Yhdestä näkökulmasta se, että matkustaa Siperiaan päästäkseen näkemään Akademgorodokin on kuin tulisi Suomeen ihailemaan Espoota. Kerrostaloja pilkottelee metsikköjen lomassa. Talosaarekkeiden välillä risteilee kivoja polkuja, joilla joku hölkkää, toinen poimii marjoja ja kolmas lykkii lastenvaunuja. On vaikea hahmottaa, missä on taajaman keskusta. IT-firmoja näyttäisi paikassa toimivan sekä jotain tutkimuslaitoksia. Vähän niin kuin Otaniemessä.
Toisesta näkökulmasta tuo reilut parikymmentä kilometriä Novosibirskistä kaakkoon sijaitseva leppoisa kaupungike hohkaa edelleen neuvostoaikojen mystiikkaa. Akademgorodok oli aikoinaan suljettu, tieteelle omistettu kaupunki, jossa sai tehdä uraauurtavaa tutkimustyötä muuta Neuvostoliittoa paljon vapaammissa oloissa. Kiellettyjä kirjoja sai lukea ja vaikkapa ”pseudotieteeksi” Stalinin aikana tuomittua genetiikkaa tutkia.
Akademgorodokin kultakausi oli 60-luvulla, Nikita Hruštšovin kaudella. Brežnevin tultua valtaan alkoi taantuma. Neuvostoliiton hajottua 1990-luvulla moni tieteentekijä lähti länteen, mutta sittemmin suunta on kääntynyt. Nykyään Akademgorodokissa toimii korkean teknologian yrityksiä sekä edelleenkin tutkimuslaitoksia – kuten ydinfysiikan, kemian tai psykologian laitokset.
Päädyimme ottamaan Yandex-taksin Akademgorodokiin, sillä seuraavaa paikallisjunaa olisi pitänyt odotella melkein tunti. Taksikyyti maksoi reilut kuusi euroa.
Patsas laboratoriohiirelle.
Siellä sitten tarvoimme hruštšovkien ja metsiköiden katveessa ihmetellen, että tämmöinenkö tämä vain sitten on – kaiken sen hehkutuksen jälkeen. (Kröhöm, lähinnä minun hehkutukseni, myönnettäköön. Olin ollut erityisen innostunut Red Plenty -kirjan elävästä kuvauksesta neuvostotiedekaupungista.) Kylmän säänkin olimme saaneet niskaamme, ja oli vieläpä maanantai, eli museot kiinni.
Aikamme paarusteltuamme suuntasimme Way to Russia -sivuston suosittelemaan Tiedemiesten talon entiseen asukkaiden ruokalaan, joka toimii nykyään ravintolana. Paikka kuulemma huokui edelleen kadonneen neuvostoajan tunnelmaa.
Jälkkäri menossa Tieteilijöiden talon ravintolassa.
Ruuasta tuli tietyllä tapaa Neuvostoliitto tosin mieleen, sillä se oli aika mitäänsanomatonta – joskaan ei kovin kallista.
Akademgorodok alkoi jo vaikuttaa turhalta reissulta, mutta auringon laskiessa päätimme vielä kävellä ”Obin mereksi” kutsutun Ob-joen tekojärvialtaan rantaan. Emme nimittäin olleet Novosibirskissä vielä käyneet joenvarressa.
Siellä rantaradan katveessa, metsikön takana iltahämyssä nökötti aavemainen, tyhjä uimaranta. Tai ehkä se oli lomanviettopaikka neutronipommi-iskun jälkeen.
Tarvoimme kuin huumaantuneina upottavassa sannassa ja pällistelimme ihmeissämme näkyä. Meidän lisäksemme rannalla näkyi vain pari nuorta kyyhöttämässä nuotion ympärillä. Huoltoauto huristeli pois kuoppaista tietä.
Annan oli aivan pakko saada tassutella hiekassa paljain jaloin. ”Se oli ihan sairaan kylmää, vieläkin paleltaa”, oli kommentti jälkikäteen.
Viimein palasimme valtatien varteen ja tilasimme taksin takaisin Novosibirskin asemalle.
Vaikka oltiinhan me lomailemassakin, tietysti, jos nyt ei erityisesti Obin uimarannalla. Tai kenties se oli tauko lomailusta? Vai hetkinen, pitääkö ylipäätään olla ensin töissä, jotta voi sitten lomailla?
Kutsuttakoon tätä nyt miksi hyvänsä, niin Novosibirskissä junaan kavuttuamme se vie meidät seuraavaksi Irkutskiin.
Hostellimme Novosibirskissä sijaitsi kerrostaloalueen pihalla – oletettavasti entisissä kerho- tai varastotiloissa.
Olen oppinut uuden sanan venäjäksi! Тапoчки (”tapotški”, paino ekalla tavulla), eli tossut. Sain aiheesta tehostettua opetusta hostellin siivoojalta könytessäni paljasjaloin suihkuun.
”Tätyy olla taapotškat”, siivooja sanoi surumielisesti. Sanoin, että ei mulla nyt ole, sorppa. ”Тапoчки, тапoчки”, siivooja vain paapotti. Heilutin käsiäni, kohautin hartioitani, pelasin tyhmää turistia ja livahdin suihkuun. Olisin halunnut sanoa, että minulla oli kyllä taapotškat, mutta sitten joku siivosi taapotškani jonnekin, eikä minulla enää ole taapotškia… mutta aamukrapulatuimaan semmoisen virkerakennelman kasaaminen venäjäksi olisi varmaan sulattanut aivoni.
Vinkkinä Venäjän-hostellimatkaajalle: muista taapotškat! Nižnissäkin ensimmäinen asia, jonka hostellin aulatäti meille sanoi oli ”ottakaa siitä taapotškat”. Oltiin vielä puolivälissä oviaukkoa tunkemassa itseämme ja rojujamme sisään. (Silloin sana ei vielä tarttunut aivopoimuihini.)
Jumalanpalvojat ovat käyneet töhrimässä kaunista pakanallista seinämaalausta.Vastapuolen kostoisku.
Eiliseen krapulaan päädyttiin lauantaisen haahuilun vietyä meidät lopulta baariin.
Lauantaina aamiaista kitoihimme sulloessa olimme harrastaneet turististrategisten suuntaviivojen vetelyä Novosibirskin päiville: Mennäkö saman tien Akademgorodokiin vai vasta myöhemmin? Missä kohtaa käytäisiin tsekkaamassa mammutti luonnontieteellisessä museossa? Entä mihin kohtaan tällätään haahuilu?
Päädyimme päiväjärjestykseen lauantaina haahuilu, sunnuntaina museo ja maanantaina tiedekaupunki. Asiaan vaikutti alhainen energiataso sillä hetkellä – sekä väistämätön fakta, että museo ei ole auki maanantaisin.
Novosibirskin yleisimmät arkkitehtoniset tyylit samassa kuvassa.
Haahuilimme, siis! Jonkinlaista runkoa harhailulle tavoittelimme päättämällä vilkaista pari patsasta samaan syssyyn.
Kävi kuitenkin niin, että nähtiin aika monta muutakin patsasta. Ilkeääkö tätä nyt sanoakaan, mutta Novosibirsk on aika tylsännäköinen paikka. Kaupunki on varsin uusi – vain 126-vuotias – joten rakennuskanta koostuu pääasiassa neukkukolhotuksista ja uudemmista lasiteräsöyhötyksistä. Jos haluaa nähdä jotain kivaa, kannattaa mennä puistoon ja vaikkapa vilkaista joku patsas.
Vladimir Vysotski.
Nähtyämme Vladimir Vysotskin patsaan (jo toinen Venäjän-osuudellamme), Koštšei Kuolemattoman patsaan, Novosibirskin ensimmäisen liikennevalon patsaan, patsaan paikalliselle vaatetehtaalle sekä epälukuisen määrän neuvostoajan patsaita olin havaitsevinani Annassa jo tietynasteista patsasväsymystä.
Patsas Novosibirskin ensimmäiselle liikennevalolle.
Anna alkoi heitellä ilmaan asioita, joille tarvittaisiin myös muistomerkki. Muun muassa tällaisia aihelmia patsaille saimme aikaiseksi kävelyn lomassa:
Muistomerkki seuraavan päivän krapulalle voitonpäivän jälkeen
Muistomerkki taivaan sinelle (betonikuutio, josta puuttuu paloja ja josta törröttelee ruostuneita teräsrakenteita)
Hajonnut patsas, josta lojui isoja palasia tyhjässä suihkulähteessä.
Muistomerkki lapsuuden puhelinnumerolle, jonka muistat vieläkin
Muistomerkki puhki kuluneille lempivaatteille
Muistomerkki unohdetulle unelle
Muistomerkki ensimmäiselle sillan ylittäneelle aasille
Muistomerkki kaikille muistomerkeille, joissa on jokin merkityksellinen luku jotain (ihan mitä tahansa)
Jälleen pätevää katusoitantaa metroaseman kulmilla.
Sitten alkoikin olla nälkä. Ja ilta. Ja jano. Ja havaitsimme olevamme viihtyisän Kardamonin, konstailemattoman Guevaran terassin ja meluisan irkkubaari Harat’sin jälkeen People’s-baarissa, joka oli auki viiteen asti. (Ennen kuin Anna huomauttaa mitään, niin tarkennan hänen juoneen koko illan lähinnä teetä.)
Anna ja Katja.
People’sissa pöytäämme lyöttäytyi Katja, joka oli Annan tavoin myös kuvataiteilija. Katja taivasteli, mitä ihmettä me Novosibirskissä teimme, sillä ”tämä kaupunki on niin harmaa”. Katja kuitenkin tarjoutui esittelemään meille harmaata Novosibirskiään sunnuntaina ”sitten kun olen herännyt, joskus illalla”.
Anna ja rekonstruoitu mammutinpoikanen.Aito mammutin luuranko.Luonnontieteellinen museo sijaitsi samannäköisen kerrostalon katutasossa, jollaisen pihassa hostellimmekin on.
Sunnuntaina olimme juuri kiiruhtamassa luonnontieteelliseen museoon ehtiäksemme sinne ennen sulkemisaikaa, kun Katja viestitteli olevansa jo kännissä ja menevänsä nyt baariin, sorppa.
Tyrniteetä maistelemassa Bibliotekassa. (Eikä se ole teknisesti ottaen teetä, mutta korvaavaa sanaa ei olla keksitty. Ei se oikein mehuakaan ole. Mutta turkasen hyvää!)
Meitä ei erityisesti napannut baarittelun jatkaminen toisella illalla, joten kävimme Bibliotekassa syömässä (itse tempaisin kulhollisen suussasulavaa borštšia, nam, ja oli Annan savulohipastakin vissiin aika jees) ja painuimme pehkuihin. Seuraavana päivänä piti ehtiä käydä Akademgorodokissa ennen Irkutskin-yöjunan lähtöä, joten aikainen liikkeellelähtö oli suotavaa.
Takaisin kolmosluokkaan, klonksuti-klonksuti, heiluti-heiluti. Vaunu keikkui kuin peräprutku Airistolla syysmyrskyssä. Epäilen, että piruuttaan laittavat tuplajousituksen talonpoikaisluokan vaunuihin. Unet olivat taas katkonaista sorttia. Valveilla käkkiessäni luin Kohtalon miekkaa hyvän pätkän eteenpäin. Vahva suositus matkalukemiseksi!
Tjumen–Novosibirsk -keikaus oli kaiken kaikkiaan aika tylsä ja torkkuisa taipale. Mutta kohdattiin me sentään lahjomaton vaunuemäntä!
Tai siltä se ensin vaikutti, kun tämä torjui pöh, mitä te nyt tuommoisia! -käsielkeellä Annan tarjoaman Fazerin sinisen. Anna kuitenkin oivalsi pelin hengen ja jätti suklaalevyn emännän hytin tiskipöydälle. Oli se sieltä sitten myöhemmin kadonnut. (Ehkä paikalla päsmäröineen pomon suihin, kuka tietää.)
Kolmosluokan sisustuksessa ei kikkailla.
Matkakumppaninamme oli ensin ystävällinen mummo, jonka kanssa Anna yritti kommunikoida Google Translaten välityksellä. Ei siitä oikein mitään tullut. Käännösvekotin tuntui lähinnä hämmentävän häntä. Mummon jälkeen seuranamme oli teinityttö, joka hihitteli läppärinsä takana internet-kissoille (arvaan).
Etukäteen mainostettu yöjunien ylitsepursuavan venäläinen vieraanvaraisuus on meidän tapauksessamme ollut tyylilajiltaan pikemminkin kaurismäkeläistä. Mutta eipä tuo haittaa – matkakumppanit ovat kuitenkin olleet mukavia ja avuliaita. Suomalaiselle kelpaa se ihan hyvin, että saa olla rauhassa.
”Mis mä ole?” ”Oot Novosibirskis.”
Pienimuotoinen seikkailu syntyi hostellin löytämisen kanssa. Virallinen osoite vei meidät valtaisan lähiötalon edustalle, jonka katutasossa oli kaikenlaisia putiikkeja eläinklinikasta kielikouluun, muttei majoitusliikettä.
Soitin mestaan ja kyselin ruosteisella venäjälläni, missä Big Ben -hostelli oikein mahtaa sijaita. (Jep, vahvasti brittiteemaisen hostellin henkilökunta ei puhu englantia.) Yhdistelemällä puhe- ja tekstiviestintää löysimme viimein pihalta tiilitönön, josta laskeuduttiin maan alle hostelliin.
Lappu sen talon eräällä sisäänkäynnillä, josta etsimme hostellia: ”Tässä EI ole käytettyjen tavaroiden kauppaa! Minne meni – EMME TIEDÄ!”
Tämä taitaa olla reissun halvin majoitus: kolme yötä kahdelta yhteensä noin 29 euroa. Toisaalta halpuus näkyy myös kaikessa. Suihkussa ei ole saippuaa, vessassa ei ole paperia, kortti ei kelvannut maksuvälineenä, eikä vastaanoton tyyppi edes rekisteröinyt meitä oikeaoppisesti viranomaistahoja varten. Ehkä siinäkin sitten säästettiin jotain?
Asiakkaina näytti olevan lähinnä nuorisolaisia. Mutta onneksi olivat hiljaista sorttia ja antoivat meidän kuorsata rauhassa.
Voitonpäivä tervehti meitä aamutuimaan kaikkialle ripustetuista kaiuttimista tulvineella neukkuhenkisellä kuorolaululla. Oltiin ajateltu mennä vilkaisemaan paraatia, mutta mitä ilmeisimmin olimme jo myöhässä. Edellisillan kylpyreissun jälkeen uni oli maistunut, mutta sehän oli tietysti virhe. Isänmaan asia ei odota länsimaista liberaalihedonistia!
Siperialaiset, pitäkää ortodoksinen usko! – tuo tunnettu neuvostoiskulause sotavuosilta.Selfieitä otettiin suorastaan verissä päin.
Kun päästiin kadulle asti, ihmiset olivat kerääntymässä marssia varten – tai siltä se ainakin näytti. Suuren isänmaallisen sodan sankarien kuvia kanneltiin kuin ikoneja, vappumarssihenkisissä banderolleissa luki uskonnollisia iskulauseita, moni oli pukeutunut sotilasunivormuun – vilahtipa väkijoukossa haavoittunuttakin larpannut mies (joka hiukan rikkoi rooliin eläytymistään syömällä iloisena jätskiä).
Kenttäkeittiöistä lapioitiin jotain risoton näköistä apetta lautasille.
Oli ilmapalloja, neuvostolippuja, saippuakuplia, haitareita, soppatykkejä, taukoamaton neukkujollotus, kirkuvia lapsia, tympääntyneitä poliiseja, hattaraa, läpivalaisupisteitä – sekä palopuheita joissa vilisi sellaisia sanoja kuin isänmaa, Venäjä ja rrrrajat!
Oli myös koulujenvälinen viestijuoksu, jossa synnyinmaan vaatimaa yhteisrintama-ajatusta ajettiin laittamalla mahdollisimman epätasaiset juoksijat viemään samaa viestiä. Oli myös eläkeläisten paritanssit, jossa nuoremmat pyörittelivät univormuihin sonnustautuneita ikäihmisiä.
Oli kamala tungos ja mekkala. Ja oli nälkä. Menimme siis lähigeorgialaiseen myöhäiselle aamiaiselle. Epäilemättä tjumenilaiset selviytyisivät voiton juhlimisesta ilman meitäkin.
Ravintolassa, jossa yleensä taustamusiikki tuntui soivan hiukan liian lujaa, tuntui nyt olevan ihanan rauhallista. Kun olimme saaneet syötyä, kahviteltua ja tungettua kupuumme ihan liian monta suklaamakkaraa, olimme valmiit palaamaan voitonpäivän vilskeeseen.
Touhu oli ilahduttavasti laantunut jo vapaamuotoisemmaksi juhlinnaksi, joka muistutti vähän suomalaista vappua – sillä erotuksella, että missään ei hoippunut juopuneita. Myöhemmin Annan käydessä ostamassa tupakkaa selvisi, miksi: kaupan ovilapussa ilmoitettiin, ettei voitonpäivänä myyty alkoholia. (Baareista sitä sai kyllä.)
Myöskään kerjäläisiä ei näkynyt missään. Voitonpäivä oli voittajille, ei luusereille.
Annan venäläistuttu oli vinkannut, että kymmeneltä illalla Rakastavaisten sillalla olisi ilotulitus. Sehän kuulosti mainiolta päätökseltä Tjumenin-vierailullemme! Veimme matkatavarat asemalle säilytykseen ja lähdimme lähipubiin… jossa unohdimme koko ilotulituksen, kun oli niin kiire lipittää paikallista käsityöolutta, toljottaa zombeina etäisyyteen ja suoltaa huonoja sanaleikkejä.
Iloisia juhlijoita pitämässä niin-ja-niin-monetta taukoa Еда-baarin terassilla.Edasta sai muuten melko isoja vegepurilaisia. Vink, vink.
Keskiyön hujakoilla kapusimme junaan ja lähdimme keinumaan kohti Novosibirskiä.
Jos voitonpäivän hurmoksellinen paatos täällä pitää kiteyttää yhteen anekdoottiin, niin kokeillaan tätä: Käytiin majapaikan viereisessä kirjakaupassa metsästämässä postikortteja. Ostin samalla tutulle tuliaiseksi voitonpäiväpränikän. Kun oltiin tiskillä maksamassa, myyjä antoi toisen pinssin kaupan päälle Annalle. Eihän se nyt käynyt päinsä, että vain toinen meistä juhlistaisi voittoa ja toinen ei.
Rasputinin kotimuseo ei ollut auki eikä arkeologis-etnografista museota löytynyt (tai sitten sinne pääsee vain sopimalla etukäteen – tämä ei täysin selvinnyt), joten päädyimme haahuilemaan ympäri kaupunkia.
Tjumen on paljon siistimpi ja hyväkuntoisempi paikka kuin Nižni Novgorod. Siellä täällä modernien lasiteräskolhotusten sekä stalinististen kivitalojen seassa pilkottelee vanhoja siperialaisittain koristeltuja puutaloja (vaihtelevassa kunnossa) sekä nättejä kirkkoja (kaikki hyvässä kunnossa).
Rakastavaisten silta. Mukana kuvassa myös uskonto ja isänmaa.Tura-joen renkuttelija oli selvästi maakuntasarjaa Moskovan katusoittajien jälkeen.
Ennen pitkää päädyimme Turan rantaan. Joki oli kotoista kokoluokkaa, kapeammista kohdistaan semmoista Aurajoki-leveyttä.
Oli lämmin ilma, oli kahvilaa, oli suihkulähdettä, oli nuorisoa liikenteessä potku- ja skeittilautoineen, oli katusoittajaa. Viihdyttiin. Istuttiin kahvilan terassilla ja yritettiin keksiä Visit Tyumen -saitilta sekä venäläisestä 2GIS-karttasovelluksesta muuta nähtävää suunniteltujen kohteidemme jätettyä kalenterimme tyhjäksi.
Suuri isänmaallinen kissa tarkistaa voitonpäiväkoristelun kadun varressa.”Faskistiset rotat eivät yleisliittolaisista kynsistäni hengissä selviä!”
Näin päädyimme Siperialaisten kissojen puistoon. Kuinka ollakaan, tämäkin söpönpuoleinen muistomerkki liittyi Suureen isänmaalliseen sotaan. Tjumenista ja muualta Siperiasta nimittäin rahdattiin Leningradiin piirityksen jälkeen valtavia määriä kissoja, joiden tehtävä oli puhdistaa sankarikaupunki rotista, kun tienoon omat kissat olivat kadonneet (arvatenkin ne syötiin nälänhädän pahetessa).
Anna: ”Näiden tekijä sai siis luvan kanssa väsätä patsaita kissoista. Epistä!”
Kissoja palvottuamme löysimme itsemme taas hostellin viereisestä georgialaisesta päivälliseltä. Ateroituamme raukaisi sen verran voimakkaasti ja peti kutsui niin vahvasti, että meinasi unohtua kokonaan alkuperäinen syy, miksi ylipäätään olimme Tjumeniin tulleet – nimittäin seutukunnan kuumien lähteiden takia.
Yksinäinen soppatykki sen talon pihassa, josta etsimme arkeologis-etnografista museota. Tässä vaiheessa en vielä hiffannut vekottimen voitonpäiväyhteyttä.
Saimme kuin saimmekin revittyä itsemme vielä liikenteeseen. Valitsimme alueen runsaasta kuumien lähteiden tarjonnasta uimalan, jonne pääsi paikallisbussilla. Vasta pysäkillä huomasimme, että eihän sieltä enää siihen aikaan takaisin päässyt bussilla. Yandex-taksin mobiilisovellus Yango kuitenkin lupaili kyydin kaupunkiin löytyvän helposti, joten päätimme ottaa riskin joutua pahimmassa tapauksessa talsimaan neljäntoista kilometriä takaisin.
Bussi huristeli Turan yli ja lähti seuraamaan joenuomaa itään. Savitiilitaloja vilahteli ohi tummenevassa illassa. Rakennukset harvenivat. Yksinäisellä moottoritienvarsipysäkillä istuksi arkkityyppinen, suorastaan tyylipuhdas gopnik syljeskelemässä katuun.
Välillä Tjumenin pääelinkeino muistuttaa olemassaolostaan söpskien talojen lomassa.
Puolen tunnin matkan päästä olimme perillä, sanoi Google Maps. Perillä missä, ihmettelimme pysäkillä. Tuossa oli moottoritie, tuolla iso liittymä, tällä puolen tietä vain heinikkoa ja pari hruštšovkaa. Bensanhaju leijui ilmassa. Kerrostalopihasta kaikui pahaenteistä hohotusta.
Juuri sinne kartta tietysti näytti tiemme kulkevan. ”Voi vittu näitä seikkailuja”, Anna mutisi tarpoessamme kohti pimeää talonpihaa. Kukaan ei kuitenkaan käynyt kimppuumme tai vaatinut rahoja ja/tai henkeä – mitä nyt hätkähdin pahanpäiväisesti, kun joku verkkarihahmo mylväisi aivan nenäni edessä jotain täysillä yöhön. Mutta sitäkään ei ollut tarkoitettu meille, sillä joku toinen mölisi hänelle hetken kuluttua takaisin pimeydestä.
Ja sieltä lähde löytyi, hruštšovkien takaa, moottoritien kupeesta. Ostimme liput (250 ruplaa, eli reilu kolme euroa per naama) ja astuimme virkistyskeskukseen.
Näky oli hämmentävä. Pleksein aidatussa betonialtaassa polski ihmisiä. Rusehtavanvihreä vesi höyrysi. Pleksiseinissä vilkkui neonvaloja. Altaan vastapäätyä koristi iso, haalistunut maisemakuva vetävännäköisestä uima-altaasta jonkin eksoottisen eteläisen meren äärellä. Pari ruostunutta putkenpätkää törrötti keskellä seinäkuvaa. Niiden alle kuvaan oli pinttynyt ruskeita raitoja.
Altaan edustalla ihmisiä istuksi penkeillä pyyhkeineen vilvoittelemassa. Kaakelilattian aukoista vilkkui kuoppaista betonia. Kaiken kaikkiaan näky oli jokseenkin koruton, mutta ihmiset vaikuttivat hyväntuulisen rentoutuneilta.
”Lapset juoksee iloisina, mä pidän tästä”, kiteytti Anna tunnelman ja täsmensi: ”Siellä kerrostalojen takapihoilla vielä pelkäsin, että tää kylpyreissu oli paha virhe.”
Tässä kohtaa pitäisi olla kuvia kylpemisestä, mutta yksityisyyssuojasyistä korvaamme ne kuvalla Tjumenin kujilla vaeltavasta, viittaan pukeutuneesta yön ritarista.
Ei ollut täysin selvää, missä vaatteet oli tarkoitus vaihtaa. Olisiko meidän pitänyt varata myös oma huone? Altaalle tultaessa oltiin kävelty semmoisten ohi – samoin kuin grillikatosrivistön ja vuorokauden ympäri auki olleen kahvilan. (Koko kylpylä on auki 24/7, joka päivä.)
Asia kuitenkin selvisi allasvalvojalta: naisten puku- ja suihkuhuone sijaitsi altaan toisessa päässä narikan vieressä, miesten sisääntuloväylän luona. Jätimme arvotavarat narikkaan (jossa melankolinen täti sinetöi puhelimeni mustaan muovipussiin), kävimme vaihtamassa uima-asuihin ja marssimme veteen.
Siinä sitä sitten lilluttiin. Vesi oli suolaista ja lämmintä, yöilma viileää. Kelluin sinne tänne päämäärättömästi ja katselin yllä tuikkivaa Otavaa. Välillä käytiin keskelle allasta pystytettyjen rujojen suihkujen alla ottamassa tujakka vesihieronta niskaan. Aitoon venäläistyyliin painevaihtoehtoja oli vain yksi, хард.
Raukea olo levisi ruumiiseen, ja aiempi hermoilu öisellä hruštšovka-pihalla alkoi tuntua naurettavalta. Mahdollisimman tavallisia ihmisiä oli paikalla virkistämässä mahdollisimman tavallisia ruumiitaan. Emme eronneet joukosta kuin avatessamme suumme. Mitä tarvitaan hyvään kylpyyn? Lämmintä vettä ja jonkin sortin sammio. Täällä oli kaikki tarvittava, muu oli turhaa keekoilua. Panimme kumpikin tahoillamme myös merkille, kuinka helppo altaaseen oli kävellä: karheassa betonipohjassa ei ollut liukkaita kohtia. Päättelimme tästä allasta siivottavan säännöllisesti. Perusasiat olivat siis kunnossa, vaikka ensivaikutelmamme olikin ollut karunpuoleinen.
Anna kahvilassa kylpemisen jälkeen: ”Tää oli mahtavaa.”
Muutaman kelluntasession jälkeen kävimme suihkussa, pukeuduimme ja istuksimme hetken kahvilassa lipitellen virvokkeita. Hakiessani puhelinta narikasta melankolinen täti kysyi, olimmeko nauttineet kylvystä ja mistä olimme Tjumeniin tulleet. Sanoin, että erittäin paljon ja Suomesta. Jälkimmäinen kirvoitti tädiltä yllättynyttä ihastelua. (Huomasin myös, ettenme sittenkään olleet sulautuneet muuhun asiakaskuntaan ihan niin hyvin kuin luulin.) Anna puolestaan kertoi pukuhuoneessa vanhemman naisen hokeneen hänelle onnellisena хорошо, хорошо, хорошо… Tähän arvioon Anna oli yhtynyt täysin.
Yandex-taksin saaminen takaisin kaupunkiin ei osoittautunut minkäänasteiseksi ongelmaksi. Portin edustalla oli jo auto kärkkymässä asiakasta. Tällä kertaa hinta ei tuottanut ikäviä yllätyksiä, kun muistimme tilata matkan mobiilisovelluksella.
Kuskina ollut nuori jätkä yritti small talkia kanssamme, mutta oloni oli niin untelo, että järjellisten vastausten muodostaminen oli liki mahdotonta. Se ei onneksi haitannut sälliä, jolla oli ajamisen lomassa meneillään myös kiivas chat-sessio puhelimellaan jonkun kanssa.
Oli keskiyö, kun saavuimme takaisin hostellille. Tervehdimme alkanutta voitonpäivää raikuvin kuorsauksin.
Juna saapui ensimmäiseen Siperian-kohteeseemme Tjumeniin kello 5.51 aamulla (aika lailla tasan, terveisiä vain sinne VR:lle taas). Matkalla junan ikkunassa vilahteli välillä lumen peittämiä metsiä. Hienoisia kauhunhikikarpaloita ehti kerääntyä otsalle: ei kai sielläkin…
Vaan mitä mittä! Tjumenissa aurinko lämmitti jo aamutuimaan. Päivän mittaan lämpö kiipesi jo kolmenkympin tuntumaan.
Siperiassa on kuumaa! No, näinpä se taitaa mennä. Joko turskatin kylmä tai helvetin kuuma, ei paljoa siltä väliltä.
Pitkäksi venähtäneellä aamiaisella Šokoladnitsassa. Anna piirtää kulkukoiraa.Kulkukoirista puheenollen Tjumenissa on niille omistettu patsas.
Päivä alkoi haahuilulla etsiessämme aikaisin auki olevaa kahvilaa (keskustan Šokoladnitsa on auki kellon ympäri) ja jatkui pöllämistyneellä palloilulla sekä epäsynkronisella lepäilyllä. Kun minä jaksoin ravata ympäri kaupunkia kuvia näpsimässä, Anna torkkui – ja päin vastoin. Helle oli melkoisen uuvuttava kokemus näin äkkiarvaamatta.
Sen verran saimme valverytmejämme synkkaan päivän mittaan, että onnistuimme samaan aikaan käymään hostellimme viereisessä georgialaisravintola Bašissa syömässä sekä iltaviinillä.
Baši oli viihtyisä ja siisti rafla, mutta seinämatto loi outoa tunnelmaa. Raadeltu zombipeura?
Mutta ei päivä hukkaan mennyt. Selvisi, että Rasputinin kotimuseossa käyminen pitää unohtaa, sillä se on auki vain viikonloppuisin. Olemme silloin jo Novosibirskissä.
Tjumenissa ei ole kolmen päivän bussikortteja, vaan tämmöinen ostetaan kioskista ja siihen ladataan rahaa vihreillä automaateilla, joita löytyy bussipysäkkien luota. Kortilla bussimatka maksaa 25 ₽, käteisellä 26. (Kumpikin n. 0,35 €.) Itse kortti maksaa 25 ₽.
Kävi ilmi myös, että päästäkseen kuumille lähteille ei tarvitse raahautua kolmenkymmenen kilometrin päähän kaupungista, vaan lähin löytyy paikallisbussialueelta. Vihjeet eivät olisi voineet olla selkeämpiä: kylpylän nimi on Tjumenilainen mineraalilähde ja se sijaitsee Lähde-kadulla kaupunginosassa nimeltä Lähde. Vaan eipä tuo aiemmin tarttunut haaviin silti. No, parempi myöhään ja sitä rataa.
Juu ei, ajatus ei ole maksimoida helletainnosta löllymällä 40-asteisessa vedessä samaan aikaan kun 30-asteinen aurinko porottelee otsaan, vaan tuumiskelimme pulahduksen mineraalilähteessä voivan olla mukava iltarentoutumisnumero – sitten kun ulkona on vähän viileämpää.
Erityisesti tänään kävi ilmi, että ylihuomenna on voitonpäivä. Sloganeita, julisteita sekä punalippuja ja -tähtiä vyöryy päälle joka paikassa – jopa sivukujilla. Talonkulmia maalataan vimmatusti tip top -kuntoon, paraatikatsomoja rakennellaan tienvarsiin. Lievää suurempaa Neuvostoliitto-flashbackia on pukannut meikäläisellä. Iskulauseetkin voisivat olla 80-luvulta.
Juhlaliputuksessa ei ole katsottu tarpeelliseksi luopua tutun turvallisesta punaväristä.Lipputankojen jalustoissakin oli tiettyä neukkutatsia.Voiton juna.
Saa nähdä, minkälainen hulabaloo lähtöpäivänämme tulee olemaan. Tjumenhan tunnetaan Suuren isänmaallisen sodan sotateollisena keskuksena – onko luvassa tankkiparaatia tai jotain muuta vastaavaa maailmanrauhallista ajanvietettä?
Juna Novosibirskiin lähtee torstaina vasta keskiyön korvilla. Ei näytä siltä, että ainakaan välttäisimme patrioottisen vouhotuksen voitonpäivänä – ellemme sitten lillu sen ohi kuumassa lähteessä… hmm, tätä vaihtoehtoa sietääkin miettiä.
Hifistelemme tämän välin kakkosluokassa talonpoikaisluokka kolmosen sijaan, ja sen kyllä huomaa. Vaunuemäntä Elena oli lahjomatta ystävällinen (mutta sai silti suklaalevyn), kävi imuroimassa pariinkin kertaan hytissämme ja tuli kysymään aterian jälkeen, maistuiko ruoka.
Tosiaan, hifistelymme meni niin pitkälle, että tilasimme aamiaiset ja lounaat etukäteen hyttiin. Semmoista aika peruspöperöä se oli, ja Annan kasvisvaihtoehto oli muuttunut kanaksi, mutta kyllä siitä nälkä lähti. Itse asiassa taisivat tilatessa kyllä mainita, että valitun aterian saatavuutta ei voida taata.
Anna ja vaunuemäntämme Elena tauolla.Vessa on iso, siisti ja toimii kuin, no, junan vessa.Tuosta punaisesta vivusta kun vääntää, saa kuumaa vettä mukiinsa.
Ollaan nyt Jekaterinburgissa. Matkakumppanimme hytissä ovat vaihtuneet jo pariin kertaan. Kaikki ovat olleet yhtä vähäpuheisia. Ensimmäiset tosin neuvoivat Annaa yläpedin portaikon avaamisessa ja näyttivät, että tuosta kun vääntää tuon istumatuen auki nuin, niin sielläpä onkin säilytyslokero.
Pitkällä junamatkalla on vähänlaisesti tekemistä. Nettiaddiktinkin pitää keksiä muuta viihdykettä, sillä verkko toimii vain pysähdyttäessä taajamiin. Anna kuuntelee äänikirjahömppäsarjaa, itse lueskelen Andrzej Sapkowskin menevää fantasiaa.
Ei toimi, ei.
Junassa on kyllä langaton verkkokin, mutta kun ei siihen pääse kiinni. Teoriassa wifiin voi kirjautua joko junalipun numerolla tai passi- ja paikkatiedoilla, mutta kumpikin antaa sinnikkäästi erroria. (Sitten on vielä joku faniklubi-ID:kin, mutta siitä ei ole mitään hajua.)
Jossain kohtaa ajattelin mennä istuksimaan ravintolaan, mutta aikeeksi jäi. Hytissä on melko kuuma ja olen lötkötellyt kevyessä oloasussa. Ajattelematta asiaa sen kummemmin läpsyttelin kakkosluokkapaikan mukana tulleissa tossuissa, makoilusta möhnääntyneessä tukassa ja sortseissa ravintolavaunuun. Siellä happaman oloinen vaunuemäntä mulkaisi habitustani päästä jalkoihin. Hän sanoi jotain joka meni ohi, mutta tulkitsin sen näin: ”Viittiks läpsytellä takaisin Big Lebowskiin, dude.”
Ehkä olisi pitänyt antaa suklaata. Samapa tuo, palasin hyttiin ja jatkoin torkkumista. Vielä vajaa kuusi tuntia Tjumeniin.
Sunnuntai alkoi taholtani tarmokkaasti tarpomalla Tškalovin portaat alhaalta ylös. Meinasi usko synnyinmaahan sekä Venäjän kansan jumalanykseyteen mennä.
Teki monta kertaa mieli luovuttaa, mutta toveri Tškalovin esimerkki innoitti minua jatkamaan. Kuten ei hänkään hypännyt palavasta koneesta, jotta saattoi viimeisillä voimillaan ohjata sen pois törmäyskurssilta asuinrakennukseen, niin samalla lailla minäkin… tuota… kävelin, öh, siis… portaita. Kunnes olin ylhäällä. Mutta olipas se kyllä, huh. Voisi ehkä vähän kuntoilla tässä. Kröhöm.
Valeri Tškalovin patsas portaiden huipulla.Portaiden alapäässä puolestaan patsastelee Герой-alus, joka sankaroi Stalingradissa ja muualla. Suosittu myös vastanaineiden kuhertelupaikkana.
Pyykit eivät olleet ehtineet kuivua hostellista uloskirjautumisaikaan mennessä, joten Anna keksi silitellä niitä kuiviksi. Lähdettiin melkein tunti myöhässä, mutta vastaanottotäti ei ollut moksiskaan, auttelipa vielä matkalaukkujenkin kanssa. Saattaa tosin olla, että lahjoittamamme Fazerin sininen suklaalevy vaikutti jossain määrin hänen asenteeseensa.
Alexin kanssa kaupungilla.
Veimme isommat matkarojut säilytykseen asemalle ja lähdimme Alexin (kuten Bar Fidelissä tapaamamme Aleksei numero kaksi toivoi itseään kutsuttavan) kanssa katselemaan kaupunkia. Ensin pistäydyimme israelilaisessa pikaruokapaikka Boker Tovissa, jossa Annan ottama hummus herätti melkoista annoskateutta – vaikka olihan oma kebab-pläjäyksenikin aika jees.
Katutaidetta Nižnissä.
Sitten haahuilimme kävelykadulla, jolta löytyi tällä kertaa varsin mainiotakin katutaidetta. Tämän jälkeen menimme nykytaidegalleria Futuroon ihmettelemään internet-ajan absurdiaa kommentoivia teoksia.
Nykytaidetta Futurossa.Odotin, kun kerta pyydettiin. Mutta tuli vain uusia ”please wait”-tekstejä.Teksti ilmestyi kuvaan, kun oli suorassa kulmassa siihen.Peukut liikkuivat loputtomassa luupissa. Anna peukutti tätä.Futuro oli tilanakin melko vaikuttava.Annan taidetuska ei lieventynyt Futurossa.
Alex vei meidät paikalle, jossa taidemuseossa näkemämme Makovskin Mininin vetoomus -maalauksen vapaaehtoisjoukkojen varainkeruu tapahtui oikeasti. Käytiin myös Gorkovskaja-panimon käsityöolutkapakissa. Olut oli ihan kiva -osastoa (Alexin mielestä kammottavaa), mutta naposteluruuaksi sai kuivattuja kampelatikkuja. Tykkäsin niistä kovasti, mutta söin tietysti yliannoksen ja pian alkoi ällöttää. Kaikki maistui suolatulle kampelalle tuntikaupalla.
Anna: ”Taide on paskaa.” Edustalla vähemmän paskoja kampelatikkuja.
Suoritettuamme ohjekirjan mukaista turismitoimintaa useamman tunnin oli aika lähteä Tjumenin junaan. Tämänkertainen junaemäntä oli mukava ja avulias heti kättelyssä, mutta Anna antoi hänelle silti suklaalevyn ihan varmuuden vuoksi.
Oka laskee Volgaan.Kevättä Volgalla.
Tämä onkin ensimmäinen pitkä junataipaleemme: ollaan perillä Tjumenissa vasta tiistaina.
”No nyt tultiin oikeasti Venäjälle” oli ensimmäinen mieleeni päsähtänyt ajatus, kun astuttiin ulos Nižni Novgorodin rautatieasemalta. Lommoisia autoja päristeli ohi kämäisten talojen katveessa kuoppaisilla kaduilla. Tympääntyneet ihmiset tarpoivat halkeilleilla jalkakäytävillä. Satoi.
Moskovan julkisen liikenteen yhdistelmäkortin kätevyyden oivaltaneina marssimme heti metroasemalle ostaamaan vastaavan Nižniin. Onnistuin muodostamaan palttiarallaa oikean lauseen venäjäksi, jolla saimme kumpikin ”siticardin” kolmeksi päiväksi. Sillä pääsee joka vekottimella huristelemaan ympäri kaupunkia…
Tämä kortti on kaverisi Nižnin julkisessa liikenteessä. Kolme päivää maksaa 400 ruplaa (noin kuusi euroa).
… silloin kun se toimii. Google Maps neuvoi meidät ottamaan bussi T40:n hostellille, mutta äkäisenoloisen bussikuskin lukulaite ei korttejamme tunnistanut. Piti lopulta pulittaa 28 ruplaa kertalipuista (n. 40 senttiä). Myöhemmin metrossa ja raitiovaunussa kortti toimi kyllä.
Koira Nižnin bussiasemalla alkoi murista heti, kun tulin kuvausetäisyydelle.
Vaikka kuski ilmaisikin itseään äreästi, hän kuitenkin kysyi jossain vaiheessa matkaa, tiedämmekö me missä jäämme pois. Piti siis huolta asiakkaistaan, vaikkakin kiukkuisesti.
Hostellilla seurasi eeppistä mittaluokkaa oleva säätäminen kirjautumisen kanssa. Odotellessamme vastaanottotädin täyttelevän sitä ja tätä lomaketta istuksimme keittiössä, jossa raksaäijän oloiset miehet keittelivät makaronia. Ärinä ja murina oli kommunikaation tyylilaji täälläkin. Kyräiltiin toisiamme vaivaantuneina.
Yhdellä miehistä oli valtava rakko jalassaan. Anna katsoi sitä voivotellen ja kipaisi sitten matkalaukulleen, jonka uumenista taikoi rakkolaastaria. Mies suli heti saatuaan hoivaa kipuunsa. Kyräily loppui siihen. Laitettuaan laastarin kipeään jalkaansa setä kävi vielä suutelemassa Annan kättä kiitokseksi.
Venäjällä on joka paikassa kukkakauppoja, ja ne ovat auki ympäri vuorokauden. Mistä sen tosiaan tietää, jos aamuyöstä iskee äkillinen tarve kukittaa joku. Suomessa olisit silloin pulassa!
Kun oltiin saatu proopuskat raapusteltua, lähdettiin kaupungille. Ensimmäiseksi tsekattiin Tškalovin portaat Nižnin kremlin kupeessa. Olihan niissä kokoa ja mittaa. Kuten asiaan kuuluu, sekä lentäjä Valeri Tškalovilla – jonka mukaan portaat on nimetty – että rakentamisesta vastanneen kaupungin toimeenpanevan komitean puheenjohtaja Aleksander Šulpinilla oli paskaisempi loppu.
Konstantin Makovski: Mininin vetoomus
Kun ei juuri siinä kohtaa jaksettu pahemmin kävellä ympäriinsä, mentiin vieressä olleeseen Nižni Novgorodin taidemuseoon. Nähtiin ääniraidalla tehostettu valtava Konstantin Makovskin maalaus kansallissankari Kuzma Mininistä (joka oli kotoisin Nižnin seuduilta) sekä Svetlana Uškovan hillittömän värikkäitä, kaikkia mahdollisia kankaaseen liimattavissa olevia elementtejä yhdisteleviä maalauksia. ”Nää on hysteerisiä”, Anna kommentoi.
Svetlana Uškova ei pihtaillut värejä eikä materiaaleja.Niitä hetkiä kun et ole varma, katsotko sinä maalausta vai se sinua. Felix Pencharskyn Näytös Lubinissa taidemuseon länsimaisen taiteen näyttelyssä.
Museossa oli myös länsimaisen taiteen historiaa läpikäynyt näyttely, joka oli kasattu kaikenlaisista b-sarjan töistä. Moni maalaus oli tuntemattomaksi jääneeltä artistilta. Silti Anna sanoi, että näyttely antoi varsin kattavan leikkauksen taiteenhistoriaan, eivätkä työt olleet millään lailla huonoja. Aika monta kapakkamaalausta siellä kyllä oli.
Šustryi Šmel.
Joten syytettäköön taiteen turmelevaa vaikutusta siitä, mitä tapahtui seuraavaksi. Löysimme nimittäin itsemme ensin Fidel Barista lasilliselta, sitten toiselta, kymmenenneltä… ja viimein havaitsimme olevamme Šustryi Šmelissä kittaamassa paikallisia oluita. (Onneksi kihtini päätti katsoa tämän kaljoittelukerran läpi varpaiden, eivätkä paikat vihloneet tänään.)
Fidelissä tapasimme myös kaksi Alekseita, joista ensimmäinen lyöttäytyi pöytään ja yritti kovasti saada meidät(kin) laulamaan. Toinen Aleksei tuli hillitsemään ensimmäistä, joka alkoi ennen pitkää olla niin humalassa, että livahdimme häneltä pakoon.
Anna ja Alekseit kaksi sekä yksi Fidel Barissa.
Sain välittömästi sata bonuspistettä (ensimmäiseltä) Alekseilta, kun tunnistin Kin-Dza-Dzan – tuon hulvattoman tieteiselokuvan 80-luvun Neuvostoliitosta. Ykkös-Aleksei ei puhunut englantia ollenkaan, mutta Kin-Dza-Dzan kulttirepliikki ku! tuntui välittävän kaiken tarvittavan.
Ennen kuin liukenimme yöhön, sovimme kakkos-Aleksein kanssa kiertelevämme Nižni Novgorodia hänen opastuksellaan. Saa nyt nähdä, tuleeko siitä enää mitään tänään. Kello on kohta viisi, ja Anna on edelleen pehkuissa tukka kipeänä. Täytynee soittaa Alekseille ja ehdottaa kiertokävelyn siirtämistä huomiseen. PÄIVITYS: Anna tarkensi, että ei tukka enää viideltä ollut kipeä. Laiskotti vain.
Tästä taisi tulla välipäivä. No mutta, pyykkiäkin pitäisi pestä kyllä. Tjumenin hostellissa ei ole pesumahdollisuutta.
Toveri Andropov tarkkailee tilannetta Lubjankan kyljessä. KGB on läsnä hengessä ja heraldiikassa.
Hiukan hidas on sytytykseni, myönnän, kun tajusin vasta toisella kertaa Lubjankan lähellä syömässä käydessämme, että hitto vie, tuossahan on entinen KGB:n päämaja!
Neuvostoaikoina vitsi rakennuksesta kuului jotenkin niin, että Moskovan korkein rakennus on Lubjanka, sillä siellä näkyy kellaristakin Siperiaan asti. Tätä nykyä tönö on FSB:n käytössä. En tiedä, onko maanalaisilla osilla edelleen samanlainen maine.
Haaveilin purkittavani Lubjankan edustalla hiukan neuvostojytisevää kuvamatskua Kivireen Stahanov-videoon, mutta vapun takia joka kulma tursotti poliisia ja muuta systeemin vartijaa. Tyydyin vain kuvaamaan rakennuksen yksityiskohtia.
Reilulla kympillä sai pöydän koreaksi Gretška Labissa.
Varsinaisesti olimme kuitenkin tulleet Lubjankan kulmille syömään. Toinen yritysGretškassa saada haluttuja ruoka-aineksia lautaselle asti sujui jo paljon jouhevammin. Täti tiskin takana kysyi Annalta: ”You like vegan, yes?” Tämän jälkeen hän osoitteli Annalle vegaaniystävällisiä ruokalaareja. Saimme kumpikin ihan kelpo läjän syötävää eteemme.
Leivoksetkin saatiin halvennuksella päälle. Täytyy nyt vissiin antaa vahva suositus mestalle. Ruoka Gretškassa ei ole mitään tajunnanräjäyttävän ihmeellistä makujen ilotulitusta, mutta safka on halpaa. Henkilökuntakin oli loppujen lopuksi ystävällistä ja avuliasta, kunhan yhteinen kieli löytyi.
Rauhankyyhky kaadereineen Kuznetskyi Most -metroasemalla ottamassa vappua vastaan.
Syödessä lueskelin Lubjankan historiasta. Wikipedia mainitsi, että vuonna 2015 performanssitaiteilija Pjotr Pavlenski tuikkasi FSB:n päämajan etuoven tuleen tehden siitä teoksen nimeltä Uhka. Tämä tempaus hykerrytti minua niin, että piti välittömästi lukea lisää Pavlenskin edesottamuksista.
Kun olin sivistänyt itseäni sillä, että Pavlenski on mm. neulonut suunsa umpeen tueksi Pussy Riotille ja naulannut kiveksensä Punaiseen toriin protestina poliittista apatiaa vastaan, oli pakko lopettaa lukeminen, että sain syötyä ateriani loppuun. Palava ovi oli sittenkin herra Pavlenskin oeuvren miedoimmasta päästä. Mutta onnea joka tapauksessa Pjotrille urallaan – niin kauan kuin silvottavia ruumiinosia riittää!
Kuznetskyi Mostin pulujen noutopöytä toimi sekin mallikkaasti.
Oli vapunpäivä ja Punaisella torilla olisi ollut tarjolla pankonservatiivista patrioottista paatosta naitettuna työväen juhlan neuvostokaikuihin. Tavallaan olisi kiinnostanutkin nähdä ihmismeri ja propagandavyörytys, mutta emme keksineet, miten paikalle oikein pääsi. Kaikki reitit oli suljettu. Ilmeisesti ainoa väylä torille olisi ollut marssia mukana.
Luovutimme ja lähdimme Tretjakovskin uudelle gallerialle, jonka viereisessä puistossa patsastelee kaatuneen neuvostovallan silmäätekeviä. Patsastelevat siis kirjaimellisesti, kun ovat patsaita, he. (Kuvia Annan postauksessa.)
Patsaspuistossa oli muitakin töitä kuin kommunistijohtajien pystejä.
Ajatuksenani oli jälleen kerran filmata jotain julistusta Kivireen videoon, mutta kun puisto oli siihen aikaan päivästä täynnä lapsiperheitä juhlimassa vappua, ei se tuntunut riittävän angstiselta kuvamateriaalilta tuskaiseen lauluumme. Päätin tulla lähtöpäivän aamuna aikaisin uudestaan.
Vaikuttava käsitetaiteellinen installaatio… eikun siis, tuota, looshia tyhjennetään.
Sillä välin Anna koki taiteen tuskaa nähtyään puolisen kilometrillistä venäläistä katutaidetta, eikä halunnut enää mennä Tretjakovin galleriaan. Itse asiassa se taisi joka tapauksessa olla kiinni, olihan pyhäpäivä.
Katusoitantaa Moskovanjoen rannalla. Pietari Suuri missaa bileet juututtuaan somettamaan.
Käppäillessämme takaisin hostellille näimme pari huikean tasokasta katubändiä (sekä yhden vaivaannuttavan huonon sooloartistin), jotka tulkitsivat poppihittejä niin jousisoittimin kuin torvinkin.
Game of Thronesin tunnari jousisovituksena kirvoitti yleisöstä kuorossa huudetun СПА-СИ-БО! -huudon (”kii-ii-tos!”). Itse taas diggailin torvibändin näkemystä Funky Townista, joka äkkiarvaamatta nyrjähti James BrowninI Feel Goodiksi. Gruuvit ja muuvit olivat kohdillaan.
Painuimme pehkuihin. Laitoimme herätykset aikaisiksi, että Anna ehtisi Krasnyi Karandaš (”Punainen lyijykynä”) -taidetarvikeliikkeeseen hakemaan akvarellejaan ja minä patsaspuistoon kuvaamaan videota.
Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä ja tähänastista track recordiamme onnistuimme seuraavana aamuna kummassakin. Sain olla aika rauhassa aamusateen jälkeisessä, harmaata huokuvassa puistossa – mitä nyt puistotyöntekijä mulkaisi kummastuneena laulaen tallustellutta selfien ottajaa.
Anna on samaan aikaan tohkeissaan haalimistaan venäläisveisväreistä sekä kauhistelee törsättyä rahamäärää. (Huomaa kerrankin perusteltu vesivärituunausefekti kuvassa.)
Annakin sai maalinsa. Krasnyi Karandaš oli nimenomaan sellainen kauppa, jota hän oli etsinyt. Valikoima oli valtava, hinnat kohdillaan, henkilökunta asiantuntevaa. Myyjien lisäksi apua tarjosi myös satunnainen asiakas, joka sattui tietämään vesivärimaalauksesta yhtä ja toista.
Koska olemme Venäjällä, emme tietenkään voi päätyä muuhun johtopäätökseen kuin että Jumala johdatti meidät Krasnyi Karandašiin. Annan ahdistuessa katutaiteesta Tretjakovin gallerialla minä nimittäin bongasin ihmisvilinässä jonkun kantavan maalauskehyksiä kaupan jättimäisessä ostoskassissa. Tsekkasimme puljun nettisaitin ja huudahdimme: господи помилуй! Herra oli näyttänyt meille tien.
