Avainsana: uskonnollisuus

Luoteisrannikko syö kenkiä

Junan nytkähtäessä liikkeelle Turusta kohti Oulua tajusin kameran unohtuneen kotiin. Sastamalan kempele! No, eipä tuolle enää mitään mahtanut, täytyi näpsiä kuvat kännykällä.

Näin alkoi Suomen luoteisrannikon kiertueemme omalta osaltani. Suunnitelmana on tällä viikolla tulla Oulusta Raahen, Kalajoen hiekkasärkkien, Kokkolan, Pietarsaaren, Uusikaarlepyyn ja Oravaisen kautta Vaasaan.

Odotettavissa on tapaamisia niin Kekkosen pitkän varjon kuin Krimin sodan kaikujenkin kanssa. Eläväisemmistä nähtävyyksistä veikkaisin törmäävämme jokuseenkin mukavaan kuppilaan matkan varrella – puhumattakaan Perämeren rantojen luonnosta, Suomen kristillisdemokraattisimmasta kunnasta tai sauvakävelyn syntysijoista.

Raatin stadion Oulussa. Tämän kuvan jälkeen kännykkä sitten kuolikin.

Olin odottanutkin Oulun jäävän joka tapauksessa tynkävisiitiksi, olinhan ehtimässä sinne vasta illaksi. Mutta pysähdys tuossa Pohjois-Pohjanmaan metropolissa osoittautui nyt myös blogausmielessä ohuenpuoleiseksi: Kännykän akku kuoli juuri, kun iltakävelyllä rupesin räpsimään kuvia Merikosken vesivoimalasta. Sitä olin tietysti nimenomaan hehkutellut kanssatoivioretkeilijä Eliakselle kuvausystävälliseksi kohteeksi.

Joten sorppa kaikille, joudutte nyt tyytymään neljän vuoden takaisiin kuviin mestasta. Vesivoimalaa ja patoa kyllä ihailimme kantilta jos toiseltakin. Oli se taas vaikuttava, vaikka keväällä 2015 koski pauhasikin jylhemmin.

Raahautumassa kohti puu-Raahea.

Maanantaiaamuna lähdimme Oulusta Raaheen, jonne saavuimme keskipäivän korvilla. Bussiaseman tienoo tarjosi lähinnä Pieksämäki-luokan estettisiä elämyksiä. Mutta jo pari korttelia käveltyämme pääsimme puutaloalueelle, jossa alkoi näkyä sekä pittoreskin sieviä että asianmukaisen angstisesti rapistuneita vanhempia taloja.

Elias kertoili Pietari Brahen nimenneen kaupungin itsensä mukaan Brahestadiksi, mistä nimi sittemmin pelkistyi Raaheksi. Vitsailin, että onhan Raahe sentään tyylikkäämpi nimi kuin vaikkapa Pekka.

Pekka ja tori.

Sitten tulimme Pekkatorille, jonka keskellä pönötti Pietari Brahen patsas. Tulin sivistetyksi, että paikalliset nimenomaan kutsuivat kreiviä Pekaksi.

Tähän joku kommentti johdatuksesta – tai sitten jotain epämääräistä muminaa sokeista kanoista ja jyvistä.

Pekkatorin kupeessa kahvilla Langin kauppahuoneella. ”Damn good coffee!” somettaa agentti Cooper juuri. Käyttävät omaa papusekoitusta, kertoi kahvilatäti.
Kauneuskanava.
Raahen kirkko, edustalla koti sekä isänmaa.
Raahen komea jugend-kirkko on jykevä kivipytinki – mikä onkin viisas valinta, sillä aiempi puukirkko paloi.
Pakkahuoneen museosta löytyy palaneen puukirkon koristeita. Tyyli on hitusen hämmentävä. Onko aivan varmaa, että kirkko oli nimenomaan kristinuskon pyhättö? Fhtagn!

Tsekkailimme kirkon ja sen jälkeen museoista Raahen Pakkahuoneen sekä Kruununmakasiinin. Jälkimmäisen vetonaula oli maailman vanhin sukelluspuku Wanha Herra – syväläismielleyhtymiä tuonut vasikannahkaviritys 1700-luvulta, jonka avulla tarkistettiin laivojen pohjien kuntoa. Pakkahuoneella kiinnostavinta oli melkeinpä rakennus itse. Se on Suomen vanhin paikallismuseo.

Kruununmakasiini panosti interaktiivisiin terästeisiin: oli näyteltyä videokuvaa ja animaatiota yhdistellyt video Raahen palosta; oli käsiä heiluttelemalla etenevä kuvagalleria kaupungin katunäkymistä; oli surrealismia hiponut animaatio Samuli Sarkkilan puuveistoksista.

Pakkahuone puolestaan oli mahdollisimman perinteinen museo ilman mitään moderneja lisäkilkkeitä. Silti siellä esillä ollut aikalaismaalauspari Raahesta ennen ja jälkeen englantilaisten tuhoiskun Krimin sodassa, tai vaikkapa toissavuosisataiseen tyyliin sisustettu lastenkammari heittivät mielen menneeseen maailmaan ihan yhtä tehokkaasti kuin multimediaspektaakkelitkin.

Pakkahuoneen näyttelystä: valokuva myrskystä merellä 1938. Lastin siirtyminen on saanut laivan kallelleen. Ja valokuvaa oli aikaa silti näpsiä! En enää napise nuorisolaisista ja selfieistä mitään.
Sillä välin Kruununmakasiinilla olen tuntevinani jonkun vasikannahalta löyhähtävän hengähdyksen niskassani…
… mutta Wanha Herrahan se siinä vain! ”Iä, iä! Ilmaletkuja pidelly.”
Pakkahuone nokittaa maalauksella Krimin (eli Oolannin) sodasta. Käsky oli tuhota koko Raahe, ja niinpä engelsmannit polttivat myös 7000 tervatynnyriä, jotka olivat itse aiemmin ostaneet. Osattiin sitä sahata omaa jalkaa jo kauan ennen brexitiä!
Samuli Sarkkilan veistoksia oli esillä kummassakin, Pakkahuoneella ja Kruununmakasiinissa.
Sarkkila ikuisti 1920- ja 30-lukujen raahelaisia lempeän vinoilevasti.

Tallustelimme niin tarmokkaasti ympäri Raahea, että kenkäni alkoivat lopulta hajota kappaleiksi. Olihan niillä toisaalta tarvottu jo läpi Venäjän, Mongolian ja Kiinan, joten ehkä parin kympin Tokmanni-popojeni oli aikakin tulla tiensä päähän.

En silti kokenut sen suurempia nostalgiahetkiä kengänraunioiden äärellä. Illalla sängyssä makoillessa jalkapohjat puskivat tuskaista sykintää koko vartaloon.

Mutta seuraavana päiväni tulisivat veronpalautukset. Vaivuin uneen hekumoiden Kokkolan kenkäkauppojen ihmeellisistä näyteikkunoista.

Ensimmäinen kohtaamisemme Kekkosen kanssa: hän oli mies, joka toi Rautaruukin Raaheen.
Näkymä vesitornin kiinalaisesta ravintolasta Raahen saaristoon.

Koti, uskonto, isänmaa, ilmapalloja, jätskiä sekä saippuakuplia

Voitonpäivä tervehti meitä aamutuimaan kaikkialle ripustetuista kaiuttimista tulvineella neukkuhenkisellä kuorolaululla. Oltiin ajateltu mennä vilkaisemaan paraatia, mutta mitä ilmeisimmin olimme jo myöhässä. Edellisillan kylpyreissun jälkeen uni oli maistunut, mutta sehän oli tietysti virhe. Isänmaan asia ei odota länsimaista liberaalihedonistia!

Siperialaiset, pitäkää ortodoksinen usko! – tuo tunnettu neuvostoiskulause sotavuosilta.
Selfieitä otettiin suorastaan verissä päin.

Kun päästiin kadulle asti, ihmiset olivat kerääntymässä marssia varten – tai siltä se ainakin näytti. Suuren isänmaallisen sodan sankarien kuvia kanneltiin kuin ikoneja, vappumarssihenkisissä banderolleissa luki uskonnollisia iskulauseita, moni oli pukeutunut sotilasunivormuun – vilahtipa väkijoukossa haavoittunuttakin larpannut mies (joka hiukan rikkoi rooliin eläytymistään syömällä iloisena jätskiä).

Kenttäkeittiöistä lapioitiin jotain risoton näköistä apetta lautasille.

Oli ilmapalloja, neuvostolippuja, saippuakuplia, haitareita, soppatykkejä, taukoamaton neukkujollotus, kirkuvia lapsia, tympääntyneitä poliiseja, hattaraa, läpivalaisupisteitä – sekä palopuheita joissa vilisi sellaisia sanoja kuin isänmaa, Venäjä ja rrrrajat!

Oli myös koulujenvälinen viestijuoksu, jossa synnyinmaan vaatimaa yhteisrintama-ajatusta ajettiin laittamalla mahdollisimman epätasaiset juoksijat viemään samaa viestiä. Oli myös eläkeläisten paritanssit, jossa nuoremmat pyörittelivät univormuihin sonnustautuneita ikäihmisiä.

Poliiseja pitämässä taukoa voitonpäivähulinasta hostellimme edustalla.

Oli kamala tungos ja mekkala. Ja oli nälkä. Menimme siis lähigeorgialaiseen myöhäiselle aamiaiselle. Epäilemättä tjumenilaiset selviytyisivät voiton juhlimisesta ilman meitäkin.

Ravintolassa, jossa yleensä taustamusiikki tuntui soivan hiukan liian lujaa, tuntui nyt olevan ihanan rauhallista. Kun olimme saaneet syötyä, kahviteltua ja tungettua kupuumme ihan liian monta suklaamakkaraa, olimme valmiit palaamaan voitonpäivän vilskeeseen.

Touhu oli ilahduttavasti laantunut jo vapaamuotoisemmaksi juhlinnaksi, joka muistutti vähän suomalaista vappua – sillä erotuksella, että missään ei hoippunut juopuneita. Myöhemmin Annan käydessä ostamassa tupakkaa selvisi, miksi: kaupan ovilapussa ilmoitettiin, ettei voitonpäivänä myyty alkoholia. (Baareista sitä sai kyllä.)

Myöskään kerjäläisiä ei näkynyt missään. Voitonpäivä oli voittajille, ei luusereille.

Annan venäläistuttu oli vinkannut, että kymmeneltä illalla Rakastavaisten sillalla olisi ilotulitus. Sehän kuulosti mainiolta päätökseltä Tjumenin-vierailullemme! Veimme matkatavarat asemalle säilytykseen ja lähdimme lähipubiin… jossa unohdimme koko ilotulituksen, kun oli niin kiire lipittää paikallista käsityöolutta, toljottaa zombeina etäisyyteen ja suoltaa huonoja sanaleikkejä.

Iloisia juhlijoita pitämässä niin-ja-niin-monetta taukoa Еда-baarin terassilla.
Edasta sai muuten melko isoja vegepurilaisia. Vink, vink.

Keskiyön hujakoilla kapusimme junaan ja lähdimme keinumaan kohti Novosibirskiä.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon