa jo tuntua keski-ikäisten äijien luissa. M halaa meidät läpi ja J kyselee, tulemmeko huomenna uudestaan. Yritän kiinnittää pianoa edelleen takovan W:n huomion, mutta turhaan.
– Taiteilijat ovat taiteilijoita, D hymähtää ovenpielessä. – Minun pitäisi tietää, olin naimisissa sellaisen kanssa.
Toivotamme hänelle dobranoscit ja lähdemme kävelemään kohti kämppäämme. Gdanskin kadut kiiltelevät sateen jäljiltä. Talojen katot hukkuvat pimeyteen. Massansa kadottaneet julkisivut näyttävät katuvalojen loisteessa ihan ekspressionistisen mykkäleffan lavasteilta.
Mallailemme taidekuvia yövalaistuksessa kylpevästä Pyhän Marian katedraalista, kun äkkiä L havahtuu: – Huomenna uudestaan? Eikös me juhlittukaan tänään Duszekin sulkemista?
Kyllä ja ei, tulkitsemme. Eräs aikakausi päättyi, uusi alkoi.
