Avainsana: taide

Hetki hiljaisuutta sekä armottomat löylyt Olhonissa

Olhoniin matkattiin yli viisi tuntia lommoisella pikkubussilla. Kuski kaahasi kuoppaisia siperialaisteitä kaasu pohjassa ja luukutti stereoista venäläistä konepoppia, sitäkin mahdollisimman kovaa. Vieressäni istui kasvoiltaan ehkä hivenen burjaattipiirteinen, jättimäinen häiskä, joka katseli kännykästään hupivideoita (täysillä) ja hohotteli niille (täysillä).

En enää ikinä valita junan keinumisesta.

Hyvät hyssykät, onko ne valloittaneet jo kaukoidänkin! Ei ihan, kyseessä on venäläinen АZS- eli Автозаправки-huoltamoketju.
Tauokahvilassa juteltiin Olhonin-matkakumppani Elliottin kanssa, jota kiinnosti, mihin aikaan vuodesta Suomessa näkee revontulia. Elliott oli australiankiinalainen.
Lautalla.

Vuorokauden käväisy Olhonin saaressa Baikalilla söi Irkutskin-pysähdyksestämme niin paljon aikaa, ettemme ehtineet nähdä itse kaupunkia käytännössä ollenkaan. Ituhippibaari Govindassa käytiin syömässä (halpa ja hyvä kasvisruokapaikka), turisti-infossa kyselemässä neuvoa Olhoniin pääsemisessä ja pankkiautomaatilla nostamassa rahaa. Liikenne oli kaaosta. Busseissa maksettiin poistuessa, ei sisään mennessä. Hostelli oli ihan luksusta, totaalinen vastakohta Novosibirskin mestaan. Siinä osapuilleen koko Irkutsk-elämyksemme.

Mutta kyllä saarireissu kannatti.

Olhonin Šamaanikivi.
Anna kastautuu Baikaliin. Oli kylmää, kuulemma.
Hužir.

Matkamökän ja venäläisten kaupunkien hulinan jälkeen Olhonilla oli aivopoimuja hivelevän hiljaista. Käveltiin saaren pääasuinkeskittymä Hužiria ympäröivillä rinteillä ja vain pällisteltiin. Jos uskaltautui Baikaliin putoavan jyrkänteen reunalle, alkoi kuulla jo ääniäkin – jään rätinää, aaltojen loisketta, lokkien kirkunaa.

Niin, Baikalista on vielä isoja alueita jäässä. Sen takia laivatkaan eivät toukokuussa kulje suoraan Irkutskista Olhoniin. Mantereen ja saaren välissä liikennöi lautta, mutta pääosa matkasta – noin kolmesataa kilometriä Irkutskista – taitettiin bussilla.

Seuraamme lyöttäytynyt koira kipitteli muina musteina merkitsemässä reviiriään melkein pystysuoralla jyrkänteellä.
Puu, johon on burjaattišamanistiseen tapaan sidottu huiveja ja nauhoja.
Šamaanipylväät.
Anna tavoittelee yhteyttä henkiin.

Olhonkin on yksi niistä paikoista Venäjällä, jonne aikoinaan ei niinkään vaelleltu hipstereinä elämyksiä metsästämään, vaan sinne mentiin vankeina kalatehtaaseen pakkotyöhön. Stalinin kuoltua pienois-gulag suljettiin.

Nykyään saari elää pitkälti matkailusta. Hužirin hiekkapäällysteisiä katuja vaellellessa tuli vastaan kaljaa maanisesti kittaava hahmo jos toinenkin – siis maalattuina suljettujen baarien porttipieliin. Kahviloita oli joka kulman takana, kaikki kiinni. Kaikenlaista kesäharrastehärpätintä mainostettiin, mutta mikään näitä tarjonneista puulaakeista ei vielä ollut auki. Polkupyöriä tosin vuokrattiin jo.

Veikkailimme, että kesällä mesta on varmaan aivan sietämätön turistihelvetti. Sesongin ulkopuolella Hužir näytti kuitenkin enemmän Afrikasta Siperiaan teleportanneelta hökkelikylältä.

Hužirin pääkatu. UAZit rahtaavat kiinalaisturisteja takaisin šamaanipylväiltä.
”Meitsi märehtii mis meitsi diggaa märehtii.”
Oikeauskoisuuden etuvartio pakanain mailla.

Löydettiin onneksi yksi kahvila, joka oli auki. Siellä sulloin sisuksiini lättyä lihalla, ja Anna ryysti kanakeittoa (kasvisvaihtoehto). Oli yllättävän hyvää, kumpikin. Anna aprikoi, oliko kanakeitto tehty kalakeiton liemeen. Maku oli aika jännä.

Ateroituamme alkoikin jo hämärtää. Kiiruhdimme majapaikkaan, jonne olimme tilanneet vuoron venäläiseen saunaan – eli banjaan.

”Aivot sulaa.”

Se oli muuten ihan perkeleen kuuma sauna, se. Jo pesuhuoneessa oli niin hyvin lämpöä, että siellä olisi suomalaisittain voinut saunoa.

Nähdessäni kylpytossuja pukuhuoneen naulakon alla vielä tuhahtelin, että antakaa nyt jo olla noiden saamarin taapotškojenne kanssa. Mutta astuttuani pari askelta löylyhuoneeseen kipittelin sukkelaan hakemaan tossut jalkapohjieni suojaksi.

Löylyhuoneen lattialla ei paljain jaloin kävellyt kuin fakiiri. Myös huopainen saunahattu osoittautui tarpeelliseksi suojavälineeksi kuumuutta vastaan. Niitä oli tosin vain yksi, joten vuorottelimme, kumpi laittaa pyyhkeen päänsä suojaksi ja kumpi saa hatun.

Pää suojattunakin löyly iski keskivartaloon kuin oikea suora. Lauteilla ei kyennyt istumaan ilman jonkin sortin alustaa persuksen alla. Jos paljas pakara osui vahingossa laudepuuhun, antoi se näkökulmasta riippuen joko mukavan lisäkirpaisun kokemukseen tai kärvensi kuin polttomerkintä.

”Hä?”

Määrittelimme, että banja on ikään kuin suomalainen sauna turboboostilla. Kaikki on paljon hektisempää. Taustalta puuttui vain tasainen slaaviteknon jyske, joka määräisi vihtomisen tahdin. Hihattien kohdalla heitettäisiin löylyä. Tällaista tyylilajia voisi kutsua vaikkapa hardbass-saunomiseksi.

Jo muutaman löylykiepauksen jälkeen olimme täysin pariloituja. Uhrasimme ruumiimme raukeuden jumalille ja kaaduimme peteihin kuorsaten pää puolimatkassa tyynyyn.

Mutta ei kuorsausta puolille päivin kestänyt. Herätys oli kello kahdeksan, jotta ehdimme käydä kalastuspaattien hautausmaalla. Olin etukäteen lukenut Hužirin satamassa rannalle ruostumaan jääneistä kalastuveneistä, ja halusin ehdottomasti nähdä ne.

Sitten vuosi sitten kirjoitetun artikkelin rantaa oli kuitenkin siivottu. Paatit olivat edelleen siellä, mutta suurin osa niistä oli kerätty riviin. Näky ei ollut enää yhtä apokalyptinen, mutta kuitenkin melko vaikuttava.

Nuorisolaiset olivat spreijanneet veneiden kylkiin graffiteja.
Tämä vene oli kylläkin edelleen käytössä. Ainakin siinä oli ihan ehjän näköinen perämoottori.
”Ei roskaamista!”
”No jos ihan vähän?”

Kalastuspaattien palvomishetken jälkeen oli tarkoitus kierrellä vielä Hužiria ennen paluuta Irkutskiin. Anna oli bongannut taidekahvilan, jossa halusi käydä, ja paikansipa hän Hužirista geokätkönkin, jonka halusi löytää.

Itseäni kuitenkin ramaisi vielä, ja sovimme näkevämme kahvilassa myöhemmin. Painuin torkuille.

Myöhemmin Anna kertoi, että kahvilanpitäjä oli erittäin mukava nainen, eivätkä taulutkaan olleet hullumpia. Mainostetulla turkkilaisella kahvilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Turkin kanssa – ja ennen kaikkea se oli laihaa. Kardinaalivirhe!

Taidetta taidekahvilassa.
Kaikki muut saa tehdä kissakuvia, paitsi Anna.
Mistä puheenollen, tässä yksi majapaikkamme kissoista.
Oli siellä koirakin.
Kissat tykkäsivät tapella.

Arvasitte aivan oikein, nukuin lähtöön asti. Se oli sillä lailla älykäs veto, että bussissa ei sitten unettanut enää ollenkaan, ja saatoinkin nauttia kirkkain aistein hytkymisestä, tärinästä ja täysillä luukutetusta slaaviteknosta koko viisi tuntia takaisin Irkutskiin.

Matkalla kyytiin hyppäsi puolalainen Siperian-matkaaja (unohtui kysyä hänen nimeään), joka oli pyöräillyt autiomökille Olhonissa. Sälli halusi meidän kirjoittavan matkavieraskirjaansa näkemyksensä siitä, mitä on onnellisuus. En sitten tiedä, tuliko riipusteltua vähän turhan suomalaislakonisesti, mutta reippaasti hymyillen kyytiin astunut miekkonen lakkasi vastaustemme jälkeen hymyilemästä ja muuttui vähäpuheiseksi. Suorastaan kotoisan suomalaiseksi.

No, ehkä se oli vain reissuväsymystä…

Irkutskissa kävimme iltakaljalla (samasta korttelista hostellin kanssa löytyi käsityöoluihin erikoistunut baari (jossa musiikki soi liian kovaa)) ja nukuimme yön kuin uppotukit. Kun tänään viimein saimme puskettua itsemme ulos Irkutskin-hostellista, oli jo aika suunnata rautatieasemalle – ja Ulan-Uden junaan.

Turismi suoritettu Nižni Novgorodin osalta

Tškalovin portaat.

Sunnuntai alkoi taholtani tarmokkaasti tarpomalla Tškalovin portaat alhaalta ylös. Meinasi usko synnyinmaahan sekä Venäjän kansan jumalanykseyteen mennä.

Teki monta kertaa mieli luovuttaa, mutta toveri Tškalovin esimerkki innoitti minua jatkamaan. Kuten ei hänkään hypännyt palavasta koneesta, jotta saattoi viimeisillä voimillaan ohjata sen pois törmäyskurssilta asuinrakennukseen, niin samalla lailla minäkin… tuota… kävelin, öh, siis… portaita. Kunnes olin ylhäällä. Mutta olipas se kyllä, huh. Voisi ehkä vähän kuntoilla tässä. Kröhöm.

Valeri Tškalovin patsas portaiden huipulla.
Portaiden alapäässä puolestaan patsastelee Герой-alus, joka sankaroi Stalingradissa ja muualla. Suosittu myös vastanaineiden kuhertelupaikkana.

Pyykit eivät olleet ehtineet kuivua hostellista uloskirjautumisaikaan mennessä, joten Anna keksi silitellä niitä kuiviksi. Lähdettiin melkein tunti myöhässä, mutta vastaanottotäti ei ollut moksiskaan, auttelipa vielä matkalaukkujenkin kanssa. Saattaa tosin olla, että lahjoittamamme Fazerin sininen suklaalevy vaikutti jossain määrin hänen asenteeseensa.

Alexin kanssa kaupungilla.

Veimme isommat matkarojut säilytykseen asemalle ja lähdimme Alexin (kuten Bar Fidelissä tapaamamme Aleksei numero kaksi toivoi itseään kutsuttavan) kanssa katselemaan kaupunkia. Ensin pistäydyimme israelilaisessa pikaruokapaikka Boker Tovissa, jossa Annan ottama hummus herätti melkoista annoskateutta – vaikka olihan oma kebab-pläjäyksenikin aika jees.

Katutaidetta Nižnissä.

Sitten haahuilimme kävelykadulla, jolta löytyi tällä kertaa varsin mainiotakin katutaidetta. Tämän jälkeen menimme nykytaidegalleria Futuroon ihmettelemään internet-ajan absurdiaa kommentoivia teoksia.

Nykytaidetta Futurossa.
Odotin, kun kerta pyydettiin. Mutta tuli vain uusia ”please wait”-tekstejä.
Teksti ilmestyi kuvaan, kun oli suorassa kulmassa siihen.
Peukut liikkuivat loputtomassa luupissa. Anna peukutti tätä.
Futuro oli tilanakin melko vaikuttava.
Annan taidetuska ei lieventynyt Futurossa.

Alex vei meidät paikalle, jossa taidemuseossa näkemämme Makovskin Mininin vetoomus -maalauksen vapaaehtoisjoukkojen varainkeruu tapahtui oikeasti. Käytiin myös Gorkovskaja-panimon käsityöolutkapakissa. Olut oli ihan kiva -osastoa (Alexin mielestä kammottavaa), mutta naposteluruuaksi sai kuivattuja kampelatikkuja. Tykkäsin niistä kovasti, mutta söin tietysti yliannoksen ja pian alkoi ällöttää. Kaikki maistui suolatulle kampelalle tuntikaupalla.

Anna: ”Taide on paskaa.” Edustalla vähemmän paskoja kampelatikkuja.

Suoritettuamme ohjekirjan mukaista turismitoimintaa useamman tunnin oli aika lähteä Tjumenin junaan. Tämänkertainen junaemäntä oli mukava ja avulias heti kättelyssä, mutta Anna antoi hänelle silti suklaalevyn ihan varmuuden vuoksi.

Oka laskee Volgaan.
Kevättä Volgalla.

Tämä onkin ensimmäinen pitkä junataipaleemme: ollaan perillä Tjumenissa vasta tiistaina.

Turismi on taitolaji (jota en osaa)

Katutaidetta Tretjakovin uuden gallerian edustalla.

Tälleen kuvataiteilijalle matkailu on joko älyttömän inspiroivaa tai sitten vaan vaikeaa. Itsellä on ollut vaikea kausi kuvataiteen tekemisen kanssa. Nykytaiteen tekeminen ja maailmantuska tuntuvat välillä olevan jopa ristiriidassa keskenään, sillä en usko kärsimystaiteeseen, enkä halua tehdä taidetta tiedottamiseksi.

Tretjakovin uuden gallerian edustalla oli pitkä rivi taidetta myynnissä, mutta muutaman lokeron nähtyään oli nähty jo kaikki. Vapun vuoksi itse valtava museo tietenkin ehkä kiinni, jäi nyt Malevitšin Musta neliö näkemättä. Sisäänkäynnille päästessä oli jo niin kova taideangsti, ettei valtavaan galleriaan ollut menemistä.

Sen sijaan oli romantiikan inspiroimia maisemia ja rokokoomimmejä, muuten vaan mimmejä; oli pointillismia, oli sateisia kaupunkimaisemia, perinteisiä kukka-asetelmia ja tietenkin paljon kissoja ja vaikka hevosia. Taitoa oli suurimmalla osalla paljonkin, muutama ihan kivakin taulu, mutta kylmäksi jätti.

Tosin jos itsekin teen ”markkinoille”, niin kyllä ne aihepiirit valitsee tylsästi.

Mutta mikä sen taiteen museossa nyt sitten tekee niin erikoiseksi? Kerron sitten kun käyn kuvataidetta katsomassa jossain taas. Jos olen keksinyt miten eroavat. Vinkki, tekninen taito ei ole se erottava tekijä.

Yksi patsaspuiston Lenineistä, taustalla kuutioitu Lenin.

No, katseltiin sitten patsaspuistossa neukkuaikojen paikoiltaan riistettyjä patsaita, enimmäkseen ”ihailtavien” tyyppien muotokuvia. Oliko taiteilijoilla myös oma aikansa poliittinen hurmos? Vai moniko teos oli tehty, koska muutakaan ei sopinut tehdä (ja koska tilaustyöstä sai rahaa)? Siellä ne nyt olivat, vierekkäin.

Tehdastyöläisnainen on päässyt livahtamaan Lenineiltä pusikkoon.

Nälkä ehdotteli syömistä ja laiskoina otimme lupaavan kaukaisen kasvisraflan sijaan puistoravintolan, jonka ruoka oli mitäänsanomatonta ja kallista. Mutta auttoihan se. Turistin on tehtävä mitä turistin on tehtävä. Jatkossa eväitä.

Anna ja Pauli.

Takaisin kävellessä vielä EVK:laista taas höynäytettiin. Kävelysillalla tuli vastaan tyyppi Pauli-nimisen pöllön kera, jota sai silittää ja jota hän nosteli päälleni kuvattavaksi. Hyvää ja rauhallista duunia Pauli teki, mutta poitsu pyysi jälkikäteen kuvamahkuista hullut summat rahaa. Lompakkoon jäi sentään pari viisikymppistä (ruplia) mutta eipä kyllä naurattanut oma tyhmyys. Fool me once jne. Valkoisia puluja käsillään kantanutta jannua juoksin jo melkein karkuun.

Se kolmas money shot.

Lisäksi tuo Japi huomautteli että ollaan kyllä missattu kaikki mitä meinattiin et halutaan nähdä Moskovassa. Paitsi patsaspuisto ja Vysotskin hauta. Ja Pietari Erittäin Suuri ollaan nähty monasti. Ja Punainen tori.

Mä koitan muistaa aina että ei se mitään, jo täällä oleminen avartaa ja antaa. Ei tarvi suorittaa.

Just äsken feilasin tarjoilijan kanssa kommunikoinnissa.

– What can you tell me about the taste of this wine?

– Taste? Yes.

Ja saan maistiaiset viinistä josta kyselin, sekä pettyneen tarjoilijan, kun otan vain lasillisen enkä koko pulloa.

Kommunikaatio on vaikeaa jo normaalioloissakin, turistina olemisesta puhumattakaan.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä sano entinen mimmi, kun viininsä horasi ja painui pehkuihin!

Patsaatkin paheksuu. Opettele kieliä!

Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan.