Avainsana: pietari brahe

Turismi suoritettu Pietarsaaressa (sekä myös juopottelu)

Pietarsaari, tuo suomalaisen tupakkateollisuuden kehto, tervehti meitä sadetihkulla. Olimme majoittumassa Westerlunds Inniin, jonne pöljyyksissäni menin ehdottamaan, että voisimme kirjautua sisään joko heti kaupunkiin tultuamme keskipäivällä – tai sitten vasta illalla.

Lopputulos: raahasin laukkujani koko päivän ympäri Pietarsaarta. Eivät matkustajakodin pitäjät tietenkään vielä päivällä meitä sisään päästäneet. (Juu ei, ei tullut mieleen ehdottaa esim. kello neljää iltapäivällä tai muuta kaikille osapuolille käytännöllistä.)

Westerlunds Inn on toiminut Pietarsaaressa jo miltei vuosisadan.

Odotellessamme pääsyä matkustajakotiin vilkaisimme Strengbergin tupakkatehtaan museon. Ihan kiinnostava piskuinen näyttely oli se, joskaan pettymyksekseni museon krääsäkaupasta ei voinut ostaa mitään suoraan tupakointiin liittyviä tuliaisia.

Jotenkin odotin, että esimerkiksi vanhojen, jo vuosikymmeniä poissa tuotannosta olleiden tupakkiaskien jääkaappimagneettiversioita olisi ollut tarjolla. Ei sillä että polttaisin tai olisin edes mikään tupakoinnin ylin ymmärtäjä, mutta mikä menetetty krääsäpotentiaali!

Marlboro man, taustalla tupakkamuseon näyttelyn tupakanvalmistuskoneita.

No ehkä tämä oli odotettavissa, sillä museossa opin jo Pietari Brahen paheksuneen tuota joka paikkaan leviämässä ollutta uutta rappioharrastusta: ”Pian ei enää ole ainoatakaan miestä tai naista, nuorta tai vanhaa, joka ei tapaisi myöhään ja varhain sekä nuuskata että juoda tupakkaa.”

Vilkaisimme myös Pietarsaaren kirkon, Malmin talon museon sekä Koulupuutarhan. Malmin talossa oli esillä ikivanhoja valokuvia (tai tarkemmin sanoen ambro-, ferro- ja dagerrotypioita), upeita laivojen pienoismalleja sekä laivanvarustamon konttori 1800-luvun loppupuolelta. Malmin talon piharakennuksessa oli puolestaan pieteetillä rekonstruoitu 1950-luvun maalaiskauppa, työläisasunto ja kampaamo.

Vielä ennen Westerlunds Inniin kirjautumista ehdimme talsia toiselle puolelle kaupunkia Tupakkamakasiinille katsomaan Karin Sidorow -näyttelyn. Hänen tauluissaan oli vahvoja värejä, paksua pensseliä ja viipyileviä tunnelmia.

Kukkia Koulupuutarhassa.

Koulupuutarha sijaitsee aivan Pietarsaaren keskustassa, jonne apteekkari Victor Schauman ja hänen vaimonsa Elise sen perustivat yli sata vuotta sitten edistämään koululaisten kasvitieteen opintoja.

Puutarha oli kaunis, siisti ja rauhoittava. Oli nättejä kukkia ja joka sortin hyötykasveja – löytyipä jopa soma lampi, jossa polski värikkäitä kaloja. Kaikki tämä ihmeellisyys oli tarjolla keskellä kaupunkia kaikille ilmaiseksi, kameravalvontaa lukuunottamatta vartioimattomana. Ihmettelimme, miten moinen ilmeinen huliganisoinnin kohde oikein säästyi tihutöiltä. Vain penkeissä näkyi graffiti tai pari, nekin jo haalistuneita.

Pietarsaaren kirkko.
Kirkon votiivilaiva oli ilmeisesti paraikaa luovimassa lähemmäs Jumalaa.

Iltakaljalla Black Sheepissä selvisi, ettei Koulupuutarhan symbioottinen elo kaupungin keskustassa nyt ihan täysin välikohtauksitta ole sujunut. Hyötykasveista on esimerkiksi jouduttu jättämään hamppu pois.

Pöytäämme lyöttäytynyt Ossi ihmetteli myös, mitä ihmettä oikein teimme Pietarsaaressa noin ylipäätään. ”Eihän täällä tapahdu mitään”, hän taivasteli. ”Onneksi on tuo taidekoulu tuossa ja toinen Uudessakaarlepyyssä, niin söpöjä opiskelijaneitosia sentään näkyy.”

Elias uteli, miten UPM Kymmenellä – seutukunnan suurimmalla työnantajalla – menee. Aikoinaan tehtaan toimintaa vaivannut nepotismi oli kuulemma jo menneiden talvien lumia. Mutta sellun keittelystä Ossi kertoi vieläkin ikäviä hajuja kaupunkiin tulevan, kun tuulee oikeasta suunnasta.

”Mutta mitä minä ilmahaitoista saarnaamaan, kun olen itse teurastaja. Ei taida ilmastolle ystävällisintä puuhaa sekään olla”, Ossi linjasi.

Myös Pietarsaaressa kohdattiin Kekkonen.

Istuimme iltaa ja höpisimme niitä näitä. Paikallisolut maistui, ja vessaan piti ennen pitkää kipittää. Sivusilmällä huomasin jonkun kumartuneen lavuaarille, mutta kiinnitin häneen kunnolla huomiota vasta kun hän sanoi vaivalloisesti: ”Thäää on… nnnaišten vvvhessa…”

Hups, tosiaan. Ei pisoaareja, ja oksentaja on nainen. Check. No mutta, missähän päin miesten wc mahtoi sitten sijaita, kysyin.

”En… thiedääyyöörrgghh.”

Loppuilta sumeni, taittui rullalle ja sukelsi tähtiin. Aamulla rankaisimme itseämme kahdeksan korville tilatulla aamiaisella, vaikka mitään tarvetta herätä niin aikaisin ei ollut.

Elias kävi vilkaisemassa sataman, itse makoilin lähtöön asti. Tai yritin, kunnes luovutin ja laahustin linja-autoaseman liepeille purilaiselle. Pysäkillä kohtasimme pari nuorta mormonia, joista toinen viritteli kovastikin keskustelua kanssamme.

Siinä sitten turistiin, kaksi missiolla ollutta parivaljakkoa. Eliaksen käännytystyö Suomen sodan nähtävyyksistä taisi tällä kertaa olla tehokkaampaa kuin mormonisällien sananlevitys. Onneksi Uudenkaarlepyyn bussi tuli ennen Jumalaan pääsemistä.

Luoteisrannikko syö kenkiä

Junan nytkähtäessä liikkeelle Turusta kohti Oulua tajusin kameran unohtuneen kotiin. Sastamalan kempele! No, eipä tuolle enää mitään mahtanut, täytyi näpsiä kuvat kännykällä.

Näin alkoi Suomen luoteisrannikon kiertueemme omalta osaltani. Suunnitelmana on tällä viikolla tulla Oulusta Raahen, Kalajoen hiekkasärkkien, Kokkolan, Pietarsaaren, Uusikaarlepyyn ja Oravaisen kautta Vaasaan.

Odotettavissa on tapaamisia niin Kekkosen pitkän varjon kuin Krimin sodan kaikujenkin kanssa. Eläväisemmistä nähtävyyksistä veikkaisin törmäävämme jokuseenkin mukavaan kuppilaan matkan varrella – puhumattakaan Perämeren rantojen luonnosta, Suomen kristillisdemokraattisimmasta kunnasta tai sauvakävelyn syntysijoista.

Raatin stadion Oulussa. Tämän kuvan jälkeen kännykkä sitten kuolikin.

Olin odottanutkin Oulun jäävän joka tapauksessa tynkävisiitiksi, olinhan ehtimässä sinne vasta illaksi. Mutta pysähdys tuossa Pohjois-Pohjanmaan metropolissa osoittautui nyt myös blogausmielessä ohuenpuoleiseksi: Kännykän akku kuoli juuri, kun iltakävelyllä rupesin räpsimään kuvia Merikosken vesivoimalasta. Sitä olin tietysti nimenomaan hehkutellut kanssatoivioretkeilijä Eliakselle kuvausystävälliseksi kohteeksi.

Joten sorppa kaikille, joudutte nyt tyytymään neljän vuoden takaisiin kuviin mestasta. Vesivoimalaa ja patoa kyllä ihailimme kantilta jos toiseltakin. Oli se taas vaikuttava, vaikka keväällä 2015 koski pauhasikin jylhemmin.

Raahautumassa kohti puu-Raahea.

Maanantaiaamuna lähdimme Oulusta Raaheen, jonne saavuimme keskipäivän korvilla. Bussiaseman tienoo tarjosi lähinnä Pieksämäki-luokan estettisiä elämyksiä. Mutta jo pari korttelia käveltyämme pääsimme puutaloalueelle, jossa alkoi näkyä sekä pittoreskin sieviä että asianmukaisen angstisesti rapistuneita vanhempia taloja.

Elias kertoili Pietari Brahen nimenneen kaupungin itsensä mukaan Brahestadiksi, mistä nimi sittemmin pelkistyi Raaheksi. Vitsailin, että onhan Raahe sentään tyylikkäämpi nimi kuin vaikkapa Pekka.

Pekka ja tori.

Sitten tulimme Pekkatorille, jonka keskellä pönötti Pietari Brahen patsas. Tulin sivistetyksi, että paikalliset nimenomaan kutsuivat kreiviä Pekaksi.

Tähän joku kommentti johdatuksesta – tai sitten jotain epämääräistä muminaa sokeista kanoista ja jyvistä.

Pekkatorin kupeessa kahvilla Langin kauppahuoneella. ”Damn good coffee!” somettaa agentti Cooper juuri. Käyttävät omaa papusekoitusta, kertoi kahvilatäti.
Kauneuskanava.
Raahen kirkko, edustalla koti sekä isänmaa.
Raahen komea jugend-kirkko on jykevä kivipytinki – mikä onkin viisas valinta, sillä aiempi puukirkko paloi.
Pakkahuoneen museosta löytyy palaneen puukirkon koristeita. Tyyli on hitusen hämmentävä. Onko aivan varmaa, että kirkko oli nimenomaan kristinuskon pyhättö? Fhtagn!

Tsekkailimme kirkon ja sen jälkeen museoista Raahen Pakkahuoneen sekä Kruununmakasiinin. Jälkimmäisen vetonaula oli maailman vanhin sukelluspuku Wanha Herra – syväläismielleyhtymiä tuonut vasikannahkaviritys 1700-luvulta, jonka avulla tarkistettiin laivojen pohjien kuntoa. Pakkahuoneella kiinnostavinta oli melkeinpä rakennus itse. Se on Suomen vanhin paikallismuseo.

Kruununmakasiini panosti interaktiivisiin terästeisiin: oli näyteltyä videokuvaa ja animaatiota yhdistellyt video Raahen palosta; oli käsiä heiluttelemalla etenevä kuvagalleria kaupungin katunäkymistä; oli surrealismia hiponut animaatio Samuli Sarkkilan puuveistoksista.

Pakkahuone puolestaan oli mahdollisimman perinteinen museo ilman mitään moderneja lisäkilkkeitä. Silti siellä esillä ollut aikalaismaalauspari Raahesta ennen ja jälkeen englantilaisten tuhoiskun Krimin sodassa, tai vaikkapa toissavuosisataiseen tyyliin sisustettu lastenkammari heittivät mielen menneeseen maailmaan ihan yhtä tehokkaasti kuin multimediaspektaakkelitkin.

Pakkahuoneen näyttelystä: valokuva myrskystä merellä 1938. Lastin siirtyminen on saanut laivan kallelleen. Ja valokuvaa oli aikaa silti näpsiä! En enää napise nuorisolaisista ja selfieistä mitään.
Sillä välin Kruununmakasiinilla olen tuntevinani jonkun vasikannahalta löyhähtävän hengähdyksen niskassani…
… mutta Wanha Herrahan se siinä vain! ”Iä, iä! Ilmaletkuja pidelly.”
Pakkahuone nokittaa maalauksella Krimin (eli Oolannin) sodasta. Käsky oli tuhota koko Raahe, ja niinpä engelsmannit polttivat myös 7000 tervatynnyriä, jotka olivat itse aiemmin ostaneet. Osattiin sitä sahata omaa jalkaa jo kauan ennen brexitiä!
Samuli Sarkkilan veistoksia oli esillä kummassakin, Pakkahuoneella ja Kruununmakasiinissa.
Sarkkila ikuisti 1920- ja 30-lukujen raahelaisia lempeän vinoilevasti.

Tallustelimme niin tarmokkaasti ympäri Raahea, että kenkäni alkoivat lopulta hajota kappaleiksi. Olihan niillä toisaalta tarvottu jo läpi Venäjän, Mongolian ja Kiinan, joten ehkä parin kympin Tokmanni-popojeni oli aikakin tulla tiensä päähän.

En silti kokenut sen suurempia nostalgiahetkiä kengänraunioiden äärellä. Illalla sängyssä makoillessa jalkapohjat puskivat tuskaista sykintää koko vartaloon.

Mutta seuraavana päiväni tulisivat veronpalautukset. Vaivuin uneen hekumoiden Kokkolan kenkäkauppojen ihmeellisistä näyteikkunoista.

Ensimmäinen kohtaamisemme Kekkosen kanssa: hän oli mies, joka toi Rautaruukin Raaheen.
Näkymä vesitornin kiinalaisesta ravintolasta Raahen saaristoon.

© Komitea . Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan. Seuraa meitä Facebookissa.    

Mastodon