Anna huokailee money rollinsa kanssa. (Tämä kuva on Ulan Batorista, ei junasta.) Pinossa on ehkä kuusi euroa tögrökkeinä.
Puhuinkin viime postauksessa potaskaa, täältä sitä taas raportoidaan – Kiinan rajalta.
Tämä on ollut ensimmäinen junamatka, kun istuskeltiin ravintolavaunussa. Tällaiseen porvaritoimintaan antoivat inspiraation taskuissamme pullotelleet rahatukot. Niistä oli syytä päästä eroon ennen Kiinaa. Tögrökkejä kun on turha toivoa vaihtavansa muiksi valuutoiksi Mongolian ulkopuolella.
Money rollimme olivat ehkä vaikuttavia fyysiseltä kooltaan, mutta niiden rahallinen arvo oli melko vaatimaton. Yhteenlaskettuna meillä oli junassa käteisenä vajaa 30 000 tögrökkiä, eli tuskin kymmentä euroa.
Ravintolavaunussa.Hintataso. Jaa 3000:lla niin saat euroja.Vaunun koristelua.Onko tämä kenties juopuneita välienselvittelyjä varten?
Onneksi ravintolavaunu osoittautui varsin edulliseksi, vaikka sisustus antoi pramean ensivaikutelman. Teekupillinen irtosi vajaalla eurolla, lautasellisen borštšia sai neljällä ja puolella eurolla. (Soppa oli ihan hyvää, vaikka vähän laihaa.)
Ravintolavaunussa oli myös kätevämmin sijoitettu virtapistoke kuin makuuvaunussa, jossa virtaa läppäriin olisi pitänyt viritellä käytävän puolelta. Linnoitinkin itseni ravintolavaunun töpselin välittömään läheisyyteen kirjoittamaan päivityksiä erääseen viileää mondääniyttä houkuvaan matkablogiin.
Nuorisolaiset matkustavat – kieli suupielestä lerpattaen, oletan.
Hyttikumppaneinamme on tällä välillä pari irlantilaista kaiffaria, joista toinen teki syvän vaikutuksen konduktööriin puhumalla tälle kiinaa. Lipuntarkastajan poistuttua sälli tunnusti, että osaa ehkä noin kaksikymmentä sanaa kieltä. Anna puolestaan kertoili omista vuoden mittaisista kiinan opinnoistaan. Tästä hänelle muistui mieleen lähettää viesti opettajalleen kysyäkseen, mitä verbiä kannattaa käyttää asemalta junalippuja noutaessa. Tämmöinen tilanne meille tulee eteen Jiningissä, kun pitää vaihtaa Datongin junaan.
Opettaja vastasi heti. Ihmettelin, valvooko hän tosiaan aamuyöllä Suomessa vain ollakseen neuvontavalmiudessa Annaa varten – mutta ei, opettaja oli kuulemma juuri nyt Kiinassa. Kehotti ottamaan heti yhteyttä, jos tarvittaisiin apua. ”Mun kiinan opettaja on maailman paras!” Anna hihkui säteillen onnellisena.
Juna on vanhempaa vuosikertaa kuin tähänastiset, sen huomaa muissakin yksityiskohdissa kuin pistokkeiden määrässä. Mutta niinpä ravintolavaunussa istumisessakin oli ihan toisenlaista hohtoa ja matkanteon tuntua kuin InterCity-junassa Turku–Helsinki-välillä.
Säntäsin vartin pysähdyksen aikana Choirissa ottamaan kuvan Mongolian ensimmäisen kosmonautin patsaasta, kuten uhosin ennen lähtöä. En kuitenkaan uskaltanut mennä riittävän lähelle, etten jäisi junasta, ja tästä tuli sitten vähän… tämmöinen.
Mongolian tasangot liukuivat ohi, ulkona sataa tihuutti. Asiakkaat höpisivät toisilleen ainakin mongoliaa, kiinaa, venäjää, hollantia, saksaa ja englantia. Ravintolan tarjoilijatäti tuntui hallitsevan hämmästyttävän monta puhutuista kielistä. Otin seuraavankin teekupillisen.
Takana Mongolia, edessä, tuota, lisää itää.
Joitain tunteja myöhemmin saavuimme rajalle. Parhaillaan ronklaavat junamme vaunuja Kiinan rataleveyteen.
Mongolian rajamuodollisuudet ovat ohi, Kiinan vastaavat vielä jäljellä. Kävi niiden kanssa miten kävi, palaamme linjoille, kun kiinalainen SIM-kortti sen suo.
Pari viimeistä päivää Ulan Batorissa meni uupuneen möllöttelyn merkeissä. Oli tarkoitus käydä vielä ainakin modernin taiteen museossa, mutta väliin se jäi lopulta kahvilajumituksemme karattua lapasesta.
Perjantaina onnistuttiin sentään kuulemaan paikallista nuorisomusiikkia aro-oppaidemme vinkattua Gandan Live Housen bändi-illasta. Vihdoinkin pääsisimme keikalle reissulla, iloitsin, mutta toivoin samalla itsekseni, ettei kovin moni yhtyeistä olisi jotain hemmetin metallia.
Mitä mittä, kaikki illan kuusi esiintyjää veivasivat tietysti heviä. Taso vaihteli, mutta soitto kulki. Soundit olivat kyllä aika hirveät, vaikka paikan äänentoistolaitteistossa ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Veikkailimme, oliko miksaaja tehnyt oharit. Ehkä homman oli sitten joutunut hoitamaan joku satunnainen tyyppi, joka suunnilleen erotti panorointipotikan eq-säätimestä.
Tämä yhtye oli mahdollisesti Growl of Clown. Ainakin näillä oli parhaat örinät.
Kotona lännessä mongolialaisista kurkkulauluhevibändeistä tunnetaan lähinnä The HU, mutta kyllä vakuuttavaa örinää näytti Ulan Batorissa irtoavan laulajalta kuin laulajalta. Täytyy sanoa, että tylsempikin pomppuhevi muuttuu kyllä monta astetta kiinnostavammaksi, kun solisti mörisee ja ulisee sahaamisen päälle kuin mikäkin savuhormi syysmyrskyssä. Muissa huomioissa totesimme, että laukkakomppi tuntuu huomattavan luontevalta rytmitysratkaisulta juuri nimenomaan mongolialaisessa heavy rockissa.
Samassa pöydässä kanssamme istui pari sälliä polttelemassa vesipiippua. Jäätä rikkoakseen Anna kaivoi esiin aroreissulla voittamansa nilkkaluut, ja kävi ilmi niiden käyvän myös arpakuutioiksi juomapeliin. Säännöt eivät oikein auenneet, mutta liekö moisilla yksityiskohdilla niin väliä, kun Anna voitti joka tapauksessa jätkiltä olutta luita heittelemällä.
Bändit nähtyämme olimme vielä jatkamasssa illanviettoa, mutta baari-ilta katkesikin puolitiehen. Kaikki paikat näyttivät menneen yllättäen kiinni samaan aikaan. Ihmettelimme Republik-juottolan edessä jokusenkin tovin Google Mapsin paikalle antaman aukioloajan ja baarin ikkunoiden valottomuuden välistä epäsynkkaa. Kävimme vielä toteamassa kadun toisellakin puolella olevan baarin kännykkätietojen vastaisesti sulkeneen, kunnes nöyrryimme kysymään ohikulkijoilta, mistä oli oikein kyse.
Meille kerrottiin, että vuorokausi oli vaihtunut Äitien ja lasten päivän puolelle. Alkoholia ei myytäisi missään kuin vasta seuraavana päivänä. Mikäs siinä sitten, päät nöyrästi tyynyyn ja kuorsausta eetteriin.
Lauantai oli ainoa päivä koko Ulan Batorin aikanamme, kun ruuhka hellitti. Hostellimme viereinen, siihen asti aina tukossa ollut kaupungin pääväylä oli nyt kokonaan suljettu autoilta. Neljä kaistaa otti haltuunsa kaistapäisnä kirmaillut kakaroiden hyöky. Ilmapalloja oli paikat väärällään, tenavat temmelsivät vemputtimissa ja lastenlauluja soi joka paikassa.
Myös siinä intialaisessa ravintolassa, jossa kävimme syömässä. Siellä oli ilmeisesti päätetty ajaa aikuisväestö hulluuden partaalle toistamalla samaa kappaletta tauotta koko juhlapäivän. Jollotus soi vieläkin päässäni. No, ruoka oli kuitenkin hyvää (ja paikka kasvisystävällinen).
Oli lopulta ihan hyvä, että perjantainen pämppäämisemme päättyi ennen aikojaan. Lauantaina saimme niin shoppailtua kaikenlaista kotiintuotavaa (tyrnituotteet ovat Mongoliassa sikahalpoja, vink vink) kuin ostettua Kiinan sisäiset junaliputkin. Se oli ihan riittävän haastavaa jo puolihatarassa olotilassa, tiedä minkälainen eeppinen taistelu siitä olisi muodostunut kokovartalokrapulassa.
Sunnuntaina heräsimme sankarillisesti ennen kuutta aamulla, huristelimme Golden Gobin tarjoamassa kyydissä asemalle ja nousimme Jiningin-junaan.
Kiinassa on luvassa aiempaa vaativampaa säätöä paikallisten kännykkäliittymien kanssa, joten blogikin saattaa ottaa muutaman päivän tauon julkaisutahdissa. Katsotaan, miten selviämme SIM-korttien ostelusta, rekisteröitymisistä, kiinalaisten puhelinverkkotaajuuksien omituisuuksista ja muista nykykommunikaation hetteiköistä.
Niin ja tietysti itse Kiinan rajasta; liekö se samanlainen koettelemus kuin viisumihakemuskin?
Viime sunnuntaiaamuna pakkauduimme minibussiin ja lähdimme köröttelemään kohti aroja. Niitä ei Mongoliassa tarvitse kaukaa etsiä. Sen kun taistelee tiensä Ulan Batorin 24/7-ruuhkan läpi esikaupunkialueelle, ja paimentolaiselämän merkkejä alkaa jo näkyä: jurttia, hevoslaumoja nurmitasangoilla, miehiä perinteisissä paimentolaisasuissa.
Opastetun retkemme tähtäimessä oli aivan tietty jurtta, Terbišin perheen kevätasumus Holgodriin amissa. Mukana reissulla oli neljä turistia – Anna, minä, Michael Australiasta ja myöhemmin joukkoon liittynyt Jun Koreasta – sekä saman verran henkilökuntaa Golden Gobista.
Majapaikkamme ensimmäisenä yönä.Anna sekä oppaamme Mogii ja Idre.Aurinko nousee Holgodriin amissa.
Terbišeillä oli Hogodriin amissa peräti kaksi jurttaa – yksi itselle ja toinen vieraille. Vielä hetken he asustelisivat niillä sijoilla, mutta pian edessä oli kirjaimellisesti lähtö kesälaitumille. Mukaan otettaisiin kaikki: ihmiset, jurtat, hevoset, lampaat, arkitavarat. Lehmät olivat jo matkalla kesäasumukselle paria kantturaa ja yhtä ilmeisen kiimaista sonnia lukuunottamatta. (Elukka mylvi taukoamatta. Yritin välillä vastailla sille. Se mulkoili minuun hämmentyneenä. Toivottavasti en tullut ehdotelleeksi mitään vallan pöyristyttävää.)
Ihmettelimme kaiken vaivannäön määrää, mutta Idre ja Mogii kertoivat, että jurtan pystyttää parissa tunnissa. Nopeamminkin hommasta selviää, jos on kiire, sanoivat.
Kiire kylläkin loisti poissaolollaan Terbišien elämästä. Päivärutiinit soljuivat tasaisen rauhallisesti. Isäntä paimensi hevosia, emäntä laittoi ruokaa, katsoi penskan perään ja lypsi lehmät. Työtä oli paljon, mutta se hoitui hötkyilemättä.
Isäntämme Hogodriin amissa.Perheen poika.Maisemat olivat välillä kuin Avaruusseikkailu 2001:n alusta repäistyjä.Paikallinen šamaanipylväs. Kuppeihin voi uhrata maitoa, viinaa tai muita arvokkaita asioita.
Isäntäperheen jurtta oli kompaktin kotoisa asumus. Keskellä oli liesi ja reunoilla vuoteet, buddhalaisalttari sekä pari kaappia tavaroille. Oppaamme Mogii ja Idre valistivat meitä asiallisesta käytöksestä jurtassa – kuten että teltan tukipylväiden välistä ei saa kulkea, etteivät perheen energiavirrat rikkoudu; tai että vieraiden on tapana istua seinustalla ikäjärjestyksessä.
Satuin olemaan turistiporukan vanhin, mikä innoitti Michaelin kastamaan minut old maniksi. Kostin nakittamalla nuorisoa ojentelemaan asioita, tarvitsin niitä tai en. Anna vihjaili jotain sen suuntaista, että turha odottaa vastaavan pompottelun menevän läpi enää Suomessa. Nykynuoriso. Ei kunnioitusta. Tavat, perinteet, jupinaa, mutinaa.
Isäntiemme jurtta Hogodriin amissa.Terbišien hevosia.Michael ja Anna lepäilevät vierasjurtassa.Mogii ja Idre lämmittävät.Kamiinan polttoainetta, eli kuivattua lehmänlantaa. Se ei muuten haissut ollenkaan. Mogii kertoi myös, että lannan polttelu pitää ötökät loitolla.
Anna oli jo etukäteen ottanut selvää Mongolian nomaditapakulttuurista, ja osasimme oikeaoppisesti tuoda lahjoja isännillemme. Golden Gobin henkilökunta oli vielä neuvonut valitsemaan käytännöllisiä lahjoja: käsipyyhkeitä, rusinoita ja saippuaa. (Majapaikkojen lapsille oli varattu karkkia.)
Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä, sekä hiljaisuudesta huumaantuessa (samalla lailla kuin Olhonissa aiemmin).
Elämän määrä yllätti aroilla. Hiiret ja myyrät vipelsivät jaloissa, kaikenlaista ötökkää paineli pitkin ja poikin, haukkoja nähtiin jo ensimmäisen päivän aikana enemmän kuin Suomessa ikinä (ja myös tosi läheltä), käärmekin luikerteli vastaan. Mitä ilmeisimmin perinteisiin nojaava karjanhoito piti alueen muunkin eliökunnan hyvässä kunnossa.
Kuhisevan aroelämän lisäksi roskien määrä maastossa kummastutti. Vähän väliä vastaan tuli muovinkrämmäle, tyhjä vesipullo, ruostunut pellinpala tai kokonainen ruttuun ajettu autonromu.
Tästä olisi nyt varmaan kaivettavissa jotain älykästä sanottavaa ihmisen ja luonnon suhteesta, mutta jätän viisastelun muille.
Piirakoiden eli huušuurien valmistusta. Etualalla nokkosia ja lihaa vatkailee Golden Gobin ruokavastaava, jota kaikki kutsuivat vain mamaksi. Taustalla Idre vaivaa taikinaa. (Kun mama nakitti, silloin toteltiin mukisematta.)
Seuraavana päivänä kävimme viereisessä buddhalaistemppelissä. Mogii kertoi, että alueen munkkeja oli kommunististen puhdistusten aikana teloitettu sitomalla heidät toisiinsa ja pudottamalla jyrkänteeltä.
Nyt temppelissä oli seesteisen rauhallista. Täti sytytti suitsukkeen ja selitti kysyttäessä neulekuvien symboliikkaa. Turistikrääsää ei myyty, ellei sellaiseksi sitten laskenut pussillisia elukoiden nilkkaluita. Luita heittelemällä saattoi ennustella tulevaisuuttaan.
Luiden viskely ei varsinaisesti kuulostanut buddhalaisperinteeltä. Mutta šamanistiset ja buddhalaiset tavat näyttävät elävän melko rauhallista rinnakkaiseloa Mongoliassa muuallakin – kuten nyt vaikka ne jurtan tukipylväiden šamanistiset energiavirrat seinustan buddhalaisalttarin ilmatilassa.
Anna ihailee seinävaatteiden taidokasta tekstiilityötä.Temppelin edustalla oli vainoissa raunioitunut vanhempi luostari.Šamanistihengiltä on vissiin pyydetty suojelua buddhalaisluostarin raunioille.
Myöhemmin Idre ja Mogii opettivat myös pari peliä, joita pelattiin samanlaisilla luilla. Mogii kysyi, mitä meillä päin tehdään eläinten nilkkaluilla. ”Tuota, miten tämän nyt sanoisi”, Anna selitti vaivaantuneena. ”Ne ovat jätettä.”
Temppelin jälkeen Hogodriin amissa oli halukkaille tarjolla vielä hepalla ratsastelua. Kun klopsottelut oli klopsoteltu, lähdimme kohti Elsen tasarhaita. Siellä meidät tällättiin kameleiden selkään ja kierrätettiin hiekkadyynien kupeessa. Kamelikyyti oli verkkaista keinuntaa. Otukset olivat rauhallisia veijareita, eivätkä hätkähtäneet kokemattomia ratsastajia.
Seurapelaamista nilkkaluilla. Anna heitti neljä ”hevosta” kerralla. Se oli niin harvinaista, että hän sai ottaa neljä nilkkaluuta itselleen. Mogii sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt moista heittoa.Nomgonii am.
Kaiken tämän jälkeen turistin olo oli melkoisen monityydyttynyt. Seuraavassa jurttamajoituksessa Nomgonii amissa lähinnä laiskottelimme ja vetäydyimme sitten uupuneina yöpuulle.
… mitä nyt ensin paijattiin isäntäperheen elukoita.Tumeen pariskunnan vekaralla oli meitä paljon arkisempi suhde perheen eläimiin. Tyttö pomotti kilejä varmaotteisesti.Nuorempi koira tykkäsi kovasti rapsutuksesta. Vahempi koira tykkäsi nukkumisesta.Tumeen jurtta nähtynä läheiseltä kukkulalta…… jonka huipulla oli šamaanipylvään sijaan jonkinlainen hautakivi. Unohtui kysyä, mistä oikein oli kyse.Nomgonii amissa maisemat näyttivät välillä karanneen elokuvien sijaan Windows XP:n työpöytätaustakuva-arkistosta.
Seuraavana päivänä ohjelmassa oli käynti Mongoli-imperiumin entisen pääkaupungin Karakorumin raunioilla.
Paikasta ei ollut paljoa jäljellä, mutta museo tarjosi menneestä loistosta hyvän katsauksen. Oli ollut hopeapuu, josta virtasi viiniä ja hevosenmaitoa, oli ollut kiertoilmalämmitystä ja markkinat jokaisella kaupungin portilla.
Anna, Michael ja Karakorumin pienoismalli.”Kun kaupunki tuhottiin, oli tavallista tehdä selvää myös patsaista”, Mogii kertoi. ”Tässä on kansi Kivireen sinkulle”, tuumin. ”Nyt täytyy vielä keksiä biisi sille.”Kuninkaan monumentti lähellä Karakorumin raunioita, nykyisen Harhorinin kaupungin laidalla.Matkamuistokauppias Kuninkaan monumentilla.Kivikilpikonnat vartioivat aikoinaan Karakorumia.Anna metsästää pyhyyttä buddhalaisluostarista Karakorumissa.”Minä sinulle pyhyydet näytän!”Luostarin pihalla oli esitys, jossa buddhalaishahmot esiintyivät jättimäisen torven möristessä ja symbaalien mäiskyessä. Tämmöinen hahmo jakoi karkkia yleisöön. Esityksen pointti ei auennut buddhalaisuudesta heikosti perillä olleelle länkkärille.Koneellistettua rukoilua meneillään.
Museon vieressä sijaitsee edelleen Erdenezuun buddhalaisluostari, joka aikoinaan rakennettiin Karakorumin raunioille. Anna tutkiskeli mestaa niin intensiivisesti, että itse kyllästyin odottelemaan ja lähdin käppäilemään majapaikalle.
Anna kiitteli jälkikäteen Mogiin kärsivällisyyttä loputtoman kysymystulvansa äärellä. Buddhalaisuus hitusen aukeni hänelle Erdenezuun luostarikäynnillä.
Karakorumin-käynnillä hifistelimme ihan varta vasten turisteille tarkoitetussa jurttaleirissä. Oli oikein suihku ja vesivessa.
Oli myös julmetun hyvää tuuria, kun majapaikan kanttiinissa sattui juuri sinä iltana olemaan pienimuotoinen kansanmusiikkikonsertti. Kuultiin eeppinen mongolialaisballadi Tšingis-kaanista, joka sisälsi niin kurkkulaulua kuin hevosenpääviulujen rouheaa vonguntaakin. Esiintyjät olivat nuoria, mutta taitavia.
Reissun loppupäässä olimme suorastaan marinoituja nähtävyyksissä ja elämyksissä. Enkä vielä edes maininnut Karakorumin (hellyttävää) peniskiveä, Hošoo tsaidamin museota (turkkilaiskauden arkeologisten löydösten vieressä) tai tienvarteen ylinopeuksia hillitsemään pystytettyä patsasta norsusta, apinasta, jäniksestä ja linnusta (joka kuulemma myös toimii tarkoitetussa tehtävässään).
Ehkä tässä tosiaan on nopeusrajoitusmerkkien tulevaisuus?Kul-Teginin kivi Hošoo tsaidamin museon luona. Tai paremminkin kiven jäljennös, sillä alkuperäinen on museon puolella sisätiloissa.Tärkeistä monumenteista puhuttaessa emme voi sivuuttaa tätä: mongolialainen puusee, eli monttu maassa ja koppi sen päällä. Tämä on luksusmalli, kun siinä on oikein ovi ja kattokin.
”Kyllä meitä hemmotellaan”, Anna huokaili. ”Ruokaa kannetaan eteen, eikä tarvitse mitään tehdä itse.”
Ruoka oli muuten koko ajan todella hyvää. Erityisesti jäi mieleen se vuohenmaitoon tehty jugurtti. Slurp.
Myöhemmin kuulimme, että mama oli ollut kovin otettu siitä, kun söimme aina lautasemme tyhjiksi. Hämmästelimme, jättääkö joku muka niin hyvää ruokaa syömättäkin. Kuulemma! (Sitä paitsi jos mama laittaa lautasellisen ruokaa eteen, niin silloin se syödään kaikki, eikä marista.)
Michael kastautuu Ogii-järveen säestäen pulikointia ”I’m alive!”-karjaisuilla.Anna kastautuu Ogii-järveen hitusen kaurismäkeläisemmin: ”Aika kylmää.”Idre tuumailee grillaukseen vaadittavan ajan pituutta. ”Noin puoli tuntia – neljäkymmentä minuuttia, katsotaan nyt.”
Vaan siihenastinen tarjoilu oli ollut vasta verryttelyä ennen viimeisen illan herkuttelua Ogii-järven rannalla. Silloin mama, Idre ja Mogii yhdistivät kokilliset voimansa ja grillasivat lampaanlihaa lisukkeiden kera mongolialaiseen tyyliin – eli kuumennettujen kivien seassa. Syötiin itsemme palloiksi ja kaaduttiin peteihin suorin vartaloin jo kahdeksan jälkeen illalla.
Viimeinen aamu valkeni näkökulmasta riippuen joko arkaaisen romanttisesti lammaslauman vaeltaessa ihan mökkimme editse auringon suloisen lämmön kutitellessa silmäkulmaa…
… tai sitten tajuntaa repivään, satojen lampaiden määkymiseen ihan korvan juuressa – juuri kun olit saanut hiukan silmääsi ummistettua.
Oli miten oli, Mongolian maaseutukierroksemme oli nyt suoritettu, ja oli aika palata kaupunkiin.
Ulan Batorin taukoamattoman liikennekaaoksen mekkala iski päin kasvoja ja tukki kaikki aistit arojen rauhan jälkeen. Voipunut turistiryhmä hajosi tahoillensa pöllämistyneinä äkillisestä ärsyketulvasta. Michael ja Jun päättivät mennä hotellinsa kuntosalille ja saunaan. Anna oli ilta-aterian jälkeen valmis yöpuulle. Minä lähdin kaljalle.
Tänään ollaan lähinnä jumitettu kahvilassa ja toivuttu häkellyttävän hienosta reissusta. Illalla olisi tavoitteena nähdä jokunen paikallinen bändi Gandan Live Housessa. Mutta katsotaan nyt.
Lähdemme kohta viiden päivän kierrokselle Mongolian aroille sekä Karakorumin raunioille. Blogin päivitystahtiin saattaa tulla tavallista pidempi tauko, katsotaan miten käy.
Hostellissa on hermojarepivän yhteisöllinen mekkala varsin eloisa hulina aina aamutuimaan, kun muu väki pomppaa pystyyn. Kolistelevat aamiaista, pakkailevat rinkkojaan ja kälättävät koko ajan.
Me tehokkaat pohjoismaalaiset olemme pyrkineet maksimoimaan kvartaalin unentuotannon, emmekä ole siksi ehtineet hostellin aamiaiselle tulopäivää lukuunottamatta. (Anna taisi kyllä kerran saada säälistä aamukahvikupillisen, vaikka olikin myöhässä.) Tapaamme valua herättyämme lähikahvila Caminoon ja jumittaa siellä puolenpäivän tuolle puolen.
Vain derviššillä kulkee lujaa Ulan Batorin ruuhkassa.Tarbousaurus Bataar, dinosaurusmuseon tähti, joka saatiin hiljattain takaisin Mongoliaan harharetkiltään rapakon toisella puolen.Toisen mongolisauruksen hammaskalustoa.Lisää muinaishirviöitä… eikun mitäs hemmettiä? Patsas Arizona Center -nimisen puulaakin ovella. Ei mitään hajua, mistä on kyse.Lienee paras kysyä lepakkolakimiehiltä.
Kun ollaan saatu tankattua riittävästi kahvia, lähdetään haahuilemaan – suunnitelmalla tai ilman. Tällä jämäkän suorituskeskeisellä aikataulutuksella olemme tähän mennessä onnistuneet käymään muun muassa Mongolialaisten dinosaurusten keskusmuseossa, joka mahtipontisesta nimestään huolimatta oli aika pieni ja lutuinen. Museo oli kuitenkin ihan kiinnostava, ja oppaiksi nakitetut koulutytöt olivat erittäin avuliaita sekä hyvin aiheesta perillä.
Sillä välin toiset koululaiset keskittyivät vesisotateknisiin opintoihin.Luna Blancassa ahmimassa vegaanitettua mongolipöperöä.
Pelot siitä, että Mongoliasta olisi vaikea löytää kasvisruokaa, ovat osoittautuneet ylimitoitetuiksi. Vegaaniravintola Luna Blanca on korttelin toiselta puolella hostellistamme. Ruoka on siellä niin maittavaa, että minäkin olen mieluusti massuni siellä täyttänyt. Suosittelen erityisesti mongolialaista maistelulautasta (käsittääkseni siinä oli buuzeja ja huušuureja kasvisversioina). Anna kehui myös paikan purilaista, joka oli ainakin iso.
Toisen kasvisravintolan bongasimme jazz-klubi Fat Catin lähistöltä. Sitä ei olla vielä testattu. Saattaapa tuo väliinkin jäädä, meillä kun on paha taipumus kanta-asiakoitua nopeasti mukaviksi toteamiimme kuppiloihin. Nytkin ollaan taas Caminossa, höm… mutku! Kahvilamaleksiminen rules ok!
Anna piirtelee sarjakuvaa Fat Catin tiskillä.
Jatsiklubi oli oikein tyylikäs – ehkä vähän liiankin tyylikäs meille. Muu asiakaskunta oli laittautunut ykkösiin ja diggaili hillitysti jazz-standardeja soitellutta orkesteria. Me röhnötimme tiskillä reissukuteissa yrittäen vaikuttaa siltä kuin t-paita ja verkkarit olisivat nordic chic.
Kyllä siellä ihan viihtyi, mutta ehkä jonain toisena iltana olisi ollut vähän sähäkämpi bändi. Anna totesi, että onhan tämä aikamoinen kolonialismin maksimointireissu matkata Mongoliaan asti kuuntelemaan paikallisten muusikkojen tulkitsevan eurooppalaista jazzia.
Huomenna jatkamme teemaa lähtemällä tapaamaan paimentolaisia Mongolian tasangoille. Annamme heille lahjoja ja kaappaamme heidän maansayritämme selvitä etiketin vaatimuksista.
Ulan-Uden hostellihuoneessa oli yöllä pirun viileää. ”No nytkö se sitten tapahtui, että vilustuin matkalla?” manasin kauhuissani haalien lisää takkia ja päiväpeittoa jalkoja lämmittämään.
”Et he hinä ollut, vaan mhinä”, Anna täsmensi aamulla nenä tukossa, kurkku kipeänä ja kuumeessa.
Lähdin yksikseni haahuilemaan kaupungille tehtävänäni tuoda samalla nenäliinoja sekä lisäpeite vastaanotosta.
Venäjän-patsaskierroksemme panokset kovenevat: Anton Tšehov, Ulan-Ude.Mutta myös Lenin-setä asuu Ulan-Udessa…… kuten myös poliittisten vainojen uhrien patsas.Vaan Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin. Tai vähintäänkin kalliolainen yksiö. Ulan-Uden Lenin-pää on nimittäin maailman suurin.
Vaeltelin sinne tänne Ulan-Uden keskustaa yrittäen täyttää hyväksyttävät haahuilutavoitteet. Ei touhu kyllä ollut ollenkaan niin mukavaa kuin Annan kanssa. Tunnuin sahailevani samoja katuja edestakaisin ilman Annan kännykkäkartasta jatkuvalla syötöllä bongailemia tärppejä – puhumattakaan usein keskenämme höpistessä esiin pulpahtelevista tsekkauskohteista. Ja jos törmäsinkin johonkin näkemisen arvoiseen paikkaan, harmittelin että siellä se makoilee nyt sängyssä, eikä pääse tänne.
Harms Bar, Ulan-Ude.
Kuten nyt esimerkiksi Daniil Harmsin mukaan nimetyssä baarissa. Se saattoi olla Venäjän-osuutemme mukavin olutjuottola. Jurottelin tuoppiini nuorisolaisten pelatessa vimmatusti pöytäjalkapalloa ja viestittelin Annalle, että tää on tosi kiva, sääli että jää sulta väliin.
Ilmeisesti Puškin ei kuulunut Harms-baarin asiakaskuntaan, sillä ihmiset tuntuivat pysyvän tuoleillaan suuremmitta ponnisteluitta. (Tämä oli sekä koodattu viesti Harmsinsa lukeneille, että yritys kuvata asiakkaiden varsin hillittyä humalatilaa.) Mesta oli simppeli, mutta viihtyisä. Pöytiä riveissä, Harms-lainauksia seinillä, pieni esiintymislava, olut sata ruplaa tuoppi (eli puolisentoista euroa).
Olin varmaan vanhin asiakas, muiden keski-ikä huiteli vain hitusen parinkympin yllä. Onko Harms nuorison suosimaa kirjallisuutta Venäjällä, kenties? Miten lie, mukava mesta.
Venäläistapojen vastaisesti paikan taustamusiikkikin oli miellyttävän hiljaa. Eikä musa ollut sitä iänikuista slaaviteknoa, vaan uutta indiepörinää miksattuna neukkuaikojen klassikkobändeihin. Olisikin ollut hauska nähdä joku paikallinen yhtye Harmsissa, sillä soundtrack lupasi tyylitajuista musiikkilinjaa. Mutta emme sitten lopulta onnistuneet hankkeessamme nähdä keikka Siperiassa, katusoittajia lukuunottamatta.
Katusoittajista puheenollen alikulkukäytävässä Ulan-Udessa nuoret sällit tulkitsivat Kinoa, vieläpä helvetin hyvin. Laulajan rahkeet riittivät Viktor Tsoin matalaan rekisteriin. Heitin kaikki hilut taskustani tyypeille.Paikallisen šamaaniryhmä Darhan Tengerin toimitilat Ulan-Udessa osoitteessa Kommunistinen katu 10 oli merkitty asianmukaisin värikkäin liinoin.
Seuraavana aamuna Annan olo oli sen verran helpottanut, että hän arveli selviävänsä ilman lääkärikäyntiä. Pakkailimme hissuksiin ja suuntasimme sitten Mongolian-junaan.
Junamatka Venäjältä Mongoliaan oli selkeästi sosiaalisin tähän asti. Toisaalta vaunu oli täynnä turisteja, joilla oli paljon toistensa kanssa jaettavia kokemuksia ja vinkkejä. Matkalaisia oli ainakin Hollannista, Saksasta, Britanniasta… ja Suomesta! Kuulimme ensimmäistä kertaa junassa jonkun muunkin puhuvan suomea kuin itsemme.
Hyttikaveriksemme saimme Nicolan Ranskasta. Hän oli vastaavanlaisella reissulla kuin mekin, joskin hiukan tiiviimpitahtisella. Täyttelimme maahantulolomakkeita yhtä hämillämme: ”Mikä on matkanumero?” ”Jätin sen tyhjäksi.” ”Hei, olisko se tämän junavuoron numero?” ”Laitan kokeeksi sen.”
Ei niitä lomakkeita kukaan taaskaan sen kummemmin tiiraillut. Mitä nyt Anna sai hitusen erikoishuomiota, kun kuuliaisesti raportoi vahvemmat lääkkeensä tullille.
Vinoilimme Nicolan kanssa Annalle, että tulemme kyllä katsomaan häntä sitten vankilaan sinne Siperiaan. Mutta hyvin kohtelias mongolialainen tullitarkastajatäti pyysi vain Annaa avaamaan lääkepussukkaansa sen verran, että sai vilkaistua kursorisesti sisään ja kuittasi sitten kaiken olevan kunnossa.
Mongolian rajan tuntumassa.
Rajamuodollisuudet olivat kaiken kaikkiaan aika simppelit, mutta olisimme arvostaneet sitä, että ne olisi hoidettu joko selkeästi aikaisemmin tai myöhemmin. Nyt nukkuminen jäi taas pätkätorkkumiseksi; pitkäkseen pääsi vasta puolen yön tuolla puolen.
Ulan Batoriin saavuttiin kymmentä vaille seitsemän aamulla. ”Niin, sillä hostellillahan oli ilmainen kyyditys asemalta?” Anna varmisteli minulta asemalaiturilla.
”Tota, öö, joo, olishan niillä, mutta en mä muistanut tilata sitä”, tunnustin nolona.
Ulan… ppprrröööötttt!!!… Bator.
Mitä mittä. Olivat vastassa silti. Olimme erittäin kiitollisia, sillä venäläiset puhelinliittymämme eivät enää toimineet, eikä meillä ollut siis karttaa, saati hiluakaan paikallista rahaa. Mutta nytpä pääsimmekin sen kummemmitta säätämisittä hostellille.
Majapaikassa rupesimme pohjoismaisen tehokkaasti heti toohottamaan sisäänkirjautumisesta ja maksusta, mutta emäntämme toppuutteli että menkää nyt ihan ensimmäiseksi nukkumaan. ”Näytätte kovin väsyneiltä. Katsotaan niitä juttuja sitten myöhemmin.” Tämä oli ensikosketuksemme mongolialaiseen vieraanvaraisuuteen.
Slurp. Nam.
Nukuimme. Kävimme suihkussa. Söimme. (Käveltiin hostellin kulman taakse, missä Anna valitsi ruokapaikan metodilla mennään tonne, se on sininen. Rafla sattui olemaan korealaisteemainen. Anna tiesi taannoiselta Korean-reissultaan, että Bibimbapin voi tilata ilman lihaakin. Itse taas söin elämäni parasta kimchiä.) Sitten kirjauduimme hostelliin.
Tai yritimme. Golden Gobi -hostellin henkilökunta oli nimittäin sinnikkäästi sitä mieltä, että meidän kannatti ensin varata mahdolliset jurttaretkemme ja sen jälkeen päivittää alkuperäinen hostellivarauksemme niin, ettemme maksaisi turhaan majoituksesta Ulan Batorissa silloin kun olemme maaseudulla. Meistä näin saatu säästö ei ollut säätämisen väärti, mutta toimimme heidän suosituksensa mukaan. Säästimme kympin-pari. Olimme kuitenkin otettuja isäntiemme viitseliäisyydestä takiamme.
Beatles-muistomerkki Ulan Batorin -hostellimme lähellä. Pytinki on pystytetty paikallisilta faneilta kerätyillä varoilla.
Niin, tuli nyt varattua viiden päivän kiepaisu Karakorumiin, aavikolle sekä perhevieraiksi jurttaan–pariin. Kamelillakin pääsee kuulemma ratsastelemaan. Jännää! Varaus onnistui kätevästi Golden Gobissa, sillä hostelli järjestää myös Mongolian maaseutukierroksia. Lähtö on ensi sunnuntaina.
Saimme oikein henkilökohtaisen, räätälöidyn matkasuunnitelman, jonka hostellin kiertoajeluista vastaava mimmi piirsi tussilla työpöytäänsä liimatun kartan muovipäällysteeseen. Kierros maksoi 650 euroa kahdelta pekalta sisältäen kuljetuksen, majoituksen, mahdolliset pääsymaksut turistikohteisiin, ruuat (kasvisvaihtoehtoineen) sekä englanninkielisen opastuksen. Emme pitäneet hintaa ollenkaan kohtuuttomana. Golden Gobi myy myös pelkkiä kuljetuksia halvemmalla, mutta me kyllä suosimme täyttä kattausta. Olemmehan, hitto vie, turisteja.
Nuorisoa skeittaamassa Beatles-patsaan edustalla.
Saimme myös Kiinan-jatkojunaliput hostellille toimitettuna – juuri sillä kellonlyömällä kuin Davaajav Ganbayarin yhden miehen matkalipputoimisto ne oli luvannut. Eikä hinta ollut käytännössä sen korkeampi kuin Venäjän rautateiden nettikaupassakaan (josta Venäjän ulkopuolisten matkojen lippuja ei voi suoraan ostaa). Silkkaa luksusta!
Davaajav tarkistutti vielä kerran, että passiemme numerot olivat lipuissa varmasti oikein.
Eikös omani ollut väärin! Mutta ei ongelmaa, Davaajav lupasi toimittaa korjatun lipun seuraavaksi aamuksi. Ja toimitti. Vahva suositus tälle palvelulle.
Zaisan-monumentti.
Annan kuume nousi ja yskä paheni, joten hän pani pitkäkseen jo varhain. Lähdin yksikseni Zaisan-monumentille, joka pystytettiin 1971 juhlistamaan Mongolian kommunistivallankumouksen viidettäkymmenettä juhlavuotta.
Matkalla Zaisanille.
Kokeilin samalla ABA Mongolia -taksimobiilisovellusta, joka olikin oiva valinta Ulan Batorin iltaruuhkassa. Tiedä miten kauan matka olisi kestänyt julkisilla. Viiden kilometrin reissu kaupungin laidalle maksoi alle kolme euroa – tai vähän yli, kun tippasin kuskia. Tämä hämmensi häntä kovasti. Myöhemmin Anna kertoi, ettei Mongoliassa juuri tipata.
Zaisan-monumentilla sosialistinen paatos kohtasi kapitalistisen eetoksen. Mongolian vallankumousta ylistävien mosaiikkikuvien katveessa perheet pitivät piknikkiä ja heittivät tikkaa ilmapalloihin. Tarkkakätisimmät saivat palkinnoksi pehmoleluja.
Taustalla laskeva aurinko kultasi Ulan Batorin kaupungin. Jos paikalle olisi saatu vielä Tšingis-kaani, voisin lopettaa tämän postauksen sanoihin ”Mongolian muinaisuus kätteli tulevaisuutta nykyisyyden menneisyyden sulautumispisteessä”.
Eilen oli ainoa päivä Ulan-Udessa, jolloin pääsimme ajan kanssa johonkin museoon: maanantaisin museot ovat pääasiassa kiinni ja tiistaina lähdemme jo iltapäivällä kohti Mongoliaa.
Julistimme siis sunnuntain museopäiväksi ja päätimme ottaa haltuun Ulan-Uden etnografisen ulkomuseon. Paikka käsittää 37 hehtaarillista asuintaloja, aittoja, saunoja, eläinsuojia, hautoja ja muita ihmisasutuksen ilmentymiä Burjatian historian varrelta.
Se oli jo noin, kun tulin sisään.
Museossa oli myös eläintarha ja kosolti puuhamahdollisuuksia penskoille. Lapsia vipelsikin alueella hyvin, vaikka osa museosta oli vielä suljettuna tähän aikaan vuodesta. Koululuokka veti köyttä, nuoremmilla oli piirileikki meneillään puistossa, ja kaikkia iästä riippumatta tuntui viihdyttävän kieppuminen köysihärpättimessä.
Ulkomuseon haudat ja rakennukset ovat siis pääasiassa aitoja, eivät rekonstruktioita. Ne on siirretty alueelle eri puolilta Burjatiaa. Hautakiviä katsellessani en voinut olla miettimättä, mitä pyhien paikkojen siirtelystä mahtavat esimerkiksi burjaattihenget tuumia. Anna lohdutteli, että kuitenkin hautojen yli olisi jossain vaiheessa vetäisty moottoritie – näin paikat sentään säilyvät ja niiden kunnosta pidetään jopa huolta.
Ulkoilmamuseoon siirretty hauta. Taustalla uudempaa burjaattiperinnettä edustavia šamanistisia henkienpalvontavälineitä.Kivikekoja Kurkutista, tms. Typeryyksissäni kuvasin vain kyltin englanninkielisen osan ja selitys olikin niin hatarasti käännetty, ettei siitä ollut paljoakaan apua. Arkeologi I.V. Aseev siinä mainittiin kyllä. Buddhalaishautoja.
Eli jossain täällä päin Siperiaa on siis parkkipaikka tai pari, joita vainoaa pirun äkäinen burjaattihenki? ”Tulivat tänne ja veivät!” se siellä yksikseen manaa katkerana. Parkkimaksu pitää suorittaa asianmukaisin šamanistisin menoin, uhrikivelle kolikoita heittämällä. Auton saa takaisin haltuunsa, jos henki on suosiollinen.
Museosta löytyi monentyyppistä kotaa, löytyi buddhalaista temppeliä, löytyi vanhauskoinen ortodoksitalo, löytyi puukirkko, löytyi kasakkatalo. Ja tietysti jurttia. Viimeksimainituista kaikki olivat kylläkin puurakenteisia – lukuunottamatta yhtä kangasjurttaa, joka osoittautui tarkemmin esittelykylttiä tihrustamalla museon kahvilaksi.
Anna toteaa vanhauskoisen talon portin värityksen Anna-yhteensopivaksiKasakkakoti.Talonpoikaiskoti.Kompakti koti museonäköalalla.Yleisön pyynnöstä vielä kerran puukirkko.
Sillä välin kun zoomailin kuvia ortodoksipuukirkosta, Anna käväisi ihastelemassa elukoita. Vaan se oli virhe. ”Pitävät villieläimiä pienissä häkeissä”, hän murehti surullisena tultuaan takaisin. ”Ainoastaan pulut vaikuttivat tyytyväisiltä oloonsa, mutta sitten ne lensivät pois. Ne olivatkin ihan tavallisia, vapaita puluja, jotka olivat vain hetkeksi laskeutuneet tyhjään aitaukseen.”
Elukkakohteluvarauksella suosittelemme joka tapauksessa Ulan-Uden etnografista ulkomuseota lämpimästi. Kiinnostavaa katseltavaa ja tekemistä riittää kaikenikäisille. Sääli silti niitä punakettuja…
Anna syö lempiruokaansa – kasviksia kasviksilla.
Kaupunkiin palattuamme valitsimme mondäänin matkablogin suosittelemista Ulan-Uden ruokapaikoista Marco Polon. Kävi ilmi, että moukan tuurilla oikeaan osuneen asioista perillä olevan blogin tiedot pitivät paikkansa, ja tuon viihtyisän kahvilan ruokalistalta tosiaan löytyi hyvä valikoima kasvisruokia. Asiointikin onnistui englanniksi.
Museossa oli turistikuvia varten pystytetty kitschikäs valokuvauskota.
Tallustelimme hostellille auringon laskiessa. Oli tarkoitus ottaa pikku tirsat ja sitten mennä vielä jonnekin istuskelemaan iltaa.
Sängyn henget kuitenkin kuiskivat unettavia loitsujaan, ja palasimme tähän todellisuusjatkumoon vasta seuraavana aamuna.
Junan reitti Irkutskista seuraavaan välietappiin Ulan-Udeen kiersi Baikalin rantaa, ja näkymät ikkunan takana olivat yhtä postikorttitykitystä.
En tietenkään räpsinyt kuvia maisemista, sillä oli liian kiire torkkua, ja sitä paitsi joka kerta kun otin kameran esiin, ikkunan takana alkoi välittömästi näkyä jonkin tuppukylän ratapihaa, risukkoa tai tunnelin seinää. Siinä alkoi tulla kaikenlaisia todellisuuden olemukseen liittyviä ajatuksia päähän: ne vaihtavat maiseman ikkunan takana vain minun kiusakseni… ellei minun katseeni sitten vaikuta ulkona näkyvään maisemaan kvanttitasolla… hmm, vai olikos tuo sittenkin niitä torkkuja?
Joka tapauksessa matka oli sen verran lyhyt – tuskin viittäkään sataa kilometriä – että se oli ohi jo saman päivän aikana. Otettiin silti makuupaikka, mikä osoittautui järkeväksi vedoksi. Näin moni muukin näytti tehneen. Torkkuiltiin vuorotellen alapedillä, kun ei jaksettu levittää lakanoita yläpetiin.
Ensituntuma tämänkertaiseen vaunuemäntään Irkutskin asemalaiturilla antoi suorastaan ärtyneen vaikutelman hänestä, mutta täti osoittautuikin oikein mukavaksi ja avuliaaksi. Anna kävi kysymässä, milloin juna pysähtyy tupakan pituisen hetken jossain. Emäntä kävi erikseen vinkkaamassa Annalle, että nyt olisi tulossa semmoinen seisake.
Naapuripedin setäkin oli ystävällinen, vaikka kommunikaatiomme oli rajallista. Valitteli kuumuutta vaunuosastossa, ja todettiin, että ikkunan avaaminen oli näemmä kielletty. Kuuma tosiaan oli, loppumatkasta vaunussa oli 29 astetta lämmintä.
Anna läiski korttia, minä kävin läpi Olhonin saaren valokuvavuorta. Tuli vähän räpsittyä siellä: meni koko kahdeksan tunnin junamatka otosten valkkaamiseen ja käsittelyyn. No okei, tulihan siinä pari tuntia koisittuakin.
Kyllästyttyään pasianssiin Anna huomasi naapuriloošin poikien piirtelevän ruutupaperille pelikortteja. Näky oli sen verran surkea, että Anna lainasi naureskellen oman korttipakkansa jätkille. Olivat kovin kiitollisia eleestä.
Reissu oli leppoisa. Perille tultiin kahtakymmentä yli kymmenen illalla (täsmälleen aikataulussa, kröhömveeärkröhöm). Poistuessamme junasta vaunuemäntä toivotti erikseen jokaiselle osaston matkustajalle kaikkea hyvää, hymyillen auvoisasti.
Olhoniin matkattiin yli viisi tuntia lommoisella pikkubussilla. Kuski kaahasi kuoppaisia siperialaisteitä kaasu pohjassa ja luukutti stereoista venäläistä konepoppia, sitäkin mahdollisimman kovaa. Vieressäni istui kasvoiltaan ehkä hivenen burjaattipiirteinen, jättimäinen häiskä, joka katseli kännykästään hupivideoita (täysillä) ja hohotteli niille (täysillä).
En enää ikinä valita junan keinumisesta.
Hyvät hyssykät, onko ne valloittaneet jo kaukoidänkin! Ei ihan, kyseessä on venäläinen АZS- eli Автозаправки-huoltamoketju.Tauokahvilassa juteltiin Olhonin-matkakumppani Elliottin kanssa, jota kiinnosti, mihin aikaan vuodesta Suomessa näkee revontulia. Elliott oli australiankiinalainen.Lautalla.
Vuorokauden käväisy Olhonin saaressa Baikalilla söi Irkutskin-pysähdyksestämme niin paljon aikaa, ettemme ehtineet nähdä itse kaupunkia käytännössä ollenkaan. Ituhippibaari Govindassa käytiin syömässä (halpa ja hyvä kasvisruokapaikka), turisti-infossa kyselemässä neuvoa Olhoniin pääsemisessä ja pankkiautomaatilla nostamassa rahaa. Liikenne oli kaaosta. Busseissa maksettiin poistuessa, ei sisään mennessä. Hostelli oli ihan luksusta, totaalinen vastakohta Novosibirskin mestaan. Siinä osapuilleen koko Irkutsk-elämyksemme.
Mutta kyllä saarireissu kannatti.
Olhonin Šamaanikivi.Anna kastautuu Baikaliin. Oli kylmää, kuulemma.Hužir.
Matkamökän ja venäläisten kaupunkien hulinan jälkeen Olhonilla oli aivopoimuja hivelevän hiljaista. Käveltiin saaren pääasuinkeskittymä Hužiria ympäröivillä rinteillä ja vain pällisteltiin. Jos uskaltautui Baikaliin putoavan jyrkänteen reunalle, alkoi kuulla jo ääniäkin – jään rätinää, aaltojen loisketta, lokkien kirkunaa.
Niin, Baikalista on vielä isoja alueita jäässä. Sen takia laivatkaan eivät toukokuussa kulje suoraan Irkutskista Olhoniin. Mantereen ja saaren välissä liikennöi lautta, mutta pääosa matkasta – noin kolmesataa kilometriä Irkutskista – taitettiin bussilla.
Seuraamme lyöttäytynyt koira kipitteli muina musteina merkitsemässä reviiriään melkein pystysuoralla jyrkänteellä.Puu, johon on burjaattišamanistiseen tapaan sidottu huiveja ja nauhoja.Šamaanipylväät.Anna tavoittelee yhteyttä henkiin.
Olhonkin on yksi niistä paikoista Venäjällä, jonne aikoinaan ei niinkään vaelleltu hipstereinä elämyksiä metsästämään, vaan sinne mentiin vankeina kalatehtaaseen pakkotyöhön. Stalinin kuoltua pienois-gulag suljettiin.
Nykyään saari elää pitkälti matkailusta. Hužirin hiekkapäällysteisiä katuja vaellellessa tuli vastaan kaljaa maanisesti kittaava hahmo jos toinenkin – siis maalattuina suljettujen baarien porttipieliin. Kahviloita oli joka kulman takana, kaikki kiinni. Kaikenlaista kesäharrastehärpätintä mainostettiin, mutta mikään näitä tarjonneista puulaakeista ei vielä ollut auki. Polkupyöriä tosin vuokrattiin jo.
Veikkailimme, että kesällä mesta on varmaan aivan sietämätön turistihelvetti. Sesongin ulkopuolella Hužir näytti kuitenkin enemmän Afrikasta Siperiaan teleportanneelta hökkelikylältä.
Hužirin pääkatu. UAZit rahtaavat kiinalaisturisteja takaisin šamaanipylväiltä.”Meitsi märehtii mis meitsi diggaa märehtii.”Oikeauskoisuuden etuvartio pakanain mailla.
Löydettiin onneksi yksi kahvila, joka oli auki. Siellä sulloin sisuksiini lättyä lihalla, ja Anna ryysti kanakeittoa (kasvisvaihtoehto). Oli yllättävän hyvää, kumpikin. Anna aprikoi, oliko kanakeitto tehty kalakeiton liemeen. Maku oli aika jännä.
Ateroituamme alkoikin jo hämärtää. Kiiruhdimme majapaikkaan, jonne olimme tilanneet vuoron venäläiseen saunaan – eli banjaan.
”Aivot sulaa.”
Se oli muuten ihan perkeleen kuuma sauna, se. Jo pesuhuoneessa oli niin hyvin lämpöä, että siellä olisi suomalaisittain voinut saunoa.
Nähdessäni kylpytossuja pukuhuoneen naulakon alla vielä tuhahtelin, että antakaa nyt jo olla noiden saamarin taapotškojenne kanssa. Mutta astuttuani pari askelta löylyhuoneeseen kipittelin sukkelaan hakemaan tossut jalkapohjieni suojaksi.
Löylyhuoneen lattialla ei paljain jaloin kävellyt kuin fakiiri. Myös huopainen saunahattu osoittautui tarpeelliseksi suojavälineeksi kuumuutta vastaan. Niitä oli tosin vain yksi, joten vuorottelimme, kumpi laittaa pyyhkeen päänsä suojaksi ja kumpi saa hatun.
Pää suojattunakin löyly iski keskivartaloon kuin oikea suora. Lauteilla ei kyennyt istumaan ilman jonkin sortin alustaa persuksen alla. Jos paljas pakara osui vahingossa laudepuuhun, antoi se näkökulmasta riippuen joko mukavan lisäkirpaisun kokemukseen tai kärvensi kuin polttomerkintä.
”Hä?”
Määrittelimme, että banja on ikään kuin suomalainen sauna turboboostilla. Kaikki on paljon hektisempää. Taustalta puuttui vain tasainen slaaviteknon jyske, joka määräisi vihtomisen tahdin. Hihattien kohdalla heitettäisiin löylyä. Tällaista tyylilajia voisi kutsua vaikkapa hardbass-saunomiseksi.
Jo muutaman löylykiepauksen jälkeen olimme täysin pariloituja. Uhrasimme ruumiimme raukeuden jumalille ja kaaduimme peteihin kuorsaten pää puolimatkassa tyynyyn.
Mutta ei kuorsausta puolille päivin kestänyt. Herätys oli kello kahdeksan, jotta ehdimme käydä kalastuspaattien hautausmaalla. Olin etukäteen lukenut Hužirin satamassa rannalle ruostumaan jääneistä kalastuveneistä, ja halusin ehdottomasti nähdä ne.
Sitten vuosi sitten kirjoitetun artikkelin rantaa oli kuitenkin siivottu. Paatit olivat edelleen siellä, mutta suurin osa niistä oli kerätty riviin. Näky ei ollut enää yhtä apokalyptinen, mutta kuitenkin melko vaikuttava.
Nuorisolaiset olivat spreijanneet veneiden kylkiin graffiteja.Tämä vene oli kylläkin edelleen käytössä. Ainakin siinä oli ihan ehjän näköinen perämoottori.”Ei roskaamista!””No jos ihan vähän?”
Kalastuspaattien palvomishetken jälkeen oli tarkoitus kierrellä vielä Hužiria ennen paluuta Irkutskiin. Anna oli bongannut taidekahvilan, jossa halusi käydä, ja paikansipa hän Hužirista geokätkönkin, jonka halusi löytää.
Itseäni kuitenkin ramaisi vielä, ja sovimme näkevämme kahvilassa myöhemmin. Painuin torkuille.
Myöhemmin Anna kertoi, että kahvilanpitäjä oli erittäin mukava nainen, eivätkä taulutkaan olleet hullumpia. Mainostetulla turkkilaisella kahvilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Turkin kanssa – ja ennen kaikkea se oli laihaa. Kardinaalivirhe!
Taidetta taidekahvilassa.Kaikki muut saa tehdä kissakuvia, paitsi Anna.Mistä puheenollen, tässä yksi majapaikkamme kissoista.Oli siellä koirakin.Kissat tykkäsivät tapella.
Arvasitte aivan oikein, nukuin lähtöön asti. Se oli sillä lailla älykäs veto, että bussissa ei sitten unettanut enää ollenkaan, ja saatoinkin nauttia kirkkain aistein hytkymisestä, tärinästä ja täysillä luukutetusta slaaviteknosta koko viisi tuntia takaisin Irkutskiin.
Matkalla kyytiin hyppäsi puolalainen Siperian-matkaaja (unohtui kysyä hänen nimeään), joka oli pyöräillyt autiomökille Olhonissa. Sälli halusi meidän kirjoittavan matkavieraskirjaansa näkemyksensä siitä, mitä on onnellisuus. En sitten tiedä, tuliko riipusteltua vähän turhan suomalaislakonisesti, mutta reippaasti hymyillen kyytiin astunut miekkonen lakkasi vastaustemme jälkeen hymyilemästä ja muuttui vähäpuheiseksi. Suorastaan kotoisan suomalaiseksi.
No, ehkä se oli vain reissuväsymystä…
Irkutskissa kävimme iltakaljalla (samasta korttelista hostellin kanssa löytyi käsityöoluihin erikoistunut baari (jossa musiikki soi liian kovaa)) ja nukuimme yön kuin uppotukit. Kun tänään viimein saimme puskettua itsemme ulos Irkutskin-hostellista, oli jo aika suunnata rautatieasemalle – ja Ulan-Uden junaan.
Anna mutustelee piirakkaa junassa ja toivoo Game of Thronesin latautuvan nopeammin.
Puolitoistavuorokautinen Novosibirskistä Irkutskiin oli tähän mennessä tasaisin kolmosluokan köröttely. Silti uni oli katkonaista, tekeminen vähäistä ja kanssakäyminen natiivien kanssa olematonta.
Anna kyllä yritti olla kaveria alkuasukkaiden kanssa. Tarjosi keksiä, jeesasi naapuriyläpedille lakanoita levitellyttä naista ja antoi tavallistakin tuimailmeisemmälle vaunuemännälle jo perinteikkään suklaalevyn. Kaksi ensimmäistä kontaktiyritystä ei johtanut sanottavampiin jatkokehittelyihin, mutta suklaa sai vaunuemännän puhumaan meille saksaa. Mitäpä tuosta, että kumpikaan meistä ei saksaa ymmärrä, arvostimme elettä silti.
Kun tultiin Irkutskiin, vaunuemäntä vielä pyysi Annan käymään hytissään ja kyseli kovasti, minne olemme matkalla. Niin saksaa kuin Google Translatella käännettyä venäjääkin vilisseestä keskustelusta ei kuitenkaan selvinnyt, mitä täti oikein ajoi takaa. Oliko hänellä matkavinkkejä, oliko hän muuten vain utelias, vai mistä oli kyse? Wir werden nie wissen.
Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä: vaunun samovaari oli puulämmitteinen.
Itse en niin jaksanut kanssamatkustajista piitata. Jurotin takaisin! Lueskelin kirjaa, torkuin, päivitin erästä trendikästä matkablogia. Mutta silti pöytäni ääreen tunki solkenaan kansaa naapuriloošeista.
Eivät he niinkään rientäneet harrastamaan kulttuurivaihdollisesti rikkaita keskusteluja kanssani, tulivatpahan vain latailemaan digihärpäkkeitään jatkojohdostamme. Kolmosluokassa on harvakseltaan pistokkeita, ja (Annan kaukaa viisaasti mukaansa pakkaaman) jatkojohdon tarjoamille lisälatauspisteille riitti kysyntää.
Kirjauduttuamme Irkutskissa hostelliin (jonka työntekijä puhui englantia!) pätkäyöunet alkoivat kunnolla painaa silmäluomiani. Anna halusi jo lähteä vaeltelemaan kaupungille, mutta itse tarvitsin ensin iiii-han pikkuriikkiset nokkaunet. ”Nähdään siis viiden tunnin päästä”, vitsailin ojentautuessani pitkäkseni.
Pitäisi vähän varoa, mitä suustaan päästelee, sillä aika tarkkaan viittä tuntia myöhemmin heräsin. Anna oli sillä välin ehtinyt syödä lounaan, hankkia kantiskortin johonkin kahvilaan ja kartoitella vaihtoehtojamme Olhonin saareen pääsemiseksi Baikalilla. Emme ennen reissua nimittäin oikein olleet saaneet selkoa, menikö Olhoniin jokin reittibussikin, vai oliko ainoa vaihtoehto maksaa itsensä tärviölle osallistumalla opastetulle retkelle. Entä laivat, kulkivatko ne tosiaan vasta kesällä?
Eivät kauneustorkkuni toki hukkaan menneet. Olin nyt täynnä tarmoa (ja tietysti henkeäsalpaavan kaunis), ja yhdessä hyökkäsimme Irkutskin turisti-infotoimistoon tekemään selkoa siitä, miten Olhoniin oikein kannattaisi matkata.
Irkutsk saavutettu.
Turisti-infon suorastaan ylitsepursuavan avulias työntekijä Polina kertoi meille, että tähän aikaan vuodesta kannattaa varata paikka pikkubussiin. Se ei ole kohtuuttoman kallista, reissu maksaa 1000 ruplaa yhteen suuntaan (noin 14 euroa). Laivat Irkutskista Olhoniin tosiaankin alkavat kulkea vasta kesällä, Polina vahvisti.
Olimme ajatelleet tekevämme saareen vain pienen päiväretken, mutta Polina tyrmäsi idean. Reissuun lauttamatka mukaanlukien menee viitisen tuntia, hän kertoi, joten yöpyminen olisi välttämätöntä. Tuumimme asiaa tiskillä. Olhonin-keikaus söisi melko suuren osan ajastamme Irkutskissa.
Ajasta puheenollen kello tikitteli jo reippaasti yli kuuden, ja Polinan työaika oli päättynyt. Ei hän meitä silti patistellut häipymään, vaan yritti kuumeisesti keksiä korvaavaa kohdetta meille – semmoista jonne päiväretken ehtisi tehdä. Listvjankan kalastajakylä Baikalin rannalla vaikutti jo lupaavalta…
… mutta sitten huomasin Booking.comia hajamielisesti selaillessani, että Olhonilta saisi majoituksen aika halvalla seuraavalle päivälle: pari kymppiä yöstä kahden hengen huoneessa Bereg Nadeždyn lomakylässä. Hetken arvoimme Listvjankan, Olhonin, hylje-sightseeingin, Baikal-junakierroksen sekä tee- ja dekabristimuseon välillä, mutta lopulta Olhon voitti. Mennään nyt perkele sinne, kun täällä asti jo ollaan. Tahtoo nähdä kalastuspaattien hautuumaan!
Anna yrittää katsoa, mitä turistipatsas niin kovasti tapittaa.
Varasimme paikat bussiin (se on kätevintä tehdä turisti-infossa, vaikka maksaakin siellä sata ruplaa enemmän), kävimme lapioimassa (hyvää) kasvisruokaa kupuihimme buddhalaishippien Govinda-kahvilassa (josta ostimme myös läjän piirakoita retkieväiksi), vilkaisimme pikaisesti turistipatsaan, nostimme käteistä mukaan Polinan suosituksesta – ja vetäydyimme sitten yöpuulle ehtiäksemme aamulla ajoissa bussiin.
