Avainsana: rasputin

Suuret isänmaalliset kissat sekä hyvin venäläinen kylpylä

Jos voitonpäivän hurmoksellinen paatos täällä pitää kiteyttää yhteen anekdoottiin, niin kokeillaan tätä: Käytiin majapaikan viereisessä kirjakaupassa metsästämässä postikortteja. Ostin samalla tutulle tuliaiseksi voitonpäiväpränikän. Kun oltiin tiskillä maksamassa, myyjä antoi toisen pinssin kaupan päälle Annalle. Eihän se nyt käynyt päinsä, että vain toinen meistä juhlistaisi voittoa ja toinen ei.

Rasputinin kotimuseo ei ollut auki eikä arkeologis-etnografista museota löytynyt (tai sitten sinne pääsee vain sopimalla etukäteen – tämä ei täysin selvinnyt), joten päädyimme haahuilemaan ympäri kaupunkia.

Znamenskin katedraali.

Tjumen on paljon siistimpi ja hyväkuntoisempi paikka kuin Nižni Novgorod. Siellä täällä modernien lasiteräskolhotusten sekä stalinististen kivitalojen seassa pilkottelee vanhoja siperialaisittain koristeltuja puutaloja (vaihtelevassa kunnossa) sekä nättejä kirkkoja (kaikki hyvässä kunnossa).

Rakastavaisten silta. Mukana kuvassa myös uskonto ja isänmaa.
Tura-joen renkuttelija oli selvästi maakuntasarjaa Moskovan katusoittajien jälkeen.

Ennen pitkää päädyimme Turan rantaan. Joki oli kotoista kokoluokkaa, kapeammista kohdistaan semmoista Aurajoki-leveyttä.

Oli lämmin ilma, oli kahvilaa, oli suihkulähdettä, oli nuorisoa liikenteessä potku- ja skeittilautoineen, oli katusoittajaa. Viihdyttiin. Istuttiin kahvilan terassilla ja yritettiin keksiä Visit Tyumen -saitilta sekä venäläisestä 2GIS-karttasovelluksesta muuta nähtävää suunniteltujen kohteidemme jätettyä kalenterimme tyhjäksi.

Suuri isänmaallinen kissa tarkistaa voitonpäiväkoristelun kadun varressa.
”Faskistiset rotat eivät yleisliittolaisista kynsistäni hengissä selviä!”

Näin päädyimme Siperialaisten kissojen puistoon. Kuinka ollakaan, tämäkin söpönpuoleinen muistomerkki liittyi Suureen isänmaalliseen sotaan. Tjumenista ja muualta Siperiasta nimittäin rahdattiin Leningradiin piirityksen jälkeen valtavia määriä kissoja, joiden tehtävä oli puhdistaa sankarikaupunki rotista, kun tienoon omat kissat olivat kadonneet (arvatenkin ne syötiin nälänhädän pahetessa).

Anna: ”Näiden tekijä sai siis luvan kanssa väsätä patsaita kissoista. Epistä!”

Kissoja palvottuamme löysimme itsemme taas hostellin viereisestä georgialaisesta päivälliseltä. Ateroituamme raukaisi sen verran voimakkaasti ja peti kutsui niin vahvasti, että meinasi unohtua kokonaan alkuperäinen syy, miksi ylipäätään olimme Tjumeniin tulleet – nimittäin seutukunnan kuumien lähteiden takia.

Yksinäinen soppatykki sen talon pihassa, josta etsimme arkeologis-etnografista museota. Tässä vaiheessa en vielä hiffannut vekottimen voitonpäiväyhteyttä.

Saimme kuin saimmekin revittyä itsemme vielä liikenteeseen. Valitsimme alueen runsaasta kuumien lähteiden tarjonnasta uimalan, jonne pääsi paikallisbussilla. Vasta pysäkillä huomasimme, että eihän sieltä enää siihen aikaan takaisin päässyt bussilla. Yandex-taksin mobiilisovellus Yango kuitenkin lupaili kyydin kaupunkiin löytyvän helposti, joten päätimme ottaa riskin joutua pahimmassa tapauksessa talsimaan neljäntoista kilometriä takaisin.

Bussi huristeli Turan yli ja lähti seuraamaan joenuomaa itään. Savitiilitaloja vilahteli ohi tummenevassa illassa. Rakennukset harvenivat. Yksinäisellä moottoritienvarsipysäkillä istuksi arkkityyppinen, suorastaan tyylipuhdas gopnik syljeskelemässä katuun.

Välillä Tjumenin pääelinkeino muistuttaa olemassaolostaan söpskien talojen lomassa.

Puolen tunnin matkan päästä olimme perillä, sanoi Google Maps. Perillä missä, ihmettelimme pysäkillä. Tuossa oli moottoritie, tuolla iso liittymä, tällä puolen tietä vain heinikkoa ja pari hruštšovkaa. Bensanhaju leijui ilmassa. Kerrostalopihasta kaikui pahaenteistä hohotusta.

Juuri sinne kartta tietysti näytti tiemme kulkevan. ”Voi vittu näitä seikkailuja”, Anna mutisi tarpoessamme kohti pimeää talonpihaa. Kukaan ei kuitenkaan käynyt kimppuumme tai vaatinut rahoja ja/tai henkeä – mitä nyt hätkähdin pahanpäiväisesti, kun joku verkkarihahmo mylväisi aivan nenäni edessä jotain täysillä yöhön. Mutta sitäkään ei ollut tarkoitettu meille, sillä joku toinen mölisi hänelle hetken kuluttua takaisin pimeydestä.

Tjumenilainen mineraalilähde -kylpylä kaupungin laidalla.

Ja sieltä lähde löytyi, hruštšovkien takaa, moottoritien kupeesta. Ostimme liput (250 ruplaa, eli reilu kolme euroa per naama) ja astuimme virkistyskeskukseen.

Näky oli hämmentävä. Pleksein aidatussa betonialtaassa polski ihmisiä. Rusehtavanvihreä vesi höyrysi. Pleksiseinissä vilkkui neonvaloja. Altaan vastapäätyä koristi iso, haalistunut maisemakuva vetävännäköisestä uima-altaasta jonkin eksoottisen eteläisen meren äärellä. Pari ruostunutta putkenpätkää törrötti keskellä seinäkuvaa. Niiden alle kuvaan oli pinttynyt ruskeita raitoja.

Altaan edustalla ihmisiä istuksi penkeillä pyyhkeineen vilvoittelemassa. Kaakelilattian aukoista vilkkui kuoppaista betonia. Kaiken kaikkiaan näky oli jokseenkin koruton, mutta ihmiset vaikuttivat hyväntuulisen rentoutuneilta.

”Lapset juoksee iloisina, mä pidän tästä”, kiteytti Anna tunnelman ja täsmensi: ”Siellä kerrostalojen takapihoilla vielä pelkäsin, että tää kylpyreissu oli paha virhe.”

Tässä kohtaa pitäisi olla kuvia kylpemisestä, mutta yksityisyyssuojasyistä korvaamme ne kuvalla Tjumenin kujilla vaeltavasta, viittaan pukeutuneesta yön ritarista.

Ei ollut täysin selvää, missä vaatteet oli tarkoitus vaihtaa. Olisiko meidän pitänyt varata myös oma huone? Altaalle tultaessa oltiin kävelty semmoisten ohi – samoin kuin grillikatosrivistön ja vuorokauden ympäri auki olleen kahvilan. (Koko kylpylä on auki 24/7, joka päivä.)

Asia kuitenkin selvisi allasvalvojalta: naisten puku- ja suihkuhuone sijaitsi altaan toisessa päässä narikan vieressä, miesten sisääntuloväylän luona. Jätimme arvotavarat narikkaan (jossa melankolinen täti sinetöi puhelimeni mustaan muovipussiin), kävimme vaihtamassa uima-asuihin ja marssimme veteen.

Siinä sitä sitten lilluttiin. Vesi oli suolaista ja lämmintä, yöilma viileää. Kelluin sinne tänne päämäärättömästi ja katselin yllä tuikkivaa Otavaa. Välillä käytiin keskelle allasta pystytettyjen rujojen suihkujen alla ottamassa tujakka vesihieronta niskaan. Aitoon venäläistyyliin painevaihtoehtoja oli vain yksi, хард.

Raukea olo levisi ruumiiseen, ja aiempi hermoilu öisellä hruštšovka-pihalla alkoi tuntua naurettavalta. Mahdollisimman tavallisia ihmisiä oli paikalla virkistämässä mahdollisimman tavallisia ruumiitaan. Emme eronneet joukosta kuin avatessamme suumme. Mitä tarvitaan hyvään kylpyyn? Lämmintä vettä ja jonkin sortin sammio. Täällä oli kaikki tarvittava, muu oli turhaa keekoilua. Panimme kumpikin tahoillamme myös merkille, kuinka helppo altaaseen oli kävellä: karheassa betonipohjassa ei ollut liukkaita kohtia. Päättelimme tästä allasta siivottavan säännöllisesti. Perusasiat olivat siis kunnossa, vaikka ensivaikutelmamme olikin ollut karunpuoleinen.

Anna kahvilassa kylpemisen jälkeen: ”Tää oli mahtavaa.”

Muutaman kelluntasession jälkeen kävimme suihkussa, pukeuduimme ja istuksimme hetken kahvilassa lipitellen virvokkeita. Hakiessani puhelinta narikasta melankolinen täti kysyi, olimmeko nauttineet kylvystä ja mistä olimme Tjumeniin tulleet. Sanoin, että erittäin paljon ja Suomesta. Jälkimmäinen kirvoitti tädiltä yllättynyttä ihastelua. (Huomasin myös, ettenme sittenkään olleet sulautuneet muuhun asiakaskuntaan ihan niin hyvin kuin luulin.) Anna puolestaan kertoi pukuhuoneessa vanhemman naisen hokeneen hänelle onnellisena хорошо, хорошо, хорошо… Tähän arvioon Anna oli yhtynyt täysin.

Yandex-taksin saaminen takaisin kaupunkiin ei osoittautunut minkäänasteiseksi ongelmaksi. Portin edustalla oli jo auto kärkkymässä asiakasta. Tällä kertaa hinta ei tuottanut ikäviä yllätyksiä, kun muistimme tilata matkan mobiilisovelluksella.

Kuskina ollut nuori jätkä yritti small talkia kanssamme, mutta oloni oli niin untelo, että järjellisten vastausten muodostaminen oli liki mahdotonta. Se ei onneksi haitannut sälliä, jolla oli ajamisen lomassa meneillään myös kiivas chat-sessio puhelimellaan jonkun kanssa.

Oli keskiyö, kun saavuimme takaisin hostellille. Tervehdimme alkanutta voitonpäivää raikuvin kuorsauksin.

Tjumenissa auringon uuvuttamina

Juna saapui ensimmäiseen Siperian-kohteeseemme Tjumeniin kello 5.51 aamulla (aika lailla tasan, terveisiä vain sinne VR:lle taas). Matkalla junan ikkunassa vilahteli välillä lumen peittämiä metsiä. Hienoisia kauhunhikikarpaloita ehti kerääntyä otsalle: ei kai sielläkin…

Vaan mitä mittä! Tjumenissa aurinko lämmitti jo aamutuimaan. Päivän mittaan lämpö kiipesi jo kolmenkympin tuntumaan.

Siperiassa on kuumaa! No, näinpä se taitaa mennä. Joko turskatin kylmä tai helvetin kuuma, ei paljoa siltä väliltä.

Pitkäksi venähtäneellä aamiaisella Šokoladnitsassa. Anna piirtää kulkukoiraa.
Kulkukoirista puheenollen Tjumenissa on niille omistettu patsas.

Päivä alkoi haahuilulla etsiessämme aikaisin auki olevaa kahvilaa (keskustan Šokoladnitsa on auki kellon ympäri) ja jatkui pöllämistyneellä palloilulla sekä epäsynkronisella lepäilyllä. Kun minä jaksoin ravata ympäri kaupunkia kuvia näpsimässä, Anna torkkui – ja päin vastoin. Helle oli melkoisen uuvuttava kokemus näin äkkiarvaamatta.

Sen verran saimme valverytmejämme synkkaan päivän mittaan, että onnistuimme samaan aikaan käymään hostellimme viereisessä georgialaisravintola Bašissa syömässä sekä iltaviinillä.

Baši oli viihtyisä ja siisti rafla, mutta seinämatto loi outoa tunnelmaa. Raadeltu zombipeura?

Mutta ei päivä hukkaan mennyt. Selvisi, että Rasputinin kotimuseossa käyminen pitää unohtaa, sillä se on auki vain viikonloppuisin. Olemme silloin jo Novosibirskissä.

Tjumenissa ei ole kolmen päivän bussikortteja, vaan tämmöinen ostetaan kioskista ja siihen ladataan rahaa vihreillä automaateilla, joita löytyy bussipysäkkien luota. Kortilla bussimatka maksaa 25 ₽, käteisellä 26. (Kumpikin n. 0,35 €.) Itse kortti maksaa 25 ₽.

Kävi ilmi myös, että päästäkseen kuumille lähteille ei tarvitse raahautua kolmenkymmenen kilometrin päähän kaupungista, vaan lähin löytyy paikallisbussialueelta. Vihjeet eivät olisi voineet olla selkeämpiä: kylpylän nimi on Tjumenilainen mineraalilähde ja se sijaitsee Lähde-kadulla kaupunginosassa nimeltä Lähde. Vaan eipä tuo aiemmin tarttunut haaviin silti. No, parempi myöhään ja sitä rataa.

Juu ei, ajatus ei ole maksimoida helletainnosta löllymällä 40-asteisessa vedessä samaan aikaan kun 30-asteinen aurinko porottelee otsaan, vaan tuumiskelimme pulahduksen mineraalilähteessä voivan olla mukava iltarentoutumisnumero – sitten kun ulkona on vähän viileämpää.

Voitonpäivän valmistelut meneillään Ulitsa Respublikilla.

Erityisesti tänään kävi ilmi, että ylihuomenna on voitonpäivä. Sloganeita, julisteita sekä punalippuja ja -tähtiä vyöryy päälle joka paikassa – jopa sivukujilla. Talonkulmia maalataan vimmatusti tip top -kuntoon, paraatikatsomoja rakennellaan tienvarsiin. Lievää suurempaa Neuvostoliitto-flashbackia on pukannut meikäläisellä. Iskulauseetkin voisivat olla 80-luvulta.

Juhlaliputuksessa ei ole katsottu tarpeelliseksi luopua tutun turvallisesta punaväristä.
Lipputankojen jalustoissakin oli tiettyä neukkutatsia.
Voiton juna.

Saa nähdä, minkälainen hulabaloo lähtöpäivänämme tulee olemaan. Tjumenhan tunnetaan Suuren isänmaallisen sodan sotateollisena keskuksena – onko luvassa tankkiparaatia tai jotain muuta vastaavaa maailmanrauhallista ajanvietettä?

Juna Novosibirskiin lähtee torstaina vasta keskiyön korvilla. Ei näytä siltä, että ainakaan välttäisimme patrioottisen vouhotuksen voitonpäivänä – ellemme sitten lillu sen ohi kuumassa lähteessä… hmm, tätä vaihtoehtoa sietääkin miettiä.

Ulkoasu perustuu Anders Norénin Lovecraft-teemaan.