Avainsana: Venäjä 1 / 3

Ulan-Ude – Ulan Bator

Ulan-Uden hostellihuoneessa oli yöllä pirun viileää. ”No nytkö se sitten tapahtui, että vilustuin matkalla?” manasin kauhuissani haalien lisää takkia ja päiväpeittoa jalkoja lämmittämään.

”Et he hinä ollut, vaan mhinä”, Anna täsmensi aamulla nenä tukossa, kurkku kipeänä ja kuumeessa.

Lähdin yksikseni haahuilemaan kaupungille tehtävänäni tuoda samalla nenäliinoja sekä lisäpeite vastaanotosta.

Venäjän-patsaskierroksemme panokset kovenevat: Anton Tšehov, Ulan-Ude.
Mutta myös Lenin-setä asuu Ulan-Udessa…
… kuten myös poliittisten vainojen uhrien patsas.
Vaan Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin. Tai vähintäänkin kalliolainen yksiö. Ulan-Uden Lenin-pää on nimittäin maailman suurin.

Vaeltelin sinne tänne Ulan-Uden keskustaa yrittäen täyttää hyväksyttävät haahuilutavoitteet. Ei touhu kyllä ollut ollenkaan niin mukavaa kuin Annan kanssa. Tunnuin sahailevani samoja katuja edestakaisin ilman Annan kännykkäkartasta jatkuvalla syötöllä bongailemia tärppejä – puhumattakaan usein keskenämme höpistessä esiin pulpahtelevista tsekkauskohteista. Ja jos törmäsinkin johonkin näkemisen arvoiseen paikkaan, harmittelin että siellä se makoilee nyt sängyssä, eikä pääse tänne.

Harms Bar, Ulan-Ude.

Kuten nyt esimerkiksi Daniil Harmsin mukaan nimetyssä baarissa. Se saattoi olla Venäjän-osuutemme mukavin olutjuottola. Jurottelin tuoppiini nuorisolaisten pelatessa vimmatusti pöytäjalkapalloa ja viestittelin Annalle, että tää on tosi kiva, sääli että jää sulta väliin.

Ilmeisesti Puškin ei kuulunut Harms-baarin asiakaskuntaan, sillä ihmiset tuntuivat pysyvän tuoleillaan suuremmitta ponnisteluitta. (Tämä oli sekä koodattu viesti Harmsinsa lukeneille, että yritys kuvata asiakkaiden varsin hillittyä humalatilaa.) Mesta oli simppeli, mutta viihtyisä. Pöytiä riveissä, Harms-lainauksia seinillä, pieni esiintymislava, olut sata ruplaa tuoppi (eli puolisentoista euroa).

Olin varmaan vanhin asiakas, muiden keski-ikä huiteli vain hitusen parinkympin yllä. Onko Harms nuorison suosimaa kirjallisuutta Venäjällä, kenties? Miten lie, mukava mesta.

Venäläistapojen vastaisesti paikan taustamusiikkikin oli miellyttävän hiljaa. Eikä musa ollut sitä iänikuista slaaviteknoa, vaan uutta indiepörinää miksattuna neukkuaikojen klassikkobändeihin. Olisikin ollut hauska nähdä joku paikallinen yhtye Harmsissa, sillä soundtrack lupasi tyylitajuista musiikkilinjaa. Mutta emme sitten lopulta onnistuneet hankkeessamme nähdä keikka Siperiassa, katusoittajia lukuunottamatta.

Katusoittajista puheenollen alikulkukäytävässä Ulan-Udessa nuoret sällit tulkitsivat Kinoa, vieläpä helvetin hyvin. Laulajan rahkeet riittivät Viktor Tsoin matalaan rekisteriin. Heitin kaikki hilut taskustani tyypeille.
Paikallisen šamaaniryhmä Darhan Tengerin toimitilat Ulan-Udessa osoitteessa Kommunistinen katu 10 oli merkitty asianmukaisin värikkäin liinoin.

Seuraavana aamuna Annan olo oli sen verran helpottanut, että hän arveli selviävänsä ilman lääkärikäyntiä. Pakkailimme hissuksiin ja suuntasimme sitten Mongolian-junaan.

Junamatka Venäjältä Mongoliaan oli selkeästi sosiaalisin tähän asti. Toisaalta vaunu oli täynnä turisteja, joilla oli paljon toistensa kanssa jaettavia kokemuksia ja vinkkejä. Matkalaisia oli ainakin Hollannista, Saksasta, Britanniasta… ja Suomesta! Kuulimme ensimmäistä kertaa junassa jonkun muunkin puhuvan suomea kuin itsemme.

Hyttikaveriksemme saimme Nicolan Ranskasta. Hän oli vastaavanlaisella reissulla kuin mekin, joskin hiukan tiiviimpitahtisella. Täyttelimme maahantulolomakkeita yhtä hämillämme: ”Mikä on matkanumero?” ”Jätin sen tyhjäksi.” ”Hei, olisko se tämän junavuoron numero?” ”Laitan kokeeksi sen.”

Ei niitä lomakkeita kukaan taaskaan sen kummemmin tiiraillut. Mitä nyt Anna sai hitusen erikoishuomiota, kun kuuliaisesti raportoi vahvemmat lääkkeensä tullille.

Vinoilimme Nicolan kanssa Annalle, että tulemme kyllä katsomaan häntä sitten vankilaan sinne Siperiaan. Mutta hyvin kohtelias mongolialainen tullitarkastajatäti pyysi vain Annaa avaamaan lääkepussukkaansa sen verran, että sai vilkaistua kursorisesti sisään ja kuittasi sitten kaiken olevan kunnossa.

Mongolian rajan tuntumassa.

Rajamuodollisuudet olivat kaiken kaikkiaan aika simppelit, mutta olisimme arvostaneet sitä, että ne olisi hoidettu joko selkeästi aikaisemmin tai myöhemmin. Nyt nukkuminen jäi taas pätkätorkkumiseksi; pitkäkseen pääsi vasta puolen yön tuolla puolen.

Ulan Batoriin saavuttiin kymmentä vaille seitsemän aamulla. ”Niin, sillä hostellillahan oli ilmainen kyyditys asemalta?” Anna varmisteli minulta asemalaiturilla.

”Tota, öö, joo, olishan niillä, mutta en mä muistanut tilata sitä”, tunnustin nolona.

Ulan… ppprrröööötttt!!!… Bator.

Mitä mittä. Olivat vastassa silti. Olimme erittäin kiitollisia, sillä venäläiset puhelinliittymämme eivät enää toimineet, eikä meillä ollut siis karttaa, saati hiluakaan paikallista rahaa. Mutta nytpä pääsimmekin sen kummemmitta säätämisittä hostellille.

Majapaikassa rupesimme pohjoismaisen tehokkaasti heti toohottamaan sisäänkirjautumisesta ja maksusta, mutta emäntämme toppuutteli että menkää nyt ihan ensimmäiseksi nukkumaan. ”Näytätte kovin väsyneiltä. Katsotaan niitä juttuja sitten myöhemmin.” Tämä oli ensikosketuksemme mongolialaiseen vieraanvaraisuuteen.

Slurp. Nam.

Nukuimme. Kävimme suihkussa. Söimme. (Käveltiin hostellin kulman taakse, missä Anna valitsi ruokapaikan metodilla mennään tonne, se on sininen. Rafla sattui olemaan korealaisteemainen. Anna tiesi taannoiselta Korean-reissultaan, että Bibimbapin voi tilata ilman lihaakin. Itse taas söin elämäni parasta kimchiä.) Sitten kirjauduimme hostelliin.

Tai yritimme. Golden Gobi -hostellin henkilökunta oli nimittäin sinnikkäästi sitä mieltä, että meidän kannatti ensin varata mahdolliset jurttaretkemme ja sen jälkeen päivittää alkuperäinen hostellivarauksemme niin, ettemme maksaisi turhaan majoituksesta Ulan Batorissa silloin kun olemme maaseudulla. Meistä näin saatu säästö ei ollut säätämisen väärti, mutta toimimme heidän suosituksensa mukaan. Säästimme kympin-pari. Olimme kuitenkin otettuja isäntiemme viitseliäisyydestä takiamme.

Beatles-muistomerkki Ulan Batorin -hostellimme lähellä. Pytinki on pystytetty paikallisilta faneilta kerätyillä varoilla.

Niin, tuli nyt varattua viiden päivän kiepaisu Karakorumiin, aavikolle sekä perhevieraiksi jurttaan–pariin. Kamelillakin pääsee kuulemma ratsastelemaan. Jännää! Varaus onnistui kätevästi Golden Gobissa, sillä hostelli järjestää myös Mongolian maaseutukierroksia. Lähtö on ensi sunnuntaina.

Saimme oikein henkilökohtaisen, räätälöidyn matkasuunnitelman, jonka hostellin kiertoajeluista vastaava mimmi piirsi tussilla työpöytäänsä liimatun kartan muovipäällysteeseen. Kierros maksoi 650 euroa kahdelta pekalta sisältäen kuljetuksen, majoituksen, mahdolliset pääsymaksut turistikohteisiin, ruuat (kasvisvaihtoehtoineen) sekä englanninkielisen opastuksen. Emme pitäneet hintaa ollenkaan kohtuuttomana. Golden Gobi myy myös pelkkiä kuljetuksia halvemmalla, mutta me kyllä suosimme täyttä kattausta. Olemmehan, hitto vie, turisteja.

Nuorisoa skeittaamassa Beatles-patsaan edustalla.

Saimme myös Kiinan-jatkojunaliput hostellille toimitettuna – juuri sillä kellonlyömällä kuin Davaajav Ganbayarin yhden miehen matkalipputoimisto ne oli luvannut. Eikä hinta ollut käytännössä sen korkeampi kuin Venäjän rautateiden nettikaupassakaan (josta Venäjän ulkopuolisten matkojen lippuja ei voi suoraan ostaa). Silkkaa luksusta!

Davaajav tarkistutti vielä kerran, että passiemme numerot olivat lipuissa varmasti oikein.

Eikös omani ollut väärin! Mutta ei ongelmaa, Davaajav lupasi toimittaa korjatun lipun seuraavaksi aamuksi. Ja toimitti. Vahva suositus tälle palvelulle.

Zaisan-monumentti.

Annan kuume nousi ja yskä paheni, joten hän pani pitkäkseen jo varhain. Lähdin yksikseni Zaisan-monumentille, joka pystytettiin 1971 juhlistamaan Mongolian kommunistivallankumouksen viidettäkymmenettä juhlavuotta.

Matkalla Zaisanille.

Kokeilin samalla ABA Mongolia -taksimobiilisovellusta, joka olikin oiva valinta Ulan Batorin iltaruuhkassa. Tiedä miten kauan matka olisi kestänyt julkisilla. Viiden kilometrin reissu kaupungin laidalle maksoi alle kolme euroa – tai vähän yli, kun tippasin kuskia. Tämä hämmensi häntä kovasti. Myöhemmin Anna kertoi, ettei Mongoliassa juuri tipata.

Zaisan-monumentilla sosialistinen paatos kohtasi kapitalistisen eetoksen. Mongolian vallankumousta ylistävien mosaiikkikuvien katveessa perheet pitivät piknikkiä ja heittivät tikkaa ilmapalloihin. Tarkkakätisimmät saivat palkinnoksi pehmoleluja.

Taustalla laskeva aurinko kultasi Ulan Batorin kaupungin. Jos paikalle olisi saatu vielä Tšingis-kaani, voisin lopettaa tämän postauksen sanoihin ”Mongolian muinaisuus kätteli tulevaisuutta nykyisyyden menneisyyden sulautumispisteessä”.

Museopäivä Ulan-Udessa

Puukirkko Ulan-Uden etnografisessa ulkomuseossa.

Eilen oli ainoa päivä Ulan-Udessa, jolloin pääsimme ajan kanssa johonkin museoon: maanantaisin museot ovat pääasiassa kiinni ja tiistaina lähdemme jo iltapäivällä kohti Mongoliaa.

Julistimme siis sunnuntain museopäiväksi ja päätimme ottaa haltuun Ulan-Uden etnografisen ulkomuseon. Paikka käsittää 37 hehtaarillista asuintaloja, aittoja, saunoja, eläinsuojia, hautoja ja muita ihmisasutuksen ilmentymiä Burjatian historian varrelta.

Se oli jo noin, kun tulin sisään.

Museossa oli myös eläintarha ja kosolti puuhamahdollisuuksia penskoille. Lapsia vipelsikin alueella hyvin, vaikka osa museosta oli vielä suljettuna tähän aikaan vuodesta. Koululuokka veti köyttä, nuoremmilla oli piirileikki meneillään puistossa, ja kaikkia iästä riippumatta tuntui viihdyttävän kieppuminen köysihärpättimessä.

Ulkomuseon haudat ja rakennukset ovat siis pääasiassa aitoja, eivät rekonstruktioita. Ne on siirretty alueelle eri puolilta Burjatiaa. Hautakiviä katsellessani en voinut olla miettimättä, mitä pyhien paikkojen siirtelystä mahtavat esimerkiksi burjaattihenget tuumia. Anna lohdutteli, että kuitenkin hautojen yli olisi jossain vaiheessa vetäisty moottoritie – näin paikat sentään säilyvät ja niiden kunnosta pidetään jopa huolta.

Ulkoilmamuseoon siirretty hauta. Taustalla uudempaa burjaattiperinnettä edustavia šamanistisia henkienpalvontavälineitä.
Kivikekoja Kurkutista, tms. Typeryyksissäni kuvasin vain kyltin englanninkielisen osan ja selitys olikin niin hatarasti käännetty, ettei siitä ollut paljoakaan apua. Arkeologi I.V. Aseev siinä mainittiin kyllä.
Buddhalaishautoja.

Eli jossain täällä päin Siperiaa on siis parkkipaikka tai pari, joita vainoaa pirun äkäinen burjaattihenki? ”Tulivat tänne ja veivät!” se siellä yksikseen manaa katkerana. Parkkimaksu pitää suorittaa asianmukaisin šamanistisin menoin, uhrikivelle kolikoita heittämällä. Auton saa takaisin haltuunsa, jos henki on suosiollinen.

Museosta löytyi monentyyppistä kotaa, löytyi buddhalaista temppeliä, löytyi vanhauskoinen ortodoksitalo, löytyi puukirkko, löytyi kasakkatalo. Ja tietysti jurttia. Viimeksimainituista kaikki olivat kylläkin puurakenteisia – lukuunottamatta yhtä kangasjurttaa, joka osoittautui tarkemmin esittelykylttiä tihrustamalla museon kahvilaksi.

Anna toteaa vanhauskoisen talon portin värityksen Anna-yhteensopivaksi
Kasakkakoti.
Talonpoikaiskoti.
Kompakti koti museonäköalalla.
Yleisön pyynnöstä vielä kerran puukirkko.

Sillä välin kun zoomailin kuvia ortodoksipuukirkosta, Anna käväisi ihastelemassa elukoita. Vaan se oli virhe. ”Pitävät villieläimiä pienissä häkeissä”, hän murehti surullisena tultuaan takaisin. ”Ainoastaan pulut vaikuttivat tyytyväisiltä oloonsa, mutta sitten ne lensivät pois. Ne olivatkin ihan tavallisia, vapaita puluja, jotka olivat vain hetkeksi laskeutuneet tyhjään aitaukseen.”

Elukkakohteluvarauksella suosittelemme joka tapauksessa Ulan-Uden etnografista ulkomuseota lämpimästi. Kiinnostavaa katseltavaa ja tekemistä riittää kaikenikäisille. Sääli silti niitä punakettuja…

Anna syö lempiruokaansa – kasviksia kasviksilla.

Kaupunkiin palattuamme valitsimme mondäänin matkablogin suosittelemista Ulan-Uden ruokapaikoista Marco Polon. Kävi ilmi, että moukan tuurilla oikeaan osuneen asioista perillä olevan blogin tiedot pitivät paikkansa, ja tuon viihtyisän kahvilan ruokalistalta tosiaan löytyi hyvä valikoima kasvisruokia. Asiointikin onnistui englanniksi.

Museossa oli turistikuvia varten pystytetty kitschikäs valokuvauskota.

Tallustelimme hostellille auringon laskiessa. Oli tarkoitus ottaa pikku tirsat ja sitten mennä vielä jonnekin istuskelemaan iltaa.

Sängyn henget kuitenkin kuiskivat unettavia loitsujaan, ja palasimme tähän todellisuusjatkumoon vasta seuraavana aamuna.

Irkutsk – Ulan-Ude

Junan reitti Irkutskista seuraavaan välietappiin Ulan-Udeen kiersi Baikalin rantaa, ja näkymät ikkunan takana olivat yhtä postikorttitykitystä.

En tietenkään räpsinyt kuvia maisemista, sillä oli liian kiire torkkua, ja sitä paitsi joka kerta kun otin kameran esiin, ikkunan takana alkoi välittömästi näkyä jonkin tuppukylän ratapihaa, risukkoa tai tunnelin seinää. Siinä alkoi tulla kaikenlaisia todellisuuden olemukseen liittyviä ajatuksia päähän: ne vaihtavat maiseman ikkunan takana vain minun kiusakseni… ellei minun katseeni sitten vaikuta ulkona näkyvään maisemaan kvanttitasolla… hmm, vai olikos tuo sittenkin niitä torkkuja?

Joka tapauksessa matka oli sen verran lyhyt – tuskin viittäkään sataa kilometriä – että se oli ohi jo saman päivän aikana. Otettiin silti makuupaikka, mikä osoittautui järkeväksi vedoksi. Näin moni muukin näytti tehneen. Torkkuiltiin vuorotellen alapedillä, kun ei jaksettu levittää lakanoita yläpetiin.

Ensituntuma tämänkertaiseen vaunuemäntään Irkutskin asemalaiturilla antoi suorastaan ärtyneen vaikutelman hänestä, mutta täti osoittautuikin oikein mukavaksi ja avuliaaksi. Anna kävi kysymässä, milloin juna pysähtyy tupakan pituisen hetken jossain. Emäntä kävi erikseen vinkkaamassa Annalle, että nyt olisi tulossa semmoinen seisake.

Naapuripedin setäkin oli ystävällinen, vaikka kommunikaatiomme oli rajallista. Valitteli kuumuutta vaunuosastossa, ja todettiin, että ikkunan avaaminen oli näemmä kielletty. Kuuma tosiaan oli, loppumatkasta vaunussa oli 29 astetta lämmintä.

Anna läiski korttia, minä kävin läpi Olhonin saaren valokuvavuorta. Tuli vähän räpsittyä siellä: meni koko kahdeksan tunnin junamatka otosten valkkaamiseen ja käsittelyyn. No okei, tulihan siinä pari tuntia koisittuakin.

Kyllästyttyään pasianssiin Anna huomasi naapuriloošin poikien piirtelevän ruutupaperille pelikortteja. Näky oli sen verran surkea, että Anna lainasi naureskellen oman korttipakkansa jätkille. Olivat kovin kiitollisia eleestä.

Reissu oli leppoisa. Perille tultiin kahtakymmentä yli kymmenen illalla (täsmälleen aikataulussa, kröhömveeärkröhöm). Poistuessamme junasta vaunuemäntä toivotti erikseen jokaiselle osaston matkustajalle kaikkea hyvää, hymyillen auvoisasti.

Kyllä, hän oli saanut suklaata.

Hetki hiljaisuutta sekä armottomat löylyt Olhonissa

Olhoniin matkattiin yli viisi tuntia lommoisella pikkubussilla. Kuski kaahasi kuoppaisia siperialaisteitä kaasu pohjassa ja luukutti stereoista venäläistä konepoppia, sitäkin mahdollisimman kovaa. Vieressäni istui kasvoiltaan ehkä hivenen burjaattipiirteinen, jättimäinen häiskä, joka katseli kännykästään hupivideoita (täysillä) ja hohotteli niille (täysillä).

En enää ikinä valita junan keinumisesta.

Hyvät hyssykät, onko ne valloittaneet jo kaukoidänkin! Ei ihan, kyseessä on venäläinen АZS- eli Автозаправки-huoltamoketju.
Tauokahvilassa juteltiin Olhonin-matkakumppani Elliottin kanssa, jota kiinnosti, mihin aikaan vuodesta Suomessa näkee revontulia. Elliott oli australiankiinalainen.
Lautalla.

Vuorokauden käväisy Olhonin saaressa Baikalilla söi Irkutskin-pysähdyksestämme niin paljon aikaa, ettemme ehtineet nähdä itse kaupunkia käytännössä ollenkaan. Ituhippibaari Govindassa käytiin syömässä (halpa ja hyvä kasvisruokapaikka), turisti-infossa kyselemässä neuvoa Olhoniin pääsemisessä ja pankkiautomaatilla nostamassa rahaa. Liikenne oli kaaosta. Busseissa maksettiin poistuessa, ei sisään mennessä. Hostelli oli ihan luksusta, totaalinen vastakohta Novosibirskin mestaan. Siinä osapuilleen koko Irkutsk-elämyksemme.

Mutta kyllä saarireissu kannatti.

Olhonin Šamaanikivi.
Anna kastautuu Baikaliin. Oli kylmää, kuulemma.
Hužir.

Matkamökän ja venäläisten kaupunkien hulinan jälkeen Olhonilla oli aivopoimuja hivelevän hiljaista. Käveltiin saaren pääasuinkeskittymä Hužiria ympäröivillä rinteillä ja vain pällisteltiin. Jos uskaltautui Baikaliin putoavan jyrkänteen reunalle, alkoi kuulla jo ääniäkin – jään rätinää, aaltojen loisketta, lokkien kirkunaa.

Niin, Baikalista on vielä isoja alueita jäässä. Sen takia laivatkaan eivät toukokuussa kulje suoraan Irkutskista Olhoniin. Mantereen ja saaren välissä liikennöi lautta, mutta pääosa matkasta – noin kolmesataa kilometriä Irkutskista – taitettiin bussilla.

Seuraamme lyöttäytynyt koira kipitteli muina musteina merkitsemässä reviiriään melkein pystysuoralla jyrkänteellä.
Puu, johon on burjaattišamanistiseen tapaan sidottu huiveja ja nauhoja.
Šamaanipylväät.
Anna tavoittelee yhteyttä henkiin.

Olhonkin on yksi niistä paikoista Venäjällä, jonne aikoinaan ei niinkään vaelleltu hipstereinä elämyksiä metsästämään, vaan sinne mentiin vankeina kalatehtaaseen pakkotyöhön. Stalinin kuoltua pienois-gulag suljettiin.

Nykyään saari elää pitkälti matkailusta. Hužirin hiekkapäällysteisiä katuja vaellellessa tuli vastaan kaljaa maanisesti kittaava hahmo jos toinenkin – siis maalattuina suljettujen baarien porttipieliin. Kahviloita oli joka kulman takana, kaikki kiinni. Kaikenlaista kesäharrastehärpätintä mainostettiin, mutta mikään näitä tarjonneista puulaakeista ei vielä ollut auki. Polkupyöriä tosin vuokrattiin jo.

Veikkailimme, että kesällä mesta on varmaan aivan sietämätön turistihelvetti. Sesongin ulkopuolella Hužir näytti kuitenkin enemmän Afrikasta Siperiaan teleportanneelta hökkelikylältä.

Hužirin pääkatu. UAZit rahtaavat kiinalaisturisteja takaisin šamaanipylväiltä.
”Meitsi märehtii mis meitsi diggaa märehtii.”
Oikeauskoisuuden etuvartio pakanain mailla.

Löydettiin onneksi yksi kahvila, joka oli auki. Siellä sulloin sisuksiini lättyä lihalla, ja Anna ryysti kanakeittoa (kasvisvaihtoehto). Oli yllättävän hyvää, kumpikin. Anna aprikoi, oliko kanakeitto tehty kalakeiton liemeen. Maku oli aika jännä.

Ateroituamme alkoikin jo hämärtää. Kiiruhdimme majapaikkaan, jonne olimme tilanneet vuoron venäläiseen saunaan – eli banjaan.

”Aivot sulaa.”

Se oli muuten ihan perkeleen kuuma sauna, se. Jo pesuhuoneessa oli niin hyvin lämpöä, että siellä olisi suomalaisittain voinut saunoa.

Nähdessäni kylpytossuja pukuhuoneen naulakon alla vielä tuhahtelin, että antakaa nyt jo olla noiden saamarin taapotškojenne kanssa. Mutta astuttuani pari askelta löylyhuoneeseen kipittelin sukkelaan hakemaan tossut jalkapohjieni suojaksi.

Löylyhuoneen lattialla ei paljain jaloin kävellyt kuin fakiiri. Myös huopainen saunahattu osoittautui tarpeelliseksi suojavälineeksi kuumuutta vastaan. Niitä oli tosin vain yksi, joten vuorottelimme, kumpi laittaa pyyhkeen päänsä suojaksi ja kumpi saa hatun.

Pää suojattunakin löyly iski keskivartaloon kuin oikea suora. Lauteilla ei kyennyt istumaan ilman jonkin sortin alustaa persuksen alla. Jos paljas pakara osui vahingossa laudepuuhun, antoi se näkökulmasta riippuen joko mukavan lisäkirpaisun kokemukseen tai kärvensi kuin polttomerkintä.

”Hä?”

Määrittelimme, että banja on ikään kuin suomalainen sauna turboboostilla. Kaikki on paljon hektisempää. Taustalta puuttui vain tasainen slaaviteknon jyske, joka määräisi vihtomisen tahdin. Hihattien kohdalla heitettäisiin löylyä. Tällaista tyylilajia voisi kutsua vaikkapa hardbass-saunomiseksi.

Jo muutaman löylykiepauksen jälkeen olimme täysin pariloituja. Uhrasimme ruumiimme raukeuden jumalille ja kaaduimme peteihin kuorsaten pää puolimatkassa tyynyyn.

Mutta ei kuorsausta puolille päivin kestänyt. Herätys oli kello kahdeksan, jotta ehdimme käydä kalastuspaattien hautausmaalla. Olin etukäteen lukenut Hužirin satamassa rannalle ruostumaan jääneistä kalastuveneistä, ja halusin ehdottomasti nähdä ne.

Sitten vuosi sitten kirjoitetun artikkelin rantaa oli kuitenkin siivottu. Paatit olivat edelleen siellä, mutta suurin osa niistä oli kerätty riviin. Näky ei ollut enää yhtä apokalyptinen, mutta kuitenkin melko vaikuttava.

Nuorisolaiset olivat spreijanneet veneiden kylkiin graffiteja.
Tämä vene oli kylläkin edelleen käytössä. Ainakin siinä oli ihan ehjän näköinen perämoottori.
”Ei roskaamista!”
”No jos ihan vähän?”

Kalastuspaattien palvomishetken jälkeen oli tarkoitus kierrellä vielä Hužiria ennen paluuta Irkutskiin. Anna oli bongannut taidekahvilan, jossa halusi käydä, ja paikansipa hän Hužirista geokätkönkin, jonka halusi löytää.

Itseäni kuitenkin ramaisi vielä, ja sovimme näkevämme kahvilassa myöhemmin. Painuin torkuille.

Myöhemmin Anna kertoi, että kahvilanpitäjä oli erittäin mukava nainen, eivätkä taulutkaan olleet hullumpia. Mainostetulla turkkilaisella kahvilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Turkin kanssa – ja ennen kaikkea se oli laihaa. Kardinaalivirhe!

Taidetta taidekahvilassa.
Kaikki muut saa tehdä kissakuvia, paitsi Anna.
Mistä puheenollen, tässä yksi majapaikkamme kissoista.
Oli siellä koirakin.
Kissat tykkäsivät tapella.

Arvasitte aivan oikein, nukuin lähtöön asti. Se oli sillä lailla älykäs veto, että bussissa ei sitten unettanut enää ollenkaan, ja saatoinkin nauttia kirkkain aistein hytkymisestä, tärinästä ja täysillä luukutetusta slaaviteknosta koko viisi tuntia takaisin Irkutskiin.

Matkalla kyytiin hyppäsi puolalainen Siperian-matkaaja (unohtui kysyä hänen nimeään), joka oli pyöräillyt autiomökille Olhonissa. Sälli halusi meidän kirjoittavan matkavieraskirjaansa näkemyksensä siitä, mitä on onnellisuus. En sitten tiedä, tuliko riipusteltua vähän turhan suomalaislakonisesti, mutta reippaasti hymyillen kyytiin astunut miekkonen lakkasi vastaustemme jälkeen hymyilemästä ja muuttui vähäpuheiseksi. Suorastaan kotoisan suomalaiseksi.

No, ehkä se oli vain reissuväsymystä…

Irkutskissa kävimme iltakaljalla (samasta korttelista hostellin kanssa löytyi käsityöoluihin erikoistunut baari (jossa musiikki soi liian kovaa)) ja nukuimme yön kuin uppotukit. Kun tänään viimein saimme puskettua itsemme ulos Irkutskin-hostellista, oli jo aika suunnata rautatieasemalle – ja Ulan-Uden junaan.

Novosibirsk – Irkutsk

Anna mutustelee piirakkaa junassa ja toivoo Game of Thronesin latautuvan nopeammin.

Puolitoistavuorokautinen Novosibirskistä Irkutskiin oli tähän mennessä tasaisin kolmosluokan köröttely. Silti uni oli katkonaista, tekeminen vähäistä ja kanssakäyminen natiivien kanssa olematonta.

Anna kyllä yritti olla kaveria alkuasukkaiden kanssa. Tarjosi keksiä, jeesasi naapuriyläpedille lakanoita levitellyttä naista ja antoi tavallistakin tuimailmeisemmälle vaunuemännälle jo perinteikkään suklaalevyn. Kaksi ensimmäistä kontaktiyritystä ei johtanut sanottavampiin jatkokehittelyihin, mutta suklaa sai vaunuemännän puhumaan meille saksaa. Mitäpä tuosta, että kumpikaan meistä ei saksaa ymmärrä, arvostimme elettä silti.

Kun tultiin Irkutskiin, vaunuemäntä vielä pyysi Annan käymään hytissään ja kyseli kovasti, minne olemme matkalla. Niin saksaa kuin Google Translatella käännettyä venäjääkin vilisseestä keskustelusta ei kuitenkaan selvinnyt, mitä täti oikein ajoi takaa. Oliko hänellä matkavinkkejä, oliko hän muuten vain utelias, vai mistä oli kyse? Wir werden nie wissen.

Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä: vaunun samovaari oli puulämmitteinen.

Itse en niin jaksanut kanssamatkustajista piitata. Jurotin takaisin! Lueskelin kirjaa, torkuin, päivitin erästä trendikästä matkablogia. Mutta silti pöytäni ääreen tunki solkenaan kansaa naapuriloošeista.

Eivät he niinkään rientäneet harrastamaan kulttuurivaihdollisesti rikkaita keskusteluja kanssani, tulivatpahan vain latailemaan digihärpäkkeitään jatkojohdostamme. Kolmosluokassa on harvakseltaan pistokkeita, ja (Annan kaukaa viisaasti mukaansa pakkaaman) jatkojohdon tarjoamille lisälatauspisteille riitti kysyntää.

Kirjauduttuamme Irkutskissa hostelliin (jonka työntekijä puhui englantia!) pätkäyöunet alkoivat kunnolla painaa silmäluomiani. Anna halusi jo lähteä vaeltelemaan kaupungille, mutta itse tarvitsin ensin iiii-han pikkuriikkiset nokkaunet. ”Nähdään siis viiden tunnin päästä”, vitsailin ojentautuessani pitkäkseni.

Pitäisi vähän varoa, mitä suustaan päästelee, sillä aika tarkkaan viittä tuntia myöhemmin heräsin. Anna oli sillä välin ehtinyt syödä lounaan, hankkia kantiskortin johonkin kahvilaan ja kartoitella vaihtoehtojamme Olhonin saareen pääsemiseksi Baikalilla. Emme ennen reissua nimittäin oikein olleet saaneet selkoa, menikö Olhoniin jokin reittibussikin, vai oliko ainoa vaihtoehto maksaa itsensä tärviölle osallistumalla opastetulle retkelle. Entä laivat, kulkivatko ne tosiaan vasta kesällä?

Eivät kauneustorkkuni toki hukkaan menneet. Olin nyt täynnä tarmoa (ja tietysti henkeäsalpaavan kaunis), ja yhdessä hyökkäsimme Irkutskin turisti-infotoimistoon tekemään selkoa siitä, miten Olhoniin oikein kannattaisi matkata.

Irkutsk saavutettu.

Turisti-infon suorastaan ylitsepursuavan avulias työntekijä Polina kertoi meille, että tähän aikaan vuodesta kannattaa varata paikka pikkubussiin. Se ei ole kohtuuttoman kallista, reissu maksaa 1000 ruplaa yhteen suuntaan (noin 14 euroa). Laivat Irkutskista Olhoniin tosiaankin alkavat kulkea vasta kesällä, Polina vahvisti.

Olimme ajatelleet tekevämme saareen vain pienen päiväretken, mutta Polina tyrmäsi idean. Reissuun lauttamatka mukaanlukien menee viitisen tuntia, hän kertoi, joten yöpyminen olisi välttämätöntä. Tuumimme asiaa tiskillä. Olhonin-keikaus söisi melko suuren osan ajastamme Irkutskissa.

Ajasta puheenollen kello tikitteli jo reippaasti yli kuuden, ja Polinan työaika oli päättynyt. Ei hän meitä silti patistellut häipymään, vaan yritti kuumeisesti keksiä korvaavaa kohdetta meille – semmoista jonne päiväretken ehtisi tehdä. Listvjankan kalastajakylä Baikalin rannalla vaikutti jo lupaavalta…

… mutta sitten huomasin Booking.comia hajamielisesti selaillessani, että Olhonilta saisi majoituksen aika halvalla seuraavalle päivälle: pari kymppiä yöstä kahden hengen huoneessa Bereg Nadeždyn lomakylässä. Hetken arvoimme Listvjankan, Olhonin, hylje-sightseeingin, Baikal-junakierroksen sekä tee- ja dekabristimuseon välillä, mutta lopulta Olhon voitti. Mennään nyt perkele sinne, kun täällä asti jo ollaan. Tahtoo nähdä kalastuspaattien hautuumaan!

Anna yrittää katsoa, mitä turistipatsas niin kovasti tapittaa.

Varasimme paikat bussiin (se on kätevintä tehdä turisti-infossa, vaikka maksaakin siellä sata ruplaa enemmän), kävimme lapioimassa (hyvää) kasvisruokaa kupuihimme buddhalaishippien Govinda-kahvilassa (josta ostimme myös läjän piirakoita retkieväiksi), vilkaisimme pikaisesti turistipatsaan, nostimme käteistä mukaan Polinan suosituksesta – ja vetäydyimme sitten yöpuulle ehtiäksemme aamulla ajoissa bussiin.

Olhon onnistuu sittenkin! Ураа!

Tähän tukillinen unta.

Auringonlasku tiedekaupungissa

Yhdestä näkökulmasta se, että matkustaa Siperiaan päästäkseen näkemään Akademgorodokin on kuin tulisi Suomeen ihailemaan Espoota. Kerrostaloja pilkottelee metsikköjen lomassa. Talosaarekkeiden välillä risteilee kivoja polkuja, joilla joku hölkkää, toinen poimii marjoja ja kolmas lykkii lastenvaunuja. On vaikea hahmottaa, missä on taajaman keskusta. IT-firmoja näyttäisi paikassa toimivan sekä jotain tutkimuslaitoksia. Vähän niin kuin Otaniemessä.

Toisesta näkökulmasta tuo reilut parikymmentä kilometriä Novosibirskistä kaakkoon sijaitseva leppoisa kaupungike hohkaa edelleen neuvostoaikojen mystiikkaa. Akademgorodok oli aikoinaan suljettu, tieteelle omistettu kaupunki, jossa sai tehdä uraauurtavaa tutkimustyötä muuta Neuvostoliittoa paljon vapaammissa oloissa. Kiellettyjä kirjoja sai lukea ja vaikkapa ”pseudotieteeksi” Stalinin aikana tuomittua genetiikkaa tutkia.

Akademgorodokin kultakausi oli 60-luvulla, Nikita Hruštšovin kaudella. Brežnevin tultua valtaan alkoi taantuma. Neuvostoliiton hajottua 1990-luvulla moni tieteentekijä lähti länteen, mutta sittemmin suunta on kääntynyt. Nykyään Akademgorodokissa toimii korkean teknologian yrityksiä sekä edelleenkin tutkimuslaitoksia – kuten ydinfysiikan, kemian tai psykologian laitokset.

Päädyimme ottamaan Yandex-taksin Akademgorodokiin, sillä seuraavaa paikallisjunaa olisi pitänyt odotella melkein tunti. Taksikyyti maksoi reilut kuusi euroa.

Patsas laboratoriohiirelle.

Siellä sitten tarvoimme hruštšovkien ja metsiköiden katveessa ihmetellen, että tämmöinenkö tämä vain sitten on – kaiken sen hehkutuksen jälkeen. (Kröhöm, lähinnä minun hehkutukseni, myönnettäköön. Olin ollut erityisen innostunut Red Plenty -kirjan elävästä kuvauksesta neuvostotiedekaupungista.) Kylmän säänkin olimme saaneet niskaamme, ja oli vieläpä maanantai, eli museot kiinni.

Aikamme paarusteltuamme suuntasimme Way to Russia -sivuston suosittelemaan Tiedemiesten talon entiseen asukkaiden ruokalaan, joka toimii nykyään ravintolana. Paikka kuulemma huokui edelleen kadonneen neuvostoajan tunnelmaa.

Jälkkäri menossa Tieteilijöiden talon ravintolassa.

No tiedäpä tuosta, meistä se huokui enemmänkin männävuosien ruotsinlaivojen tunnelmaa. Aulassa oli kyllä hienoja akvaarioita ja ennen–jälkeen -valokuvien näyttely Leningradin piirityksestä.

Ruuasta tuli tietyllä tapaa Neuvostoliitto tosin mieleen, sillä se oli aika mitäänsanomatonta – joskaan ei kovin kallista.

Akademgorodok alkoi jo vaikuttaa turhalta reissulta, mutta auringon laskiessa päätimme vielä kävellä ”Obin mereksi” kutsutun Ob-joen tekojärvialtaan rantaan. Emme nimittäin olleet Novosibirskissä vielä käyneet joenvarressa.

Siellä rantaradan katveessa, metsikön takana iltahämyssä nökötti aavemainen, tyhjä uimaranta. Tai ehkä se oli lomanviettopaikka neutronipommi-iskun jälkeen.

Tarvoimme kuin huumaantuneina upottavassa sannassa ja pällistelimme ihmeissämme näkyä. Meidän lisäksemme rannalla näkyi vain pari nuorta kyyhöttämässä nuotion ympärillä. Huoltoauto huristeli pois kuoppaista tietä.

Annan oli aivan pakko saada tassutella hiekassa paljain jaloin. ”Se oli ihan sairaan kylmää, vieläkin paleltaa”, oli kommentti jälkikäteen.

Viimein palasimme valtatien varteen ja tilasimme taksin takaisin Novosibirskin asemalle.

”Olitteko lomailemassa?” ihmetteli kuski outoa noutopaikkaa.

”Ei, kunhan käveltiin”, vastasin.

Vaikka oltiinhan me lomailemassakin, tietysti, jos nyt ei erityisesti Obin uimarannalla. Tai kenties se oli tauko lomailusta? Vai hetkinen, pitääkö ylipäätään olla ensin töissä, jotta voi sitten lomailla?

Kutsuttakoon tätä nyt miksi hyvänsä, niin Novosibirskissä junaan kavuttuamme se vie meidät seuraavaksi Irkutskiin.

Haahuilua Novosibirskissä

Hostellimme Novosibirskissä sijaitsi kerrostaloalueen pihalla – oletettavasti entisissä kerho- tai varastotiloissa.

Olen oppinut uuden sanan venäjäksi! Тапoчки (”tapotški”, paino ekalla tavulla), eli tossut. Sain aiheesta tehostettua opetusta hostellin siivoojalta könytessäni paljasjaloin suihkuun.

”Tätyy olla taapotškat”, siivooja sanoi surumielisesti. Sanoin, että ei mulla nyt ole, sorppa. ”Тапoчки, тапoчки”, siivooja vain paapotti. Heilutin käsiäni, kohautin hartioitani, pelasin tyhmää turistia ja livahdin suihkuun. Olisin halunnut sanoa, että minulla oli kyllä taapotškat, mutta sitten joku siivosi taapotškani jonnekin, eikä minulla enää ole taapotškia… mutta aamukrapulatuimaan semmoisen virkerakennelman kasaaminen venäjäksi olisi varmaan sulattanut aivoni.

Vinkkinä Venäjän-hostellimatkaajalle: muista taapotškat! Nižnissäkin ensimmäinen asia, jonka hostellin aulatäti meille sanoi oli ”ottakaa siitä taapotškat”. Oltiin vielä puolivälissä oviaukkoa tunkemassa itseämme ja rojujamme sisään. (Silloin sana ei vielä tarttunut aivopoimuihini.)

Jumalanpalvojat ovat käyneet töhrimässä kaunista pakanallista seinämaalausta.
Vastapuolen kostoisku.

Eiliseen krapulaan päädyttiin lauantaisen haahuilun vietyä meidät lopulta baariin.

Lauantaina aamiaista kitoihimme sulloessa olimme harrastaneet turististrategisten suuntaviivojen vetelyä Novosibirskin päiville: Mennäkö saman tien Akademgorodokiin vai vasta myöhemmin? Missä kohtaa käytäisiin tsekkaamassa mammutti luonnontieteellisessä museossa? Entä mihin kohtaan tällätään haahuilu?

Päädyimme päiväjärjestykseen lauantaina haahuilu, sunnuntaina museo ja maanantaina tiedekaupunki. Asiaan vaikutti alhainen energiataso sillä hetkellä – sekä väistämätön fakta, että museo ei ole auki maanantaisin.

Novosibirskin yleisimmät arkkitehtoniset tyylit samassa kuvassa.

Haahuilimme, siis! Jonkinlaista runkoa harhailulle tavoittelimme päättämällä vilkaista pari patsasta samaan syssyyn.

Kävi kuitenkin niin, että nähtiin aika monta muutakin patsasta. Ilkeääkö tätä nyt sanoakaan, mutta Novosibirsk on aika tylsännäköinen paikka. Kaupunki on varsin uusi – vain 126-vuotias – joten rakennuskanta koostuu pääasiassa neukkukolhotuksista ja uudemmista lasiteräsöyhötyksistä. Jos haluaa nähdä jotain kivaa, kannattaa mennä puistoon ja vaikkapa vilkaista joku patsas.

Vladimir Vysotski.

Nähtyämme Vladimir Vysotskin patsaan (jo toinen Venäjän-osuudellamme), Koštšei Kuolemattoman patsaan, Novosibirskin ensimmäisen liikennevalon patsaan, patsaan paikalliselle vaatetehtaalle sekä epälukuisen määrän neuvostoajan patsaita olin havaitsevinani Annassa jo tietynasteista patsasväsymystä.

Patsas Novosibirskin ensimmäiselle liikennevalolle.

Anna alkoi heitellä ilmaan asioita, joille tarvittaisiin myös muistomerkki. Muun muassa tällaisia aihelmia patsaille saimme aikaiseksi kävelyn lomassa:

  • Muistomerkki seuraavan päivän krapulalle voitonpäivän jälkeen
  • Muistomerkki taivaan sinelle (betonikuutio, josta puuttuu paloja ja josta törröttelee ruostuneita teräsrakenteita)
  • Muistomerkki Leninin paskalle
  • Muistomerkki unohtuneille muistoille
  • Muistomerkki hiljaisuudelle (tehty rikkinäisistä megafoneista)
  • Muistomerkki muistomerkin viemälle tilalle
Koštšei Kuolematon.
  • Non-figuratiivinen muistomerkki esittävälle taiteelle
  • Muistomerkki puistomerkille
  • Muistomerkki Puisto-Erkille
  • Muistomerkki syntymättömille diktaattoreille
  • Muistomerkki sille hetkelle, kun pitäisi pieraista
  • Muistomerkki vitutuksen muistolle
  • Muistomerkki unohdetulle salaiselle kädenpuristukselle
Hajonnut patsas, josta lojui isoja palasia tyhjässä suihkulähteessä.
  • Muistomerkki lapsuuden puhelinnumerolle, jonka muistat vieläkin
  • Muistomerkki puhki kuluneille lempivaatteille
  • Muistomerkki unohdetulle unelle
  • Muistomerkki ensimmäiselle sillan ylittäneelle aasille
  • Muistomerkki kaikille muistomerkeille, joissa on jokin merkityksellinen luku jotain (ihan mitä tahansa)
Jälleen pätevää katusoitantaa metroaseman kulmilla.

Sitten alkoikin olla nälkä. Ja ilta. Ja jano. Ja havaitsimme olevamme viihtyisän Kardamonin, konstailemattoman Guevaran terassin ja meluisan irkkubaari Harat’sin jälkeen People’s-baarissa, joka oli auki viiteen asti. (Ennen kuin Anna huomauttaa mitään, niin tarkennan hänen juoneen koko illan lähinnä teetä.)

Anna ja Katja.

People’sissa pöytäämme lyöttäytyi Katja, joka oli Annan tavoin myös kuvataiteilija. Katja taivasteli, mitä ihmettä me Novosibirskissä teimme, sillä ”tämä kaupunki on niin harmaa”. Katja kuitenkin tarjoutui esittelemään meille harmaata Novosibirskiään sunnuntaina ”sitten kun olen herännyt, joskus illalla”.

Anna ja rekonstruoitu mammutinpoikanen.
Aito mammutin luuranko.
Luonnontieteellinen museo sijaitsi samannäköisen kerrostalon katutasossa, jollaisen pihassa hostellimmekin on.

Sunnuntaina olimme juuri kiiruhtamassa luonnontieteelliseen museoon ehtiäksemme sinne ennen sulkemisaikaa, kun Katja viestitteli olevansa jo kännissä ja menevänsä nyt baariin, sorppa.

Tyrniteetä maistelemassa Bibliotekassa. (Eikä se ole teknisesti ottaen teetä, mutta korvaavaa sanaa ei olla keksitty. Ei se oikein mehuakaan ole. Mutta turkasen hyvää!)

Meitä ei erityisesti napannut baarittelun jatkaminen toisella illalla, joten kävimme Bibliotekassa syömässä (itse tempaisin kulhollisen suussasulavaa borštšia, nam, ja oli Annan savulohipastakin vissiin aika jees) ja painuimme pehkuihin. Seuraavana päivänä piti ehtiä käydä Akademgorodokissa ennen Irkutskin-yöjunan lähtöä, joten aikainen liikkeellelähtö oli suotavaa.

Koti, uskonto, isänmaa, ilmapalloja, jätskiä sekä saippuakuplia

Voitonpäivä tervehti meitä aamutuimaan kaikkialle ripustetuista kaiuttimista tulvineella neukkuhenkisellä kuorolaululla. Oltiin ajateltu mennä vilkaisemaan paraatia, mutta mitä ilmeisimmin olimme jo myöhässä. Edellisillan kylpyreissun jälkeen uni oli maistunut, mutta sehän oli tietysti virhe. Isänmaan asia ei odota länsimaista liberaalihedonistia!

Siperialaiset, pitäkää ortodoksinen usko! – tuo tunnettu neuvostoiskulause sotavuosilta.
Selfieitä otettiin suorastaan verissä päin.

Kun päästiin kadulle asti, ihmiset olivat kerääntymässä marssia varten – tai siltä se ainakin näytti. Suuren isänmaallisen sodan sankarien kuvia kanneltiin kuin ikoneja, vappumarssihenkisissä banderolleissa luki uskonnollisia iskulauseita, moni oli pukeutunut sotilasunivormuun – vilahtipa väkijoukossa haavoittunuttakin larpannut mies (joka hiukan rikkoi rooliin eläytymistään syömällä iloisena jätskiä).

Kenttäkeittiöistä lapioitiin jotain risoton näköistä apetta lautasille.

Oli ilmapalloja, neuvostolippuja, saippuakuplia, haitareita, soppatykkejä, taukoamaton neukkujollotus, kirkuvia lapsia, tympääntyneitä poliiseja, hattaraa, läpivalaisupisteitä – sekä palopuheita joissa vilisi sellaisia sanoja kuin isänmaa, Venäjä ja rrrrajat!

Oli myös koulujenvälinen viestijuoksu, jossa synnyinmaan vaatimaa yhteisrintama-ajatusta ajettiin laittamalla mahdollisimman epätasaiset juoksijat viemään samaa viestiä. Oli myös eläkeläisten paritanssit, jossa nuoremmat pyörittelivät univormuihin sonnustautuneita ikäihmisiä.

Poliiseja pitämässä taukoa voitonpäivähulinasta hostellimme edustalla.

Oli kamala tungos ja mekkala. Ja oli nälkä. Menimme siis lähigeorgialaiseen myöhäiselle aamiaiselle. Epäilemättä tjumenilaiset selviytyisivät voiton juhlimisesta ilman meitäkin.

Ravintolassa, jossa yleensä taustamusiikki tuntui soivan hiukan liian lujaa, tuntui nyt olevan ihanan rauhallista. Kun olimme saaneet syötyä, kahviteltua ja tungettua kupuumme ihan liian monta suklaamakkaraa, olimme valmiit palaamaan voitonpäivän vilskeeseen.

Touhu oli ilahduttavasti laantunut jo vapaamuotoisemmaksi juhlinnaksi, joka muistutti vähän suomalaista vappua – sillä erotuksella, että missään ei hoippunut juopuneita. Myöhemmin Annan käydessä ostamassa tupakkaa selvisi, miksi: kaupan ovilapussa ilmoitettiin, ettei voitonpäivänä myyty alkoholia. (Baareista sitä sai kyllä.)

Myöskään kerjäläisiä ei näkynyt missään. Voitonpäivä oli voittajille, ei luusereille.

Annan venäläistuttu oli vinkannut, että kymmeneltä illalla Rakastavaisten sillalla olisi ilotulitus. Sehän kuulosti mainiolta päätökseltä Tjumenin-vierailullemme! Veimme matkatavarat asemalle säilytykseen ja lähdimme lähipubiin… jossa unohdimme koko ilotulituksen, kun oli niin kiire lipittää paikallista käsityöolutta, toljottaa zombeina etäisyyteen ja suoltaa huonoja sanaleikkejä.

Iloisia juhlijoita pitämässä niin-ja-niin-monetta taukoa Еда-baarin terassilla.
Edasta sai muuten melko isoja vegepurilaisia. Vink, vink.

Keskiyön hujakoilla kapusimme junaan ja lähdimme keinumaan kohti Novosibirskiä.

Suuret isänmaalliset kissat sekä hyvin venäläinen kylpylä

Jos voitonpäivän hurmoksellinen paatos täällä pitää kiteyttää yhteen anekdoottiin, niin kokeillaan tätä: Käytiin majapaikan viereisessä kirjakaupassa metsästämässä postikortteja. Ostin samalla tutulle tuliaiseksi voitonpäiväpränikän. Kun oltiin tiskillä maksamassa, myyjä antoi toisen pinssin kaupan päälle Annalle. Eihän se nyt käynyt päinsä, että vain toinen meistä juhlistaisi voittoa ja toinen ei.

Rasputinin kotimuseo ei ollut auki eikä arkeologis-etnografista museota löytynyt (tai sitten sinne pääsee vain sopimalla etukäteen – tämä ei täysin selvinnyt), joten päädyimme haahuilemaan ympäri kaupunkia.

Znamenskin katedraali.

Tjumen on paljon siistimpi ja hyväkuntoisempi paikka kuin Nižni Novgorod. Siellä täällä modernien lasiteräskolhotusten sekä stalinististen kivitalojen seassa pilkottelee vanhoja siperialaisittain koristeltuja puutaloja (vaihtelevassa kunnossa) sekä nättejä kirkkoja (kaikki hyvässä kunnossa).

Rakastavaisten silta. Mukana kuvassa myös uskonto ja isänmaa.
Tura-joen renkuttelija oli selvästi maakuntasarjaa Moskovan katusoittajien jälkeen.

Ennen pitkää päädyimme Turan rantaan. Joki oli kotoista kokoluokkaa, kapeammista kohdistaan semmoista Aurajoki-leveyttä.

Oli lämmin ilma, oli kahvilaa, oli suihkulähdettä, oli nuorisoa liikenteessä potku- ja skeittilautoineen, oli katusoittajaa. Viihdyttiin. Istuttiin kahvilan terassilla ja yritettiin keksiä Visit Tyumen -saitilta sekä venäläisestä 2GIS-karttasovelluksesta muuta nähtävää suunniteltujen kohteidemme jätettyä kalenterimme tyhjäksi.

Suuri isänmaallinen kissa tarkistaa voitonpäiväkoristelun kadun varressa.
”Faskistiset rotat eivät yleisliittolaisista kynsistäni hengissä selviä!”

Näin päädyimme Siperialaisten kissojen puistoon. Kuinka ollakaan, tämäkin söpönpuoleinen muistomerkki liittyi Suureen isänmaalliseen sotaan. Tjumenista ja muualta Siperiasta nimittäin rahdattiin Leningradiin piirityksen jälkeen valtavia määriä kissoja, joiden tehtävä oli puhdistaa sankarikaupunki rotista, kun tienoon omat kissat olivat kadonneet (arvatenkin ne syötiin nälänhädän pahetessa).

Anna: ”Näiden tekijä sai siis luvan kanssa väsätä patsaita kissoista. Epistä!”

Kissoja palvottuamme löysimme itsemme taas hostellin viereisestä georgialaisesta päivälliseltä. Ateroituamme raukaisi sen verran voimakkaasti ja peti kutsui niin vahvasti, että meinasi unohtua kokonaan alkuperäinen syy, miksi ylipäätään olimme Tjumeniin tulleet – nimittäin seutukunnan kuumien lähteiden takia.

Yksinäinen soppatykki sen talon pihassa, josta etsimme arkeologis-etnografista museota. Tässä vaiheessa en vielä hiffannut vekottimen voitonpäiväyhteyttä.

Saimme kuin saimmekin revittyä itsemme vielä liikenteeseen. Valitsimme alueen runsaasta kuumien lähteiden tarjonnasta uimalan, jonne pääsi paikallisbussilla. Vasta pysäkillä huomasimme, että eihän sieltä enää siihen aikaan takaisin päässyt bussilla. Yandex-taksin mobiilisovellus Yango kuitenkin lupaili kyydin kaupunkiin löytyvän helposti, joten päätimme ottaa riskin joutua pahimmassa tapauksessa talsimaan neljäntoista kilometriä takaisin.

Bussi huristeli Turan yli ja lähti seuraamaan joenuomaa itään. Savitiilitaloja vilahteli ohi tummenevassa illassa. Rakennukset harvenivat. Yksinäisellä moottoritienvarsipysäkillä istuksi arkkityyppinen, suorastaan tyylipuhdas gopnik syljeskelemässä katuun.

Välillä Tjumenin pääelinkeino muistuttaa olemassaolostaan söpskien talojen lomassa.

Puolen tunnin matkan päästä olimme perillä, sanoi Google Maps. Perillä missä, ihmettelimme pysäkillä. Tuossa oli moottoritie, tuolla iso liittymä, tällä puolen tietä vain heinikkoa ja pari hruštšovkaa. Bensanhaju leijui ilmassa. Kerrostalopihasta kaikui pahaenteistä hohotusta.

Juuri sinne kartta tietysti näytti tiemme kulkevan. ”Voi vittu näitä seikkailuja”, Anna mutisi tarpoessamme kohti pimeää talonpihaa. Kukaan ei kuitenkaan käynyt kimppuumme tai vaatinut rahoja ja/tai henkeä – mitä nyt hätkähdin pahanpäiväisesti, kun joku verkkarihahmo mylväisi aivan nenäni edessä jotain täysillä yöhön. Mutta sitäkään ei ollut tarkoitettu meille, sillä joku toinen mölisi hänelle hetken kuluttua takaisin pimeydestä.

Tjumenilainen mineraalilähde -kylpylä kaupungin laidalla.

Ja sieltä lähde löytyi, hruštšovkien takaa, moottoritien kupeesta. Ostimme liput (250 ruplaa, eli reilu kolme euroa per naama) ja astuimme virkistyskeskukseen.

Näky oli hämmentävä. Pleksein aidatussa betonialtaassa polski ihmisiä. Rusehtavanvihreä vesi höyrysi. Pleksiseinissä vilkkui neonvaloja. Altaan vastapäätyä koristi iso, haalistunut maisemakuva vetävännäköisestä uima-altaasta jonkin eksoottisen eteläisen meren äärellä. Pari ruostunutta putkenpätkää törrötti keskellä seinäkuvaa. Niiden alle kuvaan oli pinttynyt ruskeita raitoja.

Altaan edustalla ihmisiä istuksi penkeillä pyyhkeineen vilvoittelemassa. Kaakelilattian aukoista vilkkui kuoppaista betonia. Kaiken kaikkiaan näky oli jokseenkin koruton, mutta ihmiset vaikuttivat hyväntuulisen rentoutuneilta.

”Lapset juoksee iloisina, mä pidän tästä”, kiteytti Anna tunnelman ja täsmensi: ”Siellä kerrostalojen takapihoilla vielä pelkäsin, että tää kylpyreissu oli paha virhe.”

Tässä kohtaa pitäisi olla kuvia kylpemisestä, mutta yksityisyyssuojasyistä korvaamme ne kuvalla Tjumenin kujilla vaeltavasta, viittaan pukeutuneesta yön ritarista.

Ei ollut täysin selvää, missä vaatteet oli tarkoitus vaihtaa. Olisiko meidän pitänyt varata myös oma huone? Altaalle tultaessa oltiin kävelty semmoisten ohi – samoin kuin grillikatosrivistön ja vuorokauden ympäri auki olleen kahvilan. (Koko kylpylä on auki 24/7, joka päivä.)

Asia kuitenkin selvisi allasvalvojalta: naisten puku- ja suihkuhuone sijaitsi altaan toisessa päässä narikan vieressä, miesten sisääntuloväylän luona. Jätimme arvotavarat narikkaan (jossa melankolinen täti sinetöi puhelimeni mustaan muovipussiin), kävimme vaihtamassa uima-asuihin ja marssimme veteen.

Siinä sitä sitten lilluttiin. Vesi oli suolaista ja lämmintä, yöilma viileää. Kelluin sinne tänne päämäärättömästi ja katselin yllä tuikkivaa Otavaa. Välillä käytiin keskelle allasta pystytettyjen rujojen suihkujen alla ottamassa tujakka vesihieronta niskaan. Aitoon venäläistyyliin painevaihtoehtoja oli vain yksi, хард.

Raukea olo levisi ruumiiseen, ja aiempi hermoilu öisellä hruštšovka-pihalla alkoi tuntua naurettavalta. Mahdollisimman tavallisia ihmisiä oli paikalla virkistämässä mahdollisimman tavallisia ruumiitaan. Emme eronneet joukosta kuin avatessamme suumme. Mitä tarvitaan hyvään kylpyyn? Lämmintä vettä ja jonkin sortin sammio. Täällä oli kaikki tarvittava, muu oli turhaa keekoilua. Panimme kumpikin tahoillamme myös merkille, kuinka helppo altaaseen oli kävellä: karheassa betonipohjassa ei ollut liukkaita kohtia. Päättelimme tästä allasta siivottavan säännöllisesti. Perusasiat olivat siis kunnossa, vaikka ensivaikutelmamme olikin ollut karunpuoleinen.

Anna kahvilassa kylpemisen jälkeen: ”Tää oli mahtavaa.”

Muutaman kelluntasession jälkeen kävimme suihkussa, pukeuduimme ja istuksimme hetken kahvilassa lipitellen virvokkeita. Hakiessani puhelinta narikasta melankolinen täti kysyi, olimmeko nauttineet kylvystä ja mistä olimme Tjumeniin tulleet. Sanoin, että erittäin paljon ja Suomesta. Jälkimmäinen kirvoitti tädiltä yllättynyttä ihastelua. (Huomasin myös, ettenme sittenkään olleet sulautuneet muuhun asiakaskuntaan ihan niin hyvin kuin luulin.) Anna puolestaan kertoi pukuhuoneessa vanhemman naisen hokeneen hänelle onnellisena хорошо, хорошо, хорошо… Tähän arvioon Anna oli yhtynyt täysin.

Yandex-taksin saaminen takaisin kaupunkiin ei osoittautunut minkäänasteiseksi ongelmaksi. Portin edustalla oli jo auto kärkkymässä asiakasta. Tällä kertaa hinta ei tuottanut ikäviä yllätyksiä, kun muistimme tilata matkan mobiilisovelluksella.

Kuskina ollut nuori jätkä yritti small talkia kanssamme, mutta oloni oli niin untelo, että järjellisten vastausten muodostaminen oli liki mahdotonta. Se ei onneksi haitannut sälliä, jolla oli ajamisen lomassa meneillään myös kiivas chat-sessio puhelimellaan jonkun kanssa.

Oli keskiyö, kun saavuimme takaisin hostellille. Tervehdimme alkanutta voitonpäivää raikuvin kuorsauksin.

Tjumenissa auringon uuvuttamina

Juna saapui ensimmäiseen Siperian-kohteeseemme Tjumeniin kello 5.51 aamulla (aika lailla tasan, terveisiä vain sinne VR:lle taas). Matkalla junan ikkunassa vilahteli välillä lumen peittämiä metsiä. Hienoisia kauhunhikikarpaloita ehti kerääntyä otsalle: ei kai sielläkin…

Vaan mitä mittä! Tjumenissa aurinko lämmitti jo aamutuimaan. Päivän mittaan lämpö kiipesi jo kolmenkympin tuntumaan.

Siperiassa on kuumaa! No, näinpä se taitaa mennä. Joko turskatin kylmä tai helvetin kuuma, ei paljoa siltä väliltä.

Pitkäksi venähtäneellä aamiaisella Šokoladnitsassa. Anna piirtää kulkukoiraa.
Kulkukoirista puheenollen Tjumenissa on niille omistettu patsas.

Päivä alkoi haahuilulla etsiessämme aikaisin auki olevaa kahvilaa (keskustan Šokoladnitsa on auki kellon ympäri) ja jatkui pöllämistyneellä palloilulla sekä epäsynkronisella lepäilyllä. Kun minä jaksoin ravata ympäri kaupunkia kuvia näpsimässä, Anna torkkui – ja päin vastoin. Helle oli melkoisen uuvuttava kokemus näin äkkiarvaamatta.

Sen verran saimme valverytmejämme synkkaan päivän mittaan, että onnistuimme samaan aikaan käymään hostellimme viereisessä georgialaisravintola Bašissa syömässä sekä iltaviinillä.

Baši oli viihtyisä ja siisti rafla, mutta seinämatto loi outoa tunnelmaa. Raadeltu zombipeura?

Mutta ei päivä hukkaan mennyt. Selvisi, että Rasputinin kotimuseossa käyminen pitää unohtaa, sillä se on auki vain viikonloppuisin. Olemme silloin jo Novosibirskissä.

Tjumenissa ei ole kolmen päivän bussikortteja, vaan tämmöinen ostetaan kioskista ja siihen ladataan rahaa vihreillä automaateilla, joita löytyy bussipysäkkien luota. Kortilla bussimatka maksaa 25 ₽, käteisellä 26. (Kumpikin n. 0,35 €.) Itse kortti maksaa 25 ₽.

Kävi ilmi myös, että päästäkseen kuumille lähteille ei tarvitse raahautua kolmenkymmenen kilometrin päähän kaupungista, vaan lähin löytyy paikallisbussialueelta. Vihjeet eivät olisi voineet olla selkeämpiä: kylpylän nimi on Tjumenilainen mineraalilähde ja se sijaitsee Lähde-kadulla kaupunginosassa nimeltä Lähde. Vaan eipä tuo aiemmin tarttunut haaviin silti. No, parempi myöhään ja sitä rataa.

Juu ei, ajatus ei ole maksimoida helletainnosta löllymällä 40-asteisessa vedessä samaan aikaan kun 30-asteinen aurinko porottelee otsaan, vaan tuumiskelimme pulahduksen mineraalilähteessä voivan olla mukava iltarentoutumisnumero – sitten kun ulkona on vähän viileämpää.

Voitonpäivän valmistelut meneillään Ulitsa Respublikilla.

Erityisesti tänään kävi ilmi, että ylihuomenna on voitonpäivä. Sloganeita, julisteita sekä punalippuja ja -tähtiä vyöryy päälle joka paikassa – jopa sivukujilla. Talonkulmia maalataan vimmatusti tip top -kuntoon, paraatikatsomoja rakennellaan tienvarsiin. Lievää suurempaa Neuvostoliitto-flashbackia on pukannut meikäläisellä. Iskulauseetkin voisivat olla 80-luvulta.

Juhlaliputuksessa ei ole katsottu tarpeelliseksi luopua tutun turvallisesta punaväristä.
Lipputankojen jalustoissakin oli tiettyä neukkutatsia.
Voiton juna.

Saa nähdä, minkälainen hulabaloo lähtöpäivänämme tulee olemaan. Tjumenhan tunnetaan Suuren isänmaallisen sodan sotateollisena keskuksena – onko luvassa tankkiparaatia tai jotain muuta vastaavaa maailmanrauhallista ajanvietettä?

Juna Novosibirskiin lähtee torstaina vasta keskiyön korvilla. Ei näytä siltä, että ainakaan välttäisimme patrioottisen vouhotuksen voitonpäivänä – ellemme sitten lillu sen ohi kuumassa lähteessä… hmm, tätä vaihtoehtoa sietääkin miettiä.

Page 1 of 3

Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan.