Tämä ei hyvältä näytä. Lavalle kapuaa punaiseen vinyylihaalariin sonnustautunut karvainen äijä, joka avaa Dinturist-yhtyeen keikan toteamalla, että huomenna on sitten Riston päivä, onnea vaan kaikille Ristoille.

Se jää keikan tasokkaimmaksi välispiikkiläpäksi. Bändi kahlaa rutinoituneesti läpi italodisko-ohjelmistoaan. Mietin ensin, että miten noin isosta miehestä voi lähteä noin hento ääni. Sitten mietin, että tässäkö sitä nyt todellakin rokkipoliisoidaan jossain väsyneessä baarissa Hangossa? Mitä ihmettä oikein teen täällä? Miksen jäänyt På Krokeniin pämppäämään?

På Kroken oli sentään mukava mesta, nyt muistelen kaiholla. Päädyin sinne sattumalta, kun kävellessäni ympäri kevätauringossa kylpevää Hankoa tuli mieleen käväistä vilkaisemassa, näyttääkö Hangonkylän venesatama edelleen samalta kuin 80-luvulla.

Joko ei näytä, tai sitten en enää muista, miltä se silloin näytti, totesin satamaan saavuttuani. Muistin kyllä pitkän metsätien, mutta eikös se ollut silloin vielä hiekkatie? En ollut varma siitäkään. Sen muistin kyllä, että Hangossa oli lapsena aina kiva käydä. Kaupunki hauskoine huviloineen oli tosi nätti, purjeveneet täplittivät ulappaa valkoisellaan, ja hiekkarantaa piisasi loputtomiin. Muistojeni Hangossa aurinko paistoi aina.

Niin tänäänkin, mutta on vielä kylmää. Veneilykausi ei ole alkanut.

Hangonkylässä laituripaikat ammottivat tyhjyyttään, mutta rannan tuntumassa nököttävän pikku mökin ovi kävi silti taajaan. Mikäs kuppila se tämmöinen on, ihmettelin ja astuin sisään. Tosi pieni ravintola, näemmä, totesin sisällä. Tarjoilija toivotti lämpimästi tervetulleeksi ja painotti, että ei ole pakko syödä, juodakin saa. Mitäs, näinkö spurgulta tässä näytetään, tuumailin itsekseni ja vastasin, että kyllähän vähän nälkäkin olisi.

Ahmin saaristolaispöydästä kalaöverit. Kaikki maistui vallan erinomaiselta, niin perinteiset saaristopöperöt kuin sushikin, johon olivat saaneet jännän Japani–saaristo -crossover-tatsin taiottua.

Miksi en jäänyt sinne istuskelemaan sen sijaan että tarvoin takaisin keskustaan, nyt tuskailen. Bändin setti ei tunnu loppuvan koskaan. Lisäksi kuin henkilökohtaisena loukkauksena yleisö on yhtyeestä aivan tohkeissaan. Pub Grönanin tanssilattia on tupaten täynnä naisväkeä, vapaita pöytiäkään ei näy. Tilaan seuraavan oluen ja tuumin että kai se tästä vielä. Työmatkahan tämä tavallaan on. Pitää uhrautua taiteen vuoksi ja suorittaa viileää havainnointia Itämeren baarit -sarjaan, vaikkei meno itseä niin nappaisikaan.

Aina ei voi onnistua. Kotkassakin olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin raahautua kapakkiin asti. Siellä sentään tiesin, minne mennä. Hangon baareista minulla ei etukäteen ollut hajuakaan, mutta olin täysin vakuuttunut, että jokaisesta kaupungista löytyy kyllä yksi viihtyisä kuppila.

Ehkä niitä on Hangossa kesäaikaan paremmin, ken tietää. Tunnetaanhan kaupunki venekansan bilemestana. Tänään tarjonta on kuitenkin vaikuttanut varsin heikolta.

Grönan tuntui vielä ulkopuolella lupaavalta. Paikka on ollut pystyssä 60-luvun alusta asti, porttikonkiin taottu kirjoitus informoi tulijaa. Katselen seinustan näytöllä pyörivää kuvasarjaa Grönanin historiasta. Kapakka näyttää kuvissa paljon persoonallisemmalta kuin nyt. Sisustus on sittemmin vaihdettu peruspubitauhkaan. Krääsää seinille ja loosheja. Viina-aiheisia tekohauskoja kylttejä. Tiedättehän. Näytön galleriakuvissa vilahtava bändikin tuntuu jännittävämmältä kuin nyt lavalla heiluva.

Haluan baarini mieluummin hiukan nuhjuisina kuin menomestoina, kiitos. Tunnustan, lienen räkälähipsteri. Tai no, en minä räkälöistä pidä, mutta. Hmm, miksi hakemaani pitäisi oikein kuvailla? Aitoudeksi? Eniten inhoan väkinäistä rentouden tavoittelua. Tällaista kuin täällä nyt. Pieleen meni.

Vaivun muistelemaan aiempien reissujen mokailuja. Kun housut repesivät Kööpenhaminassa ja paikkasin ne roudarinteipillä. Kun Fred priorisoi halvan matkakaljan kittaamisen koneeseen ehtimistä korkeammalle ja joutui jäämään lentokentälle yöksi. Kun se saksalaistyyppi puri sitä mimmiä Gdanskissa…

Äh, ei tästä nyt tule yhtään mitään. Olen henkisesti ihan muualla kuin täällä. Yltäpäältä hiessä kylpevä Dinturistin laulaja jatkaa oivaltavien välispiikkiensä sarjaa kertomalla, että eivät nämä ole heidän omia biisejään. No shit, Sherlock, tuumin ja lähden hotellille. Päätän huomenna palata På Krokeniin ja kirjoittaakin jutun sieltä.

Aamiaiselle könytessäni törmään ensimmäiseksi Dinturistin laulajaan, joka on juuri kirjautumassa ulos hotellista. Ovat jatkamassa kiertuettaan. Ajatella, mokomalla hikisellä kumihaalaribändillä riittää keikkoja kiertueeksi asti, kun meidän piti loppuaikoinamme käytännössä maksaa siitä, että päästiin jonnekin soittamaan. Maailma on rikki, manaan katkerana.

Kiertelen ympäri Hankoa näpsien kuvia. Taivas on edelleen täysin pilvetön, mutta ihmisiä ei juuri näy. Kuin kevätpäivä neutronipommi-iskun jälkeen. Vierasvenesataman laituripaikkojen sähkötolpat seisovat asennossa valmiina turistien ryntäykseen, mutta on vielä hiljaista. Laiturin päädyn bensapumput on huputettu. Ne näyttävät burkhiin pukeutuneilta, tai postapokalyptisiltä moai-patsailta.

Vatsassa alkaa kurnia, ja talsin takaisin Hangonkylään. Siellä käy ilmi, että På Kroken on sunnuntaisin suljettu. No voihan vittu. Semminkin kun nyt muistan huomanneeni kyllä tästä kertovan lapun jo eilen. Kävelen rantaan kiroilemaan lisää.

Sitten talon päätyovesta astuu sisään äijä. Kas, tuossahan on toinenkin kuppila. Seuraan perässä. Paikka osoittautuu På Krokenin kahvila- ja kalapuotipuoleksi, joka on vielä noin tunnin verran auki. Täältäkin saa ruokaa, tarjolla on lohikeittoa.

Saan lautaselliseni puoleen hintaan, koska padan vähäiseksi ehtynyt sisältö näyttää myyjätädin mukaan niin säälittävältä. Onnistun kuitenkin kauhomaan ihan kunnon annoksen tuhdin rasvaista soppaa. Joka maistuu taivaalliselta. Maistelen hitaasti joka lusikallista, jäystän saaristolaisleipää ja kuuntelen kanta-asiakkaiden höpinää. Äijät vääntävät rannikkoruotsiaan, enkä ymmärrä juuri mitään, paitsi että nuoriso on jälleen syyllinen – ja sen kohdan kun yksi ukoista päättää paasauksensa suomeksi sanoihin siinä olisi kirveellä töitä.

Ryystän kahvit päälle ja uppoan ajattomaan saaristolaistunnelmaan. Täällähän voisi istuskella vaikka koko päivän, myhäilen.

Mutta sitten kello on viisi ja on aika lähteä. Juuri kun alkoi olla kivaa. Laahustan rautatieasemalle, nousen junaan.

Päätän, että ensi kerralla Hangossa menen kyllä suoraan På Krokeniin.